Kuin sateenkaari / vailla syytä / kuin elämä / vailla tarkoitusta / - vain erilaisia / heijastuksia? Toisen tarkoitus / on haave / toisen syy / haaveen kahle / - vai pitikö / sen olla toisin?
Näemmän kyllästyn tasaiseen tahtiin blogeihini. Tällä hetkellä olen varsin kyllästynyt tähän blogiin. Ihan liian raskas. Ihan liian pitkä. Jne.
Päätin nyt kuitenkin olla pistämättä tätä blogia pakettiin. Laitoin vain pystyyn rinnalle toisen hieman kevyemmällä asenteella: http://ilmirajoilla.blogspot.com/.
Hyvä tapa jatkaa blogin rustaamista muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen on kommentoida vanhaa ja liki puhki pureskeltua aihetta: Smash Asem -mielenosoitus, poliisin ennaltaehkäisevä toiminta ja ministeri Rajamäen näkemykset. Tosin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten ole seurannut, mitä aiheesta on kirjoiteltu.
Raivostuttavan mustavalkoinen aihe. Pääasialliset kannat kai ovat että, poliisin toiminta oli liioiteltua ja että poliisin tehtävä on ehkäistä levottomuuksien syntyminen mieluummin enemmin kuin myöhemmin - ikään kuin tilanne olisi noin yksinkertainen ja suoraviivainen.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että poliisin toiminta oli liioiteltua ja että poliisin yksi tehtävä on taltuttaa mellakat ennen kuin ne ovat leimahtaneet täyteen liekkiin. Poliisin toiminta oli liioiteltu täsmälleen samasta syystä kuin Jenkkien ennakoivan iskun strategia on liioittelua – tai sanotaan enemminkin ideologisesti mädäntynyttä politiikkaa.
Ennakoivan iskun mädänneisyys piilee sen logiikassa: ainoa tapa estää levottomuuksien syntyminen on väkivalta niitä toisia vastaan. Ennakoivan iskun strategia edellyttää vihollisen, jonka kanssa ei ole mahdollista eikä edes mielekästä keskustella. Lopputulos on systeemi, jossa raja vainoharhaisuuden ja ongelmiin ennalta reagoimisen välillä hämärtyy lopullisesti. Tarkasti ottaenhan ongelmiin ei tällöin pyritä reagoimaan millään tavalla - ne pyritään tuhoamaan ennen kuin reagtiolle on tarvetta.
Tähän asti sananvapauden yksi peruspilari on ollut se, että uhoa ei vielä tulkita todelliseksi uhaksi. Näinköhän se on romuttumassa terrorismin ja rikollisuuden vastaisen sodan nimissä ja korjautumassa kontrolliyhteiskunnan teesillä "uho on aina uhka yleistä järjestystä vastaan".
En väitä, että kontrolliyhteiskunta olisi yksiselitteisesti huono asia. En kuitenkaan osaa innostua siitä yhtä paljon kuin esimerkiksi ministeri Rajamäki tämän päivän (17.9.2006) Hesarissa:
"[Lontoossa pidetty epävirallinen kokous] totesi, että EU:n tulisi erityisesti ehkäistä unionin omien kansalaisten radikalisoitumista ja värväystä terroristiryhmien jäseniksi. Se tarkoittaa, että on lisättävä internetin seurantaa ja haettava tapoja puuttua toimintaan, jonka tavoitteena on lietsoa vihaa ja suunnitella joukkomurhia."
Toivottavasti Rajamäki puhui tässä vain ja ainoastaan terrorismin torjunnasta – siihen konteksti viittasi. En osaa sanoa miksi, mutta minulla tuli tuota lukiessa mieleen, haluaisiko Rajamäki luokitella kansalaisaktivistit ja anarkistit terroristeiksi, joiden kanssa ollaan jo sodassa.
Sivumennen mainiten en usko, että missään on merkittävissä määrin toimintaa, jonka tavoiteena on lietsoa vihaa. Sitä vastoin toimintaa, jossa vihan lietsominen on keino kohti huonosti argumentoituja ja häilyviä päämääriä, on vaikka kuinka. Ministeri Rajamäen puolustelema poliisin toiminta Smash Asem -mielenosoituksen alkumetreillä kuuluu valitettavasti tähän kategoriaan. Ainakaan se ei lisännyt anarkistien ja aktivistien luottamusta ja kunnioitusta systeemiä kohtaan, vaan systeemistä tuli monien aktivistien silmissä asteen verran suurempi vihollinen. Täysin laillista ja suotavaa vihanlietsontaa?
On se hienoa, että tv-uutiset ovat tulleet aimo annoksen cityihmistä vastaan mitä tulee kesän tunnistamiseen.
Ennen muinoin opetettiin että kesän saapumisen tunnistaa lintujen liverryksestä ja puiden lehdistä. Nyt Ylen tv-uutiset ystävällisesti kertoivat, että kesä on tullut, sillä Aurajoen pientareella ja Espan puistossa loikoo auringonpalvojia ja – mikä tärkeintä – kaupat saavat olla sunnuntaisin auki aina elokuun loppuun.
Tosi näppärää, kun ei tarvitse herkistää korviaan linnulle tai silmiään puiden oksille – silmäni ovat verrattain paljon harjaantuneempia kauppojen aukiolomainosten ja auringonpalvojien bongaamiseen Helsingin harvahkossa betonisekametsässä.
Tai olivat, mutta valitettavasti nenäni paljastaa kesän saapumisen Ylen uutisten kesän tunnistusvinkkejä suuremmalla varmuudella. Kesänhän tunnistaa tietysti siitä, kun pitää alkaa popsimaan allergialääkkeitä, vaikka karvallisia eläimiä tai muita aivastuttajia ole lähimaillakaan.
Luettelen muutamia muita näppäriä cityihmiselle soveliaita tapoja tunnistaa kesä:
Hmph!
Huomasin vasta nyt, että suuri määrä kommentteja oli tarttunut moderoinnin haaviin. Kerpele. Missähän vaiheessa Bloggeri asetti moderoinnin päälle. Ihmettelinkin, että miksihän ei saa enää lainkaan kommentteja. (Noh. Katsotaanpa, miten tuon moderoinnin saa pois päältä.)
Viimeisin katsomani elokuva München oli kerrassaan mainio kuvaus kostosta ja anteeksiantamisesta. V niin kuin Verkosto oli (liki absurdi) tarina kohtalonuskoisesta vapaustaistelijasta. Elokuva paitsi kuulosti ja näytti hyvältä myös oli kelpo elokuva teemansa puolesta vastoin kuin Wachowski-veljesten edellinen tekele, Matrix-trilogia. Edelleen Parhaan elokuvan Oscarin voittanut Crash taas oli kerrassaan sykähdyttävästi rasismia ja suvaitsevaisuutta pohtiva elokuva.
Yleisesti ottaen olen pitänyt useimmista elokuvista, jotka olen käynyt katsomassa kevään aikana. Valitettavasti mukaan mahtuu floppejakin – ainakin yksi. En pitänyt lainkaan Ang Leen Brokeback Mountainista. Menin ehkä katsomaan sitä liian suurin odotuksin ja pettymys oli sitten sitäkin suurempi: Brokeback Mountain olisi varmasti ollut ajankohtainen ja kiinnostava kymmenkunta vuotta sitten, mutta nyt se ei oikein tarjonnut mitään uutta ja kiinnostavaa. Jotenkin minua ei jaksanut sykähdyttää tarina kahden homon seksuaalisen identiteetin toteuttamisen vaikeudesta yhteiskunnassa, jonka normit sotivat homoseksuaalisuutta vastaan.
Elokuvassa oli kyllä paljon hyvääkin – esimerkiksi päähenkilöt olivat kiinnostavan ristiriitaisia, mutta sen teema oli kerrassaan onnettomasti rajattu. Elokuvalla ei ollut mitään kiinnostavaa uutta sanottavaa homoseksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä normeista. Se yritti, sikäli kuin tiedän, olla poliittinen ja kantaaottava elokuva. Kovasti yrittämällä ymmärrän juuri ja juuri, miltä osin se oli olevinaan kantaaottava ja radikaali. (Ehkä se oli sitä monille. En tiedä. Minulle ei.)
Se olisi voinut olla kiinnostava tutkielma palavasta halusta kuulua yhteisöön ja olla sen jäsen – kuvitella edes, mutta tämä teema jäi tarinassa valitettavan marginaaliseen rooliin.
Rehellisesti sanoen Minna Canthin Papin perheellä, jonka kävin katsomassa Kansallisteatterissa huhtikuun loppupuolella, oli mielestäni ajankohtaisempi ja kiinnostavampi teema kuin Brokeback Mountainilla. Ainakin Kansallisteatteri sain Canthin teemoista enemmän irti kuin Lee omastaan olkoonkin, että Canthin teemalla oli ikää yli sata vuotta enemmän. Papin perheen ensimmäinen esitys oli nimittäin vuonna 1891 Suomalaisella teatterilla.
Miksikö ajattelen, että Canth pääsi Papin perheessa syvemmälle kuin Lee Brokeback Mountainissa? Koska Brokeback Mountain onnistuu näyttämään jo (enemmän tai vähemmän) hyvin tiedossa olevan yhteiskunnallisen ongelman "homoseksuaalisuus heteronormatiivisessa yhteiskunnassa", Canth näyttää lukuisia ongelmia, jotka olivat aikanaan huonosti tiedostettuja, aina naisen asemesta kristilliseen konservatismiin, mutta ennen kaikkea hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa tavasta, jolla omien arvojen puolesta taistellaan ja mitä taistelu merkitsee.
Niin edistyksestä kuin vanhasta hyvästäkin tulee hyvin helposti jotain henkilökohtaista. Taistelu toisaalt uudistusten toisaalta vanhan hyvän puolesta muuttuu helposti taisteluksi omasta olemassa olosta ja sen oikeutuksesta. Hyvät motiivit taistelun perustana katoavat kun niistä tulee osa omaa identiteettiä; jotain mistä ei voi luopua luopumatta siitä, mitä pohjimmiltaan on.
Brokeback Mountain onnistuu tuottamaan haikeaa mielipahaa kertomalla päähenkilöiden onnettomuudesta: (alleviivaan jälleen) heidän seksuaalisesta vankeudestaan heteronormatiivisessa yhteiskunnasta. Hienoa. Mutta onnistuuko se tuottamaan yhtään mielenkiintoista uutta kysymystä? Valitettavasti ei.
Papin perhe toimii täsmälleen toisin. Kansallisteatterin versio Canthin tarinasta oli liian etäinen, jotta siihen olisi voinut todella samaistua kovinkaan syvästi – ja se oli liian koominen, mutta siitä huolimatta se onnistui herättämään kiinnostavia vieläkin ajankohtaisia kysymyksiä. Sanalla sanoen siitä jäi enemmän käteen esityksen jälkeen.
Lopuksi
Lisäksi minun täytyy myöntää, että Brokeback Mountainia huononsi leffan loppua kohti pahentunut kusihätä, mikä ei vaivannut Papin perheessä. Epäilen, että elokuvateatterien normaali 0,8l-juoma sopii pitkiin kulttuurinautintoihin huomattavasti huonommin kuin Kansallisteatterin normaali 0,33l limupullo. Teidän, lukijoiden, onkin syytä epäillä, että kusihädän tähden arvioni ei ole lähellekään puolueeton. ;-)
Aloin kirjoittamaan roolipeleistä roolipeliblogissa. Seurauksena tämän blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Täytyy sanoa, että olen hitusen tyytymätön alkuun.
Ensimäiset tekstini Roolipelisopimus ja roolipelitaito ja Historiallinen näkökulma roolipelitutkimuksen kahtiajakoisuuteen aiheuttivat kai lähinnä vain hämmennystä. Kuulemma tekstit olivat turhan akateemisia ja hankalasti ymmärrettäviä termejä oli liiaksi - tai jotain.
Nyt odotan mielenkiinnolla, miten uusimpaan tekstiini Roolipeliryhmästä suhtaudutaan. Olen henkisesti varautunut vastaavanlaiseen hämmennykseen - tällä kertaa tosin hiljaiseen sellaiseen. Yritin kyllä olla selkeä ja suorastaan välttelin sivistyssanoja, teknisiä termejä ja puolisuoraan englannistä käännettyjä tapoja sanoa asioita. Lopputuloksena oli erotteluja suomen allatiivin (eli ulkotulennon, -lle) ja adessiivin (eli ulko-olennon, -llä, -lla) välillä.
Todennäköisesti kieliopin tasolla tehdyt erottelut saavat osakseen vielä vähemmän ymmärrystä kuin outojen käsitteiden avulla tehdyt. Sellaiseen kun ei näin jäkeen päin ajatellen ole totuttu. Sääli. Suomenkielen morfologiaa käytetään luvattoman vähän hyväksi vaikka taivuttamalla ja johtamalla saatujen sanamuotojen moninaisuus on yksi suomen kielen vahvuuksista.
Minusta ei selvästikään ole minkään ajattelun popularisoijaksi. Näinköhän olen toistanut itsestään selvyyksiä tarpeettomasti ja jättänyt mainitsematta olennaisia olettamuksiani, jotka eivät ole - vastoin kuvitelmiani - millään tavalla itsestään selviä.
En malta olla ottamatta kantaa keskusteluun Muhammed-pilapiirroksista. Itse asiaa en halua suuremmin kommentoida. Hyväksyn uskontoihin kohdistuvan satiirin satiirin kohteena olevasta uskonnosta ja julkaisufoorumista riippumatta. On kuitenkin täysin toinen asia onko satiiri hyvä vai huono asia – poliittisesti. Satiiri on ainakin jossain määrin epäonnistunutta, jos siihen suhtaudutaan kritiikittömästi pelkkänä hauskana pikku ivana eikä se herättää keskustelua. Näin ajatellen suurin osa satiirista on epäonnistunutta; myös esimerkiksi Natsien aikoinaan harrastama juutalaissatiiri. Se ei herättänyt keskustelua vaan ainoastaan muukalaisvihaa. Tästä näkökulmasta Muhammed-pilakuva onnistui satiirina mutta oli hyvin lähellä, että se olisi vain lisännyt muukalaisvihaa - ja olisi siten epäonnistunut; ollut huonoa satiiria poliittisessa mielessä. Hankala otus tuo satiiri.
Keskusteluun. Yleinen kanta suomalaisessa ja yleisemminkin eurooppalaisessa lehdistössä näyttäisi olevan, että kyse on vääjäämättömästä konfliktista länsimaisen sanavapauskäsityksen ja meille oudon islamilaisen fundamentalismin välillä. (ks. esim. HS 4.1.2005)
Niinpä niin. Jos Muhammed-pilakuvissa Muhammedin tilalla olisi ollut Jeesus, olisikohan Suomessa rapsahtanut tuomio Uskonrauhan rikkomisesta rikoslain luvun 17 pykälän 10 nojalla?
10 § (27.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen
Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
[…]
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Ellei pilakuvien Muhammedin korvaaminen Jeesuksella vielä riitä täyttämään rikoksen tuntomerkkejä eli ei ole julkista herjaa kirkon pyhänä pitämää kohtaan, miten paljon Muhammed-pilakuvia rankempaa aineistoa Suomessa saisi julkaista Jeesuksesta ennen kuin pääsisi (pahimmassa tapauksessa) linnaan miettimään tekoaan?
Kysymys on tietysti teoreettinen.
Epäilen, että Suomen pääsääntöisesti talouden kahlitsemalla lehdistöllä ei ole varaa julkaista mitään, mikä voisi loukata tilaajakunnan enemmistöä. Esimerkiksi pilakuva Jeesuksesta olisi sanomalehdelle kuin sanomalehdelle hyvin lähellä taloudellista itsemurhaa. Sivumennen mainiten sama taloudellinen tosiasia tappoi aikoinaan poliittisen lehdistön Suomesta: lehdistöllä ei ollut varaa leikata muutenkin taloudellisen kannattavuuden rajoilla keikkuvaa levikkiään poliittisilla (tai uskonnollisilla) kannoilla – eikä ole vieläkään. Internet tietysti luo kaivatun loven median taloudellisten tosiasioiden sananvankeuteen. Sopii vain toivoa, että internet pakottaa lehdistönkin käyttämään sananvapautta entistä laajemmin poliittisia (ja uskonnollisia) kantoja pelkäämättä. Yhtä kaikki: ei siihen, että tunnelatautuneet uskomukset ja sananvapaus ajautuvat konfliktiin, tarvita fundamentalismia.
Väitteet konfliktista sananvapauden ja fundamentalismin välillä ovat pahasti liioiteltuja. Käyty keskustelu kuvastaakin länsimaissa vallitsevaa ylimielisyyttä heille vieraita aate- ja uskomusjärjestelmiä kohtaan ja sitä, ettei länsimaissa oikein edes käsitetä, että täällä suositut kapitalistis-tieteellis-kristilliset aate- ja uskomususkomusjärjestelmät ovat todellakin vain aate- ja uskomususkomusjärjestelmiä – eivätkä totuus ja ainoa oikea vaihtoehto.
Lopuksi, Suomessa kristinusko on (de jure ja de facto) asetettu eriarvoiseen asemaan verrattuna mihin tahansa muuhun aate- tai uskomusjärjestelmään. Tohdin epäillä, että suomalaisessa oikeusistuimessa loukkauksiin kristinuskoa (ja luterilaista kirkkoa) kohtaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin ja ankarammin kuin loukkauksiin mitä tahansa muuta uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan. Milloinkahan Suomessa uskalletaan ottaa uskonvapaus vakavasti ja yrityksistä suojella laein ja opetussuunnitelmin kristillistä perintöä luovutaan?
Viimeiset pariviikkoa ovat kuluneet Matkalla alas –livepelin valmisteluun ja artikkelin kirjoittamiseen Larpin järjestäjän käsikirjaan. Sinänsä se, että päädyin kirjoittamaan artikkelia käsikirjaan on ironista: en nimittäin ole koskaan järjestänyt yli 10 hengen peliä. Suomalaisessa larp-kulttuurissa alle 10 hengen pelit ovat hyvin epätavallisia. Pelini ovat yleisesti ottaenkin kaikkea muuta kuin valtavirtaa.
Esimerkiksi nyt työstämäni Matkalla alas on neljän hengen scifi-peli. Peli sijoittuu noin 8 neliön alueelle eikä sisällä ainuttakaan tehtävää tai suoranaisia tavoiteita. Hahmot ovat tarkoituksellisen ristiriitaisia ja etäisiä. Hahmokuvausten ensisijainen tarkoitus on herättää kysymyksiä ennemmin kuin vastata mihinkään. Maailmankuvauksesta ei ole edes yritetty tehdä kattavaa vaan siinä on keskitytty ainoastaan pelin kannalta olennaisiin teemoihin. Ja teemat, ne ovat varsin radikaaleja ja kiinni nykyhetkessä siinä, missä perinteisesti teemoiksi on yritetty löytää jotain universaalia, epämääräistä ja yleismaailmallista.
Nyt ainoa pelkoni on, etten saa houkuteltua peliin riittävästi pelaajia. Esimerkiksi erään hahmon kautta kerrottu pohdinta siitä, mitä tapahtuisi, jos sana 'kulttuuri' menettäisi monikkonsa arkikielenkäytöstä, saattaa olla hieman liian kummallista tavaraa useimmille pelaajille:
"
[Merkinnän päiväys on 21.5.2353. Michel on eronnut miehestään kaksi viikkoa sitten. Huomaa: pelin kaksi pääteemaa on "yksilöllisyyden ja yhteisön suhde" sekä "perheen merkitys elämän tavassa, jossa lähtökohtana on kaikessa yksilö". Pelimaailmassa kulttuuri on eriytynyt yksilöstä ja siitä on tullut ihmiselle samalla tavalla vastakkainen kuin luonnosta.]
Johan Henkellin artikkelin "Sanan kulttuuri monikon merkitys" se on syystäkin klassikko. Korostan sitä jälleen. Henkell näki jo kaksisataa vuotta sitten:
"Kulttuurissa, jossa sanan luonto monikko uupuu, ensimmäinen ja peruuttamaton askel kohti ihmisen ja luonnon eroa on otettu; hetki, jolloin (arki)kielenkäytössä kulttuuri esiintyy vain yksiköllisenä, subjektin eroosio on viety loppuun; minä on täydellisen yksin ja eksyksissä.
On väärin sanoa: (1) "Brasilian ja Saksan *luonnot ovat erilaisia." Pitäisi sanoa: (2) "Luonto Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Vertaa näitä lauseita lauseisiin (3) "Brasilian ja Saksan kulttuurit ovat erilaisia" ja (4) "*Kulttuuri Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Miten minän käsite muuttuu, kun lauseesta (3) tulee selvästi huonoa kielenkäyttöä ja vielä nyt hieman virheellisestä - tai ainakin kankealta kuulostavasta - lauseesta (4) osa sujuvaa yleiskieltä.
Suunta on selvä. Kulttuuri-sanan monikko tulee häviämään - tai oikeammin sanan monikko saa uuden alkuperästään erotetun merkityksen historian tutkimuksessa."
Nyt ollaan pisteessä, jossa sanalla kulttuuri ei ole monikkoa arkikielessä. Ennuste on osoittautunut hyvin paikkansa pitäväksi. Kulttuuri on vastaavalla tavalla vastakkainen ihmisen kanssa kuin luonto 1900-luvulla eläneen antropologin, Lévi-Straussin erottelussa. Juuri tämä kulttuurin ja ihmisen vastakkaisuus ja kulttuurin monikon katoaminen on pääsyy syy siihen, ettemme enää osaa – elää perheessä.
Olen vakavissani. Syy avioerooni on pitkälti se, että sanan kulttuuri monikko on kadonnut arkikielestä ja siirtynyt lähinnä historian tutkimukseen. En esitä tätä syynä avioerooni, sillä hyvin harva ymmärtää Henkellin klassikkoartikkelin merkityksen.
Emme enää ymmärrä perheen merkitystä. Pääasiallinen syy tähän on yksinkertainen ja löytyy jo Henkellin klassikko artikkelissa:
"Perimmäinen syy siihen, että tulemme asettamaan kulttuurin ihmiselle vastakkaiseksi täsmälleen siinä vaiheessa kun sen monikko on kadonnut on sama kuin alkuperäinen syy luonnon ja ihmisen intuitiiviselle vastakkaisuudelle. Sanojen luku on eri. Kun on vain yksi luonto ja yksi kulttuuri, niiden täytyy olla jotain ratkaisevalla tavalla erilaisia kuin ihmiset (monikko!). Luonnon semanttinen yksiköllisyys on jotain jumalaista ja universaalia, ikään kuin yli-inhimillistä. Se oli voitettava ja alistettava meidän (monikko!) voimavaraksemme – tai Heideggerin sanoin varannoksemme. Samoin on kulttuurin laita. Kulttuurista tulee voimavara tai varanto."
Tätä nykyä perhe nähdään voimavarana, josta yksilö ammentaa jaksamista ja tasapainoisuutta. Perhe ei ole osa yksilöä. Perhe on yksi kulttuurimuoto muiden joukossa ja se eroaa (ideaalitapauksessa) onnistuneesta terapiasta vain siinä, että perhe ei historiallisesti ole medikalisaation tulosta; perhe ei ole lääke sairaudeksi nimetylle piirteelle, puutteelle tai ominaisuudelle siinä missä terapia on.
Näin ei pitäisi olla. Uskonnon ohessa perhe on niitä harvoja kulttuurimuotoja, jotka ovat vielä selvästi osa minää. Puhe kulttuurin ja minän erosta ja se seikka, että sanaa kulttuuri käytetään arkikielessä vain yksiköllisenä, tekee suhteemme perheeseen hankalaksi ja ristiriitaiseksi. Perhe on kulttuurimuotona selvästi jotain yksiköllistä mutta ilmiönä monikollinen: perheet hajoavat ja ovat toisistaan erillisiä. Perhe ei ole kulttuuria, mutta se rakentuu vahvasti kulttuurillisten traditioiden varaa ja edellyttää sitoutumista tiettyihin kulttuurillisiin normeihin. Perhe on biologinen linkki kulttuurin sekä yksinäisen ja eksyneen minän välillä. Juuri siksi se on monille niin hankala asia.
Minäkään, vaikka tietyllä tasolla ymmärrän ongelman, en ole osannut käyttää ymmärrystäni käytännössä. Ehkä ymmärsin liian myöhään, että kieli pettää meitä. Kieli sekoittaa parhaimmatkin yritykseni ymmärtää minän ja perheen; minän ja toisen rakkaan välillä vallitseva suhde. Ennen kaikkea kielen takia perheterapialle on kysyntää niinkin paljon kun sille on. Juuri sen takia minä-tekniikat eivät ole ratkaisu henkisiin ongelmiin – minä-tekniikat kuitenkin perustuvat kieleen.
"