Kuin sateenkaari vailla syytä

Blogi lyhyemmille teksteille

2006-10-08T16:58:00.000+03:00

Näemmän kyllästyn tasaiseen tahtiin blogeihini. Tällä hetkellä olen varsin kyllästynyt tähän blogiin. Ihan liian raskas. Ihan liian pitkä. Jne.

Päätin nyt kuitenkin olla pistämättä tätä blogia pakettiin. Laitoin vain pystyyn rinnalle toisen hieman kevyemmällä asenteella: http://ilmirajoilla.blogspot.com/.

Laillista ja suotavaa vihanlietsontaa?

2006-09-17T18:45:00.000+03:00

Hyvä tapa jatkaa blogin rustaamista muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen on kommentoida vanhaa ja liki puhki pureskeltua aihetta: Smash Asem -mielenosoitus, poliisin ennaltaehkäisevä toiminta ja ministeri Rajamäen näkemykset. Tosin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten ole seurannut, mitä aiheesta on kirjoiteltu.

Raivostuttavan mustavalkoinen aihe. Pääasialliset kannat kai ovat että, poliisin toiminta oli liioiteltua ja että poliisin tehtävä on ehkäistä levottomuuksien syntyminen mieluummin enemmin kuin myöhemmin - ikään kuin tilanne olisi noin yksinkertainen ja suoraviivainen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että poliisin toiminta oli liioiteltua ja että poliisin yksi tehtävä on taltuttaa mellakat ennen kuin ne ovat leimahtaneet täyteen liekkiin. Poliisin toiminta oli liioiteltu täsmälleen samasta syystä kuin Jenkkien ennakoivan iskun strategia on liioittelua – tai sanotaan enemminkin ideologisesti mädäntynyttä politiikkaa.

Ennakoivan iskun mädänneisyys piilee sen logiikassa: ainoa tapa estää levottomuuksien syntyminen on väkivalta niitä toisia vastaan. Ennakoivan iskun strategia edellyttää vihollisen, jonka kanssa ei ole mahdollista eikä edes mielekästä keskustella. Lopputulos on systeemi, jossa raja vainoharhaisuuden ja ongelmiin ennalta reagoimisen välillä hämärtyy lopullisesti. Tarkasti ottaenhan ongelmiin ei tällöin pyritä reagoimaan millään tavalla - ne pyritään tuhoamaan ennen kuin reagtiolle on tarvetta.

Tähän asti sananvapauden yksi peruspilari on ollut se, että uhoa ei vielä tulkita todelliseksi uhaksi. Näinköhän se on romuttumassa terrorismin ja rikollisuuden vastaisen sodan nimissä ja korjautumassa kontrolliyhteiskunnan teesillä "uho on aina uhka yleistä järjestystä vastaan".

En väitä, että kontrolliyhteiskunta olisi yksiselitteisesti huono asia. En kuitenkaan osaa innostua siitä yhtä paljon kuin esimerkiksi ministeri Rajamäki tämän päivän (17.9.2006) Hesarissa:

"[Lontoossa pidetty epävirallinen kokous] totesi, että EU:n tulisi erityisesti ehkäistä unionin omien kansalaisten radikalisoitumista ja värväystä terroristiryhmien jäseniksi. Se tarkoittaa, että on lisättävä internetin seurantaa ja haettava tapoja puuttua toimintaan, jonka tavoitteena on lietsoa vihaa ja suunnitella joukkomurhia."

Toivottavasti Rajamäki puhui tässä vain ja ainoastaan terrorismin torjunnasta – siihen konteksti viittasi. En osaa sanoa miksi, mutta minulla tuli tuota lukiessa mieleen, haluaisiko Rajamäki luokitella kansalaisaktivistit ja anarkistit terroristeiksi, joiden kanssa ollaan jo sodassa.

Sivumennen mainiten en usko, että missään on merkittävissä määrin toimintaa, jonka tavoiteena on lietsoa vihaa. Sitä vastoin toimintaa, jossa vihan lietsominen on keino kohti huonosti argumentoituja ja häilyviä päämääriä, on vaikka kuinka. Ministeri Rajamäen puolustelema poliisin toiminta Smash Asem -mielenosoituksen alkumetreillä kuuluu valitettavasti tähän kategoriaan. Ainakaan se ei lisännyt anarkistien ja aktivistien luottamusta ja kunnioitusta systeemiä kohtaan, vaan systeemistä tuli monien aktivistien silmissä asteen verran suurempi vihollinen. Täysin laillista ja suotavaa vihanlietsontaa?

Kesän tuntomerkit

2006-05-07T22:24:00.000+03:00

On se hienoa, että tv-uutiset ovat tulleet aimo annoksen cityihmistä vastaan mitä tulee kesän tunnistamiseen.

Ennen muinoin opetettiin että kesän saapumisen tunnistaa lintujen liverryksestä ja puiden lehdistä. Nyt Ylen tv-uutiset ystävällisesti kertoivat, että kesä on tullut, sillä Aurajoen pientareella ja Espan puistossa loikoo auringonpalvojia ja – mikä tärkeintä – kaupat saavat olla sunnuntaisin auki aina elokuun loppuun.

Tosi näppärää, kun ei tarvitse herkistää korviaan linnulle tai silmiään puiden oksille – silmäni ovat verrattain paljon harjaantuneempia kauppojen aukiolomainosten ja auringonpalvojien bongaamiseen Helsingin harvahkossa betonisekametsässä.

Tai olivat, mutta valitettavasti nenäni paljastaa kesän saapumisen Ylen uutisten kesän tunnistusvinkkejä suuremmalla varmuudella. Kesänhän tunnistaa tietysti siitä, kun pitää alkaa popsimaan allergialääkkeitä, vaikka karvallisia eläimiä tai muita aivastuttajia ole lähimaillakaan.

Luettelen muutamia muita näppäriä cityihmiselle soveliaita tapoja tunnistaa kesä:

Kaduille ilmestyy terasseja, joilla istuskelevat ihmiset oikeasti kuvittelevat nauttivansa raikkaasta ulkoilmasta katupölyn ja pakokaasun keskellä sätkäänsä oluttuopin ääressä imiessään.
Televisiouutisten huonon kelin varoitukset muuttuvat metsäpalovaroituksiksi ja siitepölyuhkailuksi. Lisäksi televisiosta alkaa tulla normaalia enemmän roskaa.
Tietokoneen palvomisen ohessa huomaa kuuman juoman keittämisen sijaan avaavansa ennemmin ikkunan ja vääntävänsä tuulettimen päälle – tai vaihtoehtoisesti kiroavansa sitä, ettei omista tuuletinta.
Saattaa joutua nukkumaan turvallisen kahden peiton asemesta pelkkien lakanoiden alla. Tämän seurauksena unet ovat vähemmän rentouttavia kun kahden peiton symbolinen paino ei siirrä yön aikana vastuun taakkaa allegorisella voimallaan.

Hmph!

Huomasin vasta nyt, että suuri määrä kommentteja oli tarttunut moderoinnin haaviin. Kerpele. Missähän vaiheessa Bloggeri asetti moderoinnin päälle. Ihmettelinkin, että miksihän ei saa enää lainkaan kommentteja. (Noh. Katsotaanpa, miten tuon moderoinnin saa pois päältä.)

Brokeback Mountain vs. Papin perhe

2006-05-06T12:09:00.000+03:00

Viimeisin katsomani elokuva München oli kerrassaan mainio kuvaus kostosta ja anteeksiantamisesta. V niin kuin Verkosto oli (liki absurdi) tarina kohtalonuskoisesta vapaustaistelijasta. Elokuva paitsi kuulosti ja näytti hyvältä myös oli kelpo elokuva teemansa puolesta vastoin kuin Wachowski-veljesten edellinen tekele, Matrix-trilogia. Edelleen Parhaan elokuvan Oscarin voittanut Crash taas oli kerrassaan sykähdyttävästi rasismia ja suvaitsevaisuutta pohtiva elokuva.

Yleisesti ottaen olen pitänyt useimmista elokuvista, jotka olen käynyt katsomassa kevään aikana. Valitettavasti mukaan mahtuu floppejakin – ainakin yksi. En pitänyt lainkaan Ang Leen Brokeback Mountainista. Menin ehkä katsomaan sitä liian suurin odotuksin ja pettymys oli sitten sitäkin suurempi: Brokeback Mountain olisi varmasti ollut ajankohtainen ja kiinnostava kymmenkunta vuotta sitten, mutta nyt se ei oikein tarjonnut mitään uutta ja kiinnostavaa. Jotenkin minua ei jaksanut sykähdyttää tarina kahden homon seksuaalisen identiteetin toteuttamisen vaikeudesta yhteiskunnassa, jonka normit sotivat homoseksuaalisuutta vastaan.

Elokuvassa oli kyllä paljon hyvääkin – esimerkiksi päähenkilöt olivat kiinnostavan ristiriitaisia, mutta sen teema oli kerrassaan onnettomasti rajattu. Elokuvalla ei ollut mitään kiinnostavaa uutta sanottavaa homoseksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä normeista. Se yritti, sikäli kuin tiedän, olla poliittinen ja kantaaottava elokuva. Kovasti yrittämällä ymmärrän juuri ja juuri, miltä osin se oli olevinaan kantaaottava ja radikaali. (Ehkä se oli sitä monille. En tiedä. Minulle ei.)

Se olisi voinut olla kiinnostava tutkielma palavasta halusta kuulua yhteisöön ja olla sen jäsen – kuvitella edes, mutta tämä teema jäi tarinassa valitettavan marginaaliseen rooliin.

Rehellisesti sanoen Minna Canthin Papin perheellä, jonka kävin katsomassa Kansallisteatterissa huhtikuun loppupuolella, oli mielestäni ajankohtaisempi ja kiinnostavampi teema kuin Brokeback Mountainilla. Ainakin Kansallisteatteri sain Canthin teemoista enemmän irti kuin Lee omastaan olkoonkin, että Canthin teemalla oli ikää yli sata vuotta enemmän. Papin perheen ensimmäinen esitys oli nimittäin vuonna 1891 Suomalaisella teatterilla.

Miksikö ajattelen, että Canth pääsi Papin perheessa syvemmälle kuin Lee Brokeback Mountainissa? Koska Brokeback Mountain onnistuu näyttämään jo (enemmän tai vähemmän) hyvin tiedossa olevan yhteiskunnallisen ongelman "homoseksuaalisuus heteronormatiivisessa yhteiskunnassa", Canth näyttää lukuisia ongelmia, jotka olivat aikanaan huonosti tiedostettuja, aina naisen asemesta kristilliseen konservatismiin, mutta ennen kaikkea hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa tavasta, jolla omien arvojen puolesta taistellaan ja mitä taistelu merkitsee.

Niin edistyksestä kuin vanhasta hyvästäkin tulee hyvin helposti jotain henkilökohtaista. Taistelu toisaalt uudistusten toisaalta vanhan hyvän puolesta muuttuu helposti taisteluksi omasta olemassa olosta ja sen oikeutuksesta. Hyvät motiivit taistelun perustana katoavat kun niistä tulee osa omaa identiteettiä; jotain mistä ei voi luopua luopumatta siitä, mitä pohjimmiltaan on.

Brokeback Mountain onnistuu tuottamaan haikeaa mielipahaa kertomalla päähenkilöiden onnettomuudesta: (alleviivaan jälleen) heidän seksuaalisesta vankeudestaan heteronormatiivisessa yhteiskunnasta. Hienoa. Mutta onnistuuko se tuottamaan yhtään mielenkiintoista uutta kysymystä? Valitettavasti ei.

Papin perhe toimii täsmälleen toisin. Kansallisteatterin versio Canthin tarinasta oli liian etäinen, jotta siihen olisi voinut todella samaistua kovinkaan syvästi – ja se oli liian koominen, mutta siitä huolimatta se onnistui herättämään kiinnostavia vieläkin ajankohtaisia kysymyksiä. Sanalla sanoen siitä jäi enemmän käteen esityksen jälkeen.

Lopuksi

Lisäksi minun täytyy myöntää, että Brokeback Mountainia huononsi leffan loppua kohti pahentunut kusihätä, mikä ei vaivannut Papin perheessä. Epäilen, että elokuvateatterien normaali 0,8l-juoma sopii pitkiin kulttuurinautintoihin huomattavasti huonommin kuin Kansallisteatterin normaali 0,33l limupullo. Teidän, lukijoiden, onkin syytä epäillä, että kusihädän tähden arvioni ei ole lähellekään puolueeton. ;-)

Roolipeliblogaamisen vaikeudesta

2006-02-19T10:40:00.000+02:00

Aloin kirjoittamaan roolipeleistä roolipeliblogissa. Seurauksena tämän blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Täytyy sanoa, että olen hitusen tyytymätön alkuun.

Ensimäiset tekstini Roolipelisopimus ja roolipelitaito ja Historiallinen näkökulma roolipelitutkimuksen kahtiajakoisuuteen aiheuttivat kai lähinnä vain hämmennystä. Kuulemma tekstit olivat turhan akateemisia ja hankalasti ymmärrettäviä termejä oli liiaksi - tai jotain.

Nyt odotan mielenkiinnolla, miten uusimpaan tekstiini Roolipeliryhmästä suhtaudutaan. Olen henkisesti varautunut vastaavanlaiseen hämmennykseen - tällä kertaa tosin hiljaiseen sellaiseen. Yritin kyllä olla selkeä ja suorastaan välttelin sivistyssanoja, teknisiä termejä ja puolisuoraan englannistä käännettyjä tapoja sanoa asioita. Lopputuloksena oli erotteluja suomen allatiivin (eli ulkotulennon, -lle) ja adessiivin (eli ulko-olennon, -llä, -lla) välillä.

Todennäköisesti kieliopin tasolla tehdyt erottelut saavat osakseen vielä vähemmän ymmärrystä kuin outojen käsitteiden avulla tehdyt. Sellaiseen kun ei näin jäkeen päin ajatellen ole totuttu. Sääli. Suomenkielen morfologiaa käytetään luvattoman vähän hyväksi vaikka taivuttamalla ja johtamalla saatujen sanamuotojen moninaisuus on yksi suomen kielen vahvuuksista.

Minusta ei selvästikään ole minkään ajattelun popularisoijaksi. Näinköhän olen toistanut itsestään selvyyksiä tarpeettomasti ja jättänyt mainitsematta olennaisia olettamuksiani, jotka eivät ole - vastoin kuvitelmiani - millään tavalla itsestään selviä.

Jeesus-pilakuvat

2006-02-04T22:48:00.000+02:00

En malta olla ottamatta kantaa keskusteluun Muhammed-pilapiirroksista. Itse asiaa en halua suuremmin kommentoida. Hyväksyn uskontoihin kohdistuvan satiirin satiirin kohteena olevasta uskonnosta ja julkaisufoorumista riippumatta. On kuitenkin täysin toinen asia onko satiiri hyvä vai huono asia – poliittisesti. Satiiri on ainakin jossain määrin epäonnistunutta, jos siihen suhtaudutaan kritiikittömästi pelkkänä hauskana pikku ivana eikä se herättää keskustelua. Näin ajatellen suurin osa satiirista on epäonnistunutta; myös esimerkiksi Natsien aikoinaan harrastama juutalaissatiiri. Se ei herättänyt keskustelua vaan ainoastaan muukalaisvihaa. Tästä näkökulmasta Muhammed-pilakuva onnistui satiirina mutta oli hyvin lähellä, että se olisi vain lisännyt muukalaisvihaa - ja olisi siten epäonnistunut; ollut huonoa satiiria poliittisessa mielessä. Hankala otus tuo satiiri.

Keskusteluun. Yleinen kanta suomalaisessa ja yleisemminkin eurooppalaisessa lehdistössä näyttäisi olevan, että kyse on vääjäämättömästä konfliktista länsimaisen sanavapauskäsityksen ja meille oudon islamilaisen fundamentalismin välillä. (ks. esim. HS 4.1.2005)

Niinpä niin. Jos Muhammed-pilakuvissa Muhammedin tilalla olisi ollut Jeesus, olisikohan Suomessa rapsahtanut tuomio Uskonrauhan rikkomisesta rikoslain luvun 17 pykälän 10 nojalla?

10 § (27.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
[…]
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Ellei pilakuvien Muhammedin korvaaminen Jeesuksella vielä riitä täyttämään rikoksen tuntomerkkejä eli ei ole julkista herjaa kirkon pyhänä pitämää kohtaan, miten paljon Muhammed-pilakuvia rankempaa aineistoa Suomessa saisi julkaista Jeesuksesta ennen kuin pääsisi (pahimmassa tapauksessa) linnaan miettimään tekoaan?

Kysymys on tietysti teoreettinen.

Epäilen, että Suomen pääsääntöisesti talouden kahlitsemalla lehdistöllä ei ole varaa julkaista mitään, mikä voisi loukata tilaajakunnan enemmistöä. Esimerkiksi pilakuva Jeesuksesta olisi sanomalehdelle kuin sanomalehdelle hyvin lähellä taloudellista itsemurhaa. Sivumennen mainiten sama taloudellinen tosiasia tappoi aikoinaan poliittisen lehdistön Suomesta: lehdistöllä ei ollut varaa leikata muutenkin taloudellisen kannattavuuden rajoilla keikkuvaa levikkiään poliittisilla (tai uskonnollisilla) kannoilla – eikä ole vieläkään. Internet tietysti luo kaivatun loven median taloudellisten tosiasioiden sananvankeuteen. Sopii vain toivoa, että internet pakottaa lehdistönkin käyttämään sananvapautta entistä laajemmin poliittisia (ja uskonnollisia) kantoja pelkäämättä. Yhtä kaikki: ei siihen, että tunnelatautuneet uskomukset ja sananvapaus ajautuvat konfliktiin, tarvita fundamentalismia.

Väitteet konfliktista sananvapauden ja fundamentalismin välillä ovat pahasti liioiteltuja. Käyty keskustelu kuvastaakin länsimaissa vallitsevaa ylimielisyyttä heille vieraita aate- ja uskomusjärjestelmiä kohtaan ja sitä, ettei länsimaissa oikein edes käsitetä, että täällä suositut kapitalistis-tieteellis-kristilliset aate- ja uskomususkomusjärjestelmät ovat todellakin vain aate- ja uskomususkomusjärjestelmiä – eivätkä totuus ja ainoa oikea vaihtoehto.

Lopuksi, Suomessa kristinusko on (de jure ja de facto) asetettu eriarvoiseen asemaan verrattuna mihin tahansa muuhun aate- tai uskomusjärjestelmään. Tohdin epäillä, että suomalaisessa oikeusistuimessa loukkauksiin kristinuskoa (ja luterilaista kirkkoa) kohtaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin ja ankarammin kuin loukkauksiin mitä tahansa muuta uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan. Milloinkahan Suomessa uskalletaan ottaa uskonvapaus vakavasti ja yrityksistä suojella laein ja opetussuunnitelmin kristillistä perintöä luovutaan?

Sanan 'kulttuuri' monikon merkitys

2006-02-01T10:28:00.000+02:00

Viimeiset pariviikkoa ovat kuluneet Matkalla alas –livepelin valmisteluun ja artikkelin kirjoittamiseen Larpin järjestäjän käsikirjaan. Sinänsä se, että päädyin kirjoittamaan artikkelia käsikirjaan on ironista: en nimittäin ole koskaan järjestänyt yli 10 hengen peliä. Suomalaisessa larp-kulttuurissa alle 10 hengen pelit ovat hyvin epätavallisia. Pelini ovat yleisesti ottaenkin kaikkea muuta kuin valtavirtaa.

Esimerkiksi nyt työstämäni Matkalla alas on neljän hengen scifi-peli. Peli sijoittuu noin 8 neliön alueelle eikä sisällä ainuttakaan tehtävää tai suoranaisia tavoiteita. Hahmot ovat tarkoituksellisen ristiriitaisia ja etäisiä. Hahmokuvausten ensisijainen tarkoitus on herättää kysymyksiä ennemmin kuin vastata mihinkään. Maailmankuvauksesta ei ole edes yritetty tehdä kattavaa vaan siinä on keskitytty ainoastaan pelin kannalta olennaisiin teemoihin. Ja teemat, ne ovat varsin radikaaleja ja kiinni nykyhetkessä siinä, missä perinteisesti teemoiksi on yritetty löytää jotain universaalia, epämääräistä ja yleismaailmallista.

Nyt ainoa pelkoni on, etten saa houkuteltua peliin riittävästi pelaajia. Esimerkiksi erään hahmon kautta kerrottu pohdinta siitä, mitä tapahtuisi, jos sana 'kulttuuri' menettäisi monikkonsa arkikielenkäytöstä, saattaa olla hieman liian kummallista tavaraa useimmille pelaajille:

[Merkinnän päiväys on 21.5.2353. Michel on eronnut miehestään kaksi viikkoa sitten. Huomaa: pelin kaksi pääteemaa on "yksilöllisyyden ja yhteisön suhde" sekä "perheen merkitys elämän tavassa, jossa lähtökohtana on kaikessa yksilö". Pelimaailmassa kulttuuri on eriytynyt yksilöstä ja siitä on tullut ihmiselle samalla tavalla vastakkainen kuin luonnosta.]

Johan Henkellin artikkelin "Sanan kulttuuri monikon merkitys" se on syystäkin klassikko. Korostan sitä jälleen. Henkell näki jo kaksisataa vuotta sitten:

"Kulttuurissa, jossa sanan luonto monikko uupuu, ensimmäinen ja peruuttamaton askel kohti ihmisen ja luonnon eroa on otettu; hetki, jolloin (arki)kielenkäytössä kulttuuri esiintyy vain yksiköllisenä, subjektin eroosio on viety loppuun; minä on täydellisen yksin ja eksyksissä.

On väärin sanoa: (1) "Brasilian ja Saksan *luonnot ovat erilaisia." Pitäisi sanoa: (2) "Luonto Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Vertaa näitä lauseita lauseisiin (3) "Brasilian ja Saksan kulttuurit ovat erilaisia" ja (4) "*Kulttuuri Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Miten minän käsite muuttuu, kun lauseesta (3) tulee selvästi huonoa kielenkäyttöä ja vielä nyt hieman virheellisestä - tai ainakin kankealta kuulostavasta - lauseesta (4) osa sujuvaa yleiskieltä.

Suunta on selvä. Kulttuuri-sanan monikko tulee häviämään - tai oikeammin sanan monikko saa uuden alkuperästään erotetun merkityksen historian tutkimuksessa."

Nyt ollaan pisteessä, jossa sanalla kulttuuri ei ole monikkoa arkikielessä. Ennuste on osoittautunut hyvin paikkansa pitäväksi. Kulttuuri on vastaavalla tavalla vastakkainen ihmisen kanssa kuin luonto 1900-luvulla eläneen antropologin, Lévi-Straussin erottelussa. Juuri tämä kulttuurin ja ihmisen vastakkaisuus ja kulttuurin monikon katoaminen on pääsyy syy siihen, ettemme enää osaa – elää perheessä.

Olen vakavissani. Syy avioerooni on pitkälti se, että sanan kulttuuri monikko on kadonnut arkikielestä ja siirtynyt lähinnä historian tutkimukseen. En esitä tätä syynä avioerooni, sillä hyvin harva ymmärtää Henkellin klassikkoartikkelin merkityksen.

Emme enää ymmärrä perheen merkitystä. Pääasiallinen syy tähän on yksinkertainen ja löytyy jo Henkellin klassikko artikkelissa:

"Perimmäinen syy siihen, että tulemme asettamaan kulttuurin ihmiselle vastakkaiseksi täsmälleen siinä vaiheessa kun sen monikko on kadonnut on sama kuin alkuperäinen syy luonnon ja ihmisen intuitiiviselle vastakkaisuudelle. Sanojen luku on eri. Kun on vain yksi luonto ja yksi kulttuuri, niiden täytyy olla jotain ratkaisevalla tavalla erilaisia kuin ihmiset (monikko!). Luonnon semanttinen yksiköllisyys on jotain jumalaista ja universaalia, ikään kuin yli-inhimillistä. Se oli voitettava ja alistettava meidän (monikko!) voimavaraksemme – tai Heideggerin sanoin varannoksemme. Samoin on kulttuurin laita. Kulttuurista tulee voimavara tai varanto."

Tätä nykyä perhe nähdään voimavarana, josta yksilö ammentaa jaksamista ja tasapainoisuutta. Perhe ei ole osa yksilöä. Perhe on yksi kulttuurimuoto muiden joukossa ja se eroaa (ideaalitapauksessa) onnistuneesta terapiasta vain siinä, että perhe ei historiallisesti ole medikalisaation tulosta; perhe ei ole lääke sairaudeksi nimetylle piirteelle, puutteelle tai ominaisuudelle siinä missä terapia on.

Näin ei pitäisi olla. Uskonnon ohessa perhe on niitä harvoja kulttuurimuotoja, jotka ovat vielä selvästi osa minää. Puhe kulttuurin ja minän erosta ja se seikka, että sanaa kulttuuri käytetään arkikielessä vain yksiköllisenä, tekee suhteemme perheeseen hankalaksi ja ristiriitaiseksi. Perhe on kulttuurimuotona selvästi jotain yksiköllistä mutta ilmiönä monikollinen: perheet hajoavat ja ovat toisistaan erillisiä. Perhe ei ole kulttuuria, mutta se rakentuu vahvasti kulttuurillisten traditioiden varaa ja edellyttää sitoutumista tiettyihin kulttuurillisiin normeihin. Perhe on biologinen linkki kulttuurin sekä yksinäisen ja eksyneen minän välillä. Juuri siksi se on monille niin hankala asia.

Minäkään, vaikka tietyllä tasolla ymmärrän ongelman, en ole osannut käyttää ymmärrystäni käytännössä. Ehkä ymmärsin liian myöhään, että kieli pettää meitä. Kieli sekoittaa parhaimmatkin yritykseni ymmärtää minän ja perheen; minän ja toisen rakkaan välillä vallitseva suhde. Ennen kaikkea kielen takia perheterapialle on kysyntää niinkin paljon kun sille on. Juuri sen takia minä-tekniikat eivät ole ratkaisu henkisiin ongelmiin – minä-tekniikat kuitenkin perustuvat kieleen.

Huipputekniikka ei ole leikinasia?

2006-01-11T11:17:00.000+02:00

Jos jenkkifilmissä tai -sarjassa on huipputekniikka ja tietokoneita, jos niillä on vieläpä keskeinen asema tarinassa, voi olla aika luottavainen, että tulee näkemään jotain kornia ja surkuhupaisaa. Tämä on jotain sellaista, mihin törmää eurooppalaisissa filmatisoinneissa hyvin harvoin jos koskaan. Liekö syy se, että genre, johon erehtymättömät tietokoneet, huipputekniikka ja it-velhot kiinteinten liittyvät, ei ole suosittu täällä? En ainakaan tiedä eurooppalaista vastinetta 24:llä, Aliakselle, C.S.I:lle tai vaikkapa vuosia sitten näkyneelle Pimeyden Sydämelle.

Kun jenkkirainan it-velho tekee koneella jotain – aivan mitä tahansa – tai kun kone ajaa jotain algoritmia ruudulla vilistää kissan kokoisia kirjaimia, numeroita tai symboleita. Huomaa: kissan kokoisia – eihän niistä muuten ottaisi töllöttimen ruudulta mitään selvää. Edelleen kun it-velho esittelee jotain oivallustaan tai tutkimuksensa tulosta, suurelle screenille ilmestyy khuuleja animaatioita, videoita ja graaffeja. Joskus huvitan itseäni yrittämällä arvioida, kuinka monta työtuntia it-gurun esityksen vääntäminen on vaatinut ammattitaitoiselta graafikolta – tarinassahan it-velho on vääntänyt grafiikan työnsä ohessa kiireaikataululla. Genrelle tyypillistä näyttäisi olevan myös se, että juuri oikea toiminto vaatii enintään kaksi hiiren klikkausta (erinomaista käyttöliittymäsuunnitelua!) tai vaihtoehtoisen mielipuolisen näppäimistön rääkkäystuokion ja että grafiikka ylipäänsä on optimoitu vain ja ainoastaan töllöttimen palvojaa silmällä pitäen – ja se näkyy.

Joo-joo. Kyllähän se näyttää ihan kivalta, mutta tiivistäen: Jenkki rainojen it-tykitys on vähintään yhtä kaukana todellisuudesta kuin kung fu- ja wuxia- leffoja yltiöakrobaattiset taistelukohtaukset paitsi, että pilke silmässä -asenne puuttuu tai ei ainakaan näy. Onhan se ajoittain ihan kivaa katsottavaa – mutta samalla surkuhupaisaa ja kornia. Jopa jäyhän isänmaallisissa sotaelokuvissa on enemmän tahallista huumoria; jopa ne tehdään enemmän pilke silmäkulmassa kuin jenkkirainojen it-tykitys ja huipputekniikkahype. Ilmeisesti tietokone ja tekniikka ei ole leikinasia – vielä.

Kysymys ei ole siitä, etteikö tietokoneista ja huipputekniikasta voisi repiä huumoria - helpostikin. Ajatellaan nyt vaikka keskiverto nörtin räyhähenkistä viharakkaussuhdetta koneeseen. Missä ovat ne kaikki perkeleet, jotka seuraavat muka huolella testattujen laatuohjelmien kaatumista; kun (vähintään) kahdeksan tunnin työ haihtuu bitteinä ilmaan? Mihin on piilotettu kameroilta se syvään juurtunut vitutus, joka sikiää vähitellen mielessä kunnes lopulta tajuaa, että ehtolauseessa olikin '==' eikä '!=' kuten piti? Entä se konekatkeruuden läpensä pilaama ilonpurkaus, kun monen tunnin turhan työn keräämä henkinen paine purkautuu virheen löydyttyä saati kun paljastuu, että koodissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei se toimi – katsos, ohjelmointikielet eivät ole täydellisiä? Kyllä sitä huumoria löytyisi vaikka millä mitalla – enkä vielä sanonut sanaakaan projektiaikatauluista.

Yleisemmin

En nyt puhu vain jenkkifilmatisoinneista vaan ihan yleisemminkin. Ehkä huipputekniikka on liian herkkä aihe, jotta siitä uskallettaisi tehdä ronskia huumoria. Monet kuitenkin odottavat sen pelastavan maailman miltä tahansa: terrorismilta, ilmastonmuutokselta, ydinsodalta, kommunismilta – mitä nyt vielä keksisin. Tai ehkäpä käsikirjoittajilla ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista kokemuspohjaa, jotta he osaisivat laskea aiheesta leikkiä. Sanalla sanoen he eivät ymmärrä tekniikasta tuon taivaallista – paitsi ehkä teoriassa.

Tietokonetta ei panna ruudulla halvalla – eikä huipputekniikkaa. Nörtistä tehtävä huumorikin on rajannut huipputekniikan ulkopuolelleen: vain nörtin sosiaaliselle toilailulle uskalletaan nauraa – mutta hänen tietotekniikkaminäänsä enemminkin pelätään.

Eettisiä rajatilanteita

2006-01-09T20:10:00.000+02:00

[Kirjoitusvirheitä korjattu klo 23.05.]

Määrittelin aiemmin, että on eettisesti hyväksyttävää huijata kunhan pelisäännöt ovat kaikille selvillä eikä huijattu ole (pelisääntöjen epäselvyyden takia) puolustuskyvytön. Toisin sanoen ollakseen eettisesti hyväksyttävissä huijaus ei saa perustua toisen tietämättömyyden, hyväuskoisuuden tai luottamuksen törkeään hyväksikäyttämiseen. Mutta missä menee raja?

Selvästikin suurin osa mainonnasta on eettisesti hyväksyttävissä, vaikka mainokset pyrkivätkin tyypillisesti jollain tapaa huijaamaan kuluttajaa kuvittelemaan, että tuote on ehdottomasti hintansa väärti ja kilpailevia tuotteita parempi vaikka se ei sitä olisikaan. Vain poikkeustapauksessa mainoksen ensisijainen tavoite on vain tehdä tuote tunnetuksi ilman yritystä manipuloida kuluttajan mielikuvaa ei-tosiasiohin perustuvilla väitteillä tai luomatta lisäarvoa tuotteelle (fiktiivisen ja tunnelatautuneen) brändin kautta.

Edellinen yritykseni käsitellä tätä samaa teemaa oli mielestäni tarpeettoman epäselvä. Tarkennan kahden tapaustutkimuksen kautta.

Tapaus 1: epäeettistä huijaamista?

Opiskelija haluaa rahoittaa opintonsa opintuen ja lainan asemasta mainosrahoitteisesti, siten että mainostaja ostaa pikseleitä Suomen kartalta ja samalla tukee hänen opintojaan nimellistä näkyvyyttä vastaan. Opiskelija markkinoi ideaansa toivottamalla "kaikki yritykset, yhteisöt ja yksityiset tervetulleeksi osallistumaan velattoman unelmani toteuttamiseen. Tavoitteenani on vapauttaa itseni opintolainoista, KELA:n opintotuista ja saada kokoon 50 000 € opiskelurahaa.” Tapaus perustuu Mikko Niemisen todelliseen ideaan; ks. myös Jounin kritiikki. Haluan kuitenkin erottaa tapauksen henkilöstä ja yleistää sen koskemaan ketä tahansa, jolla on samankaltainen idea. Junnaan tapauksessa vieläkin, koska se on kiinnostava rajatapaus: missä menee huijaamisen ja ei-huijaamisen raja.

Väite:

Opiskelija toimii kyseisessä tapauksessa jossain määrin epäeettisesti, koska hän (tietoisesti tai tiedostamastaan) pyrkii johtamaan potentiaalista mainostajaa harhaan käyttämällä hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta ja mahdollista tietämättömyyttä. Vaikka kyseessä ei ole epäeettinen huijausyritys, on opiskelijan tapa ilmaista asiansa vähintäänkin harhaanjohtava.

Argumentti:

Opiskelija korostaa haluavansa vapauttaa itsensä opintolainoista (huomaa hämärä monikon käyttö!) ja KELA:n opintotuesta. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa, että mielestäni on kohtuutonta olettaa kaikkien tietävän, ettei Suomen opintotukijärjestelmä ole enää lainaperustainen (muutos on tapahtunut hieman reilu kymmenen vuotta sitten).
Yleisesti ottaen idean markkinoinnissa korostuu viesti: minun tukemiseni on (ainakin melkein) hyväntekeväisyyttä. Olkoonkin, että myös rehellisen egoistiset motiivit ansaita helppoa rahaa tekemättä juuri mitään löytyvät myös tekstistä (melko suoraan). On syytä huomata, että kysymys ei ole hyväntekeväisyydestä vaan selvästikin yrityksestä ansaita helppoa rahaa käyttämällä hyväksi petollista retoriikkaa, suhteitaan ja ihmisten hyvää tahtoa. Opiskelija voisi saada aivan riittävästi rahaa elämiseensä ilman armolantteja, mitä hän nyt kinuaa. Häntä ei ole kohdannut mikään onnettomuus eikä hän ole mitenkään pakottavassa hankalassa tilanteessa, missä hänellä ei olisi muuta toivoa kuin hyväntekijöiden rahat. Kysymys ei siis missään nimessä ole hyväntekeväisyydestä ja se tulisi tehdä selväksi kuten tulen myöhemmin argumentoimaan. Hyväntekeväisyydellä ei saa mainostaa ellei kyseessä ole todella hyväntekeväisyys, se on jo laissa kiellettyä, eikä opiskelija onnekseen tule eksplisiittisesti tehneeksi niin.
Sivusto hieman sekavasti vihjaa, että mainoskartalla saattaisi olla jotain todellista mainosarvoa. "Puolikas.net tarjoaa uudenlaisen ja hauskan tavan mainostaa. Yhden ruudun hinta on edullinen [=20-400 e] ja pieni kertasijoitus antaa pysyvän paikan vuosiksi [=neljäksi vuodeksi] eteenpäin." On hyvin vaikea perustella, miksi mainostaminen kannattaisi. Sen pohjalta, mitä itse olen lukenut viestintää ja tunnen markkinointia, sivuston maksettu mainos on yksiselitteisesti huono mainos, jos sitä ylipäänsä haluaa pitää mainoksensa. Se ei tuo mainostajalla mainittavasti lisää näkyvyyttä eikä "myy tuotetta tai brändiä". Mainostuksen asemesta puhuisinkin itse sponsoroinnista, josta tässä on selvästikin on kyse. Sponsorointi ja mainostus eroavat toimintaperiaatteensa suhteen toisistaan merkittävästi eikä niitä tule sekoittaa keskenään. Sponsoroinnilla pyritään parantamaan yrityksen mainetta ja imagoa, mainoksella taas myymään yrityksen tuotetta tai brändiä. Sponsorointiin saattaa joskus liittyä mainostus ja mainostusstrategiaan sponsorointi, mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia.

Minusta on harhaanjohtavaa markkinoida sponsorointia mainostuksena – joskin toki huomattavasti vähemmän harhaanjohtavaa kuin antaa ymmärtää, että opinnot olivat edelleen lähtökohtaisesti lainarahoitteiset. Tämä tuskin on eettiseti väärin, sillä sivusto tekee selväksi millaisesta "mainoksesta" on kyse.
On melko kieroa (mutta, jälleen, ei luullakseni eettisesti väärin) markkinoida sillä, ettei halua elää valtion tuilla. Tekstissä korostuu ajatus, että valtion raha on huono asia, markkinavoimien antama raha ei ole. Sivuston teksti haluaa luoda kuvan "tulen antamaan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos mainostajia on sivullani riittävän paljon" toki sillä erolla tässä tapauksessa, että opiskelija tavoittelee selvästi palkkaansa suurempaa pottia elämiseensä. Vertaa: "Luovun saamastani minulle ilmaisesta rahasta (=opintotuki & asumislisä), jos sponsoroit minua siitä hyvästä (tai muuten vain) hitusen enemmän", "annan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos tuet tätä jalouttani hitusen suuremmalla summalla". Tällainen markkinointi menee kyllä hieman vyön alle. Ollaan olevinaan markkinavoimien askeettinen pyhimys, joka ei huoli "ansiotta saatua valtionrahaa"; ei halua alentua "sosiaalipummiksi" vaan haluaa rahoittaa opintonsa ihan itse markkinavoimien ehdoilla.

Taustalla oleva piilotäky lienee "jos minä olen omillani enkä nosta valtion rahaa, verotusta voidaan alentaa ja sinäkin hyödyn siitä pidemmän päälle; ainakin sivustoni on potentiaalinen 'menestystarina' verotuksen alentamisen ja sosiaaliturvan karsimisen puolesta puhujille. Tällaisen menestystarinan sinäkin haluat kuulle, etkä haluakin".

Täytyy sanoa, että tuntuu pahalta myöntyä siihen, että tässä ei liene eettisesti mitään väärää vaikkakaan ei myöskään mitään eettisesti hyvää tai arvokasta. Lähinnä ajatus on vain tekopyhä.

Tiivistäen: Näyttäisi siltä, että po. opiskelija pyrkii käyttämään hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä siitä, että tätä nykyä opiskelijan ei ole mikään pakko ottaa lainaa, jos hän vain tyytyy elämään vaatimattomasti (mihin opiskelija ei tässä tapauksessa tyydy). Toiseksi opiskelija yrittää käyttää hyväksi "mainostajien" hyväuskoisuutta uskottelemalla, että kyse olisi mainonnasta vaikka tosiasiassa kyse on enemminkin sponsoroinnista. Kolmanneksi opiskelija (saattaa) käyttää melko röyhkeällä tavalla hyväksi potentiaalisen asiakkaansa hyväuskoisuutta ja halua laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen markkinoimalla sponsorointia epäsuorasti eräänlaisena hyväntekeväisyytenä, missä "mainostaja voi pelastaa hänet velalta". Hän yrittää uskotella, että antamalla hänelle rahaa mainostaja on "pienen ihmisen puolella" vaikka perusteet väitteelle ovat yksinkertaisesti olemattomat. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa projekti onnistuu ja siitä tulee menestystarina, jota käytetään osana oikeistolaista propagandaa pientä ihmistä vastaan. Opiskelija ei kuitenkaan missään valehtele suoraan päin naamaa, mutta tekeekö se seikka tapauksesta eettisesti hyväksyttävän? Edellyttääkö eettisesti väärä huijaaminen valheellisuutta? Lainsäädännössähän valheellisuus (tai selvästi harhaanjohtavan tiedon antaminen) on käsittääkseni lähtökohta.

Seuraava kysymys onkin, voidaanko odottaa, että potentiaalinen asiakas näkee harhaanjohtavien selitysten taakse ja tekee tietoisen valinnan tukea siitä huolimatta kyseistä opiskelijaa? Toisin sanoen, sisältääkö sivu törkeän yrityksen huijata potentiaalista mainostajaa vai onko se pelkästään oivaltavaa ja ovelaa ihmisten höynäyttämistä ostamaan ilmaan? Mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän? Missä tapauksissa on kuluttajan moka, jos hän ei ymmärrä sivun uskottelujen petollisuutta ja osaa lukea tekstiä tarpeeksi kriittisesti? Yritän havainnollistaa vastuukysymystä toisen, tällä kertaa täysin fiktiivisen, esimerkin kautta.

Tapaus 2: ryöstinkö vanhan rouvan?

Kuljen kadulla mustassa puolipitkässä villakangastakissani. Olen viluissani työntänyt toisen käden tauskuun ja toinenkin käsi on nyrkissä. Nahkahansikkaani kun ovat hitusen kylmät. Pysäytän yllättäen vanhan rouvan ja pyydän – myönnettäköön - töykeästi: "Anna minulle rahaa! Tarvitse rahaa voidakseni opiskella ilman lainaa!" En ole aikeissa ryöstää häntä. Pyydän vain rahaa toiveikkaana rouvan hyvästä tahdosta ja halusta auttaa. Vanha rouva kaivaa kuin kaivaakin hieman pelokkaan näköisenä rahaa kukkarostaan ja kiiruhtaa suorinta tietä poliisin luo kertomaan ryöstöstä.

No niin. Syyllistyinkö ryöstöön? Voinko väittää, ettei minulla ollut mitään aikomusta ryöstää vanhaa rouvaa ja että tämä täysin vapaaehtoisesti antoi minulle rahaa tukeakseen opintojani? (Vrt. Syyllistyikö tapauksen 1 opiskelija huijaukseen ja harhaanjohtavaan markkinointiin? Syyllistyikö hän siihen vaikkei edes pyrkinyt huijaamaan ketään vaan kohteliaasti ja asiallisesti pyysi rahaa opintoihinsa hatarin ja harhaanjohtavin perustein? Onko lähtökohtana "tyhmyydestä saa maksaa"?)

Vanha rouva voi täysin perustellusti väittää, että hän pelkäsi minun hakkaavan hänet ellei hän antaisi rahaa, olkoonkin että pidin toista kättäni taskussa ja molempia nyrkissä vain, koska minua sattui paleltamaan; olkoonkin etten sanonut "tämä on ryöstö".

En ole mitenkään erityisen pitkä (vain 175 cm) enkä hirvittävän lihaksikaskaan, mutta voin kuvitella, että joku vanhus voisi pelästyä minua kuvaamassani tilanteessa. Olisiko minun siis pitänyt tehdä selväksi, että en ole aikeissa ryöstää häntä – olen vain kylmissäni – vai olisiko vanhuksen pitänyt osata lukea tilannetta paremmin; tajuta vaikkapa että villakangastakkini puhuu sen puolesta etten ole ryöväri? >;->-

Intuitioni sanoo, että minun olisi pitänyt tehdä selväksi, etten millään tavalla uhkaile häntä. Samoin, opiskelijan tulisi tehdä selväksi, että hän haluaa vain tehdä helppoa rahaa ja sillä sipuli – ongelma on, että jos hän tekisi asian riittävän selväksi, kukaan ei todennäköisesti "mainostaisi" hänen sivullaan (ja epäilen tuleeko kovin moni mainostamaan muutenkaan). Samoin minun on vaikea uskoa, että saisin kovinkaan montaa ropoa, jos menisin kadulla kohteliaasti pyytämään: “Hyvää päivää, nimeni on Ari-Pekka Lappi ja kerään rahaa opintojani varten. Haluaisitteko tukea minua, jottei minun tarvitsisi ottaa velkaa voidakseni pitää yllä nykyistä elintasoani. Valtio kyllä maksaa opintukea sen verran, että tulen juuri ja juuri toimeen, mutta minua huvittaisi elää vähän leveämmin. Esimerkiksi asuminen yksityisiltä markkinoilta vuokratussa yksiössä ja haluni ajella omalla autolla julkisen liikenteen käyttämisen asemesta maksavat, puhumattakaan siitä, että ostan mieluummin oppikirjani omaksi kun lainaan ne kirjastosta. Vastineeksi kiitän teitä opinnäytetöissäni – ehkä jopa verkkosivuillani – ja saatte sitä kautta näkyvyyttä." (Mainittakoon selvyyden vuoksi, etten omista autoa enkä asu kalliisti ja kirjani joko lainaan tai ostan halvalla divarista.)

Siis

Kysymys siitä, onko tapauksen 1 tulonhankintakeino eettisesti hyväksyttävä riippuu siitä, mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän. Selvääkin selvempää on, että kuluttajalle (oli hän nyt sitten vaikka mainostaja itsekin) ei saa puhua palturia totena. Sitä vastoin on epäselvää, missä määrin kuluttajaa saa johtaa harhaan retoriikalla ja puolitotuuksilla. Missä menee raja? Tapaus on ainakin jossain määrin analoginen fiktiivisen tapauksen 2 kanssa. Jos en yritä ryöstää tuntematonta vastaantulijaa, minun tulisi tehdä se jotenkin hänelle selväksi. Nimittäin jos hän tulkitsee, että uhkaan häntä jollain tavalla, hänellä on hyvät perusteet tulkita tapahtuma ryöstöksi – ja sitä pahempi minulle. Toivottavasti näette analogisuuden.

Missä kohdin sitten ryöstöyritys muuttuu pelkäksi rahan aneluksi? En tiedä. Epäilenpä, että oikeudessa minua ei olisi tuomittu ryöstöstä, mutta jossain yllä kuvaamani tilanteen paikkeilla raja ryöstön ja ei-ryöstön välillä kulkee. Jos minulla esimerkiksi olisi ollut veitsi taskussa, jossa toinen käteni oli, tilanne olisi selvästi toinen. Intentioni olla ryöstämättä - vain pyytää rahaa - vaikuttaisi tuolloin falskilta.

Missä vaiheessa huijausyritys muuttuu rehdiksi markkinoinniksi, rahankeräykseksi tai hyväntekeväisyydeksi? Jälleen, on hyvin vaikea vetää yksiselitteistä rajaa mihinkään. On todella sääli, että asiasta käydään varsin vähän keskustelua, vaikka toki aina silloin tällöin julkisuudessa kohutaan siitä, kuinka vaikkapa hyväntekeväisyys voi olla voittoa tuottavaa liiketoimintaa: joskus avustusrahoista vain luvattoman pieni osa löytää perille ja loput jäävät kaiken maailman välikäsien taskuihin. Pelisäännöt pitäisi tehdä selväksi ja ensimmäinen askel olisi, että rahankerääjät tekevät selväksi omat motiivinsa ja keinonsa avoimesti ja rehellisesti, yrittämättäkään johtaa ketään harhaan retorisesti (kuten tapauksessa 1) saati valehtelemalla suoraan päin naamaan.

Ei "hyviksiä" eikä "pahiksia"

2006-01-08T21:15:00.000+02:00

Hävettää tunnustaa. Kirjoitin silloin kun olin vielä pieni, tyhmä ja naiivi Suomen sisu -nimiselle äärioikeistolaiselle foorumille. Toivottavasti tekstini eivät ole enää tallessa! En halua nähdä niitä. Häpeäisin lapsellisuuttani. Se näkyy laajentuneen portaaliksi, harmin paikka. Olin taatusti yksi foorumin eniten vasemmalla olleista ja silloinkin ehdottoman rasismin vastainen ja suvaitseva. Yritin mm. vakuuttaa foorumin seuraajia siitä, että pitkät vankilarangaistukset eivät alenna rikollisuutta ja että geenit eivät määrää luonnetta; että toisin sanoen rodullinen tausta ei todista mitään. Niin ja sitten pilkkasin ja haukuin hyvin avoimesti ja suoranaisesti skinejä maamme roskasakiksi. Ja sitten syydin suuren määrän typeryyksiä.

Taisin puhua melko turhaan. Äärioikeiston äärihelpot ratkaisut jaksavat viehättää monia.

"Varjoja paratiisissa"

Tämän päivän Hesarissa oli kiinnostavat juttu rasismista Australiassa, jonne on kelpuutettu vain ns. halutut maahan muuttujat. Tällaiseen maahanmuuttoon jopa Suomen sisun kaltaisen äärioikeistolaisen foorumin palstoilla suhtauduttiin myönteisesti. Voin vain kuvitella kuinka monet olivat ymmällään, kun itse pidin ammattitaitoisten ihmisten, ns. halutun työvoiman, muuttamista Suomeen ongelmallisena. Argumentoin, että aivovuoto maksaa kehitysmaille miljardeja. Enemmän korkealle koulutettua väestöä siellä tarvitaan kuin täällä. Olen edelleen samoilla linjoilla. Kiinailmiö on toki ongelma, samoin globaaliköyhyys. Olen edelleen sitä mieltä, että on pidemmän päälle viisaampaa investoida kehitysmaihin kuin tuoda koulutettua työvoimaa tänne. Vaikka vain maailman rauhan takia, jos ei muuten.

Etnisen kirjavuuden hintana oleva levottomuus ei johtune siitä, että maahanmuuttajat ovat keskimääräistä tyhmempiä, huonosti koulutettuja tai että heidän on vaikea sopeutua yhteiskuntaan maassa, johon ovat päätyneet kuten äärioikeistolaiset haluavat uskoa. Suurempi syy on siinä, että erilaisuutta on puolin ja toisin vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi sitä on ymmärtää. Kohtaaminen jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi ymmärtää on useimmiten jotain pelonsekaista – tahdoimme tai emme. Australiassa nimittäin siirtolaiset eivät ole pakolaisia, mutta heihin kuitenkin suhtaudutaan kuin he olisivat. Oikea australialainen on valkoinen ja puhuu englantia (Aboriginaali ei siis ole oikea australialainen ja se näkyy: aboriginaalien määrä on pudonnut vuoden 1788 750 000 aboriginaalista nykyiseen 450 000!, kertoo Leena Lavonius jutussaan Varjoja paratiisissa (7.1.2005).

"Hyvin koulututetut, paljon matkustaneet ja avarakatseiset australialaiset yllättävät välillä rasistisilla kommenteillaan. Heitä eivät sapeta vain siirtolaisten rikokset vaan myös näiden menneisyys. […] Kun vietnamilaissyntyinen Australian kansalainen Nquyen Tuong Van jäi kiinni huumeiden salakuljettamisesta Singaporessa ja hirtettiin, radio-ohjelmiin soittaneet kuulija eivät pitäneet häntä oikeana australialaisena. Miksi meidän pitäisi surra, kun vinosilmät tappavat toisiaan? Olisi ihan toinen juttu, jos australialainen olisi teloitettu."

Leena Lavonius kuvailee ja jatkaa siteeraamalla italialaissyntyisen Ben Carborneon valittelua: "Perheeni on asunut täällä jo monen sukupolven ajan. Silti aina kun koulussa tuli riitaa, minua haukuttiin mutakuonoksi, italiaanoksi ja gigoloksi". Ja viime vuoden joulukuussa rasismi puhkesi mellakaksi. Lavonius kirjoittaa:

Kutsu tappeluun kävi tekstiviesteillä: "Kaikki tosi australialaiset. Tulkaa sunnuntaina Cronullan rannalle katsomaan, kun aussit hakkaavat libanonilaisia ja mutakuonoja." Ja kutsu kuultiin. Sydneyn uimarannalle kokoontui viitisentuhatta valkoista. Suurin osa seurasi sivusta, kun satojen nuorten joukko kävi libanonilaissiirtolaisten kimppuun. […] Joukkotappelussa loukkaantui 25 henkeä ja 16 pidätettiin.

Onnettomia törmäyksiä

Paul Haggisin poliittinen elokuva Crash (ks. NYTin arvio) setvii erinomaisesti rasismin teemaa. Elokuvassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Melkeinpä kaikki päähenkilöistä näyttäytyvät elokuvan aikana sekä hyväntekijöinä että väärintekijöinä. Elokuvan pahat teot kumpuavat epätoivosta, kyvyttömyydestä luottaa toiseen (eri rotua olevaan) ja väärinkäsityksistä, jotka johtuvat lähes poikkeuksetta siitä, ettei todella kuuntele toista vaan olettaa tietävän mitä toinen tulee sanomaan ennen kuin tämä avaa suunsa. Elokuvassa rasistisuus on vain poikkeustapauksessa tietoinen valinta, useimmiten se on vahinko – silkkaa ajattelemattomuutta ja liian nopeasti tehtyjä johtopäätöksiä.

Haggis ei tyydy vain syyttelemään ihmisiä, jotka ovat rasisteja tai tekemään yksioikoisesti rasismin kohteista uhreja. Oikeastaan kukaan yksittäinen henkilö ei ole syyllinen – vika löytyy yhteiskunnan rakenteista. Ihmisiä ei voi pakottaa olemaan suvaitsevaisia. Kiintiöt ja muut keinotekoiset yritykset parantaa etnisten vähemmistöjen asemaa ovat varmasti jossain määrin toimineet, mutta samalla ne ovat tuottaneet paljon kateutta ja vihaa. Elokuvassa rasistisen poliisin taustalta paljastuu hänen isänsä onneton elämäntarina. Tällä oli ollut aikoinaan tuottoisa huoltopalveluihin erikoistunut yritys, jossa oli töissä pääasiassa mustia. Onnettomasti hän sai kilpailijakseen mustan johtaman huoltofirman, jota yhteiskunta suosi ja tuki. Poliisin isän firma meni nurin ja nyt isän on kahlinnut kotiin virtsatientulehdus tai muu vastaava vaiva eikä mustalta vakuutusvirkailijalta heru rahaa leikkaukseen, jollaisen poliisi uskoo isänsä tarvitsevan. Osasyy tähän on se, ettei hän nöyrry puhumaan vakuutusvirkailijalle kovin kauniisti. Kauna kihahtaa hattuun ja muuta ei enää tarvita.

Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vähemmistöä suosivat kiintiöt ovat kieltämättä yksi syrjinnän muoto – olkoonkin että nyt syrjitään enemmistöä. Sivumennen mainiten argumentti kiintiöitä vastaan ei päde Suomessa ruotsinkielisille varattuja virka- ja koulutusohjelmakiintiöitä vastaan, sillä kuka tahansa taustastaan riippumatta voi hakea ruotsinkielisessä kiintiössä virkaan tai koulutusohjelmaan. Suomenkielinen hakija ei ole täysin samalla viivalla ruotsalaisen kanssa, mutta mikään ei estä häntä opettelemasta ruotsia. Sitä vastoin aika moni asia estää Crashin rasistisen poliisin isää muuttumasta tummaihoiseksi ja pääsemästä osalliseksi heidän saamista tuista.

Toiseksi elokuva antaa ymmärtää, että poliittisen korrektiuden vaade tyrehdyttää keskustelun rasismista ja suvaitsevaisuudesta. Ihmisten on vaikea tuoda julki pelkojaan ja epäilyksiään, koska ne leimataan rasistisiksi; ainoaksi vaihtoehdoksi jää lipua omissa vaietuissa epäilyksissään kohti piilorasismia ja kiellettyä vieraan pelkoa. Elokuvan malliesimerkki tästä on – spoilerivaroitus – valkoinen, suvaitsevainen poliisi, joka lopulta päätyy surmaamaan mustan rasististen ennakkokäsitystensä takia – vaikka kuinka vakuuttelee itselleen suvaitsevaisuuttaan ja avoimuuttaan. Suurin osa rasismista on vain onnettomia törmäyksiä ennakkoluuloihin ja pelkoihin – siihen kai elokuvan nimi Crash viittaa.

Mikä sitten auttaa, jos järjestelmän yritykset parantaa syrjittyjen vähemmistöjen asemaa ovat omiaan pahentamaan tilannetta? Ei juuri mikään muu kuin se, että erilaiset, eri rotuiset (ja eri taustaiset) ihmiset puhuvat keskenään, opettelevat puhumaan keskenään. Tätä yhteiskunnan tulisi tukea.

Fiktiosta uskon uusiin brändeihin

2006-01-07T21:42:00.000+02:00

Helsingin sanomien kuukausiliitteen juttu uskomisen tapojen murroksesta oli kiinnostavaa luettavaa. Kiinnostavaksi sen teki se, että artikkelin näkemykset sointuvat aika hyvin yksiin jo vuosia kehittelemäni scifi-maailman visioiden kanssa. Yhdistävä tekijä on teesi: "uskonto ei katoa vaan muuttaa muotoaan".

Pidin vielä vuosi sitten ajatusta uskonnon aseman vahvistumisesta perin outona scifi-visiona pääsääntöisesti realismiin pyrkivään ja maan tasalla pysyttelevään maailmaan. Sittemmin olen alkanut aistia vastaavanlaisia sävyjä muissakin yhteyksissä – ja nyt lopulta Hesarin varsin laajassa artikkelissa. Usko dogmeihin on vähentynyt, samoin uskonnon sosiaalinen merkitys, mutta sen merkitys jonain henkilökohtaisena on kasvanut, kertoo Eeva Kaarina Aronen jutussaan Uskon uudet brändit (HS Kuukausiliite 1/2006). Arosen haastattelema Kirkon tutkimuskeskuksen tohtori Kimmo Ketola kertoo:

"Uuden uskonnolliset liikkeet [New Agesta energian kanavointiin ja astrologiaan] ovat vain jäävuoren huippu laajemmassa siirtymässä, joka on käynnissä uskonnollisuuden alueella. [...] Henkisyys on yleistä humaanisuutta, liberaaleja arvoja, perinteen yläpuolelle nousemista, henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia, mystiikan korostamista, uskoa Henkeen, Elämän voimaan."

"Mutta", Aronen referoi vastikään tehtyä Risc Monitor-tutkimusta, "halu ymmärtää elämän tarkoitusta ei poistu milloinkaan. Vuosittain noin 40 prosenttia suomalaisista haluaisi lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä". Juttu vahvistaa jo muissakin yhteyksissä kuulemani huomion: Kirkosta erotaan, mutta ei niinkään rahallisista syistä – koska halutaan säästää kirkollisveron verran – vaan hengellisistä syistä; koska kirkko ei tarjoa sitä mitä siltä haetaan.

Entä tämän jälkeen?

Uskonnon merkitys on muuttumassa. Uskonkappaleisiin ei enää uskota, niitä ei edes tunneta. Aronen tiivistää, että yhä useampi yrittää koota itselleen tee-se-itse-uskonnon ja –elämänkatsomuksen poimimalla yhden palan tuolta ja toisen jostain muualta. Kehityssuunta on yllättävä, koska se näyttäisi johtavan scifi-maailmani tilaan, jossa:

ei ole olemassa monia eri kulttuureja (tai uskontoja) vaan kaikki kulttuurit (ja uskonnot) sekoittuvat enemmän tai vähemmän muihin kulttuureihin (ja uskontoihin). Ylipäänsä sanan 'kulttuuri' merkitys on muuttunut. Se on toisaalta surkastunut tarkoittamaan kokoelmaa tapoja, ajatuksia, tyylejä, tekstejä, normeja ja vastaavia ja toisaalta se on alkanut tarkoittaa kaikkea ympärillämme vastakohtana itselle samalla tavoin kuin luonto alkoi tarkoittaa 1900-luvun alun paikkeilla kaikkea ympärillämme vastakohtana sille missä elämme ja asumme, kaupungille. Kulttuuri on ottanut luonnon paikan myös siinä mielessä, että enää ei ole eri kulttuureita. Vuonna 2356 sanomme ennemminkin että vain yksi ja sama kulttuuri on rikas kuten sanomme vuonna 2006, että luonto on rikas. Puhumme kulttuurityypeistä tai -maastoista ikään kuin puhuisimme kasvillisuustyypeistä ja maastosta.

Fiktioni ei toki ole kaikin puolin linjassa HS:n artikkelin kanssa. Arosen jutussa korostuu uskonnon muuttuminen yhä yksilöllisemmäksi ja entistä suuremmassa määrin valinnaksi valintojen joukossa: "[Y]ksilökeskeisyys näkyy jo uskonnonkin alueelle, [Kimmo] Ketola sanoo. 'Jos ihmiset pystyvät nykyisin tekemään valintoja kaikilla muillakin elämänalueille, niin mikseivät sitten uskonnonkin'".

Itse tulen korostaneeksi maailmassani subjektin eroosiota ja muutosta:

Kulttuurin muuttuminen luonnoksi on muuttanut ihmisen minäkuvaa. Kun ihminen ei enää kyennyt identifioimaan itseään luontoon, hänen identiteetiltään putosi perusta, samoin kuin kyvyttömyys identifioitua osaksi luontoa pudotti perustan haaveelta täydellisestä harmoniasta eläinten ja kasvien kanssa. Ensin ihminen muuttui eläimestä kulttuurilliseksi olevaksi, persoonaksi. Luonto siirtyi hänen minänsä tuolle puolelle. Vähitellen kehitys johti siihen että myös yhteisö menetti merkityksensä osana minää. Kehitys johti älyllistämisen kulttuurin korostamiseen. Kun lopulta edes kulttuurikaan ei ollut osa minää, jäljellä oli vain naamio - jonka takana ei ollut mitään. Ei ollut enää suurtakaan väliä onko oma itsensä vai jotain muuta. Oma itse on vain yksi kulttuuri - yksi myytti. Minän rakentamisesta tuli tiedettä ja aitouden käsite menetti merkityksensä. Mitä paremmin osaan sopeutua itse rakentamaani minään, sitä parempi ihminen olen. Kaikki on näyttelemistä, yhtä suurta näytelmää. Onnellisuus piilee kyvyssä unohtaa näyttelevänsä ja olevansa osa suurta näytelmää.

Uskonto on kehittelemässäni maailmassa yksi kulttuuri kulttuurityyppien värikkäässä kirjossa. Sillä on paikkansa. Se on paikka, joka tekee minästä merkityksellisen. Siksi se on säilynyt. Se on lopultakin hyvin turvallinen paikka – mutta ei enää oikeastaan valinta.

Himpuran Sophia!

2006-01-06T22:11:00.000+02:00

Päädyin alentumaan jälleen itseni testaamiseen. Tein Jounin Jumalan sana-blogissaan mainitsemat Etiikka- ja Sophia-testit. Ja olin avoimen kateellinen. Ei olisi pitänyt testata itseään, kun tuli vain paha mieli ja kauteus.

Loppusijoitukseni Etiikka-testissä oli aivan Machiavellin naapurissa; liki kaikissa testeissä vasemmassa yläneljänneksessä (avoin muutokselle, muiden huomiointi) ei yllättänyt. Testiosioista koin urheiluosion jotenkin tylsäksi ja tarpeettomaksi. Muut osiot olivat aika kiinnostavia ja suhteellisen hyvin ajan tasalla. Ei valittamista.

Sophia-testi olikin sitten huomattavasti harmillisempi tapaus. Ensimmäisen yrittämän loppuarvion kolmen filosofin kärki oli seuraava:

Antonio Gramsci 84.0%
Ilkka Niiniluoto 83.0%
Georg Lukács 81.0%

Ajatuksiani kuulemma eniten vieroksuu Tuomas Akvinolainen 37.0%. Aivan oikein ja erinomaisen hyvä asia! Pihkuran skolastiikka!

Antonie Gramasci vaikuttaa oikein kiinnostavalta tapaukselta, vaikka en herran filosofiaa tunnekaan. Lukácskin on ihan ok – mutta valitettavasti vain ihan ok tapaus. Niiniluoto on hitusen harmaa mutta kylläkin selkeä ja terävä tieteenfilosofi. Olisin kuitenkin suonut, että hänet olisi korvannut etiikka testissä joku mediaseksikkäämpi karvapää – tai edes tajuntaa laajentavaa, postfenomenologista traditiota edustava ranskalainen.

Ylipäänsä olisin halunnut itselleni kärkeen khuulimpia nimiä, kuten Jounin Foucault tai Deleuzen. Erityisesti tuo testin ensimmäisenä komeileva Foucault kyllä nostaa kateuden ja merisairauden vihreän kukerruksen poskille. Jounilla kolmossijalla ollutta Deleuzea en osaa kadehtia vastaavassa määrin, kun en tunne henkilön ajattelua mainittavasti – tosin kuvausten pohjalta hän vaikuttaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta tapaukselta.

Päätin yrittää uudestaan, jahka sitten saisin listalleni jotain khuulimpaa. Tällä kertaa päätin olla asteen fasistisempi – ainakin kuvittelin niin. Toisella yrittämällä tulos oli ei ollut juurikaan parempi kuin ensimmäisellä:

Ilkka Niiniluoto 82.0%
Georg Lukács 80.0%
Bertrand Russell 78.0%

Noh. Russell oli tietysti ihan kiva nimi tuossa kolmossijalla, mutta olisin kyllä toivonut jotain vähän parempaa, etenkin kuin Gramasci tipahti pois ykkössijalta. Russelin ateismi on hitusen naiivia makuuni ja hänen kylmän sodan pohjustama Amerikka-myönteisyys on pahasti passeé. (Muista oikea elehtiminen sanaa passeé äännettäessä! Pikkusormen tulee olla korrektisti koukussa korostamassa hienostuneen vähäeleisesti taivasta tavoittelevaa kättä.)

Millähän ihmeellä Jouni sai Deleuzen ja Foucaultin kärkisijoille? Liekö ollut edes rehellinen? (Ei vaatisi kovin paljon tarkastaa, mutta en tarkasta!)

Lainatakseni armasta Anniani: "Himpura".

Hyvä puoli tässä kaikessa on, että Annin filosofisarja oli asteen verran tylsempi: 1. Erkki Niinivaara, 2. Eduard Bernstein, 3. Jürgen Habermas. Silti: Ei ole oikein!

Kolmas kerta toden sanoo. Anni paheksuu avoimesti, juurikaan kiertelemättä. Tulos kuitenkin pelasti minut kateuden pilaamilta yöunilta (toivoakseni):

Georg Lukács 80.0%
Machiavelli 77.0%
Wolfgang Fritz Haug 77.0%

Kolmannen yrittämän tulos oli ehdottomasti paras. Macchiavelli on juuri oikea nimi toisella sijalla. Kauan eläköön tasavaltalaisuus! (Ns. macchiavellismi on IMHO väärin ymmärrettyä Macchiavelliä.) Kun hitusen harmaalta kuulostava Haug olisi korvautunut toisen testin Russellilla niin ei olisi ollut mitään valittamisen aihetta. Toisaalta Haug vaikuttaa kelpo mediakriitikolta; pitäisi kai olla ihan tyytyväinen.

Vaalikonevertailu

2006-01-06T15:52:00.000+02:00

Päätin testata kaikki viisi sivulla http://www.vaalit.fi/34080.htm listattua vaalikonetta. Kunto ja kiinnostus riitti neljän testaamiseen. Tässä arvioni niistä ja niiden arvio minulle sopivista ehdokkaista.

Helsingin sanomien vaalikone

Numero (4-10)

Kysymysten taso: 7
Käyttöliittymä: 7
Turhakearvo (eli turhanpäiväinen viihdyttävyys, suurempi pahempi): 7½

Helsingin sanomin vaalikoneen mukaan kolme kärkiehdokasta minulle olivat Niinistö, Hautala ja Halonen. Hitusen yllättävä tulos. No onneksi sentään loppupää on kunnossa: Soini ja Kallis löytyvät juuri heille kuuluvilta paikoilta, hännän huippuna.

Yleisesti ottaen vaalikone oli melko huono. Kysymykset keskittyivät aivan liian paljon siihen millainen asema presidentillä pitäisi olla. Jos ehdokkaan näkemystä presidentin asemasta ja merkityksestä ei pidä kiinnostavana, vaalikone oletettavasti antaa tulokseksi hieman mitä sattuu. Rehellisesti sanoen minua kiinnostaa jokseenkin vähän miten valta on jaettu Suomessa, kunhan se on selvästi demokraattinen ja toimeenpanovalta, päätösvalta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan. Tällä hetkellä demokratian suurimmat uhat liittyvät talousmaailman (epädemokraattisen ja aristokraattisen) vallan huomattavaan kasvuun suhteessa demokraattiseen hallintoon, ei siihen millainen presidentin asema on tai ei ole.

Sija	Ehdokasnumero ja nimi	Puolue	Pisteet

1	3 Niinistö Sauli	Kokoomus	265
2	5 Hautala Heidi	Vihreät	253
3	9 Halonen Tarja	SDP	238
4	6 Lax Henrik	RKP	155
5	7 Vanhanen Matti	Keskusta	129
6	4 Soini Timo	Perussuomalaiset	127
7	2 Kallis Bjarne	Kristillisdemokraatit	122
8	8 Lahti Arto	Valitsijayhdistys	-6

Ylen vaalikone

Numero (4-10)

Kysymysten taso: 9+
Käyttöliittymä: 6
Turhakearvo (eli turhanpäiväinen viihdyttävyys, pienempi parempi): 6

Luvattoman huonon, viime lokakuussa tehdyn Nato-gallupin (ks. blogikirjaus http://aplappi.blogspot.com/2005/10/jlleen-vrin-asetettu-kysymys.html>Jälleen väärin asetettu kysymys) jälkeen vaalikone oli positiivinen yllätys. Kysymyksiä oli pohjustettu asiallisesti, ne olivat kiinnostavia, taatusti ehdokkaita erottelevia ja monipuolisia. Kritiikkinä on sanottava, että mielestäni kysymyksissä terveydenhuolto painottui hieman liiaksi. Yksi kysymys olisi vielä mennyt mutta kolme oli aivan liikaa aiheesta, joka ei suoranaisesti liity presidentin valtaan ja tehtäviin.

Valitettavasti vaalikoneen tulos ei miellyttänyt minua. Haluaisinkin esittää suuremmille henkivoimille kysymyksen: Mitä ***vettiä Bjarne Kallis tekee sijalla kolme? Lohdullista, että yksikään ehdokas ei yltänyt kovin korkeille samis-lukemille kanssani ja että Timo Soini on viimeinen.

Arvon lukijat, teidän täytyy ymmärtää, että olen tv-uutisten läpensä kyllästämä ja propagandan kukoistuskauden lapsia. Minä tarvitsen kaikessa "pahiksia" ja "viholliskuvia"? Ketkäpä olisivatkaan sopivampia viholliskuvia populismivastaiselle ateistille kuin Kallis ja Soini? Viis' siitä kuka tulee ensimmäiseksi - gallupit ja vaalikoneet kun ovat vähän mitä ovat - tärkeintä on, että pahikset tulevat viimeiseksi!


1.	6	Lax, Henrik	RKP	64%
2.	5	Hautala, Heidi	Vihr.	64%
3.	2	Kallis, Bjarne	KD	63%
4.	9	Halonen, Tarja	SDP	61%
5.	8	Lahti, Arto	Sit.	56%
6.	3	Niinistö, Sauli	Kok.	56%
7.	7	Vanhanen, Matti	Kesk.	53%
8.	4	Soini, Timo	PS	50%

MTV3:n vaalikone

Numero (4-10)

Kysymysten taso: 6½
Käyttöliittymä: 9+
Turhakearvo (eli turhanpäiväinen viihdyttävyys, pienempi parempi): 9

Ensimmäisenä silmään iski vaalikoneen mainio käyttöliittymä. Oikein! Valitettavasti onneton taloverkko heikensi käytettävyyttä. Samoin se, että hiiren peukalonappi, joka normaalisti vie edelliselle sivulla, vie kyselyn aloitussivulle mikä on hitusen rasittavaa kun peukalonappia tulee painaneeksi puolialitajuisesti kun haluaa mennä taaksepäin.

Sisältönsä puolesta kysely oli onneton. Mitä tekemistä Suomen urheilumenestyksellä on presidentin vaalien kanssa _ muuta kuin että MTV syytää ahkerasti tuutistaan urheilua. Tähän MTV3:n kysely on ehdottomasta viihteellisin. Jos presidentti tulisi mielestäsi valita viihteellisten arvojen (kuten urheilumenestyksen tai vaikkapa harrastusten) perusteella, valitse MTV3:n vaalikone. Loistava käyttöliittymä kilpistyi siihen, että kysymykset olisivat epämääräisiä ja huonosti pohjustettuja. Onnettominta kyselyssä oli se, että jälleen Bjarne Kallis ylsi pelottavan korkealle. Silmiinpistävintä oli, että Hiedi Hautala tuli kolmatta kertaa toiseksi.

Vaalikoneen tulokset olivat blogia ajatellen ikävässä muodossa, siksi vain lista.

Arto Henrikki Lahti (s. 3.5. 1949, Merikarvia)
Heidi Anneli Hautala (s. 14.11. 1955, Oulu)
Johan Bjarne Kallis (s. 21.3. 1945, Kokkola)
Matti Taneli Vanhanen (s. 4.11. 1955, Jyväskylä)
Rolf Henrik Richard Lax (s. 6.5. 1946, Helsinki)
Sauli Väinämö Niinistö (s. 24.8.1948, Salo)
Tarja Kaarina Halonen (s. 24.12. 1943, Helsinki)
Timo Juhani Soini (s. 30.5. 1962, Rauma)

Kalevan vaalikone

Numero (4-10)

Kysymysten taso: 5½
Käyttöliittymä: 5
Turhakearvo (eli turhanpäiväinen viihdyttävyys, pienempi parempi): 9

Kalevan vaalikoneen käyttöliittymä MTV3:n jälkeen oli kelvoton. Kun siihen yhdistää surkeat, selvästi johdattelevat kysymykset ja sen että Kallis kallistui jälleen kolmanneksi, soisi ihmisten ymmärtävän, että tämä vaalikone ei ole heitä varten. Järjestys oli joka tapauksessa seuraava (en jaksanut editoida koodia järkevään muotoon):

Sauli Niinistö
Heidi Hautala
Bjarne Kallis
Matti Vanhanen
Henrik Lax
Arto Lahti
Tarja Halonen
Timo Soini

Lopuksi

Huvfudstadsbladetin vaalikonetta en enää jaksanut kokeilla. Sen käyttäminen olisi kuitenkin vaatinut sanakirjan esiin kaivamista ja sellaiseen en sentään ryhtynyt.

Yhteenvetona: Ylen vaalikone oli ehdottomasti paras ja Kalevan ehdottomasti huonoin. Hesarin vaalikone oli jonkin verran MTV3:n vaalikonetta parempi. Erityismaininnan saa MTV3:n vaalikoneen käyttöliittymä. Joskin olisin kaivannut siltäkin ominaisuutta, joka olisi helpottanut tuloksen julkaisemista blogissa. Tekstialueeseen puklautettu, helposti kopioitavissa oleva html-pätkä ilman turhia class-attribuutteja ynnä kuvia, joiden pysyvyyttä palvelimelle ei taata, olisi riittänyt oikein hyvin minulle. Kutakuinkin joka ainoa turhakekysely tuottaa sellaisen. Ottaisivat niistä mallia!

Vaalikoneiden tulokset olivat odotetun ristiriitaiset. Selvää säännönmukaisuuttakin sentään löytyi. Soini oli tyypillisesti viimeisenä, Hautala toisena ja Kallis kolmantena. Näistä erityisesti kolmas säännönmukaisuus oli erityisen harmillinen. Ykkössijalle nousija saattoi olla jossain toisessa vaalikoneessa häntäpäässä – ota tuosta sitten selvää. Yleisesti ottaen vaalikoneet olivat melko rentouttavia ja viihdyttäviä, vakuuttavuuteen yksikään ei yltänyt, vaikka Ylen vaalikone olikin huomattavan tasokas. Hesarin vaalikoneen tulos oli kokonaisuutena mielyttävin.

En tee valintaani vaalikoneiden antaman tuloksen pohjalta.

Uusi vuosi Pietarissa

2006-01-03T14:05:00.000+02:00

Vietin uuden vuoden Pietarissa tyttöystäväni Annin ja seitsemän osakuntakaverini kanssa. Oikein mukavaa, opettavaista ja avartavaa. Pietari ja venäläinen kulttuuri on yllättävä eksoottinen, kun ottaa huomioon kuinka lähellä Pietari on maantieteellisesti – ja Venäjä historiallisesti.

Loistokasta rappiota

Aivan ensimmäinen katukuvasta silmiin osuva ero on se, että katukuva on yhtä aikaa loistokkaan jylhä ja ankean rapistunut. Tsaarin ajan Venäjän loistokkuus on jotain, mitä en edes osannut kuvitella. Esimerkiksi Talvipalatsin yli 1000 huonetta taideteoksineen oli melkoinen kokemus.

Kävin ihastelemassa Talvipalatsin arkkitehtuuria Annin kanssa perjantain. Kuljimme kohtuullisen vähällä maalausten ihastelulla ja töllistelyllä palatsissa kolmisen tuntia. Väsymys alkoi jo siinä vaiheessa painaa mutta emme vieläkään olleet löytäneen italialaisten taitelijoiden mestariteoksia. Myönnän, emme ehkä olleet täysin järjestelmällisiä kierroksessamme. Järjestelmällisyys olisi kannattanut, samoin Eremitaasin (Talvipalatsi ja kolme muuta rakennusta kattava museo) kartan mukaan ottaminen. Tällä kertaa kunto riitti vain Talvipalatsin kiertämiseen. Eremitaasin kolme muuta rakennusta jäi kiertämättä vaikka museo olisi ollut auki vielä pari tuntia.

Ankean rapistunut puoli löytyi sivukaduilta. Ilmeisesti venäläiseen elämäntapaan kuuluu ajatus "julkisivu ennen kaikkea". (Kuulemma ulkoa päin hyvinkin rapistunut talo saattoi olla sisältä hyvinkin loistokas. Valitettavasti en päässyt vierailemaan venäläisessä kodissa.) Vielä melkein Talvipalatsin naapuristakin löytyi rakennuksia joiden seinistä laasti oli varissut, ikkunaruutuja oli hajalla ja seiniä koristivat graffitit maalin asemesta. Ironisesti saman rakennuksen – tai ainakin saman korttelin – vilkkaasti liikennöidyn tien puoleinen julkisivu saattoi olla erinomaisessa kunnossa. Vielä räikeämmin loistokkuuden ja rappion välinen ristiriita näkyy, kun vertaa Viipuria ja Pietaria. Huomasi hyvin helposti, että Pietarissa oli rahaa ja rikkaita, Viipurissa taas ei.

Siinä missä Pietarin ydinkeskustassa rappio ja loistokkuus vuorottelivat, ydinkeskustan ulkopuolella ne yhdistyivät monin paikoin. Jostain syystä minua viehättää tavattomasti neuvostotyyliset harmaat yli kymmenen kerroksen betonijärkäleet. Sinänsä harmaassa betonissa ei ole mielestäni mitään erityisen kaunista ja hienoa. Monikaistainen bulevardi ilman ainuttakaan puuta, ilman koristeltuja lyhtypylväitä – tai mitään – lumisateessa korkeiden betonitalojen reunustamana on harmaudessaan ja ankeassa jylhyydessään jotain sellaista, mitä en odota näkeväni missään muualla kuin Venäjällä –kuin hyvältä näyttävä mittasuhdevirhe.

Jouluvaloja ja minihameita

Arkkitehtuurista venäläisiin. Anni oli jo ennen matkaa maininnut minulle, että venäläisten tyyli pukeutua on huomattavasti näyttävämpi kuin suomalaisten. Erityisesti venäläiset naiset pukeutuvat huomattavasti naisellisemmin kuin suomalaiset. Pietari vahvisti tämän huomion. En ole nähnyt Helsingin kadulla kenenkään kahlaavan loskassa – Pietarin kadun olivat uuden vuoden aikaan todella loskaiset – minihameessa, piikkikorkokengissä ja hyvin avonaisessa paidassa takki auki – ja vielä vilusta värisemättä, hymyillen. Pietarissa näin useita.

Korkokengät ja turkit olivat pop. Miehet korvannevat korkokenkien ja turkkien puutteen luomaa näyttävyysvajetta jotenkin muuten. Minulle ei tosin selvinnyt miten? Ainakaan auto ei ole Venäjällä peniksen jatke. Autokanta oli huomattavasti vanhempaa ja ruosteisempaa kuin Suomessa eikä autojen ikää oltu yritettykään meikata mitenkään piiloon. Pietariin tulomatkalla bongasin kaksi kadun varteen sammunutta autoa, Pietarissa ollessa yhden ja poistuessamme yhden. En ole laskenut tähän mukaan perin persoonallisella tavalla parkkeerattuja autoja vaan ainoastaan tapaukset, jossa tapahtumien kulun saattoi lukea kuskin kasvoilta.

Ehkäpä miehet saivat määrätä venäjällä jouluvalojen paikan? Venäläinen käsitys jouluvaloista oli nimittäin vähintäänkin yhtä näyttävän tyylitön kuin minihame ja korkokengät Pietarin loskaisille kaduilla. Äkkiseltään katsottuna venäläiset jouluvalot saattoivat olla melkein mitä tahansa – valoverkkoja, välkkyviä värivaloja, pikkustroboja, hehkulamppuketjuja. Jouluvalaisukulttuurissa on sentään jotain säännönmukaisuutta. Pääsääntö lienee, että valoissa tulee olla liikettä. Minimissään jonkin osan valoista tulee välkkyä, aina parempi, jos sammuvat ja syttyvät valot luovat aaltoilevan valomeren. Pääteiden varrella saa olla lamppuja, joissa ei ole liikettä ja välkettä, kunhan ne ovat värikkäitä ja niitä on paljon eli vähintään joka toisessa lyhtypylväässä. Samoin hotellien (ja vastaavien) sisäänkäyntien luona saa olla valoverkkoja, jotka eivät välky tai ole edes värillisiä, kunhan lamppuja on paljon ja, jos mahdollista, hitusen enemmän kuin naapurihotellissa. Tiivistäen: jos jouluvalo on suomalaiseen silmään tyylikkään hillitty se on venäläiseen silmään tylsä tai vähintäänkin laimea.

Kun ottaa huomioon kuinka paljon venäläinen on valmis pistämään rahaa näyttävyyteen – julkisivuina, epäkäytännöllisenä pukeutumisena tai jouluvaloina, vessojen siisteys ja kunto on jotain aivan käsittämätöntä. Vessat ovat kuulemma siistiytyneet huomattavasti viime vuosien aikana. Silti vessojen istuimet ovat melko tavanomaisesti kengän pohjien kuvioimia eikä vessoissa ole useinkaan paperia, saippuaa tai mitään käsien kuivaamiseen sopivaa. (Täytyy tunnustaa, että olen melko tyytyväinen kelvottoman huonoon aasinsiltaani jouluvaloista vessoihin.)

Kielishokki

Avartavinta matkalla oli kieli. Venäläiset eivät joko osaa tai eivät suostu puhumaan englantia. Kyltit ja opasteet ovat vain poikkeustapauksissa jollain muulla kielellä kuin venäjällä. Trendi on ilmeisesti muuttumaan päin. Esimerkiksi joillakin metroasemilla oli kartta, jossa asemien nimet olivat myös latinalaisin kirjaimin. Parin päivän totuttelun jälkeen kyrilliset aakkoset olivat juurtuneet mieleen sen verran hyvin että kykenin tavaamaan metroasemien ja katujen nimet. Se helpotti huomattavan paljon matkustamista metrossa. Metrossa matkustaminen taas kannattaa, sillä metroasemat ovat todellakin palatseja kansalle kuten Stalin ne aikoinaan tarkoitti olemaan.

Ravintolassa syöminen olisi kyllä ollut huomattavasti jännittävämpi kokemus, ellei mukana olisi ollut venäjää jonkin verran lukenut slavisti Anu kääntämässä ruokalistaa ja puhumassa tarjoilijalle. Ruokalistoista oli tyypillisesti käännetty englanniksi enintään kategorioiden nimet (alkuruuat, liharuuat, kalaruuat jne.). Hyvällä tuuri melkein puolet menun ruokien nimistä oli englanniksi, kokonaan käännettyyn menuun en törmännyt. Tarjoilijoista vähemmistö puhui sanaakaan englantia. Luultavasti keskustan hotellien yhteydessä olleiden ravintoloiden laita olisi ollut toinen. Päädyimme kuitenkin välttelemään hotellien ravintoloita paitsi hinnan myös kansainvälisen, ei-venäläisen ruuan pelossa.

Ainakin minulle oli melkoinen shokki huomata, etten yllättäen pystynyt kommunikoimaan muuten kuin osoittelemalla ja elehtimällä. Samalla olin myönteisesti yllättänyt huomatessani, miten hyvin ihan vain osoittelemalla pärjäsi. Kokemus oli hyvässä ja pahassa siinä määrin järisyttävä, että jos aika suinkin riittää ja opetusta on sopivaan aikaan, menen keväällä venäjän peruskurssille. Matkan jälkihuuma nimittäin vakuuttelee minulle, että olen aikeissa mennä vierailemaan Venäjällä vielä joskus uudestaan.

Hän joka ei tiedä tavoitteitaan

2005-12-26T11:46:00.000+02:00

Luin joulupäivän aikana joululahjaksi saamani Herman Hessen lyhyehkön vertauskuvallisen romaanin Siddhartha (=hän joka saavuttaa tavoitteensa; kirja näkyy löytyvän internetissä sähköisessä muodossa (http://www.gutenberg.org/etext/2500). Kirjan juonen esittely löytyy Wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Siddhartha_%28novel%29. En paneudu tässä juoneen mutta teksti sisältänee silti spoilereita.

Täytyy tunnustaa, että se oli hienoinen pettymys. Ehkä odotin jotain vastaavalla tavalla syvällistä kuin Arosusi tai edes vastaavalla tavalla sujuvaa kuin Hyperion. Valitettavasti Hesse yrittää jäljitellä vanhahtavaa juhlavalta kuulostavaa kieltä, mutta jää jäljittelyssään puolitiehen verrattuna vaikkapa yhteen hänen esikuvistaan, Nietzschen Näin puhui Zarathustraan, joka on vanhahtavassa runollisuudessaan loistava – ja samalla ärsyttävän hankala lukea ja ymmärtää.

Siddharthan vahvuus – samoin kuin Arosudenkin – on sen rakenne. Siddharhan tapauksessa epäonnistuneen ja juuri siksi onnistuneen kehitystarinan teema jää jollain tavalla kehämäisen tai peilimäisen rakenteen varjoon. Henkilöt jotka esitellään ensimmäisenä poistuvat siitä viimeisenä. Rakenne tuo mieleen Rorschach-musteläikkätestit, joissa kuvan vasen ja oikea puoli ovat toistensa peilikuvia.

Teoksen teeman voisi ehkä tiivistää sanomalla "kaikki jatkuu loputtomasti ja muuttuu – vain omaksi peilikuvakseen". Samoin kuin Arosudessa, myös Siddharthassa teesin ja antiteesin synteesi jää jotenkin puolinaiseksi ja epätäydelliseksi – teesin peilikuvaksi. Alussa Siddhartha on tavoitteistaan varma askeetti, lopussa tavoitteistaan luopunut askeetti. Jolloin tavalla yltäkylläinen, rikas elämä on kasvattanut häntä ja näyttänyt ihmisenä olemisen toisen puolen. Ironisesti Siddharthan täydellistyminen on jotain sellaista, mikä on Arosudessa epätäydellistymistä: tahtomisen loppumista ja minän katoamista.

Siis, mitä tulee minäihanteeseen teoksissa, ne ovat toistensa peilikuvat. Arosudessa minä on tahtomista ja ongelma on minän moninaisuus vastakohtana singulaarisuudelle. Siddhathassa minä on totuuden tavoittelun este ja ongelma liittyy minän kieltämiseen, mikä samalla estää ihmisenä olemisen. Kummassakin romaanissa minä harhauttaa subjektin harhapoluille sillä erolla, että Arosudessa harhapolut ovat tarkoituksenmukaisia ja Siddhathassa ei. Molemmissa teoksissa minä aiheuttaa kärsimystä, joko moninaisuutensa tai totuudesta harhaan johtavan luonteensa tähden. Arosuden nietzscheläinen ratkaisu kehottaa tahtomaan enemmän, olemaan vielä enemmän minä ja olemaan lopulta niin paljon minä, että on Hyvän ja Pahan tuolla puolen, jossa kärsimyksestä – etenkin myötäkärsimyksestä – tulee jollain tavoin epäolennaista. Siddharthan hindulainen vire kehottaa luopumaan tahtomisesta ja tukeutumaan vain totuuteen, jolloin kärsimys ja myötäkärsimys niin ikään menettävät merkityksensä. Kontrasti on olennainen, koska se viimeistään osoittaa Nietzschen projektin positiivisen pohjavireen verrattuna itämaiseen filosofiaan, olkoonkin että Nietzscheä pidetään yhtenä nihilismin suurena nimenä - oikeutetusti.

Siddharthan minän länsimaisuus paljastuu ironisesti juuri siinä, ettei hän suostu suodattamaan totuutta rajaamalla itseään, sulkeistamalla. Hän päätyy ajattelemaan, että ruumiillisuus on osa kokonaisuutta ja täydellisyyttä siinä missä hengellisyyskin – ainakin osa kasvamista – ja epätäydellisyys on täydellisyyden edellytys:

Minä olen löytänyt ajatuksen, Govinda [Sidharthan paras lapsuuden ja nuoruuden ystävä, joka ryhtyi Buddhan seuraajaksi], jota sinä olet taas sanova leikinlaskuksi tai narrimaisuudeksi, mutta se on minun paras ajatukseni. Se kuuluu: jokaisen totuuden vastakohta on yhtä kuin tämä totuus itse! Nimittäin näin: totuuden voi lausua julki ja pukea sanoiksi vain ja ainoastaan silloin, kun se on yksipuolinen. Yksipuolista on kaikki, mikä voidaan ajatella ajatuksilla ja sanoa sanoilla, kaikki sellainen on yksipuolista, puolinaista, kaikesta sellaisesta puuttuu kokonaisuus, pyöreys, ykseys. (s. 156, Siddharthan suomennettu laitos, WSOY, Juva 2000)

Ironisuus piilee siinä, että länsimainen tieteen ihannointi nimenomaan korostaa totuutta ja sen luonnetta täydellisenä. Kuitenkin huolimatta tieteen ihannoinnista, länsimainen ihminen on lopultakin hyvin fyysinen ja ruumiillinen. Hyvin harva – jos yksikään – tiedemies elää askeesissa, vain totuudelle. Hyvin harva – jos yksikään – tiedemies kieltää aistinsa samalla tavalla kuin ne askeesissa kielletään. Siddharthan länsimaisuus piilee avoimessa ruumiillisen ja henkisen ristiriidassa ja hänen itämainen outoutensa piilee avoimuudessa tuota ristiriitaan kohtaan ja siinä, että ratkaisu ristiriitaan on sekä fyysisen nautinnon että totuuden tahtomisesta luopumisesta.

Sieltä jostain jää kuitenkin nirvana löytymättä. Loppujen lopuksi Siddharthasta, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti "hän joka saavuttaa tavoitteensa", tulee "hän joka ei tiedä tavoitteitaan". Samaan päättyy Arosusi mutta näkökulma on päinvastainen: Tavoitteitaan ei voi tietää, ne pitää asettaa.

Jouluinen koulumarginalisoija

2005-12-22T23:32:00.000+02:00

Opetushallituksen pääjohtajan Kirsi Linderoosin mielestä kristillinen perinne tulisi säilyttää koulujen joulujuhlassa (HS 22.12.2006). Virsi tai kaksi ei loukkaa ketään – ei ainakaan kovin pahasti.

Loukkaa? Ei joulujuhlan kristillisyyden mahdollinen loukkaavuus ole suurin ongelma vaan se, että se marginalisoi. Minusta kristillisen perinteen loukkaavuus ja sen sopivuus koulujen syyskauden päätösjuhlaan on kaksi eri asiaa En usko, että lapsia juurikaan häiritsee sana tai pari Jeesuksesta ja kristillisestä Jumalasta. Enemmän se häiritsee (ja pelottaa) heidän vanhempiaan. Sitä vastoin lapsille ja nuorille on kova pala huomata, ettei kuulukaan joukkoon; ettei saa samaa kohtelua kuin muut. (Vrt. Onerva Korhosen yleisöosastokirjoitus Hesarissa 22.12.2005.)

Olen jo aikaisimmissa kirjoituksessa argumentoinut koulujen uskonnon opetusta vastaan blogissani aiemmin. En nyt toista argumenttiani. Otan aiheeseen toisen näkökulman:

Ensinnäkin: Minulla ei ole (lähtökohtaisti) mitään kristinuskoa vastaan. Samalla korostan, että minulla ei ole (lähtökohtaisti) mitään muitakaan uskontoja vastaan. (Odotan toki, että jokainen uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta noudattaa lakeja. Pidän ehdottoman hyvänä asiana, jos henkilö uskonnollisesta vakaumuksestaan riippumatta kunnioittaa muita kanssaihmisiä ja heidän näkemyksiään. Nähdäkseni valtio saa ja sen tulee kampanjoida muita kunnioittavan, suvaitsevan asenteen puolesta vaikka niin tekemällä talloisinkin joidenkin uskonnollisten kuppikuntien varpaille.)

Palatakseni argumentteeni, uskonnot tulisi asettaa Suomessa mahdollisimman pitkälti samalle viivalle. Vaikka en pidä koulujen kristillisyyttä korostavaa joulujuhlaa järin merkittävänä uskontoja ja vakaumuksia eriarvoiseen asemaan asettavana tekijänä, se on sellainen. Aivan vastaavalla tavalla en pidä feministisen liikkeen arvostelemia kielellisiä käytänteitä (esim. "mies"-päätteisiä ammattinimikkeitä, huorittelu), kovinkaan merkittävänä sukupuolten epätasa-arvoa lisäävinä tekijöinä, mutta kuitenkin ne ovat sitä.

Tästä pääsen toiseen, keskeimpään pointtiini: Pidän kiistämättömänä tosiasiana sitä, että joulun kristillisyyden korostaminen kouluissa marginalisoi ne oppilaat, jotka eivät edusta kyseistä perinnettä. Sitä mukaa kun ei-kristittyjen määrä lisääntyy – se tulee hyvin todennäköisesti lisääntymään – yhä suurempi määrä ihmisiä joutuu joulun kristillisyyden korostamisen takia marginaaliin (kunnes ehkä jossain vaiheessa kristityistä tulee marginaalia). Kouluissa, joissa merkittävä osa lapsista on ei-kristittyjä, tämä on vakavasti otettava seikka. Ainoankaan lapsen ei tulisi kokea, että opettaja huomioi muita oppilaita huomattavasti häntä enemmän vain koska on joulu takia ja oppilaan vanhemmat sattuvat edustamaan väärää uskontokuntaa. (Onerva Korhonen (HS 22.12.2005) oli ilmeisesti kokenut jouneensa ikävällä tavalla marginaaliin siksi, ettei kuulunut kirkkoon.)

En sano, että valtio voisi estää marginalisoitumisen tai edes että sen tulisi pyrkiä kaikessa ja aina taistelemaan sitä vastaan – se olisi tasapäistämistä, mihin ei myöskään tulisi sortua. Jos nyt kuitenkin sattuu käymään niin, että marginalisoitumista lisäävät käytänteet häviävät itsestään koulujen joulujuhlista, niin hyvä niin. En näe mitään syytä, miksi valtion pitäisi suojella niitä oikein erikseen jämentämällä kouluja joulujuhlan kristillisyydestä. (Ylipäänsä, kirkko ja valtio olisi syytä pitää täysin erillään. Valitettavasti Suomessa näin ei vielä ole.)

Hyperion

2005-12-19T12:48:00.000+02:00

– lopultakin vain ajatusten lastenallas, johon on mahdoton hukkua

Harmillista. Matkasin viime viikonloppuna – tai oikeammin viimesunnuntaina - Rantasalmelle vierailemaan ensimmäistä kertaa isäni upouudessa talossa. Olin suunnitellut, että muokkaisin täällä loppuun arvioni Dan Simmonsin Hyperionista (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Hyperion_%28book%29. Laitoin tekstin sähköpostilootaani odottamaan itseäni. Kuvittelin, että olisin päässyt täällä verkkoon, mutta ikäväkseni sain huomata, että Sonera ei ollut vielä vetänyt piuhaa tänne. Kuulemma on kyllä tilattu ja tulossa ADSL-yhteyden kera. Istun nyt Rantasalmen kunnan kirjastossa viimeistelemässä kirjausta.

En luullakseni olisi vaivautunut kirjoittamaan mitään Hyperionista ellen olisi pettynyt siihen. Nyt nimenomaan pettymykseni teki siitä jotain kirjoittamisen arvoista. En nimittäin tunne ketään muuta, joka olisi pettänyt teokseen itseni lisäksi. (Ehkä muut eivät vaan ole uskaltaneet lausua pettymystään ääneen kaltaiselleni jokseenkin vähän proosaa lukevalle ihmiselle.) Jopa henkilöt, jotka ovat avoimesti julistautuneet scifin vihaajiksi, ovat pitäneet Hyperionista. Sitten minä, joka uskon – edelleen – scifin olevan suosikkigenreni tai ainakin yksi niistä, petyn kirjaan, joka on kahminut itselleen mm. Hugo-, Locus- ja Tähtivaeltaja-palkinnot (kirjan takakansi kertoi).

Hyperion on kieltämättä sujuvaa proosaa ja sitä oli mukava lukea, ei käy kieltäminen. Dan Simmons osaa kirjoittaa. Hänen tekstinsä ja ideansa kuulostavat hyvältä ja raikkailta. Pelkät nimet riittävät selittämään mahdottomuuksia - kuten kelpo fantasiassa mikä tahansa magiaksi sanottu.

Hyperion oli kirjana pettymys samalla tavalla kuin Matrix elokuvana. Komean ja pseudosyvällisen ulkokuoren alla kolisi tyhjää. Olisin pettynyt paljon vähemmän, jos Hyperion olisi ollut avoimen pinnallinen – sama pätee Matrixiin. Molemmat teokset antoivat odottaa itseltään paljon mutta tarjosivat lopulta vain sarjan kauniita sanoja nätisti sommiteltuna tai virtaviivaisen, rokkaavan montaasin vailla mainittavaa oivallusta sanojen tai kuvien takana. Molempia tarinoita eteenpäin työntävä voima oli myyttinen kohtalo. Samainen voimavara oli myös molempien tarinoiden kahle. Nähdäkseni kohtalo on silkkaa pinnallisuuden ylistystä. Sanalla sanoen se on syvällisyyden pinnallistuma. Juuri sellaisena - sivumennen mainiten - se on valitettavan erinomainen propagandan väline: sitä erehdytään jatkuvasti pitämään jonain syvällisenä ja siksi sen mieltäminen vaikuttamisen keinoksi on vaikeaa.

Voin hyvin kuvitella, että olisin innostunut Hyperionista aivan eritavalla viisi tai kymmenen vuotta sitten, mutta nyt Hyperion tuntui lähinnä turvalliselta lastenaltaalta, johon on mahdoton hukkua. Yksi syy karvaaseen pettymykseen oli epäilemättä se, että Herman Hessen oivaltavalla tavalla Nietzschen yli-ihmisproblematiikkaa heijastellut Arosusi (ks. aiempi blogikirjauksen aiheesta, Arosuden tragedia) oli jättänyt varsin korkeat odotukset mainetta kahmineelle scifi-romaanille. Niin tai näin, puitteiltaan ja lähtökohdiltaan loistokkaalla lastenaltaalla ei ollut syvyyttä kuin harhaksi.

Sol ja Kierkegaardin Abraham

Petyin Hyperionissa eninten Sol Weinstaubin tarinan Sören Kierkegaard viittaukseen. (Hyperion on rakenteeltaan kokoelma toisiaan ennestään tuntemattomien hahmojen toisilleen kertomia tarinoita, jotka selittävät kuinka heistä kukin oli päätynyt samaan kummalliseen tilanteeseen missä hahmot nyt olivat; pyhiinvaellusmatkalla myyttisille aikahaudoille.) Solin tarina lupasi paljon, mutta loppujen lopuksi lähinnä latisti Kierkegaardin eksistentialismia kuin teki kunniaa sille puhumattakaan siitä, että se olisi onnistunut sanomaan jostain uutta ja kiinnostavaa samasta teemasta (kuten Hessen Arosusi Nietzschen yli-ihmisestä luomalla näkymän kolmeen hahmoon, jotka ovat kaikki jollain tavalla hyvin lähellä yli-ihmistä).

Idea – sallinette pienen spoilerin – Sol Weinstaubin tarinassa oli lyhyesti seuraava. Solin tytär sairastuu Hyperion-planeetan kummallisia aikahautoja tutkiessaan kiroukseen, joka saa hänet nuorentumaan päiväpäivältä ja unohtamaan vähä vähältä elämänsä – kunnes hän lopulta katoaisi. Sol alkaa nähdä tyttären sairastumisen jälkeen unta, jossa ääni kehottaa:

”Sol! Ota tyttäresi, ainoa tyttäresi Rachel, jota rakastat ja mene Hyperion-nimiseen maailmaan ja uhraa hänet siellä polttouhrina paikassa, jonka minä osoitan sinulle.”

Kierkegaardin filosofiaa työkseen tutkinut Sol näkee tilanteen anologisena Kierkegaardin Pelossa ja Vavistuksessa (ks. esitettämään analyysiin raamatun kohdasta, jossa Abraham saa Jumalalta käskyn uhrata poikansa Iisakin Hänelle. Ydinkysymys Kierkegaardille oli, millaisen eettisen valinnan Abraham teki ollessaan valmis uhraamaan poikansa Jumalalle vaikka tämä oli ristiriidassa kaiken muun Jumalan säätämän kanssa? Toisin sanoen mikä erotti Abrahamin intention uhrata poikansa murhaajan intiosta vuodattaa verta?

Korostettakoon, että en ole Kierkegaard asiantuntija, eikä tulkitani ole siten välttämättä järin hyvä tulkinta Pelosta ja vavistuksesta. Ehkä ilmaisen vain näkemykseni siitä mikä olisi tehnyt siitä kiinnostavan näkökulmastani en sitä mitä Kierkagaard todella ajattela - tai tarkoitti.

Solin valinta uhrata tai olla uhraamatta tytärtään Lemminkäiselle on tuskin analoginen valinnalle, jonka Abraham teki. Solia tarinassa eteenpäin ajava motiivien konflikti on toisaalta epätoivo ”mitä muutakaan voisin enää yrittää” ja toisaalta ajatus ”tämä on tilaisuuteni näyttää Lemminkäiselle oma eettinen järkkymättömyys”. Toisaalta Sol ei halua hyväksyä tragediaansa, toisaalta hän ei halua hyväksyä irrationaalista mahdollisuutta – mihin tai mille? – minkä tyttären uhraaminen loisi. Sol saattoi ajatella, että Lemminkäinen herättäisi hänen tyttärensä kuoleista uhrauksen jälkeen, mutta syy mikä johtaa hänet valinnan partaalle ei ole usko kuten Abrahamin tapauksessa. Ero on olennainen.

Kysymyksessä ei ole oikeastaan edes pohjimmiltaan eettinen valinta vaan enemmin psykologinen sisäinen ristiriita. Se on tarinan käänteenä saman kaltainen kuin kysymys siitä, sortuuko ex-vankilakundi rikoksien tielle sosiaalisen paineen takia. Ehkä asteen sofistikoituneempaa mutta enintään asteen.

Tilannetta ei muuta yhtään sen eettisemmäksi se, että Sol sanoo olevansa valmis tappamaan enemmin itsensä kuin tyttärensä – vaikka vain näyttääkseen Lemminkäiselle, ettei tämä pysty horjuttamaan hänen uskoaan ja eettistä vakaumustaan. Kysymys on tässä kohdassa toki jo jossain määrin eettinen mutta edelleen enemmän sosiaalinen kuin henkilökohtainen, kuten Abrahamin valinta oli Kierkegaardin, puhumattakaan siitä, että Solin valinta perustuisi Abrahamin tavoin yksinomaan valinnan itsensä eettiselle arvolle eikä (lähinnä) Solin irrationaaliselle epätoivolle.

Kierkegaard huomauttaa, ettei Abraham kertonut valinnastaan kenellekään, ei edes vaimolleen tai pojalleen. Abrahamin valinnan eettisyys ei perustunut yhteisöön; ei siihen, että hän haluaisi olla hyvä uskovainen tai edes hyvä ihminen valintansa ansiosta. Se ei niin ikään perustunut normeihin tai käskyihin. Jumalahan oli nimenomaisesti käskenyt ”älä tapa” ja nyt hän itse vaati rikkomaan tuota käskyä vastaan. Juuri tämä tekee valinnasta kiinnostavan. Abrahamin valinnan perustana oli sokea usko. Solin valinnassa on kysymys pelkästään epätoivosta ja halusta näyttää – ehkä se on tässä suhteessa lähempänä Jobin tarinaa kuin Abrahamin. Toki Kierkegaard kirjoittaa myös Jobista (Epätieteellisessä jälkikirjoituksessa esimerkiksi), mutta Simmonsin Sol puhuu nimenomaan Abrahamin valinnasta. Siitä ei ole kyse.

Simmonsin Solia voi puolustaa vielä väittämällä, että onhan tässä kyse sokeasta uskosta siinä mielessä, että kyse on samankaltaisesta eettisestä valinnasta kuin itsensä maansa vuoksi uhraavan sotilaan tapauksessa. Vaikka tässä tapauksessa Sol ei pelastaisikaan ketään mahdollisella itsensä uhraamiselle, hänen voi ajatella kuolevan jonkin ideologian, judeokristillisen tradition puolesta; olevan sen esitaistelija. Ehkä, mutta se ei tässä tapauksessa lisää pennin vertaa valinnan eettistä arvoa. Kierkegaardin pointti kun nimenomaan oli käsittääkseni se, että Abraham ei valintansa hetkellä edustanut ketään. Päinvastoin, hänen eettinen valintansa olisi räikeässä ristiriidassa hänen edustamaansa uskonnon kanssa. Abrahamin eettinen valinta oli ehdottoman henkilökohtainen ja perustui johonkin sellaiseen uskonnolliseen, jota kukaan muu ei koskaan voisi ymmärtää.

Entä Solin valinta. Valitsi hän miten tahansa, hänen valintansa olisi ymmärrettävissä, se olisi psykologisoitavissa eikä siksi edustaisi Kierkegaardin käsitystä ylimmästä, sokeaan uskoon perustuvasta eettisyyden tasosta; tasosta jota ulkopuolinen tarkkailija ei pystyisi erottamaan mielipuolisuudesta, muttei siksi että kyse olisi mistään mielipuolisesta vaan siksi ettei eettisyyttä sen korkeimmalla tasolla voi enää välineellistää.

Eettiset normit ja hyvä elämä

Pidän henkilökohtaisesti ehdottoman loistavana Kierkegaardin oivallustaan siitä, ettei eettisyys ole kaikkein korkeimmalla tasolla välineellistettävissä keinoksi hyvään elämään, suurimpaan mahdolliseen mielihyvään tai mihinkään muuhunkaan. (Kierkegaard jakaa olemassa olon kolmeen tasoon: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tulkitsen tässä, että olemassa olon tasot jakavat myös eettisyyden kolmeen tasoon: esteettiseen (esim. utilitarismi?), eettiseen (esim hyve-etiikkaa?) ja uskonnolliseen (ylin, Kierkegaardin kuvaama taso).) Seikka jää täysin tavoittamattomaksi esimerkiksi utilitaristisessa moraalikäsityksessä ja hyve-etiikassa (=etiikan valtavirta). Ovallus on siinä määrin loistava, että sulatan Kierkegaardin kristillisyyden ja suostun lukemaan hänen tekstejään huolematta siitä, että olen vakaumuksellinen ateisti.

Vertaa ”eettisten normien noudattaminen on tie (keino) hyvään elämään”, ”eettiset normit ovat hyvä elämä”. Ensimmäisestä (ehkä) näennäisesti seuraa jälkimmäinen. Olennaisin ero on siinä, että ensimmäisessä implisiittisesti kiistetään, että eettisiin arvoihin sitoutuminen sinänsä määrittäisi hyvän elämän, johon ne ovat (olevinaan?) keino. Jälkimmäinen on huomattavasti vahvempi eettinen lähtökohta, jossa keinot ja päämäärät ovat vain näennäisen erillisiä toisistaan. Kuitenkin samalla eettisyydeltä on pudonnut pohja. Ei ole mitään hyvää elämää tai suurinta mahdollista mielihyvää, johon eettisyys johtaisi, tarkasti ottaen ei edes pelastusta eettisen elämän viimeisenä motiivina. (Sillä eikö pelastus olisi myös osa sitä hyvää (iankaikkista) elämää, johon ensimmäisessä tapauksessa normien oletetaan johtavan?)

Nähdäkseni kyse on itse asiassa täsmälleen samasta, minkä pohjalta Nietzsche – hyvin erinäkökulmasta tosin – kritisoi utilitarismia ja hyve-etiikkaa. Nietzschen tapauksessa eettinen elämä saa tosin muodon, jonka kutsuminen eettiseksi saattaa kuulostaa harhaanjohtavalta, mutta siitä siinä olennaisesti on kysymys. Näen kaksi keskeistä eroa. Ensinnäkin Kierkegaard antaa alemmille eettisille tasoille edes jonkin arvon, mutta Nietzschelle ylin, ehdottoman subjektiivinen eettinen taso on kaikki kaikessa – muut moraalin tasot edustava viimeistä ihmistä vastakohtana yli-ihmiselle. Toiseksi Nietzschelle ensin on tahto ja sitten tahdotun sisältö (usko), Kierkegaardille ensin on usko ja sitten vasta voima uskoa (tahto). Kuin kysyisi, kumpi oli ensimmäisenä, muna vai kana, paitsi että tässä tapauksessa on vaikea väittää, että vaihtoehdot ovat totaalisen väärät.

Tietyssä mielessä on todella sääli, etteivät Nietzsche ja Kierkegaard kyenneet edes etsimään yhteistä kieltä: jostain syystä minusta tuntuu vahvasti siltä, että he olisivat hyvinkin voineet löytää toisistaan hengenheimolaisen – toisen arosuden. Eikö alla olevan Kierkegaardin etiikkaa käsittelevän Wikipedin sitaatin paksunnettu kohta muistuta kovin sitä, millaisen eettisen positioon ihmisen tulisi päätyä Nietzschen mukaan (eli olla hyvän ja pahan tuollapuolen säätämällä itse omat arvonsa ja moraalin) (http://en.wikipedia.org/wiki/Kierkegaard)?

However, Kierkegaard (through his pseudonym Johannes de Silentio) is not arguing that morality is created by God; instead, he would argue that a divine command from God transcends ethics. This distinction means that God does not necessarily create human morality: it is up to us, the individual, to create our own morals and values. Rather, any religious person must be prepared for the event of a divine command from God that would take precedence over all moral and rational obligations. Abraham, the knight of faith, chose to obey God unconditionally, and was rewarded with his son, his faith, and the title of Father of Faith. Abraham transcended ethics and leapt into faith.

Syvästi ironista ja luonteeltaan mustaa

2005-11-21T22:59:00.002+02:00

Elämässäni on tapahtunut pieniä muutoksia. Valmistuin maisteriksi, muutin tyttöystäväni kanssa yhteen ja unohdin elämäni tarkoituksen. Kahdesta ensimmäisestä uskon jos selvinneeni, mutta kolmas kyllä vielä kaihertaa mieltäni.

Ollakseni rehellinen en voi väittää olleeni aivan varma missään vaiheessa siitä, että elämälleni on tarkoitus enkä siten siitä, että olen todellakin unohtanut sen. Toinen vaihtoehto on, että olen aivan viime päivien aikana alkanut kuvitella, että olisin joskus tiennyt kyseisen ihmiselämän suuruisen salaisuuden. Ja se kolmas – pelkään pahoin todennäköisin – on, etten tullut aiemmin ajatelleeksi koko asiaa mainittavasti enkä siten painaneeksi mieleeni, että minulta puuttuu todellakin sellainen. Ehkäpä nyt suuret elämänmullistukset ovat suistaneet aivoni valemuistoihin ja ajatteluni itsepetokseen.

Siksi toiseksi, elämän tarkoituksen unohtaminenhan sinänsä on erinomainen esimerkki pahaksi äityneestä kansallishenkisestä romantiikasta: sotaan lähdetään sankareina – ja usein siellä unohdetaan minkä vuoksi sitä olikaan tarkoitus esittää sankaria. Naimisiin mennään elämään onnellista loppuelämää ja noin 50% eroaa täsmälleen samasta syystä.

Myönnän, etteivät esimerkit ole juurikaan analogisia elämän tarkoituksen unohtamisen kanssa ja toivon, ettei lukija vaivaa asialla päätään tai anna sen vaivata itseä muuten. Elämän tarkoitus on nimittäin ehdottomasti jotain irrationaalista ja järjetöntä. Juuri siksi rationaaliseen ajatteluun kallellaan oleva länsimainen ihminen päätyy ajattelemaan, että meidät on heitetty tänne maailmaan totaaliseen vapauteen ja vain olemaan vailla sellaista olemusta, joka määrittäisi ja suuntaisi olemista solubiologista tasoa kiinnostavammalla tavalla. Rationaalisesti ajattelevan ihmisen pitäisi suorastaan halveksia ajatusta elämänsä tarkoituksesta – ikään kuin olisi jokin solubiologiaa, kemiaa, fysiikkaa jne. perustavampi voima; ikään kuin materiaalisen olemisen alkuehdoissa olisi suuri järjestys, joka astuu kausaalisen vuorovaikutuksen varpaille; ikään kuin olisi kiinnostavaa tutkia tulkitsevaa kokonaisuutta selittävien yksityiskohtien asemesta.

Siis tämän irrationaalisen voimavaran minä olen nyt unohtanut – tai tämän inhottavan rationaalisuuden taakan olen kuvitellut unohtaneeni. Osasyy tähän tietysti saattaa olla se, että olen nyt keskittynyt opiskelemaan luonnontieteitä ennen, kuin löydän elämäni tarkoituksesta sen palan, joka opastaa seuraavassa siirrossa. Jos syynä on hurahtamiseni luonnontieteisiin ja tämä oli todellakin hairahdus oli elämäni tarkoituksen välttämätön osa, sen täytyy olla julmaa kohtalon ivaa – ja olisi siten juuri sitä mitä elämän tarkoituksen tuleekin olla. Olisin toki suonut elämäni tarkoituksen olleen enemmin ymmärtää elämän tarkoituksen perimmäinen mielettömyys, kuin unohtaa sen jonkin pahaisen paradoksin takia.

Ei sovi kuitenkaan valittaa. Tämä sentään on omiaan tukemaan uskomustani, että elämän tarkoitus on syvästi itseironinen ja luonteeltaan musta.

Voin vain ihmetellä, miksi niin moni tahtoo kuvitella elämän tarkoituksesta jotain hyvää. Olihan kristillisen mytologiankin elämän tarkoituksellisimman hahmonkin elämän tarkoitus kuolla syyttömän ristillä vähintäänkin itseironisesti anteeksiannon ja laupeuden symbolina. Muut elämän tarkoitusta hourailleet opit eivät jää juuri huonommaksi: uusliberalisti haaveilu rahan vapauttavuudesta kunhan vain hyväksyy talouden kahleet ei minusta eroa suurestikaan absurdiudessaan monien filosofien rakastamasta pyrkimyksestä epäillä kunnes voi epäillä vain epäilemistään.

Onko sitten elämän tarkoituksen tarkoitus vakuuttaa meidän jatkamisen tärkeydestä kuin järkevää perustetta sille ei ole olemassa? Jos näin olisi, elämän tarkoituksen tarkoitus olisi täsmälleen sama kuin sen kysymisestä pidättäytymisen: estää näkemästä elämää pohjimmiltaan mielettömänä. Vakuuttaakseni arvon lukijan lopullisesti elämän tarkoituksen vahvasti ironisesta ja mustasta luonteesta, minun on vielä huomautettava, että kaikki tietämäni elämän tarkoituksen kieltäjät ovat käsitykseni mukaan tehneet elämän tarkoituksettomuudesta (tosin usein puhuen siitä totaalisena vapautena tai jonain vastaavana) elämänsä tarkoituksen.

Näyttäisi siltä, että elämän tarkoitusta ei pääse pakoon rationaalisuuden sen enempää kuin avoimen irrationaalisuuden suojiin: Siltä pelastaa vain aivoton viihde ja muu poroporvarius, kaikkinaiset kumoamiset ja unohdukset ovat vain tie entistä syvemmälle elämän tarkoituksellisuuden suossa.

Jälleen väärin asetettu kysymys

2005-10-17T17:11:00.000+03:00

Ja jälleen on taas yksi hyvä syy enemmän keskittyä pohtimaan oikeita kysymyksiä oikeiden vastausten asemesta:

Ylen TV-uutisten tuoreeseen mielipidemittaukseen vastanneista vain 21 prosenttia kannattaa Nato-jäsenyyttä, 54 prosenttia vastustaa ja 25 prosenttia ei kerro tai ei osaa sanoa kantaansa.

Tilanne muuttuu täysin toiseksi, jos valtionjohto päättää hakea Naton jäsenyyttä. TV-uutisten kyselyssä kansalaisilta kysyttiin myös kysymys Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?.

Hakemusta tukee tässä tapauksessa 49 prosenttia kyselyyn vastanneista. Valtionjohdolle ei halua antaa tukeaan 37 prosenttia kansalaisista. 15 prosenttia ei tiedä tai ei kerro kantaansa.

(Yle24, 16.10.2005)

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ihmiset vastaisivat, jos jatko kysymykseen "Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?" olisi "millaisia olisivat yllämainitut perustellut syyt"?

Ärsyttävää törmätä toistuvasti vääriin ja johdatteleviin kysymyksiin - vieläpä varsin arvovaltaisten tahojen esittäminä. Kuvittelin, että Ylellä olisi töissä ammattilaisia, jotka osaisivat laatia gallupit asteen verran pätevämmin, mutta ei.

Olennaisesti kysymys olettaa, että Nato-jäsenyydelle on esitettävissä hyvä perusteet, jotka valtionjohto tuo ilmi ilmoittaessaan hakevansa Nato-jäsenyyttä. Monet vastaajat ovat todennäköisesti olettaneet, että valtionjohto tuo (kysyksen spekulatiivisessa tilanteessa) todellakin keskusteluun uusia asianhaaroja ja perusteita, joita ei ole aikaisemmin huomattu tai jotka nousevat ajankohtaisiksi tulevaisuudessa. Minun on helppo uskoa, että moni Naton vastustaja kykenee kuvittelemaan perusteita ja näkökantoja, jotka muuttaisivat heidän näkemyksensä asiasta. On kuitenkin anteeksiantamatonta tukeutua tällä tavoin kontrafaktuaalisiin asianhaaroihin ja vastaajien mielikuvitukseen. Ylen gallupin tekijöiden olisi tullut esittää täsmällisesti, millaisia nämä hyvät perusteet ovat.

Ensimmäinen ajatus, mikä minulle tuli mieleen nähtyäni uutisspotin, oli: "Jopas, enpä olisi arvannut, että suomalaiset ovat näin auktoriteettiuskoista kansaa." Johtopäätökseni meni metsään niin, että kolisi. Onneksi tarkastin kysymyksen muotoilun Yle24-portaali sähkeuutisista. Tuolla tavalla asetellun kysymyksen pohjalta ei nimittäin voi tehdä juuri mitään johtopäätöksiä, koska useat vastaajat ovat - mitä luultavammin – tulkinneet, että "perustellut syyt" tarkoittaa hänen näkökulmastaan perusteltuja syitä ja edelleen, että huonosti perustellut syyt eivät ole kysymyksen olettamia "perusteltuja syitä".

Kansallisen itsemääräämisoikeuden tulevaisuus

2005-10-16T20:09:00.000+03:00

Ulrich Beck ja Anthony Giddens nostivat esille kiintoisan seikan kansallisen vallan ja EU:n vallan välisestä suhteesta keskustelun avauksessaan EU:n tulevaisuudesta (HS 16.10.2005). Kansallisen vallan siirtyminen EU:lle ei välttämättä vähennä kansallisten hallitusten valtaan. Beck ja Giddens huomattavatkin:

Monet nykypäivän ilmiöt ja ongelmat syntyvät kansallisvaltioiden ulkopuolella, eikä niitä voida ratkoa kansallisvaltioiden sisällä.

Nykymaailman paradoksi onkin se, että kansalliskiihkoilijat ja eristäytymisten kannattajat saattavat olla valtion ja sen etujen pahimmat viholliset. EU:ssa virallisen itsemääräämisen voikin vaihtaa todelliseen valtaan, jonka avulla kansallisia kulttuureja voidaan vaalia ja taloudellista hyvinvointia voidaan parantaa. Unioni pystyy monissa asioissa ajamaan kansallia etuja paljon paremmin kuin valtiot yksin. Sellaisia asioita ovat muun muassa talous, maahanmuutto, lain ja järjestyksen valvonta, ympäristö ja puolustus.

Itse olen ajatellut mutu-pohjalta samoin. Nimellisen vallan siirtyminen EU:lle Suomen hallitukselta ja eduskunnalta ei välttämättä ole pois Suomen de facto -vaikutusmahdollisuuksista. Päinvastoin. Olen perustellut itselleni, että demokratia ei voi toteutua, jos demokraattisesti valittujen elimien valta ei ulotu kaikille vallan tasoille. Esimerkkinä demokratiavajeesta on talouden päättäjien vallan globalisoituminen työntekijäjärjestöjen ja valtiojohdon vaikutusmahdollisuuksien laahatessa pahasti perässä. Kiina-ilmiö on nähdäkseni hyvä esimerkki demokratiavajeesta.

Talouden päättäjät pystyvät kiristämään valtioilta etuja vain uhkaamalla toimintojen siirtämisellä ulkomaille tai - yleisemmin - "niiden järkeistämisestä ja keskittymisestä ydinliiketoimintaan". Edelleen talouden kansainvälistyminen ei näy työntekijäjärjestöjen tasolla. Tämä osaltaan mahdollistaa sen, että monikansallisten firmojen on yhä helpompi kyykyttää työntekijäjärjestöjä melkein miten tahtovat - nähdäkseni - vain koska demokraattiset toimielimet eivät toimi vastaavalla globaalilla tasolla kuin talouden toimielimet. Valitettavasti nyt monikansallisten yhtiöiden julkituodut perusteet "kipeisiin ratkaisuihin" tuntuvat olevan tasoa "mutkun meidän kilpailijatkin toimivat niin-ja-niin, miks me ei saatais". Talouden villin lännen kesyttäminen ei onnistune pohattojen pyssyjen kokoa kasvattamalla vaan demokraatian ja oikeusvaltion periaatteiden ulottamisella yhä laajemmalle - myös talouden leikkikentälle.

Hyvin samankaltainen argumentti on toistettavissa esimerkiksi suhteessa rikollisuuteen ja sen torjuntaan. On vaikea nähdä, että rajojen sulkeminen vähentäisi monikansallistunutta järjestäytynyttä rikollisuutta. Ennemminkin yritys hoitaa kansainvälistä rikollisuutta kansallisin voimavaroin johtaa ainoastaan yksilön oikeuksien ja yksityisyyden suojan kaventumiseen ja on siten askel kohti poliisivaltiota.

Ilman EU:ta Suomi jäisi täysin monien globaalin vallan keskittymien ulkopuolelle. Olisikin hyvä aika ulottaa yhteistoiminnan ongelmista käytävät argumentit (Yhteislaidunten tragediasta vapaamatkustajaongelmaan) myös valtioiden ja instituutioiden tasolle.

Seiskan rumuuden haastavuus

2005-10-15T12:22:00.000+03:00

Tein vajaa viikko sitten osakunnalle epäviralliset vaalijulisteet laitettavaksi vessaan. Vaalipäälliköt Anu ja Ressu ihastuivat julisteisiin siinä määrin, että intoutuivat laittamaan kopion myös aulan seinään ja ottamaan yhden kopion ihan varmuuden varalta.

Kirjoitan asiasta vasta nyt, koska halusin sallia itselleni hienoisen ajan toipua yliopiston atk-ylläpidon tuottamasta järkytyksestä. Yritin ensimmäisen kerran käydä tulostamassa kuvia A3-kokoisiin väriprintteihin kykenevällä maksullisella laitteella. Vajaan tunnin yrittämisen lopputulos oli 4 epäonnistunutta printtiä ja yksi onnistunut A4-vedos. Maanantaina yritimme uudestaan. Tällä kertaa rohkenin kysyä neuvoa atk-tuelta. Noin 2 tunnin selvittelyn ja ihmettelyn jälkeen selvisi, että jonkun päivityksen yhteydessä koneisiin oli asennettu väärä ajuri eikä edes atk-tuki pystynyt vaihtamaan käyttäjien ajureita. Lopputulos oli se, että printtasimme julisteet atk-tuen koneelta. Hmph!

Lopputulos näyttää joka tapauksessa tältä (klikkaa kuvaa avataksesi isomman kuvan):

Alkuperäinen idea oli, että juliste koottaisiin ihmisten itse itsestään ottamista kuvista. Suurin osa julisteiden kuvista on tosiaan itse itsestä otettuja. Minun julisteiden taittajana lisäämä pieni lisämauste oli pari Seiskasta napattua ideaa. Olisin halunnut tehdä julisteista täysin Seiskan julkkisjuorusivujen näköisen. Olin jopa aikeissa ostaa Seiskan malliksi. En ostanut. Minulle selvisi pian, ettei juliste Seiskan juorusivujen tapaan sommiteltuna toimisi. Syy tähän on se, että juorusivuilla on keskellä yksi tai kaksi isoa kuvaa ja ne on ympäröity pienemmillä juoruilla ja pienemmillä kuvilla. Epävirallisessa vaalijulisteessa kaikkien pitäisi tulla yhtälailla esiin.

Tyydyin käyttämään Seiskan juorusivujen taustaväriä ja tapaa leikata joitakin kuvia (rajataan tausta pois ja lisätään taustalle hohka-efekti, joka nostaa kuvaa esiin räikeän värisestä taustasta, johon se muuten helposti hukkuisi. Selkeyden takia päädyin jättämään Seiskan värilliset juorulaatikot pois ja korvaamaan ne isolla keltamustalla tekstillä. Sydämet ovat Seiskan ja muiden juorulehtien hengen mukaisia. Niitä ei käsittääkseni käytetä kovin paljon – lähinnä viestittämään lukijalle, että "tässäpä taitaa olla kyse rakkaudesta". Kovin paljon tämän syvällisempään analyysiin en pysty, sillä Seiskan ynnä muiden juorulehtien juorusivut saavat minut lähinnä pahoinvoivaksi.

Täytyy tosin vielä sanoa, että julisteiden tekemisen jälkeen osaan arvostaa enemmän roskalehtien taittajia. Kuvien leikkaaminen ja niiden sommittelu juorusivujen sekavaan tyyliin on työlästä ja vaatii taitoa. Mahtaa olla alentavaa käyttää taitojaan, jotta saisi aikaiseksi jotain niin rumaa ja sekavaa kuin juorusivut.

Yliopiston kolmas tehtävä

2005-10-10T20:53:00.000+03:00

Kävin tänään vastaamassa HYY:n edustajiston vaalien vaalikoneen kysymyksiin. Innokkuuteni yllätti minut, konehan avataan vasta 19.10. ja tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin koneen kysymyksiin saattoi vastata. Myönnän, ettei ajatus edustajistoon valinnasta ole lainkaan vastenmielinen. En sentään missään vaiheessa ole ollut aikeissa kampanjoida erityisemmin valintani puolesta. Blogissanikin ajattelin mainita vain sulkeissa olevana sivuseikkana, että ehdokasnumeroni on 200.

Sinänsä moinen innokkuus ei olisi ollut mitenkään hätkähdyttävää, ellen olisi suorastaan innostunut perustelemaan ja pohtimaan muutamia vaalikoneen kohtia. Ehkäpä vaalilauseeni "nimim. huono argumentaatio harmittaa minuakin" oli alkanut elämään omaa elämäänsä ja pullahti esille hyvinkin konkreettisessa muodossa, kun pääsin vastaamaan vaalikoneen kysymyksiin.

Kannan ottamisesta pidättäytymisen kantaaottavuus

Kaikkea syytä innostuneisuuteen ei toki tule vierittää vaalikoneelle tai sloganilleni. Itse asiassa useat argumentit olivat pyörineet mielessäni jo pitkään, ennen kuin ne purkautuivat ulos vaalikoneen kysymysten myötä. Esimerkiksi kysymys siitä tulisiko HYYn "ottaa kantaa muihinkin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin kysymyksiin (esim. hedelmöityshoidot, terrorismin vastainen sota, energiaratkaisut)".

Mielestäni tulisi. Perustelin myöntävää kantaani kahdella tavalla. Ensinnäkin vetosin yliopistolakiin ja toiseksi perustelin, että virallisesta kannasta pidättäytyminen on kannanotto.

Vuosi sitten voimaantullut yliopistolain muutos muotoilee yliopiston kolmanneksi tehtäväksi ymmärretään sen vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa:

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040715, korostus minun)

Savolaisen osakunnan inspehtori (ja HY:n 2. vararehtori) Mauno Kosonen tiivistää, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus toteutuu 1) tutkimuksessa, 2) opetuksessa sekä 3) vastavuoroiseen kumppanuuteen perustuvassa yhteistyössä. Yliopiston ja tutkimuksen kaupallinen ja taloudellinen hyöty on ollut jo pitkään selviö, mutta yliopiston merkitys talouden yhtenä tukipilarina on vain yksi tapa, jolla yliopiston tulisi toimia yhteiskunnassa. Nähdäkseni merkittävämpi tehtävä liittyy sosiaalisten innovaatioiden ja ideoiden tunnistamiseen, jalostamiseen ja hyödyntämiseen.

HYY on yksi harvoista kanavista ja foorumeista, joissa opiskelijoiden ideoita voidaan jalostaa, hyödyntää ja tuoda esille yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samalla se on keskeisellä tavalla vapaampi toimimaan nimenomaan tällä areenalla kuin yliopisto, jota sitoo pyrkimys olla korostetun ei-poliittinen ja siinä suhteessa riippumaton. Nähdäkseni onkin yliopistolain hengen mukaista, että HYY ottaa kantaa merkittäviksi katsomissaan yhteiskunnallisissa asioissa ja auttaa tätä kautta yliopistoa toteuttamaan kolmatta tehtäväänsä sosiaalisten innovaatioiden kehittäjänä, jalostajana ja julkituojana.

Toinen vaalikoneessa esittämäni argumentti näkemykseni puolesta oikeastaan lähinnä vain tukee yllä olevaa argumenttia: Käsittääkseni erityisesti ainejärjestöjen suosima argumentti "HYY:n ei tule ottaa kantaa muihin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin asioihin, koska HYY:an kuuluu erimieltä olevia jäseniä, joiden näkemyksiä HYY talloisi ottamalla kantaa" ei ole järin kestävä – saati toimiva. Tulee pitää mielessä, että myös virallisesta kannanottamisesta pidättäytyminen on tapa ottaa kantaa. Olennaisesti kanta on "Tämä asia ei kuulu meille millään muotoa emmekä halua sanoa asiasta siksi juuta tai jaata". HYY:n edustajiston ei tulisi keskittyä ottamaan kantaa olemalla ottamatta virallisesti kantaa juuri mihinkään. Tärkeämpää on edustaa äänestäjiään – mielipiteineen ja erimielisyyksineen – rehellisesti ja avoimesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita harhaista pakkomiellettä konsensukseen, vaan edellyttää päinvastoin uskallusta keskustella ja päättää myös sellaisista asioista, joista ei vallitse yksimielisyys ja yhteisymmärrys.

Kolmas argumentti, jota en tosin esittänyt vaalikoneessa liittyy osakuntaan. Savolaisen osakunnan säännöissä viitataan samaiseen yhteiskunnalliseen tehtävään kuin minkä yliopistolain muutos kirjaa lakiin nyt. "1 § Savolaisen osakunnan tarkoitus on olla savolaisten opiskelijoiden yhdysside, ylläpitää yhteyksiä maakuntaan, edistää jäsentensä sosiaalisia oloja, yhteiskunnallisia ja henkisiä pyrintöjä sekä monipuolista ja kehittävää harrastustoimintaa." (SavOn säännöt) Savolaisen osakunnan edustajana ja jäsenenä katson suorastaan velvollisuudekseni korostaa myös HYYssä yhteiskunnallisia pyrintöjä – ja yhteyksiä maakuntaan.

Pako poliittisuudesta

Yleisemmin. Yhteiskunnan poliittisuus ei vähene sillä, että välttelee ottamasta asioihin kantaa ja välttelee sitä kautta olemasta poliittinen toimija – päinvastoin. Juuri epäpoliittisuus korostaa ja nostaa jotkin elämän alat poliittisiksi ja sulkee ne pois yksityisen elämän piiristä.

Erityisen räikeästi tämä näkyy eettisten valintojen politisoitumisena ja toisaalta saman aikaisena taloudellisen toimimisen valumisena pois poliittisen elämän piiristä eräänlaiseksi politiikan katvealueeksi. Taloudellisilta päättäjiltä tulisi vaatia täsmälleen samaa poliittista ja eettistä vastuullisuutta kuin poliittisiltakin. Sitä mukaa kun taloudesta tehdään yksittäisen menestyjän juttu, myös poliittinen vastuu katoaa tai ainakin hämärtyy. Siinä vaiheessa, kun talouden päättäjät ovat vastuussa vain imaginäärisille lukuarvoille tulosennusteessa ja neljännesvuosikatsauksessa, ollaan unohdettu talouden alkuperäinen merkitys elämisen tason parantajana ja inhimillisen elämän mahdollistajana.

Vastaavasti kun eettinen vastuu on täysin politisoitu ja siirretty poliittisen, yhteisöllisen elämän piiriin, yksilön merkitys on kadonnut. Ihmisestä on tullut lopullisesti osa koneistoa, vailla todellista valtaa tehdä muita kuin koneiston sallimia päätöksiä.

Ongelma piilee pohjimmiltaan liiallisessa individualismin korostamisessa. Se katoaisi, jos kaikki valinnat nähtäisiin sekä yksilön eettisinä valintoina että poliittisina, poliittisen toimijan valintoina; eli toisin sanoen jos yksilöä ei nähtäisi yhteisöstään erillisinä vaan aina myös poliittisena toimijana. Sen, että ostaa Chiquita-banaaneja Reilun kaupan banaanien asemesta, ei tulisi olla yhtään sen vähempää poliittinen valinta kuin sen, että kannattaa vaikkapa Kokoomusta Vasemmisto liiton asemesta. Kysymys on ainoastaan erilaisista poliittisista ja eettisistä valinnoista.

Etsi ero

2005-10-01T17:34:00.000+03:00

Väänsin Savolaisen osakunnan avajaisbileisiin julisteen. Lopputulos näyttää tältä:

Ellei sinulla, arvoisa lukija, ole parempaa tekemistä, voit etsiä kaksitoista eroa yllä olevan julisteen väritetyn Oktoberfest-naisen ja alla olevan Enni Penttilän alkuperäisen viivapiirroksen välillä. Pikseli tason viilausta ei otetan lukuun. Viivat menevät kuvissa hieman eritavalla.

(c) Enni Penttilä. Kuva on julkaistu alunperin Savolaisen Osakunnan Laulukirjassa. Kuvan tekijänoikeudet kuuluvat Savolaiselle osakunnalle ja Enni Penttilälle. Kuvan julkaisemiseen blogissani on Enni Penttilän lupa.

Ohjelman väliloinen

2005-09-24T17:06:00.000+03:00

(Pieniä korjauksia tehty 25.9.2005.)

Sanna soitti minulle eilen yllättäen ja ilmoitti olevansa Helsingissä vailla suurempaa tekemistä. Juna lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua ja Helsingin kaupat olivat köyhdyttäneet hänen lompakkoaan niin paljon viime vierailujen aikana, että hän halusi suoda sille hienoisen lepotauon.

Tapasin hänet kahdelta. Enimmäkseen päivittelimme Brasilian onnetonta turvallisuus tilannetta ja Nissenin tulevan mainoskampanjan vastenmielisyyttä. Hän oli nimittäin käynyt koeyleisenä arvioimassa silmälasivalmistajien 2006 vuoden mainoskampanjoita. Nissen oli herättänyt yleistä paheksuntaa. Muut olivat aika perinteisiä, jopa tasapaksuja.

Huomasin pian yrittäväni puolustella Nissenin mainoksia, vaikken ollut edes nähnyt niitä. Perustelin, että mainostajia on kahta kastia. Toiset pyrkivät tekemään mainoksen niin, että ne itsessään luo myönteisiä mielikuvia, joka saa kohteen ostamaan tuotteen. Toiset taas pyrkivät siihen, että mainos jää mieleen hinnalla millä hyvänsä. Äärimmäisen vastenmieliset ja typerät mainokset ovat siihen tarkoitukseen oikein hyviä. Ne jokainen väkisinkin huomaa. Sitten vaan luotetaan niitä ympäröivän ohjelman (tai ohjelmien) luovan riittävän paljon myönteisiä tuntemuksia, jotka sitten yhdistyvät tuotteeseen. Mainoksen vastenmielisyys ja sen typerä yksituiskohdat unohtuvat pian ja jäljelle jää muisto tuotemerkistä ja ohjelman tuottamasta hyvästä fiiliksestä.

Ensinnä mainittua mainostyyppiä voisi kutsua rehdiksi suostuttelijaksi, koska mainoksen tehokkuus perustuu pääosin sen omiin avuihin, ja toista ohjelman väliloiseksi, koska mainos toimii, jos sitä ympäröi jonkin hyvää fiilistä synnyttävä ohjelma.

Tapaamisen jälkeen ostin liput Night Watchiin 23.15 alkavaan näytökseen ja menin osakunnalle odottelemaan sen alkamista. Odottelemista riitti, sillä Vinnille saapuessani oli vasta neljä. Lukaisin JiiTuomas Harviaisen minulle ystävällisesti lähettämän artikkelinsa luonnoksen ja söin hyvillä mielin torstain vaali-illanistujaisten jäänteitä.

Toisen vuoden biologi

Joskus kymmenen jälkeen osakunnalle kapusi alakerran biotieteellisen tiedekunnan fuksiaisista pari kolme biologia lepäilemään. Jutustelin tovin yhden, toista vuotta opiskelevan biologitytön kanssa. Hänen kaverinsa olivat ilmeisesti palanneet bileisiin, mutta hän oli jäänyt lepäilemään. En osaa arvioida kuinka paljon hän oli juonut. Hän ei päälle päin näyttänyt olevan kovin humalassa.

Keskustelu ajautui elokuvaan 4. Selostin hänelle suunnilleen saman, mistä puhuin edellissä blogimerkinnässäni. Lopuksi pahoittelin sitä, että tylsistytin häntä mannermaishermeneuttissemioottispla-plaa-plaa –spekuloinnilla. Hän ei tunnustanut siinä olevan mitään pahoiteltavaa. Päin vastoin, kysyipä vielä, mitä graduni käsitteli, kun tulin maininneeksi, että olen 7. vuoden opiskelija ja että palautin graduni. En tiedä kiinnostiko häntä oikeasti vai kysyikö hän sen vain kohteliaisuudesta. Selosti joka tapauksessa graduni perusargumentin.

Kummallinen keskustelu. En kysynyt missään vaiheessa hänen nimeään eikä hän minun. En itse asiassa keskustellut juuri mitään, mistä voisi kuvitella keskustelevansa, jos tapaa täysin oudon ihmisen lepäilemässä Vinnin sohvalla vihreisiin haalareihin sonnustautuneena. Sellaista se on.

Pian keskustelun jälkeen riensin Tennispalatsiin. Myöhästyin ensimmäistä kertaa elämässäni näytöksen alusta - tosin vain viitisen minuuttia. Olin nimittäin kuvitellut, että elokuva alkaa 23.45 ja se alkoikin 23.15. Tajusin erehdykseni hieman liian myöhään. Olin kotona 1.30. Menin suoraan nukkumaan.

4

2005-09-22T17:38:00.000+03:00

Kävin maanantaina Annin kanssa katsomassa Ilya Khrzhanovskyn elokuvan 4. Kuvittelin, että elokuva sisältäisi paljon visuaalisia oivalluksia ja vähintäänkin oudon kantavan juonen. Kieltämättä se sisälsikin visuaalisia oivalluksia, mutta juonta siinä ei ollut nimeksikään. Tarkoitan juonta siinä mielessä, että sillä olisi ollut jotain merkitystä elokuvan kantavana voimana.

Elokuva on rakennettu täysin metaforien varaan. Itse juonikin on vain yksi metafora muiden joukossa, sellaisenaan jokseenkin merkityksetön. Juoni edustanee Khrzhanovskyn käsitysta ruumiin genealogiasta: Alun ruumiskuva on teknologian ja valheiden syövyttämä, keskivaiheessa sen lävistää pakonomainen toisto ja tylsyys. Tietyssä mielessä tyhjä toisto korvaa antiteesinä teesin, teknologisuuden ja valheellisuuden. Lopulta ne yhdistyvät (synteesinä) houreiseksi itsensä kieltämiseksi; rituaaleiksi, joissa kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan aina yhtä inhottavana ja jossa henkinen kantti mitataan vahvuutena kestää kaiken toistuminen.

Kaikkia metaforia lävistää Khrzhanovskyn läpensä nihilistinen ja pessimistinen käsitys ruumiista; kyse on pelkästä lihakimpusta, jonka kohotamme itsepetoksen ja toiston kautta joksikin enemmäksi. Sielua ja mieli vain oire älyllisestä epärehellisyydestä, joka vieraannuttaa meidät sieluttomasta ja merkityksettömästi lihasta. Ja juuri tätä älyllistä epärehellisyydestä kutsumme älyllisyydeksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tässä vaiheessa Khrzhanovskyn elokuvan älyllisyys kumoaa itse itsensä - kuten kelpo Hegeliä kunnioittavan hengen tuleekin kasvaakseen.

Elokuva ei ollut hyvä, sitä oli vaikea seurasta eikä se ollut järin kaunis, mutta se oli ajatuksia herättävä. Kävin viime viikonloppuna katsomassa myös Kim Ki-Dukin Rautakolmosen ja Saul Dibbin Bulledboyn. Ensinnä mainittu oli elokuvana kerrassaan mainio toinenkin kelvollinen. Ne yhteensäkin kuitenkin jäävät 4:n alle mitä tulee heränneiden ajatusten määrään.

Olisiko sitten niin, että ajatukset kaipaavat hienoista pahoinvointia herätäkseen?

Graduni tiivistelmä

2005-08-25T13:41:00.000+03:00

Lähetin graduni eilen myös toiselle gradutarkastajista elektronisessa muodossa ja tiedustelin jahka hän ennättäisi kommentoimaan sitä, ilman että valmistumisaika juurikaan paljon venyy. Nyt jännitän vastausta. Sain tiivistelmänkin kirjoitettua. Koska siitä tuli mielestäni aika selkeä, päädyin julkaisemaan sen myös täällä. Joutunen karsimaan sitä aika paljon virallista abstraktia silmällä pitäen.

Rheomoodi on koe kielellä ja ajattelulla. Se pyrkii tarkastelemaan kielen rakenteen ja todellisuuden välisestä suhdetta kriittisesti, vetoamatta mahdollisesti virheelliseen arki-intuitoon tai traditioon pohjautuvaan filosofiseen intuitioon. Rheomoodin yhtenä motivoivana lähtökohtana on havainto, ettei arki-intuitiomme useinkaan vastaa esimerkiksi sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan implikoimaan käsitystä todellisuudesta jakamattomana ja siten ei-atomistisena kokonaisuutena.

Bohm kutsuu tavanomaiselle ajattelutavalle tyypillistä tapaa jäsentää maailma toisistaan täysin erillisistä, jakamattomista atomeista koostuvaksi mekanistiseksi koneistoksi fragmentoituneeksi. Tällainen fragmentoitunut jäsennystapa koskee erityisesti kieltä; ajattelemmekin hyvin tavanomaisesti, että kielellinen merkitys koostuu merkitysatomeista (merkeistä, sanoista tai lauseista) ja niiden välistä suhdetta kuvaavista ominaisuuksista (esimerkiksi lauseen subjekti, objekti ja verbi). Kun kieli jäsennetään atomistisesti, jää merkitysatomien välinen suhde otetaan usein annettuna ja muka todellisuutta vastaavana. Kuvittelemme esimerkiksi, että lähes kaikkia eurooppalaisia kieliä dominoiva subjekti-verbi-objekti rakenne heijastelee todellisuuden rakennetta, koska atomistinen kielen tulkinta ei anna mitään muuta intuitiivista vaihtoehtoa ymmärtää merkitysatomien välistä suhdetta.

Bohmin oma vaihtoehto framentoituneelle, atomistiselle tulkinnalle on kielen kenttätulkinta. Tämän tulkinnan mukaan kieli koostuu usealla tasolla vaikuttavista merkityskentistä, jotka lävistävät ja sulautuvat toisiinsa. Kentät eivät rajoitu pelkästään kielen sisäiseen rakenteeseen vaan sulautuvat erottamattomasti osaksi ajattelua, havaitsemista ja olemista maailmassa. Jos kielen kaikkien yksikköjen – aina yksittäisestä merkistä kirjalliseen teokseen – looginen rakenne on kenttä, joka lävistää tietoisuuden kokonaisuutena ja sulautuu sen kaikkiin muihin osiin, useimmat arki-intuition ja filosofisen intuition vääristymät on selitettävä kielen rakenteen vääristymien kautta. Esimerkiksi kvanttifysiikka on arki-intuition vastaista täsmälleen niin kauan kun käyttämämme kieli tukee todellisuuden jäsentämistä tällä tavoin. Kvanttifysiikan ahkera opiskelu voi kuitenkin muuttaa tapaamme jäsentää todellisuutta kielen kautta siinä määrin, että kvanttifysiikan teoreettisesta viitekehyksestä tulee täysin intuitiivinen ja luonteva tapa ajatella.

Bohmin rheomoodi on koe, joka olennaisesti toisaalta pyrkii paljastamaan tavanomaisesti käytetyn kielen fragmentaarisuuden ja toisaalta perustelemaan, että syy tähän fragmentaarisuuteen on pitkälti virheellisessä käsityksessä kielen todellisesta rakenteesta; siinä ettemme tiedosta, miten kieli todella toimi. Kokeessa koehenkilö – lukija – omaksuu uuden tavallisuudesta poikkeavan kielenkäytön moodin. Hypoteesi on, että jos hän kynee sisäistämään sen, hänen kielellinen ja metafyysinen intuitionsa muuttuu radikaalisti eikä tämä muutos rajoitu vain uuteen, hypoteettiseen kielenkäytön moodiin vaan sulautuu ja lävistää kaiken muun ajattelun.

Pidän sitä seikkaa, että oma intuitioni muuttui radikaalisti kokeen myötä, todisteena siitä, että Bohmin hypoteesi kielestä kenttänä ja toisaalta tavanomaisesti käyttämämme kielen fragmentaarisuudesta on oikea tai hyvin oikean suuntainen. Kokeen hiominen empiirisesti toistettavaksi ja siten Bohmin kokeen muuntaminen filosofisesta kokeesta tieteelliseksi vaatisi kuitenkin vielä paljon työstämistä. Merkittävin ongelma on, milloin koehenkilön voi sanoa sisäistäneen rheomoodin ja oppineen soveltamaan rheomoodin kielioppia ja milloin hän vain toistaa mekaanisesti esimerkkejä todella kykenemättä sisäistämään uutta kielenkäytön moodia.

Eläviä hahmoja, kuolleita hahmokonsepteja

2005-08-15T15:14:00.000+03:00

Yllätyin, etten luettuani George Prattin Enemy Ace - War Idyllin pitänyt teosta mitenkään erityisen kummoisena tai oivaltavana. Siinä olisi ollut aineksia hyväksi teokseksi. Sarjakuva oli nätisti piirretty. Tunnelmaa korostava, pääasiassa tummanpuhuva, aggressiivinen tyyli miellytti silmääni. Tarina oli puitteiltaan hyvä ja henkilöhahmot olivat paikoin varsin oivaltavia.

Toinen teoksen pääteemoista, sodan kauheudet, oli tosin mielestäni turhan kulunut. Pratt oli kuitenkin onnistunut löytämään minulle uuden tavan kertoa niistä: nuori Vietnamin sodasta selviytynyt amerikkalainen lehtimies tekee juttua I maailmansodan saksalaisesta lentäjä-ässästä. Toimiva ja tunnelmaan sopiva kerrontatapa oikeutti sinänsä varsin kuluneen teeman varsin tavanomaisen käsittelyn.

Toinen teema sitä vastoin oli kiehtova: sota-minä ja rauhan ajan minä. (Muistelen tosin törmänneeni myös tähän teemaan jossain muussa yhteydessä.) Lehtimies ajatteli, että sota-minä ja rauhan ajan minä ovat sama asia. Lentäjä-ässä taas ajatteli, että sodassa hän oli sodan ajan minä ja eli sotapersoonansa kautta. Rauhan aikana hän saattoi kylläkin muistaa jotain sota-minästään, mutta oli joka tapauksessa jotain olennaisesti muuta. Hänen teesinsä oli: Sota tekee meistä eri ihmisiä. Sodan päätyttyä: rauha muuttaa meidät jälleen toiseksi ihmiseksi, mutta sodan jäljet jäävät myös tähän rauhan jälkeen syntyneeseen minään.

Sinänsä teoksessa ei tapahtunut juuri mitään. Pratt keskittyy rakentamaan hahmojaan ja kertomaan, miksi he ovat ja ajattelevat siten, kuin ajattelevat. Periaatteessa kaikki, mikä voisi tehdä teoksesta loistavan on koossa, mutta jotain silti puuttuu. Tarina ei vaan ala elää. Yksi syy on se, että Pratt mielestäni toistelee aika paljon varsin kuluneita ajatuksia. Kirjassa omaa on oikeastaan vain kuvat ja tapa jolla dialogi on rakennettu. Ajatukset ovat pitkälti kierrätettyjä ja mielestäni tarpeettoman kritiikittömästi toistettuja. Tämä kierrätys jättää suuhun sieluttoman ja pintapuolisen maun.

Vaikka hahmot – kuten jo sanoin – ovat kiinnostavia, ne ovat sitä lähinnä konsepteina. Mielestäni on erittäin kiinnostava lähtökohta ottaa dialogin lähtökohdaksi kaksi sodasta selviytynyttä hahmoa, jotka jäsentävät minän ja itsen hyvin erilaisilla tavoilla. Valitettavasti Prattin teoksessa konseptit jäävät konsepteiksi, eivätkä ne nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi hahmoina– kahta viimeistä sivua lukuun ottamatta. Juuri kun Pratt onnistuu puhaltamaan hahmokonsepteihinsa hieman eloa, tarina loppuu.

Vain hieman elämän tarkoituksesta

2005-08-11T11:47:00.000+03:00

Vietin eilen synttäreitäni. Edellisenä lauantaina olin Annin opiskelukaverin, Annin häissä Turussa. Perjantaina menin lupailemaan Jussille, että kirjoittaisin Susj-lehteen jotain teemalla matka. Aiheet saattavat vaikuttaa kaukaisilta, eikä yhteyden hahmottamista helpottane se, että uumoilin kirjoittavani jotain otsikolla "Matka ei mihinkään – elämän tarkoituksettomuuden tarkoituksesta". Tosin saattaa olla, että joudun perääntymään. En ole vahvoilla mannermaisessa ristiriitojen logiikan mahdottomuuden mahdollisuuksissa. Lähinnä osaan vain pilailla moisilla Hegel-lähtöisillä ajatussolmuilla – huonosti.

Lauantaina kello 12.50 istuin rautatieaseman ratapihalla Annini vieressä. Odotin junan lähtöä vuoroin ajatellen elämän tarkoituksen tarkoituksettomuutta – mitä siitä voisi kirjoittaa, ja vuoroin häitä, jonne olimme matkalla. En tuntenut sen enempää morsianta kuin sulhastakaan, en ainuttakaan häävierasta – paitsi tietysti tietty Annini.

Ratapihan lävitse kävellyt polttariseurue yhdisti molemmat mielessäni vuorotelleet teemat. Tuleva onnellinen morsian kulki keskellä - sanalla sanoen typerän näköisessä - sairaanhoitajan asussa ja näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja hyväntuuliselta. Muu seurue oli vastapainoksi oikein biletunnelmissa suomalaiseen apaattiseen tapaan. Miksiköhän näin päin? Polttarit – viimeinen vapaan naisen ilta kavereiden seurassa. Eipä näyttänyt tällä kertaa kovin vapaalta tai toverilliselta.

Miksiköhän tällaisia perinteitä on syntynyt ja miksi niitä ylläpidetään? Välttämättömän nöyryytyspolttareiden ainesosan, morsiamen tai sulhasen, luulisi olevan erimieltä polttareiden laadusta, mutta usein niin ei ole. Päinvastoin, usein nöyryytettävä – eikä tämä koske vain tämän tyypin polttareita – paitsi hyväksyy tradition myös pitää sitä tärkeänä.

Traditio tekee elämästä edes hetkeksi tarkoituksellista. Sellaista, ettei tarvitse miettiä miten päin olla ja mitä tehdä. Hetken on kaiken keskipisteenä. Hetken on jotain, joka ei ole eksyksissä.

Itse avioliitossa on kyse hyvin paljon samasta: tarkoituksellisuuden kuvitelmasta, vallasta ja arvostuksesta; halusta rakentaa omaa identiteettiä olemalla osa jotain suurempaa ihmisestä vieraantunutta instituutiota. Olen vakavissani: avioliitto on sikäli ihmisestä vieraantunut, että emme enää kysy tekeekö se meidät onnelliseksi, paremmiksi vai ei, ja jos tekee niin miten. Avioliitto on monille taikatemppu, jonka onnelliseksi tekevää ja paremmuutta lisäävää vaikutusta ei tule kyseenalaista, eikä etenkään tule kysyä, miten se toteuttaa kaikki sille asetetut odotukset.

Kun tähän ihmisestä vieraantuneeseen instituutioon lisätään se tosiseikka, että suurin osa haluaa elää osana sitä, vallan ja arvostuksen kuvitelmista tulee enemmän tai vähemmän todellista. Tarkoitus pysyy kuitenkin edelleen kuvitelmana. Loppujen lopuksihan tarkoituksessa on kysymys vain tulkinnasta jonka annamme maailmalle, olemiselle ja elämällemme. Joskin luonnollisesti haluamme uskotella itsellemme ettemme vain kuvittele.

Kirkossa oleminen eettisenä valintana

Tajusin vasta Turussa, että joutuisin seuraamaan vihkitilaisuutta kirkossa. En tiedä, miksen tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin. Yleisesti ottaen olen vältellyt kirkollisia tilaisuuksia aina kun vain mahdollista. Minusta on paitsi epäkohteliasta myös eettisesti väärin ottaa osaa pyhää toimitukseen epäuskojana – vieläpä vakaumuksellisena sellaisena.

Aiemmin tunsin oloni kirkossa kiusalliseksi ja turhautuneeksi. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Ajattelin ehkä, että toimitus jotenkin loukkaa identiteettiäni. Olin kirkkoon ahdistettu ateisti. Tämä on yksi seikka, jonka suhteen vanheneminen on hionut minusta kulmia.

Nyt lähinnä tunsin vain vaivaantuneisuutta siitä, että minä – valehtelin. Sitä se lähinnä on. En keksi parempaakaan sanaa. Periaatteessa jumalanpalveluksessa istuminen indikoi uskoville, että toinen – mitä tulee uskontoon – uskoo edes jossain määrin samoihin asioihin kuin itse. Ehkä hän on agnostikko, ehkä hän on maallistunut, mutta joka tapauksessa hänessä on samaa vaikka vain arvoissa ja normeissa. Kristillinen moraalikin riittää, tai halu olla osa kristillisiä instituutioita. Halu. Suomalainen yhteiskunta käytännössä pakottaa jokaisen olemaan jollain tapaa osa kristillisiä instituutioita. Kristillisyys on oletusarvo esimerkiksi paljon puhuttaneessa uskonnon opetuksessa ja läpensä kristillisen tradition lävistämässä, joskin onneksi maallistuneessa koulujärjestelmässä.

Minä ateistina ja nihilistinä en katso edustavani millään tavalla kristillisyyttä ja kun sitten istun kirkossa, valehtelen antamalla muiden – uskovien, agnostikkojen ja ateistien – kuvitella, että ei-kristillisyys olisi lähinnä vain harvinainen poikkeus. Kirkossa oleminen on minulle vähän sama kuin seisoisin mielenosoituksessa, jonka agendaa en allekirjoita. Osallistumalla mielenosoitukseen, olen tehnyt poliittisen teon, jolla on ainakin potentiaalisesti paljonkin merkitystä ja joka ei ainakaan saisi olla yhdentekevä. Kun istun kirkossa, olen tehnyt uskonnollisen teon, jolla on ainakin merkitystä (poliittisessa mielessä) ja joka ei niin ikään saisi olla yhdentekevä.

Suurissa mielenosoituksissa yhdellä massassa ei ole suurtakaan merkitystä. Sama koskee kirkossa istumista. En minä oikeasti kenenkään uskomiseen siellä istumalla vaikuttanut – en merkittävästi. Kysymys on periaatteesta. Koska niin jumalanpalveluksessa kuin mielenosoituksessakin samanmielinen massa on merkittävä paitsi poliittisesti myös uskovien tai mielenosoittajien identiteetin rakentumisen kannalta, on sekä ateistina kirkossa istuminen että sellaiseen mielenosoitukseen osallistuminen, jonka agendaa ei allekirjoita, yksinkertaisesti eettisesti väärin.

Eettinen normi on siis seuraava: minun ei tulisi uskotella, että kannatan jotain tai uskon johonkin, johon en usko tai jota en kannata, jos sillä on vaikutusta muiden arviointikykyyn, arvostelmiin ja normeihin tai poliittisiin päätöksiin. Toisin sanoen mielenosoitukseen tulee osallistua vain, jos pitää asiaa hyvänä, ei esimerkiksi siksi, että mieltä osoittamassa on kavereita. Samoin vaaleissa tulee äänestää vain sellaista ehdokasta ja sellaisen asian puolesta, mikä on omasta mielestä hyvä. Ei siksi, että mainoskampanja sattui miellyttämään esteettistä silmää tai muiden poliittisesti epäolennaisten tekijöiden takia. Moinen on vastuuntunnotonta. Yleistäen kaikkien poliittisten – toisten arviointikykyyn ja yhteiskunnan valtarakenteisiin vaikka vain potentiaalisesti vaikuttavien – päätösten tulisi perustua vain ja ainoastaan pyrkimykseen tehdä mahdollisimman hyvä ja mielellään kokonaisvaikutuksiltaan edullinen päätös kaiken sen pohjalta, mitä tietää ja kykenee ymmärtämään.

Tästä kaikesta huolimatta menin siis kirkkoon. Ehkä olen liian kyyninen, jotta voisin ottaa itse itselleni asettamani eettisen normin ehdottoman vakavasti ja pitää siitä kiinni myös siinä tapauksessa, että tradition rikkomisesta aiheuttaisi jollekulle mielipahaa. Tai – vielä pahempaa – ehkä olenkin vain onnellisuuskalkyylejä pyörittelevä benthamlainen poroporvari, jolla ei ole edes halua seisoa ryhdikkäästi oman nihilisminsä ja vallan tahtonsa takana (viittaus Nietzschen huomioihin utilitarismin vastenmielisyydestä, alentavuudesta ja laumasieluisuudesta).

Tarkemmin ajatellen se todellinen pääasiallinen syy kirkkoon menemiseen taisi olla se, etten halua olla ehdoton ja mustavalkoinen. Kieltämättä on hieman epäkohteliasta vesittää omaa tekstiä näin, jos vaikka joku haluaisi pitää argumenttiani hyvänä, mutta eettisenä normina yllä oleva on hieman mustavalkoinen ja tiukasti seurattuna turhan ehdoton.

Entä synttärini sitten; miten ne liittyvät tähän kaikkeen? Lähinnä vain siten, että minulla on nyt yhden vuoden verran suuremmat paineet löytää elämälleni tarkoitus pidinpä sen tarkoitusta kuinka tarkoituksettomana tahansa.

Sääli. Toisaalta, ehkä suuri massa ottaa elokuvasta (ja kirjasta) Käsikirja linnunradan liftareille onkeensa ja ymmärtää, että elämän tarkoitusta tärkeämpi on kysymys elämän tarkoituksesta. Kävin katsomassa leffan eilen. Pidin kovin, joskin luullakseni hieman vähemmän kuin Annini.

Myyttejä ja kuvitelmia

2005-07-26T17:42:00.000+03:00

Hävettää. Jäseniä kolottaa ja kurkku on kipeä. Näinköhän olen sairastumassa.

Tahdon heikkoutta?

Palasin eilen Kuopiosta Annin luota. Tervahöyryristeily oli ja meni. Tällä kertaa tulin ryypiskelleeksi varsin kohtuullisesti. Perjantaiksi onnistuin hankkimaan hienoisen otsan kolotuksen. Yritän ajatella, että se on vähintään samanlainen häpeä kuin sairastelukin: Typerää ja silti niin kovin inhimillistä.

Väittävät kai, että sairastelulle ei mahda mitään mutta krapulan voi välttää. On kai siinä osa tottakin, mutta tohdin uskoa, että terveillä elämäntavoilla ja vahvalla tahdolla olla terve – ennen kaikkea jälkimäisellä – on suuri merkitys siihen sairasteleeko vai ei.

Itse olen sairastellut suhteellisen vähän. Kyllä minulla aina jossain vaiheessa vuotta nenä vuotaa ja aina silloin tällöin on pää kipeä. Kuitenkin olen hyvin harvoin sängyn vanki päivää pidempää. Pitää vaan jaksaa haluta olla terve.

Kerettiläistä ja epätieteellistä? Lääkkeiden lumevaikutus on fakta. Kumma ettei sitä oteta kovinkaan vakavasti. Kyllä kai ne pohtivat lääkkeitä kehittäessään tarkasti, minkä värisiä ja kokoisia pillereiden pitää olla, jotta ne vaikuttaisivat mahdollisimman tehokkaasti. Hyvä. Valitettavasti lääkkeiden kosmetiikan jälkeen mennäänkin sitten ihmeparantumisiin ja sen sellaiseen huuhaaseen.

Myönnetään, että on hyvin vaikea tutkia, millä tavalla ihmisen tulee ajatella, jotta hän pysyisi terveempänä; miten hänen tulisi uskoa ja tahtoa. En jaksa uskoa, että kukaan itseään kunnioittava ja vakavasti otettava tutkija on vielä lähivuosina valmis paneutumaan vakavasti tämän aiheen piiriin.

Nyt uskalletaan puhua vasta terveiden elämäntapojen ja terveellisen ruokavalion vaikutuksesta terveyteen. Ajattelu on vielä liian henkilökohtaista ja liian ihmeenomaista, jotta olisi soveliasta tutkia terveen ajattelun vaikutusta terveyteen. Moinen on vaarallisen lähellä toisaalta fasismia ja toisaalta uskontoja.

Ajattelu on tabu

Huume- ja päihderiippuvaisuus on poikkeus. Siitä on luvallista puhua ja sen yhteiskunnallisia kustannuksia on lupa laskea. Riippuvaisuuden syy on nähtävissä riittävässä määrin yksilön ulkopuolisena ja mekanistisena. Yksilö käyttää jotain huumetta (sis. kahvi, tupakka ja alkoholi) riittävän monta kertaa. Tämän jälkeen hänen on fyysisten tai psyykkisten vierotusoireiden tai sosiaalisen paineen takia saatava seuraava annos ja seuraava ja seuraava.

Riippuvaisuus on siinä määrin ei-henkilökohtaista ja ei-ihmeellistä, jotta sen voisi rajata yksilön mentaalisen koskemattomuuden ulkopuolelle ja altistaa avoimesti valtion väkivaltakoneiston hampaille. (Mainostus ja muu piilovaikuttaminen mediassa on toinen merkittävä poikkeus mentaaliseen koskemattomuuteen, mutta siitäkään ei uskalleta puhua kovin avoimesta. Eihän kukaan halua myöntää, että mainokset ja uutisotsikot ohjaavat omaa elämää ja ajattelua. Sen myöntäminen lienee yhtä vaikeaa kuin alkoholistille on myöntää olevansa alkoholisti.)

Ajattelu ei ole enää tabu, kun sen on turmellut jokin huume, mutta se on vielä tabu, jos sen on turmellut vaikkapa mainostus tai valtiollinen propaganda ns. sivistysvaltiossa. "Roistovaltioiden" valtiollinen propaganda on täysin sallittu jopa suotava keskustelun aihe, mutta esimerkiksi Suomen, jenkkien tai IMF:n harjoittama propaganda ei ole; sitä tulee kutsua neuraalisti tiedottamiseksi (sekä joissakin tapauksissa pr:ksi tai lobbaamiseksi) vaikka yhtälailla senkin tehokkuus perustuu siihen, että jotain jätetään sanomatta ja jotain muuta - usein enintään toissijaisen olennaista - korostetaan.

Pidämme luullakseni sekä ajattelumme erilaisuutta että sen samanlaisuutta verrattuna muihin liian luonnollisena ja itsestään selvänä. Ajattelua sinänsä ei saa avoimesti arvottaa ja ajattelun arvottamisesta ei saa avoimesti puhua. Tai jos saa, niin se on vaikeaa.

Alkoholi - esimerkki modernista rituaalista

Huumeista (sis. kahvi, tupakka ja alkoholi) ja riippuvaisuudesta puhuttaessa mielestäni on toissijaisen olennaista, millainen lainsäädäntö tekemisiämme rajoittaa tai millaisiin faktoihin uskomme sitoutuvamme. Keskeistä on, miten de facto ajattelemme ja tunnemme, miten petämme itseämme, miten rakennamme identiteettiämme. Jne. Nämä seikat jätetään kuitenkin luvattoman vähällä huomiolle, koska niistä puhuminen on paitsi vaikeaa myös osittain epäsoveliasta. Ajattelutapaa ei saa avoimesti arvottaa - se olisi fasistista ja suvaitsematonta. Niinkö todella? Onko todella niin, ettämme voi kunnolla edes puhua poliittisesti korrektisti huumeongelman todellisista syistä?

Esimerkiksi alkoholin käyttöä ei ole koskaan vähennetty olennaisesti lainsäädännöllä eikä sen käyttö perustu faktoihin. Useimmat tietävät tasan tarkkaan alkoholin vaikutukset eivätkä käytä alkoholia sen vaikutusten takia sinänsä. Eivät ne alkoholin vaikutukset objektiivisin silmin arvioituina ole edes järin hehkeitä. Ennemminkin viinaksia käytetään siksi, että alkoholin vaikutukset – niin hyvinä että huonoina pidetyt – ovat yhteisössämme suhteellisen yleisesti arvostettuja ja vähintäänkin hyväksyttyjä ja koska alkoholista on tullut rituaali. Toisin sanoen Jeppe ei juo, koska haluaa päihtyä, koska se on kivaa, koska bilettämällä saa kavereita tai koska elämä on paskaa. Jeppe juo, koska uskoo haluavansa päihtyä, koska uskoo sen olevan kivaa tai koska uskoo se kuuluvan asiaan, jos elämä on paskaa tai jos haluaa saada kavereita bilettämällä.

Alkoholin – samoin kuin minkä tahansa huumeen käyttö – on rituaali hyvässä ja pahassa. Millä tahansa aineella voisi olla samanlainen merkitys yhteisöllisenä rituaalivälineenä aina teestä ja lihapullista kärpäsieniin. Alkoholi on lunastanut paikkansa toisaalta historiallisten sattumusten takia ja toisaalta siksi, että se vaarallisena ja suhteellisen vahvana huumeena on oikein sopiva siihen rituaalifunktioon, mikä sillä on. Se vaarantaa terveyden ja siksi kuvastaa sekä valmiutta uhrautua yhteisönsä puolesta että mielen vahvuutta siinä mielessä, ettei pelkää vahingoittaa itseään tai altistaa ruumistaan koetukselle.

Myyttejä ja kuvitelmia. Myyttien ja kuvitelmien toteuttamista.

Köyhyyden globalisointi

2005-07-01T09:37:00.000+03:00

Päädyin ostamaan juhannuslukemiseksi Michel Chossudovskyn teoksen Köyhyyden globalisointi. Hyvä ostos. Chossudovsky kirjoittaa jonkin verran kankeammin kuin Chomsky, jonka teoksen ostamista harkitsin ennen juhannusta. Chossudovsky kirjoittaa samasta teemasta kuin Chomsky erityisesti teoksessaan Hinnalla millä hyvänsä – Uusliberalismi ja globaalikuri: IMF:n ja maailmanpankin 1980- ja 1990-luvulla kehitysmaille tuputtaman politiikan tuhoisuudesta.

Chossudovskyn kirjassa vainoharhaisuus jää sivurooliin. Hän ei puhu Chomskyn tavoin pankkiirien ja upporikkaiden salaliitosta, jonka tavoitteena on uusi maailmanjärjestys. Näkökulma on niin ikään erilainen. Siinä missä Chomsky haluaa paljastaa talouden todellisen vallan, Chossudovsky analysoi tarkkaavaisesti uusliberaalin talouspolitiikan epäonnistumista kehitysmaissa. IMF:n ja Maailmanpankin julkituoman tavoitteen, "köyhyyden vähentämisen" asemesta ollaan Chossudovskyn mukaan "vähennetty köyhiä" – sanalla sanoen tapettu köyhiä nälkään ja sairauksiin. Molemmat teokset on julkaistu vuonna 1999 eivätkä ne siten liene aivan ajan tasalla.

Chossudovsky argumentoi, että IMF ja Maailmanpankki ovat pakottaneet taloudellisin keinoin köyhät maat ottamaan lainoja, joiden ehtoina ovat olleet tiukat taloudelliset uudistukset. Käytännössä talouden sopeuttaminen on tarkoittanut…

lainan ottamista lainan päälle, jolloin maat ovat velkaantuneet entisestään.
palkkojen indeksisidonnaisuuden poistamista. Tämä yhdistettynä valuutan toistuvaan devalvoimiseen on johtanut siihen, että reaaliansiot ovat laskeneet murto-osaan aiemmasta.
hintojen vapauttamista, mistä on seurannut, että ruuan ja polttoaineen hinta on pahimmillaan jopa yli 10-kertaistunut. Kun tämän yhdistää palkkojen romahtamiseen, useimpien palkka ei ole riittänyt enää edes ruokaan.
maatalouden kaikkien tukitoimien poistamista. Tämä yhdistettynä siihen, että samaan aikaan tuonti on vapautettu ulkomaiselle vahvasti tuetulle ruualle, maatalous on ajautunut vararikkoon. Kun ruuan hinta on samaan aikaan nousut, on nälänhätä itsestään selvä seuraus.
sosiaalisektorin saneerausta ensinnäkin laajamittaisin irtisanomisin ja toiseksi sosiaaliturvasta tinkimällä. Tämä on johtanut työttömyyden pahenemiseen entisestään.
laajaa yksityistämistä. Kun tämän yhdistää ulkomaisen pääoman ja tuonnin tukitoimiin, kotimainen tuotanto on romahtanut. Koulutuksen ja terveydenhuollon yksityistäminen ja tekeminen maksulliseksi, on johtanut koulutuksen ja terveydenhuollon saatavuuden romahtamiseen – suuri köyhdytettyjen ihmisten joukko on sysätty täysin koulutuksen ja terveydenhuollon ulkopuolelle.

Kirjan kiinnostavimmat huomiot olivat:

IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Somalian nälänhädässä. Vielä 1980-luvun alussa Somalia oli ruuan suhteen omavarainen. Maailmanpankki ja IMF pakottivat Somalian poistamaan maataloustukensa ja lopettamaan mm. ilmaisten lääkepakkausten jakamisen karjankasvattajille (kaikesta piti maksaa sen, joka palvelua käytti). Samanaikaisesti Somalian oli avattava rajansa ulkomaiselle tuontiruualle. Nämä kaikki yhdessä johtivat siihen, että rikkaista maista alkoi virrata Somaliaan halpaa, raskaasti tuettua ruokaa. Tämä halpa ruoka syöksi Somalian omat karjatilalliset vararikkoon. Kuiva kausi vei loppuun jo taloudellisin keinoin hyvin alulle saatetun katastrofin. Karja kuoli nälkään ja sairauksiin, koska karjanpitäjillä ei ollut varaa lääkkeisiin, joista oli tullut talousuudistuksen takia maksullisia, saati varaa ostaa karjalleen syötävää muualta. Köyhtyneillä ihmisillä ja köyhtyneellä valtiolla ei ollut varaa ostaa ruokaa muualta – koska talousuudistukset olivat ajaneet sen talouden kuralle. Kuiva kausi ei riitä selittämään nälänhätää, koska Somalia oli selvinnyt vielä ennen talousuudistusta kuivistakin kausista kunnialla.
IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Perun ja Kolumbian huumerikollisuudessa. Raskaan kaavan mukaan toteutetut talousuudistukset ovat johtaneet Chossudovskyn mukaan siihen, että Perussa ja Kolumbiassa työttömyys on kasvanut, reaaliansiot ovat romahtaneet, ruuan ja polttoaineen hinnat ovat moninkertaistuneet sekä siihen, että maatalouden tuet ja sosiaaliturva on poistettu käytännössä täysin. Kun nämä tekijät yhdistetään, ruoanviljely on käytännössä kannattamatonta. Kun kokaiinin kasvatus on tuottoisaa ja armeija sekä poliisi ovat lahjottavissa, ei ole ihme, että yhä useampi maanviljelijä on siirtynyt ruokakasveista kokaiiniin.

Entä nyt

Chossudovsky sanoo IMF:n ja Maailmanpankin puolustelevan itseään (vuonna 1999) faktojen vastaisesti siten, että jos talousuudistuksia ei olisi tehty, tilanne olisi vielä pahempi. En osaa arvioida Chossudovskyn väitteiden pätevyyttä. Hänen tekstinsä ja esittämiensä lähdeviitteiden pohjalta pidän teosta uskottavana, olkoonkin että Chossudovskyn esitys jäi täysin tietoisesti valitun populaariesitystavan takia ilmeisen yksipuoliseksi ja mustavalkoiseksi.

Vaikka asiaa ei tarkastelisikaan niin yksipuolisesti kuin Chossudovsky tekee, on eittämättä selvää, että ekonomistien ohjailemat uudistukset kehitysmaissa 1980 ja 1990-luvuilla ovat epäonnistuneet. Onneksi 1980- ja 1990-lukujen virheet kehitysyhteistyössä on nyt laajasti huomattu ja myönnetty.

Politiikkaa onkin jo muutettu ainakin joiltakin osin. Suomen mediassa tämän muuttuneen politiikan jäljet ovat näkyneet toisaalta köyhimpien maiden velkojen anteeksiantona ja toisaalta sokerin ylituotannon leikkaamispaineina EU:ssa.

Jeremy Gould väittää Ulkoasiainministeriön kustantamassa Kehitys-lehdessä (2/2005), että ekonomistien epäonnistuttua puikkoihin ovat hypänneet hallintogurut. Hän kuitenkin epäilee suuresti myös talousgurujen onnistumismahdollisuuksia. Vaikka ollaankin näennäisesti sitouduttu suureen määrään sosiaalisia tavoitteita, niiden toteutuminen edellyttäisi Gouldin mukaan ennennäkemätöntä talouskasvua. "Kehitysrahoitus ohjautuu peruskoulutukseen ja perusterveydenhuoltoon. Tämän toteutumista hallinnon tehostaminen tuskin tukee.

Laura Torvinen ja Max von Bonsdorff vastaavat (Kehitys 2/2005) Gouldin kehitysyhteistyökritiikkiin ja väittävät, että monia Gouldin esittämiä ongelmakohtia on jo korjattu. Samaa teemaa näyttäisi jatkavan myös Helsinki-prosessin viimeisin raportti Mobilising Political Will, jossa niin ikään myönnetään ekonomisten luotsaamien uudistusten epäonnistuminen ja etsitään poliittista tahtoa jatkaa uudistuksia uudenlaisesta viitekehyksestä käsin.

Raportti korostaa kiinnostavalla tavalla molemminpuolisen ymmärtämisen tärkeyttä suhteessa kompromisseihin ja toimintaorientoituneeseen sopimiseen (vailla ymmärtämystä). Onko hermeneutiikan arvostus nousemassa myös valtioiden välisessä politiikassa? Sanojen tulkkausko ei enää riitä?

In order to succeed, it is vital that differences are respected, focus is placed on issues shared rather than those which divide and that the collaboration and dialogue is built on the strengths of different stakeholders instead of on their weaknesses. Furthermore, it is important that the dialogue takes place in an action-oriented context. If it is motivated simply as an exercise for a search for common ground without any ambition to implement or to act together, the level of achievement, then, is likely to remain lower. It is easier for all to remain steady within their own agendas and not to engage into a true dialogue, which would build common reality, without an action-oriented approach.

Poliittinen kompassi

2005-06-23T14:36:00.000+03:00

Tulin testanneeksi poliittisen suuntaukseni kompassin avulla. Olisin vallan hyvin voinut jättää testaamatta. Testi paljasti, että sijaitsisin poliittisella kentällä vasemmalla ja liberaalilla, auktoriteetti vastaisella puolella Dalai Laman ja Gandhin välittömässä läheisyydessä.

Roskaa.

Testin ensimmäinen sivu oli vielä jotenkin siedettävä, mutta ärtymys kasvoi testin etemisen kanssa samaa tahtia. Kysymykset olivat läpensä amerikkalaisia ja amerikkalaisten ennakko-oletusten pilaamia. Osa kysymyksistä oli näkökulmastani kummallisia ja täysin epäolennaisia. Tosin ollakseni rehellinen, en minä tainnut kovin paljon parempaa odottaakaan.

Ja totta kai minä olen vasemmalla ja liberaali, kun vertaa esimerkiksi Bushin kaltaiseen uusliberaalin talouden ja sovinnaisen poroporvarillisuuden apinaan. En silti suostu myöntymään nihilistinä, umpioskeptikkona ja Nietzschen filosofian ystävänä, että lähimmät poliittiset sukulaiseni olisivat Dalai Lama ja Gandhi.

En yleensä testaa poliittista suuntaustani. Tällä kertaa hairahduin. Mielestäni hyvinkin toteutettujen poliittisten kompassien vika on siinä, että ne perustuvat vastauksiin, eivät kysymyksiin, mutta politiikassa juuri oikeat kysymykset ovat ratkaisevan tärkeitä. Nähdäkseni se seikka, että vastaukset asetetaan kysymysten edelle, selittää pitkälti esimerkiksi sen, miksi monet hyvinkin älykkäät ihmiset päätyivät kannattamaan Natsien julmuuksia Toisessa maailmansodassa tai Stalinin vallan julmuuksia Neuvostoliitossa toisen maailman sodan jälkeen – nähdäkseni he vastasivat täysin oikein täysin vääriin kysymyksiin.

Junalukemista

Taidan kohta puoleen lähteä kohti keskustaa. En nimittäin usko, että tänään saan tehtyä juuri sen enempää gradunia kuin olen tähän mennessä saanut. Ajatukseni ovat sen verran hajallaan. Pieni loma gradusta tehnee hyvää.

Vähän harmittaa, että päätin noudattaa graduni ohjaajan (sisällysluettelon perusteella) tekemää kehoitusta poistaa kolme lukua tai ainakin tiivistää niitä. Olen kirjoittanut tähän mennessä kaksi kolmesta luvusta täysin uusiksi ja sisällyttänyt niihin merkittävän osan kolmanneksin luvun sisällöstä. Pitäisi vielä korjata rönsyt parista luvusta ja oikolukea tekele vielä kertaalleen. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaiseksi. Muutokset tuntuvat hyviltä ja lopputulos on tähän mennessä huomattavasti tiiviimpi ja parempi paketti. Sanon paljon enemmän vähimmin sanoin. Hyvähyvä.

Juna lähtee vasta puoli seitsemältä. Voi tulla tylsää. Minulla on palautettavana pari levyä ja vakaa aikomus ostaa junalukemista. Todennäköisesti päädyn johonkin kriittiseen yhteiskunnalliseen analyysin. En usko, että jaksan lukea Juhannuksena mitään analyyttiseen kielifilosofiaan viittaavaakaan, vaikka olisihan tuossa odottamassa yksi kovakantinen Russell ja pehmeäkantinen Eco. Niin tai näin, junalukemisen etsimisessä ja levyjen palauttamisessa tuskin menee juurikaan tuntia tai paria pidempään. Etenkin kun olen jo nyt aika varma, että tyydyn Chomskyyn. hän on juuri sopivan vainoharhainen ja kevyt (ja vieläpä pokkarimuodossa halpa).

Vanhenemisen merkkejä

Tällä hetkellä tuntuu, että voisin viettää tänään kymmenen sanan päivän – sellaisen mukavan hiljaisen ja harmonisen. Päivän, jona antaa itselleen aikaa tuntea ajatuksen hiljaisen virtaamisen.

Mistä johtui mieleeni: Olen varmaan tulossa vanhaksi ja vakavaksi, kun minua on alkanut toden teolla ärsyttää se, kun baarissa palaavat känniääliö hoilaa vastakkaisen talon pihalla kahden aikaan Final Countdownia täysin nuotin vierestä. Näin kävi viime yöllä.

Ei se Final Countdown kuulunut huoneessani järin paljon keskimääräistä liikenteen melua kovempana. Minua ärsytti tapauksessa lähinnä sen raivostuttava, primitiivisyys ja valheellinen hauskuus; se että laulajalla ei todennäköisesti ole seuraavana päivän kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, kuinka hauskaa hänellä oli. "Varmasti oli hauskaa", hän ehkä vakuuttelee itselleen, "täytyi olla, kun tuli vedettyä niin paljon viinaa ja kun baarissa kavereiden kanssa paloi melkoinen tukku tuohta". Niin, niin. Kohtuullinen käyttö on täysin ok – kannatan, mutta nuotin vierestä laulettu, sössötyksellä ja sammalluksella maustettu Final Countdown indikoi jotain aivan muuta.

Tylsistyneitä huveja

2005-06-22T23:40:00.000+03:00

Tänään oli kerrassaan tylsistyttävä päivä. Ajatus tahmasi. Gradu ei tuntunut etenevän. Ei tuntunut hyvältä kirjoittaa, vaikka sainhan minä aikaiseksi pari-kolme sivua.

Luulenpa, että tylsistyneisyys on pääsyy siihen, miksi kirjoitan tänään tänne peräti kahdesti. Ollakseni rehellinen, en ole taistellut riittävällä raivolla tylsistyneisyyttäni vastaan. Olisi pitänyt lähteä lähteä jonnekin, ihan minne tahansa - pois.

Pisin matka huoneeni ulkopuolella löysi lähikauppaan asti. Se on vajaan sadanmetrin päässä. Puolustuksekseni voin sanoa, että on siinä matkan varrella sentään vilkkaasti liikennöity Mäkelänkatu. Ei kovin hyvä puolustus, jos minulta kysyttäisiin.

Vihdoin, yhdentoista aikoihin sain edes yritettyä tylsyyden selättämistä. Katsoin Pixoff.fi:n lyhytvideoita. Ne ovat tyypillisesti keskinkertaisen huonoja ja tylsiä, mutta joukosta löytyy joitakin helmiä. Tällä kertaa niitä löytyi parikin kappaletta, mutta yksi oli ylitse muiden: Antti Haikalan Tähdenlento.

En halua paljastaa juonta, mutta se toi mielyttävää lohtua tylsistyneisyyteen. Käsikirjoitus oli riittävät yllättävä ja älykäs. Tarina jaksoi helposti kantaa koko kolmentoista minuutin ajan, minkä raina kesti. Ainoa asia, joka Tähdenlennossa ärsytti oli "tsing"-ääniefekti, joka lähinnä toi mieleen ala-arvoisen huonon b-luokan scifin - huomaatte kyllä, jos katsotte.

Kuopio

Sänky odottaa. Pitäisi vielä jaksaa laittaa lakanat. Pyykkäsin nimittäin tänään. Luultavasti tosin en jaksa, sillä lähden huomenna Kuopioon ja palaan Helsinkiin vasta tiistaina. Puolesteni lakanat saavat odottaa tiistaihin.

"Kuopio" toi mieleen Kuopion kuntaesittelyvideon puhuvan koiran, joka kertoo, että Kuopiossa on hauskaa, viidellä eri kielellä. Itse olen tosin nähnyt vain suomen- ja englanninkielisen version. Saksan-, ranskan- ja venäjänkielistä versiota en ole onnistunut saamaan käsiini. En usko sen seikan vaikuttavan arviooni: Puhuva koira näyttää nimittäin täsmälleen yhtä typerältä ja yliampuvalta suomeksi kuin englanniksi. Yleisesti ottaenhan Kuopion esittelyvideon on hyvää huonoa elokuvataidetta. Joudun tosin, mitä nöyrimmin tunnustamaan, että minulla on kokemusta vain 17 kuntaesittelyvideosta eikä arvioni siten liene järin asiantunteva.

Pitäisi varmaan jossain vaiheessa jaksaa tehdä kierros kuntien kotisivuilla. Tiedä vaikka sieltä löytyisi uutta raskauttavaa materiaalia siitä, miten epätoivoisiin yrityksiin kunnat ryhtyvät korvatakseen muuttotappiot muuttovoitoilla.

Vetoomus kuntaesittelyvideoiden puolesta

Henkilökohtaisesti koen, että kuntaesittyvideota ovat oppettaneet paljon ja kasvattaneet minua ihmisenä. Suosittelenkin siksi lämpimästi kuntaesittelyvideotaiteeseen tutustumista.

Jos et tustustu, enintään uskot tietäväsi, että kuta kuinkin jokainen Savon kunta mainostaa tarjoavansa "kodin järven rannalta, luonnon keskeltä, palveluiden ääreltä". Sinulta jää niin ikään kokematta muun muassa kunniamaininnan arvoinen Pieksämäki, jolla on pokkaa mainostaa "vihreää bulevardiaan". Kyllähän sitä tietä kieltämättä reunustaa komea rivistö puita. Riemukaaren vastienkin löytyy - sellainen harmaa, betoninen mäen päällä jököttävä vesitorni nimittäin. (Minulta tosin meni tovi oivaltaa, että se on vesitorni, eikä esimerkiksi purkamismääräyksen saanut kerrostalo, jota ei ole ollut vielä varaa purkaa.) Kyllä Pieksämäestä on Savon Pariisiksi, paitsi että - Savon Pariisihan taisi olla Joroinen.

Uusi nimi

2005-06-22T15:36:00.000+03:00

Päädyin loppujen lopuksi hylkäämään nimen "Syytön sateenkaari". Se toi liikaa mieleen käännöksen "The innocent rainbow". "Viaton sateenkaari" viittasi aivan väärään asiaan. Valitsemani nimi "Kuin sateenkaari vailla syytä" tuntui aluksi liian pitkältä, ennen kuin mieleeni pälkähti runo, johon nimi sopi:

Kuin sateenkaari
vailla syytä
kuin elämä
vailla tarkoitusta
- vain erilaisia
heijastuksia?

toisen tarkoitus
on haave
toisen syy
haaveen kahle
- vai pitikö
sen olla toisin?

Runon viimeiset säkeet "- vai pitikö / sen olla tosin" tiivistää aika hyvin sen, mitä haluan sanoa nimellä. Onko sittenkin niin, että elämän tarkoitus kaikissa muodoissaan kahlitsee elämää ja elämisti. Ehkä ylväs syy, ylväs henkinen ideaali ei olekaan niin ylväs vaan ennemmin olemukseltaan petollinen. Ehkä se saa unohtamaan maailman, jossa tosiasiallisesti elämme, ja suuntamaan katseen kohti suurta illuusiota - tai etsimään sellaista, jos elämän tarkoitusta ei ole näköpiirissä?

Tästä huolimatta haluamme nähdä elämällemme tarkoituksen samalla tavalla kuin haluamme nähdä sateenkaarelle syyn auringon valossa ja sadepisaroiden rakanteessa. Selitys suo mielenrauhan - kuten ihme ennen tieteen valtakautta. (Pitkälti sama asia loppujen lopuksi.)

Eksistantalistinen angsti, joka yleensä liitetään elämän tarkoituksettomuuteen, on sikäli puolueellista, että se jättää huomiotta tarkoituksettomuuden esteettisen kauneuden, vapauden ja ihmeenomaisuuden. Fysiikka on samalla tavalla puolueellista (muttei toki valheellista - kaukana siitä). Emme me näe sateenkaaressa matematiikkaa, jonka näemme kaavoissa. Näemme kaikessa yksinkertaisuudessaan sateenkaaren, värejä sateen lomassa.

Syyn ylikorostaminen kadottaa jotain sateenkaaren olemuksesta samalla tavalla, kuin elämän tarkoituksen ensisijaiseksi asettaminen (suhteessa itse elämään) kadottaa jotain elämän olemuksesta.

Tiivistäen: elämäni on kuin sateenkaari vailla syytä.

Blogini nimeksi "syyttömiä sateenkaaria"?

2005-06-21T14:07:00.000+03:00

Olen harkinnut blogini-nimen muuttamista. "Taaksepäin ymmärretty elämäni" on vähän tylsä ja suussani jo varsin kulunut. Kotisivujeni otsikko on ollut pitkään "Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta se täytyy elää eteenpäin" - Kierkegaard. Vaikka ajatelma onkin vallan mainio, ehkä olisi jo aika mennä askeleen verran eteenpäin.

Ollakseni rehellinen, "Taaksepäin ymmärretty elämäni" ei ole koskaan ollut erityisen hyvä nimi blogilleni. En ole sanonut kovinkaan paljon elämästäni ja vaikka tekstini ovat olleet ajoittain varsin henkilökohtaisia, tuskin olen niillä tehnyt elämästäni yhtään ymmärrettävämpää.

Päinvastoin. Käännyn kaikessa kohti ilmeisyyden rajoja ja siten kohti ilmeisyyden mahdollisuutta - kaiken lävistävää ymmärrettävyyttä ja käsitettävyyttä. (Vrt. "Käsittämättömintä maailmassa on se, että se on käsitettävissä" - A. Einstein) Siinä muuten lyhykäinen selitys nimimerkilleni "ilmirajat". Se kuvastaa minua hyvin ilmeisyyden rajojen etsijänä, joka enää vain hämärästi tiedostaa, mitä löytyy ilmeisyyden rajojen sisältä ennen kaiken kumoavaa epäilystä.

Maistelen vielä suussani seuraavanlaista:

[Nimi] "Syyttömiä sateenkaaria"

[Kuvaus] Sateenkaari on sadepisaroiden taittamaa auringonvaloa. Niin sanotaan. Ikään kuin auringon heijastuminen sadepisaroissa olisi heijastumaa, sateenkaarta kiinnostavampi ja perustavampi. Elämän tarkoitus on samanlainen kuin sateenkaaren syy. Se nähdään suurempana kuin elämä itse. Minua vaivaa, miksei elämä voisi olla vain sateenkaari vailla syytä, vailla selitystä? Mihin on unohtunut eksistentalistismin - olemisen perimmäisen tarkoituksettomuuden - ilo ja kauneus? Näen vain ahdistuksen, pelon ja ulkopuolisuuden. Se on vääryys elämää itseään kohtaan."

[Pienellä] Blogin aiempi nimi "Taaksepäin ymmärettyä elämäni". Nimi vaihdetta [silloin-ja-silloi]. Ulkoasu päivitetty [silloin ja silloin].

Jos se vielä ylihuomenna tuntuu yhtähyvältä nimeltä kuin nyt, päätynen nimeämään blogini uudestaan.

Arosuden tragedia

2005-06-20T12:49:00.000+03:00

[Muutamia kirjoitusvirheitä korjattu 22.6.05]

Luin eilen loppuun Herman Hessen Arosuden (ks. Wikipedian esittely Arosudesta. En seuraa analyysissäni tätä esittelyä, mutta se saattaa olla selkeyttävä.).

Kirjasta jäi hyvä maku, vaikkakin se mielestäni hieman huononi loppua kohden. Hesse yritti ehkä liikaa rakentaa teostaan ihailemansa Nietzschen Moraalin genealogia mielessään (ks. Ian Johnsonin englanninkielinen käännös On the Genealogy of Morals). Teoksen alun loistavat ulkopuolisuuden ja minän häilyvyyden teemat liukuivat loppua kohden polariteettien hyvä-kehno ja hyvä-paha väliseksi taisteluksi. Hesse olisi saanut puolestani pysyä alusta loppuun hyvän ja pahan tuolla puolen.

Teos kertoo Harry Haller nimisestä, ilmeisen varkaasta oppineesta erakosta. Tarina sijoittuu Saksaan, todennäköisesti 1920-luvun loppupuolelle. Harryn Hallerin persoonallisuus on kaksijakoinen. Toinen puoli hänestä janoaa verta. Tätä puolta Harry Haller kutsuu arosudeksi. Toinen puoli, nimeltään Harry, on sivistynyt ja ajatteleva, suopeakin – hengen aatelinen, jona Harry Haller haluaa nähdä itsensä. Kaksijakoisuus on sikäli vakavaa, että puolet repivät toisiaan. Arosusi pilkkaa Harry Hallerin sivistyneen minän pikkumaisuuksia ja heikkoutta: kynä ei ole miekkaa vahvempi. Harry pilkkaa arosuden alkukantaisuutta ja yksinkertaisuutta. Harry Haller kärsii, olipa hän sitten arosusi tai Harry. Hän inhoaa ja vihaa itseään syvästi ja julmasti.

(Varovainen arvaus!) Harry Hallerin esikuvana oli ehkä Hesse itse, hengen aatelisena, joka yrittää psykoanalyysin voimin kesyttää niezschenkaltaista 'jaloa petoa' – hullun ja neron synteesiä – symboloivan arosuden itsessään. Tämä jalo peto toisaalta kohottaa hengen aatelisen – sellaisena Hesse halunnee itsensä nähdä – nerouteen ja toisaalta alentaa hänet hulluuteen. Kysymys on siitä kestääkö hengen aatelinen jalon pedon totaalista ulkopuolisuutta ja sen luontaista julmuutta. Jos hän kestää, niin silloin hänestä tulee nero, jos taas ei kestä, hän vajoaa kohti pienten nautintojen ihmistä ja tämän kehnoa epäneroutta.

Arosusi on (niin luulen; arvaan!) Hessen pelokas analyysi itsestä. Entä jos hänestä ei olekaan 'jaloksi pedoksi', neroksi hulluuden rajalla ja kaiken normaalin ulkopuolella? Entä jos hän ei ole riittävän vahva kestääkseen jalon pedon ulkopuolisuutta ja julmuutta? Sitä mukaan kun psykoanalyysi paljastaa hänen tuhannet kasvonsa ja itsepetoksen, jalo peto muuttuu yhä suuremmassa määrin hullun haavekuvaksi – mystiseksi teatteriksi (vain hulluille). Onko sittenkin parempi olla onnellinen sika kuin onneton sokrates (J.S.Mill); onnellinen pienten nautintojen ihminen – poroporvari – kuin hyljeksitty ja yksinäinen jalo peto, joka on tuomittu ulkopuolisuuteen ja kyvyttömyyteen ymmärtää tuomiotaan?

Harry Hallerin perimmäinen kaksijakoisuus, skitsofrenia on moraalista. Arosuden alkukantainen aateluus ja hyvä perustuu käsitykseen hyvästä ylväänä kukoistuksena ja menestyksekkäänä vahvuutena. Arosuden hyvä on johdos kreikan sanasta arete [=(suom.) hyvä], joka viittaa menestyksekkyyteen ja kukoistamiseen kaikilla elämän saroilla aina sodasta politiikkaan ja keskustelutaidosta fyysiseen terveyteen ja loistokkuuteen. Arosuden hyvän (areten) vastakohta on kehno (Nietzschen schlecht) merkityksessä heikko, hatara ja yksinkertainen. Kehno on jotain lammasmaista ja sellaisena porvarillista; sellaista, jonka arosusi tietää voivansa repiä helposti hajalle.

Harry – hengen aatelisina – asettaa arosuden käsityksen hyvästä oman hyvänsä vastakohdaksi, pahaksi (Nietzschen böse). Harry – olkoonkin, että hän ehkä haluaisi kieltää tämän – sitoutuu kristilliseen kaunaiseen käsitykseen hyvästä vastakohtana pahalle. Harryn paha on arosuden hyvä nähtynä kieroutuneessa ja vääristyneessä muodossa. Paha on jotain menestyksensä takia korruptoitunutta ja vahvuutensa takia ylimielistä ja nihilististä, se on vailla todellisia arvoja, jotain sellaista, jonka rakkauden totuuteen on korvannut rakkaus valtaan; valtaan väkivaltaisena petoksena ja hyväksikäyttämisenä. Hyvyys on nöyryyttä, totuutta, jotain sellaista, joka ei periydyn vallan pyrkimyksistämme, jotain enemmän kuin aateluus ja syntyperä – luonteinen vahvuus. Hyvä on fantasia, Jumala, joka asetetaan todellisuuden yläpuolelle ja tavoittamattomiin.

Onnettomasti Harry Haller ei kykene astumaan ristiriitansa yli, tulemaan yli-ihmiseksi, joka on primitiivisen suden ja henkisen, sivistyneen Harryn synteesi. Harry Haller on tuominnut itsensä teesiksi ja antiteesiksi.

Kirjassa Hermine edustaa toisaalta korkeampaa ihmistä, ehkä yli-ihmistä, joka yrittää opastaa Harry yli oman paradoksinsa. Toisaalta hän on itse samanlaisen paradoksin kourissa kuin Harrykin. Ainoa ero on siinä, että Harry näkee itsensä ennemmin sivistyneenä, henkisenä ja pappissäätyyn kuuluvana, Hermine taas primitiivisenä, fyysisenä hengen aateluudesta degeneroituneena. Hänellä oli joskus mahdollisuus kohota porvarilliseen aateluuteen, mutta hän ei nähnyt siinä mitään arvokkuutta. Aateluus – tai sen mahdollisuus – vaihtui kurtisaanin ammattiin.

Entä Pablo? Pablo, jos kuka, on kirjan dekadentti yli-ihminen. Hän ei välitä leikkiä henkevää tai sivistynyttä. Hän ei välitä elää porvarillista, turhanpäiväistä elämää. Hän elää musiikille. On syytä huomata, että Nietzsche näki musiikin (Schopenhaurin tavoin) tahdon puhtaimpana ilmentymänä. Musiikille elävä Pablo on täten tarinan "tahto valtaan" (Nietzschen Wille zur Macht) kaikkein puhtaimmassa muodossa ja siten kaikkein lähimpänä yli-ihmistä.

Loppukohtauksessa Harry Haller pääsee valitsemaan, tuleeko hänestä yli-ihminen vai pitäytyykö hän edelleen paradoksissaan. Pitääkö hän kiinni arosudesta ja Harrystä itsessään? Sääli, että hän valitsee väärin, mutta toisaalta, mitä muutakaan saattoi odottaa.

Pohjimmiltaanhan Hessen Arosusi on tragedia, vieläpä karkeasti ottaen neliosainen sellainen – kuten Nietzschen Zarathustra. Ensimmäisessä osassa esitellään arosuden tragedia. Toisessa osassa tuodaan ilmi pelastumisen mahdollisuus. Kolmannessa osassa kaikki se, mitä Harry Haller oli arvostanut ja mitä halveksunut kääntyy päälaelleen, kaikki suunnitelmat – ennen kaikkea haave armeliaasta kuulemasta, itsemurhasta ratkaisuna sisäiseen paradoksiin – romuttuvat. Neljäs osa on silkkaa satiiria, joka romuttaa kaikki haaveet pelastuksesta. Lopputuloksena Harry ei ole päässyt puusta pitkälle. Hän on edelleen oman onnettomuutensa ja kaunaisuutensa vanki. Pelastuksen mahdollisuus on paljastunut valheelliseksi, ehkä jopa mahdottomaksi. Harry Haller ei ole oppinut nauramaan, eikä hänessä siksi ole neroksi – yli-ihmiseksi, jota työntää eteenpäin tahto valtaan.

Poliittinen ja henkilökohtainen etiikka

2005-06-17T00:32:00.000+03:00

Kävin tänään graduni kimppuun puoli kahdeksan aikoihin. Yhdentoista kieppeillä päätin pitää tunnin paussin ja koota ajatuksiani. Kävin kaupassa, söin vähän ja päädyin lopulta lukemaan The Internet Encyclopedia of Philosophyn esittelyä Paul Ricoeurista ja hänen ajattelustaan.

Kaksi ensimmäistä askaretta sujuivat ilman suurempia yllätyksiä. Paul Ricoeurin lukeminen oli ehdottomasti virhe, sillä artikkeli järkytti mieltäni. Jouduin nimittäin hämmästyksekseni toteamaan että Ricoeurin eettinen ajattelu muistuttaa aika paljon omaani. Kuvitelmani eettisen ajatteluni omaperäisyydestä koko pahan kolauksen.

Ricoeur's ethics are teleological. He argues that human life has an ethical aim, and that aim is self-esteem: "the interpretation of ourselves mediated by the ethical evaluation of our actions. Self-esteem is itself an evaluation process indirectly applied to ourselves as selves" (The Narrative Path, 99). In short, self-esteem means being able to attest to oneself as being the worthy subject of a good life, where "good" is an evaluation informed not simply by one's own subjective criteria, but rather by intersubjective criteria to which one attests.

Lähtökohtaisesti myös Ricourin etiikassa kysymys on itsekunnioituksesta ja suhteesta itseen. Itse olen sanonut eettisen ajattelun fundamentaalisimman lähtökohdan perustuvan kriittiseen arvioon, jonka teen, nähdessäni itseni peilistä. Eettisyys perustuu kriittisen itsereflektion tulosten ennakoimiseen.

Olen luonnehtinut moraalia esteettiseksi. Kun arvioin tekojani, minun pitäisi pystyä näkemään ne tarkoituksenmukaisina ja kauniina. Eettisesti oikea teko on sellainen, josta pystyn olemaan tyytyväinen ja ylpeä ilman, että minun täytyy selitellä sitä itselleni ja ilman että häkellyn, jos joku arvostelee arviotani. Minun ei tarvitse pystyä perustelemaan kaikkia eettisiä valintoja, mutta minun on kyettävä sitoutumaan niihin hyvinä ja oikeina. Itsereflektion ennakoiminen tarkoittaa pyrkimystä toimia siten, että kriittinen itsereflektio tulee paljastamaan tekoni, tunteeni ja ajatukseni minulle mieluisassa valossa. Näkemykseni intersubjektiivisuus piilee siinä, etten halua nähdä itseäni toisten halveksumana, pelkäämänä tai hyljeksimänä enkä kokea olevani kaikesta ulkopuolinen pirstale, jolla ei ole muuta tarttuma pintaa todellisuuteen kuin oma perimmäinen tyhjyys ja merkityksettömyys. Eettisyyttä motivoi toisaalta pakottava halu olla hyväksymättä elämän perimmäistä objektiivista tarkoituksettomuutta ja merkityksettömyyttä ja toisaalta tarve ymmärtää tarkoitus ja merkitys itsen asettaman fantasian asemesta intentionaalisena, itsen ulkopuolella olevana – kohtalona.

Siinä missä Ricoeur tuo intersubjektiivisyyden vaateen esiin ekspliittisesti minun näkemyksessäni se on implisiittisenä, valmiutena seisoa tekemiensä arvostelmien takana ja kykynä keskustella niistä - mahdollisesti jopa muuttaa näkemyksiään. Yhteistä näyttäisi olevan myös se, ettei eettisesti oikean teon hyvyys perustu rationaaliseen laskelmaan (kuten utilitarismissa) sen enempää kuin määräydy yhteisön arvojen (kuten kommunitaristisissa teorioissa) tai yhden mielivaltaisen yksilöllisen arvon (kuten vapaus liberalismissa) mukaan. Minulle - samoin kuin uskoakseni myös Ricoeurille - etiikkaa on ensisijaisesti henkilökohtaista ja toissijaisesti poliittista. Politiikassa etiikan pitää perustua rationaalisuuteen ja selkeästi eksplikoituihin arvoihin. Ero on siinä, että poliittinen etiikka asettaa vain rajat ja se on parhaimmillaan vain tilastollista. Henkilökohtainen etiikka määrittää jokaisen teon eettisen hyvyyden ja suhteen muihin tekoihin.

Henkilökohtaisessa etiikassa on ensisijaisesti kysymys siitä, mitä eettisiä valintoja tulemme tehneeksi ja miksi, ei siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Siis riippumatta siitä, tulemmeko jälkikäteen pitämään tekoa hyvänä vai väärän, teon hetkelle pidimme sitä joka tapauksessa eettisesti hyväksyttävänä tiedostimmepa tämän tai emme. Toisin sanoen jokainen varas pitää varkauttaan ja murhaaja murhaansa teon tapahtuma hetkellä eettisesti hyväksyttävänä vaikka hän jälkikäteen pitäisi sitä ehdottoman vääränä. Henkilökohtaisen etiikan tasolla ei ole epäeettisiä tekoja, vaan ainoastaan vääriä ja oikeita, poliittisen etiikan tasolla epäeettiset teot ylittävät etiikan määrittämät eettisyyden rajat.

Poliittisessa etiikassa kysymys on siitä, missä rajoissa meidän yhteisön ja muiden ihmisten näkökulmasta tulisi toimia. Poliittisen etiikan mukaan, meidän tulisi noudattaa henkilökohtaisessa etiikassamme tiettyjä normeja ja arvostaa tiettyjä arvoja. Edelleen näiden normien ja arvojen perustelun tulisi mielestäni olla rationaalinen. Sen tulisi olla jokaisen tavoitettavissa ja ymmärrettävissä, siinä missä henkilökohtainen etiikka voi olla vakaumuksellista ja perustua pitkälti esimerkiksi uskonnollisiin tuntemuksiin – johdatukseen. Käytännössä näin ei ole, koska henkilökohtainen ja poliittinen etiikka sekoitetaan keskenään. Toisaalta henkilökohtaiselta etiikalta edellytetään liiallista rationaalisuutta, mikä vaarantaa ehdottoman ja selittelemättömän sitoutumisen omiin tekoihin ja vastuun niistä. Toisaalta poliittisessa etiikassa vedotaan usein subjektiivisiin emootioihin ja tuntemuksiin (esim. eettinen emotivismi), mikä vaarantaa sen yleisen tavoitettavuuden ja omaksuttavuuden.

Kun jatkoin Paul Ricoeurin etiikkaan tutustumista hymisin tyytyväisyydestä, kun huomasin, että myös hän näyttäisi sekoittavan poliittisen ja henkilökohtaisen etiikan keskenään, vaikka pidänkin kovin hänen tavastaan jäsentää eettistä ajattelua:

As might be supposed from Ricoeur's view of embodied subjectivity, one is always already an Other to oneself. So, love and understanding for others, and love and understanding for oneself, are two sides of the same sheet of paper, so to speak. One becomes who one is through relations with the Other, whether in the instance of one's own body or another's. Reciprocity forms the basis of those productive and self-affirming relations central to so much of ethics, namely friendship and justice. Its corruption leads to self-loathing and the destruction of self-esteem, which goes hand-in-hand with harm to others and injustice. For Ricoeur, friendship and justice become the chief virtues because of their crucial role in the well-being of selfhood, and thus, in maintaining the conditions of possibility of selfhood. Friends and just institutions not only protect against the suffering of self-destruction to which one is always vulnerable, they provide the means for reconstructing and redeeming damaged lives. The theme of redemption runs right through Ricoeur's work, and no doubt it has a religious origin. However, the notion of redemption can be viewed in secular terms as the counterpart to the constructive nature of one's identity, and the temporal complexity of the human situation which calls for interpretation.

Uskonto ja henkilökohtainen etiikka tulisi pitää erillään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilökohtainen etiikka voisi perustua monissa tapauksessa uskonnolliseen tuntemuksiin ja sitoumuksiin. Uskonto ja sen eettiset suositukset kuuluvat poliittisen etiikan piiriin.

Näemmä on kulunut hieman yli puolitoista tuntia tauon aloittamisesta - puolituntia aiottua enemmän. Pitänee taas palata gradun ääreen.

Vastaus Tiedemiehelle - Falsifikoitavuudesta ja objektiivisesta todellisuudesta

2005-06-15T11:32:00.000+03:00

Otan jälleen blogissani kantaa nimimerkin Tiedemies blogissa käytyyn keskusteluun falsifikoitavuudesta ja objektiiviesta todellisuutesta. Koska mielestäni on epäkohteliasta kommentoida kirjoitusta "Mitä se nyt sitten on?" pidemmällä (tai melkein pidemmällä) vastineella kuin, mitä kirjoitus itse oli, vastaan omassa blogissani. Lainaan ensin jälkeen keskustelua olennaisilta osin.

Tiedemies sanoi:

[Tieteen filosofiasta puhuttaessa:] Perusteltavanani on kaksi postulaattia. Ensimmäinen on, että ollakseen tiedettä, pitää toiminnan tähdätä kahteen asiaan: formaaliin mallintamiseen ja falsifioitavuuteen eli vääräksitodistettavuuteen. Näistä jälkimmäinen on tärkempi kriteeri, mikäli on epäselvyyttä, kummasta pitää tinkiä. Ensisijaisia tavoitteita ei pidä olla muita.

Toinen postulaatti on, että missään toissijaisissa tavoitteissa ei pidä viitata objektiiviseen todellisuuteen tai olettaa maailmasta mitään. Tarkemmin sanottuna, formaalin mallin ja maailman välisestä suhteesta puhuminen sotkee eri tason asioita ja on verrattavissa sanamagiaan tai numerologiaan. Kutsun tätä metafyysiseksi imperatiiviksi.

[…]

En lähde perustelemaan falsifioitavuuden vaatimusta lainkaan. Oikeastaan se on jossain määrin uskon asia, joka täytynee hyväksyä enemmän tai vähemmän sellaisenaan. Koska argumentteja ei sinänsä ole, niin totean, että jos siihen ei usko, on tyhmä ja ruma. Se on siis aksiooma.

mpix sanoi:

Epärealististen oletusten ja empirian puutteen lisäksi ongelmana on myös se, että oikeaan maailmaan sovellettuna huono taloustiede todella vaikuttaa ihmisten ympäristöön. Taloustieteen yhteydessä puhe haluttomuudesta falsifiointiin on varmaankin paikallaan. Olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä tästä asiasta, vaikka ilmeisesti blogin kirjoittaja ei olekaan erityisen empiirisesti tai realistisesti suuntautunut.

Tiedemies sanoi:

Olen päinvastoin aivan radikaalisti empiirisesti suuntautunut. Olisi vain ymmärrettävä, että aivan määritelmällisesti on oltava niin, että oletukset eivät ole empiirisiä. Muutenhan ne olisivat havaintoja!

Sikäli mikäli muistini ei petä, niin selitys esimerkiksi taloustieteen (ja ihmistieteitä yleisemminkin vaivaavaan) haluttomuuteen puhua falsifikoitavuudesta on historiallinen. Sen juuret lienevät marxilaisen tieteenfilosofian ja dialektisen materialismin synteesi-antiteesi-synteesi -perusrakenteen paikkeilla. Historiallisesti (kommunismikriittinen) Popper kehitti falsifikoitavuusperiaatteen pitkälti taistellakseen sillä marxilaisen tieteen itsensä selittävyyttä vastaan. Sinänsähän ongelma ei ole siinä, etteikö dialektinen diskurssi voisi tuottaa tulosta vaikka yksittäisen teorian rooli olisikin vain yksi teesi teesien, antiteesien ja synteesien ketjussa. Tämäkin tapa voi johtaa hyviin tuloksiin – ja tuottaakin tietyllä todennäköisyyttä. (Vastaavan kaltaista rakennetta käytetään älykkäissä järjestelmissä ja monissa hakualgoritmeissa, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Toinen esimerkki toimivasta dialektisesta prosessista on tekstin tulkinta. Miksipä se ei siis voisi toimia myös tieteessä?)

Yleisesti ottaen pidin Tiedemiehen mainitsemassani artikkelissa esittämästä muotoilusta tieteenfilosofialleen, vaikka en edelleenkään voi olla samaa mieltä. Mielestäni hän takertuu liiaksi naiiveihin käsityksiin totuudesta, todellisuudesta ja metafysiikasta ja joutuu sanomaan siksi, ettei pysty perustelemaan tai pukemaan kunnolla sanoiksi intuitiotaan.

Perustavin ero minun ja tiedemiehen näkemysten välillä periytynevät ratkaisustrategiasta. Tiedemies on taipuvainen hylkäämään käsitteen (esimerkiksi objektiivinen todellisuus), ellei se näyttä – mahdollisesti lyhyen ja pintapuolisen tarkastelun perusteella – hänen ajatteluunsa sopivalta. Itse taas hylkäämisen asemasta pyrin kysymään, miten käsitteen voisi ymmärtää siten, että se olisi järkevä.

Toisin sanoen minun pyrkimykseni on selventää kieltä ja kielenkäyttöä voidakseni puhua selkeämmin todellisuudesta, jossa olen. Tiedemies taas pyrkii selventämään jotain epämääräistä ajatusta sanomalla, mitkä hänen tiedossaan olevat käsitteet eivät kuvaa sitä.

Ero tietysti johtuu pitkälti siitä, että minun ammattini tulee liittymään nimenomaan kielenkäytön selventämiseen. Työni oikeutus perustuu siihen seikkaan, että monet yleisesti käytössä olevat käsitteet ovat toivottoman epämääräisiä ja niiden merkityksen monimielisyys johtaa tarpeettomiin kiistoihin sellaisissa tilanteissa, joissa todellinen kiistan syypää piilee syvällisellä ja tarkemmalla tasolla erilaisissa näkemyksissä siitä, mitä jokin käsite tai symboli merkitsee ja mitä sen merkityksestä seuraa. Meidän ei tulisi kuvitella, että toinen tarkoittaa samaa käyttämillään käsitteillään, jos ne pintapuolisesti vaikuttavat samansisältöisillä.

Jos siis huomamme olevamme toisen (oletusarvoisesti suunnilleen yhtä kompetentin) keskustelijan kanssa eri mieltä jostain, ensimmäinen askel on pyrkiä selvittämään, mitä toinen tarkasti ottaen tarkoitti, ei "olla erimieltä takaisin". (Esimerkkeinä tästä ovat totuus, objektiivinen todellisuus, tieteellisyys.)

Otan esimerkkinä objektiivisen todellisuuden ja sen suhteen formaaliin malliin.

Ensimmäinen mielikuva objektiivisesta todellisuudesta on ajatus jostain kummallisesta ulkopuolellamme olevasta maailmasta – ulkomaailmasta. Keskustelu ajautuu helposti ulkomaailman todistamiseen ja skeptisismiin, jossa kyseenalaistetaan ulkomaailma, koska meillä ei voi olla varmaa tietoa siitä. Tieto ja olemassa olo ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Tieto on inhimillisen toiminnan piirre tai ominaisuus. Nähdäkseni objektiivisessa todellisuudessa ei ole tietoa (tai totuuksia) vaan ainoastaan asioita tai tapahtumia.

Jotta välttäisimme skeptisismin ja sen tuomat kummallisuudet, määrittelen objektiivisen todellisuuden seuraavasti: Objektiivinen todellisuus on kaiken kattava kokonaisuus, jonka osa myös minä – siten kuin koen ja identifioin itseni – olen. Objektiivinen todellisuus on asioita ja tapahtumia, jotka eivät ole täysin erillisiä toisistaan ja sisältävät aina minimissään vuorovaikutuksen mahdollisuuden kaiken muun kanssa. Minulla ei voi olla tietoa objektiivisesta todellisuudesta sinänsä, mutta minulla voi olla tietoa itsestäni osana tätä objektiivista todellisuutta. Esimerkiksi kun näen jotain, näköaistimuksessani yhdistyy kaksi objektiivisen todellisuuden osaa havaitsija (minä) ja havaittu (jokin). Suhde, joka vallitsee teorian ja todellisuuden välillä, on teorian (ml. teorian konteksti) sisäinen relaatio – ei sen ulkopuolinen viittaus suhde "ulkomaailmaan". (Suunnilleen sama laajemmin, teknisimmin ja perustellummin: ks. David Bohm & Basil Hiley, Undivided Universe (Luku 15), 1993.)

Tallaisen todellisuuspostulaatin hyvä puoli on, ettei meidän tarvitse olettaa edes empiiristä havaintoa annetuksi. Myöskään kysymys falsifikoitavuudesta ei näyttäydy erityisen kummallisena. Ongelmana on, että tällainen ajattelutapa johtaa varsin monimutkaiseen systeemiin huolimatta yksinkertaisesta ja kauniista lähtöoletuksesta: 1. On olemassa objektiivinen todellisuus. 2. Objektiivisen todellisuuden lisäksi ei ole mitään. 3. Objektiivisella todellisuudella on jonkin rakenne, joka muuttuu - todellisuus ei siis ole staattinen ja pysyvä. 4. Tämä rakenne ilmenee meille havaintojen kautta, koska se vaikuttaa (kausaalisesti) tietoisuuteemme, ei siksi että havaitsimme sitä jotenkin ulkopuolisena tai että meillä olisi kyky tehdä siitä havaintoja (tai mitään muuta sellaista). 5. Havainto on olennaisesti muutos, jonka todellisuus tuottaa tietoisuudessamme (mahdollisti hyvin monimutkaista ja keinotekoista reittiä). Jne. Jne.

Hyvä

2005-06-12T22:34:00.000+03:00

Argumentoivien kirjoitusten vastapainoksi jotain aivan muuta. Kontekstista sen verran, että kysymys on rakkausrunosta. Sen voi ehkä tulkita myös runona hyvälle ystävälle.

Hyvä

jos olisin lasipatsas
veistos, katsos
asetettuna ikkunalle
mitä luulet, ystäväni
näkyisitkö lävitseni

(hyvä)

jos olisin silkkinauha
lämmin pauhu
purppuraa ja ajan syömä
(sillä) sitoisitko hiuksesi
vai kankaan lanteillasi

(hyvä)

jos olisin kurkiaura
aivan pieni
pääsi yllä, pilven alla
lähtisinkö palatakseni
(vai) palaisinko lähteäkseni

(hyvä)

Vastaus Tiedemiehelle - dogmaattisen matematiikkauskon päättömyydestä

2005-06-11T00:22:00.000+03:00

Seuraava kirjaus blogissani perustuu minun ja nimimerkin Tiedemies käymään pikku väittelyyn hänen blogikirjoituksensa "Matematiikkaa kansalle" kommenttipalstalla.

Koska viimeisimmästä vastauksestani kehkeytyi varsin pitkä eikä se suuremmin liittynyt alkuperäiseen aiheeseen, päätin julkaista sen omassa blogissani – ihan vaikka vain luettavuuden vuoksi. Vastaukseni on suunnattu tiedemiehelle, jota sinuttelen. Tämä on tietysti tyylillisesti hieman rumaa mutta olkoon.

Tiedemies sanoi:

Itse matematiikkaa aikanaan pääaineenani opiskelleena näkemykseni on vinoutunut ja asenteellinen, mutta sanon sen silti: mielestäni ne alat, joissa ei käytetä matematiikka, eivät ansaitse tulla kutsutuiksi tieteeksi. "Ansaitse" on tietysti vähän tyhmä nimitys, mutta käytän sitä silti, koska minua aina hieman hiertää se, kun lehdessä puhutaan "tiede" sitä ja "tiede" tätä, ja sitten paikalla on jotain filosofeja, sosiologeja tai muita käsitetaiteilijoita. En viitsi nyt alkaa tähän paneutua sen enempää - täsmällisyyttä voidaan tavoitella, vaikka ei oltaisi eksplisiittisesti matemaattisia, ja se on hyvä tavoite sinällään. Eli ei pidä vetää liikaa hernettä nenään.

Minä sanoin:

Ihan mielenkiinnosta: Mitä "tieteitä" kutsutaan mielestäsi tieteiksi perusteetta eli missä "tieteissä" ei käytetä lainkaan matematiikkaa työvälineenä? Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen kirjallisuustiede, mutta kyllä ne pirulaiset siinäkin taitavat laskea - jos eivät muuta niin vaikka, kuinka monta kirosanaa Tuntemattomassa sotilaassa on.

Nimim. mielestäni kaikkia tieteitä määrittää sitoutuminen logiikkaan ja kyky ottaa huomioon kaikki faktat, miellyttivät ne tai eivät.

Tiedemies sanoi:

Laskeminen ei ole matematiikkaa.

Minä sanoin:

[…] Mitä se sitten on? Protomatematiikkaa?

(Lisäyksenä: Kyllä ne varmaan kirosanojen määrän lisäksi laskevat sivukohtaisen keskiarvon, ja päättelevät vuosilukuja vähentämällä kirjan ja kirjailijan iän? Tämä kaikki "protomatematiikka" ei tosin taida olla erityisen olennaista kirjallisuustieteessä. :-)

Vakavammin. Intouduin kommentoimaan, koska tiedetulkintasi sivuseuraus on, ettei esimerkiksi Bohrin, Paulin, Bohmin ja Einsteinin kvanttifysiikan tulkinnasta käymä tieteellinen keskustelu (olen itse tästä jonkin verran kiinnostunut) ole tiedettä. Nimittäin tässä keskustelussa matematiikka oli (pääasiassa) suunnilleen yhtä mitättömässä asemassa kuin kirjallisuustieteessä. Sikäli kuin kaavoihin viitattiin, niihin viitattiin, koska haluttiin selvittää, mihin todellisuuden piirteeseen termit todella viittaavat ja mitä formalismi todella sanoo tai näyttää todellisuudesta.

Jos nyt sanot, että kvanttifysiikan tulkinnasta käyty keskustelu on osa sitä fysiikkaa, jossa matematiikalla on keskeinen rooli, niin voin vain muistuttaa, että monet kvanttifyysikot ovat tästä eri mieltä (muistaakseni esimerkiksi Steven Weinberg). He haluavat enemmin unohtaa tulkinnan ja tyytyä esimerkiksi siihen tosiseikkaan, että renormalisaatio on kiva juttu, koska sen avulla saadaan formalismi täsmäämään nätisti mittaustulosten kanssa. "Mitä sen on väliä, vaikka tulkinnan näkökulmasta koko renormalisaatio näyttäisi mielivaltaiselta ja perustelemattomalta? Tulkintaa tärkeämpää on se, että ennusteet ja mittaustulokset korreloivat", moni kvanttifyysikko lienee taipuvainen argumentoimaan.

Tiedemies sanoi:

[1]Tieteenfilosofia ei ole tiedettä sinänsä, eikä tieteellinen keskustelu ole tiedettä sinänsä. Kirjoitan tästä varmaan jotain enemmän, koska kerran epäselvyyttä on.

Kvanttimekaniikka on aivan oivallinen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan. Kvanttifysiikan "tulkinnan" kohdalla pitäisi minusta ottaa se kanta, että tulkinta on tarpeetonta; teorian selitysvoima eli ennustusten neliövirheen pienuus on ainoa kriteeri, jolla teoriaa voidaan arvioida. Kvanttimekaniikasta on väännetty kättä siksi, että teorian sisällä on käsitteitä, joilla ei ole mitään arkipäiväistä tulkintaa. Minusta koko keskustelu on ollut väärillä raiteilla, koska kysymys teorian "totuudesta" on mieletöntä ja epätieteellistä metafysiikkaa.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin: Malli, jonka sisään laitetaan mitattavia suureita ja josta voidaan matemaattisesti ei siis laskemalla ja hatusta vetämällä päätellä jotain (eli ennuste), joka voidaan erikseen havainnoida ja todeta vääräksi, on tieteellinen. Huomaa, että matemaattinen päättely ei välttämättä ole sitä, että lasketaan, päättely voi olla logiikkaa tai jotakin muuta sellaista, kunhan se on eksaktilla koneistolla rakennettu. {Mallin antamaa ennustetta varten täytyy olla selkeät ja yksikäsitteiset kriteerit, joilla ennuste voidaan todeta vääräksi.}[2]

[3] Pelkkä indikaattorien laskeminen (kirosanojen määrä, lihavien osuus populaatiosta, whatever) ei ole vielä varsinaisesti matematiikan soveltamista ko. tieteeseen. Täytyy olla jokin malli, joka on matemaattisesti määritelty.

[1] Tästä kohdasta alkaen keskustelu alkaa etääntymään alkuperäisestä aiheesta "matematiikan asema tieteessä". Tiedemies päätyy nähdäkseni väittämään, että ainoastaan matemaattinen malli on tiedettä, ei enää sen tulkinta tai päätelmät, joita teemme sen nojalla. Moinen tiede käsitys on luvalla sanoen suppea ja naiivi. Otaksun, että hän tässä väittää aika paljon vain väittämisen ja väittelyn vuoksi. Alkuperäisessä kirjoituksessa tiedemies sanoo, että matematiikka on vain työkalu, ei sinänsä tiedettä, mikä on mielestäni järkevä näkemys. En voi oikeasti uskoa kenenkään sitoutuvan vakavissaan tuollaiseen käsitykseen. (Sitä vastoin on selvää, että tieteellisen tutkimuksen tekeminen sekä sen raportointi ja johtopäätökset ovat eriasioita, mutta yhtälailla osia tieteen tekemisen prosessia.)

[2]Aaltosuluilla erottamani pätkä osoittaa, ettemme ole kovinkaan suuresti eri mieltä itse asiasta. Tämä on olennaisesti sama kuin teorian falsifikoitavuusperiaate johon vastauksessani viittaan. Joskin nähdäkseni Tiedemiehen kriteeri tieteellisyydelle, "ennustusten neliövirheen pienuus" on täysin riittämätön. Sen perusteella ilmeisen epätieteelliset teoriat voisivat olla tieteellisiä kun matemaattinen malli määritellään sopivasti (väärin).

[3] Myönnän, että tämä kirosanojen määrän laskemisjuttu oli puoleltani provokaatiota.

Minä sanoin:

Aivan. Ymmärrän.

Sääli, etten voi olla samaa mieltä. Olen kiinnostunut tieteellisen teorian totuudesta, en siitä, vastaako se (mahdollisesti sattumalta) saatuja mittaustuloksia. Pelkän ennusteen osuvuuden korostaminen arvioitaessa tieteellisyyttä tekee mielestäni tutkimuksesta silkkaa semiotiikkaa, jossa tuloksen (signifier/merkitsijän) ja todellisuuden (signified/merkityn) vastaavuus on pohjimmiltaan täysin mielivaltaista. Semiotiikka on toki sinänsä mielenkiintoista, mutta se ei ole nähdäkseni tieteellistä, koska se ei tavoittele totuutta vaan ainoastaan kuvaavuutta.

Tiedemies sanoi:

Tieteen tehtävä ei olekaan tavoitella totuutta, koska "totuus" on pelkkää metafysiikkaa eli hölynpölyä. Totuudesta ei voida saada mitään varmuutta.

Tietenkään teorian ja todellisuuden välillä ei ole mitään suhdetta. Ei siis yhtään minkäänlaista. Totuudesta puhuminen pitäisi jättää uskonnoille ja muulle aivotyhjäkäynnille, koska se ei palvele mitään tarkoitusta.

No niin. Tässä nyt sitten ollaan.

Minun näkökulmastani: jos teorian ja todellisuuden välillä ei ole minkäänlaista suhdetta, teoria on silkkaa satuilua, enkä näe mitä tarkoitusta moinen satuilu palvelee.

Minusta tieteen lähtökohta on todellisuuden tarkkaavainen ja kriittinen havainnointi, jonka todennäköisen oikeellisuuden tieteellinen metodi pyrkii varmistamaan. Havainto (tai tarkemmin sarja havaintoja) kytkee tieteellisen teorian todellisuuteen. Teoria, jolla ei ole havaittavissa tai edes koeteltavissa olevia seurauksia, ei ole tieteellinen. (Lisäys "tai edes koeteltavissa olevia" saattaa olla tarpeeton, riippuen hieman siitä, miten ymmärrämme sanan havainto. Viittaan "havaintoon" tässä varsin laajassa mielessä. Tässä havainto voi perustua hyvin monimutkaiseen mittalaitteistoon ja olla teoriapitoinen. Jos havainnon haluaa ymmärtää suppeammin havaintona, jonka me konkreettisesti teemme, lisäys on tarpeellinen.)

Tieteellisen teorian falsifikointi tarkoittaa sitä, että osoitamme, etteivät sen tuottamat ennusteet vastaa todellisuudesta tekemiämme havaintoja. Falsifikoitavuus edellyttää koeteltavuutta ja siten ominaisuutta, mitä kuvailen yllä.

Se, että sanomme tieteellisen teorian ja todellisuuden välillä olevan jonkinlaisen suhteen, ei tarkoita, että meidän pitäisi sitoutua korrespondenssiteoriaan, jossa suhde on yksi yhteen, tai realismiin, joka väittää olennaisesti teorian saavuttavan todellisuuden sellaisenaan - olion sinänsä.

Tieteellisen tutkimuksen kannalta riittää, että hyväksymme jonkin totuusmääritelmän joka on muotoa: Lause 'L' on tosi, jos ja vain jos L. Eli proposition L totuuden määrittää sen merkitys ja merkityksen mielekkyys.

Suhde ei siis ole suora korrespondenssi. Tarkastellaan esimerkkinä määritelmää: "Lause 'looginen väite A & ei-A on ristiriitainen' on tosi, jos ja vain jos looginen väite A & ei-A on ristiriitainen." Ristiriidan havaitseminen ja siten lauseen totuuden havaitseminen riippuu pelkästään lauseen loogisesta rakenteesta ja siten sen merkityksestä.

Jos totuus määritellään näin (tai jollain vastaavalla tavalla), tieteellisen teorian totuus palautuu sen sisältämän loogisen rakenteen ja merkitysten mielekkyyteen, sekä edelleen empiirisissä tieteissä todellisuutta kuvaavien käsitteiden ja mittareiden merkityksen mielekkyyteen. Mittareiden mielekkyyden taas määrittää se, antavatko se koherenttia ja muiden mittausten kanssa (tiedossa olevan virhemarginaalin puitteissa) sopusoinnussa olevaa informaatiota todellisuudesta. Jne. Jne.

Merkityksestä (ja lauseiden loogisesta rakenteesta) tulee fundamentaalinen totuuteen nähden seurauksena tällaisen minimalistisen - ei korrespondenssiin tai realismiin perustuvan - käsityksen totuuden sekä teorian ja todellisuuden suhteesta. Merkityksen fundamentaalisuus puolestaan pakottaa ottamaan kysymyksen teorian tulkinnasta vakavasti.

Siis: Tätä taustaa vasten väitteesi, että "totuus" on pelkkää metafysiikkaa ja siten hölynpölyä, on itsessään hölynpölyä ja perustunee toisaalta realistiseen tulkintaan todellisuudesta ja toisaalta totuuden korrespondenssiteoriaan - mitkä minusta ovat niin ikään hölynpölyä ja on todella sääli, että niitä kannatetaan vielä varsin laajasti.

Minusta näyttääkin, ettemme ole (pois lukien kysymyksen matematiikan keskeisyydestä tieteessä) kovinkaan paljon erimieltä itse asiasta, koska viittaat yllä käsittämättömän naiiviin käsitykseen totuudesta ja metafysiikasta (mikä tietysti on täysin luonnollista, kun ottaa huomioon, että koulutusjärjestelmämme pyrkii juurruttumaan meihin ajastaan jääneen käsityksen totuudesta, metafysiikasta ja todellisuudesta. En luonnollisestikaan voi olettaa, että olisit sattumalta tutustunut huonosti tunnettuihin mutta huomattavasti vallitsevia käsityksiä sofistikoituneempiin ja uskottavampiin totuuden ja todellisuuden käsitteiden sekä metafysiikan muotoiluihin.)

Maailma on harmillisen värillinen

2005-06-08T23:37:00.000+03:00

Miellyttävä päivä.

Nukuin kymmeneen yhteentoista. Lähdin hyvin pian herättyäni päärakennuksen Unicafeseen syömään. Täytyy tosin tunnustaa, että vielä eilen illalla kuvittelin lähteväni kuntosalille jo yhdeksän aikoihin. Kuitenkin kun herätyskello soi kahdeksalta, silmissä painanut väsymys muutti välittömästi suunnitelmiani. Päätin olla rääkkäämättä itseäni.

Unicafe-aterian jälkeen suuntasin Suomenlinnaan.

Vietin siellä kolmisen tuntia eilen illalla. Päädyin sinne tavattuani Laun Laurin. Kun Lauri suuntasi viiden maissa Kemopetrolin Kallen kanssa tuottamaan Calfia debyyttialbumikuntoon, hortoilin itse hetken Kruunuhaassa ja päädyin lopulta Suomenlinnan lautalle. Päätin palata Suomenlinnaan ajan kanssa seuraavana päivänä, jos olisi kaunis ilma. Tänään oli oikein kaunis kesäinen päivä.

Ensimmäinen etappini oli puistonpenkki Piperin puiston lähettyvillä. Lueskelin siinä Ricoeurin tekstin käsitettä käsittelevän artikkelin loppuun (teoksesta Tulkinnan teoria). Jatkoin matkaan Walhalla-musiikkibaariin. Nimi hämmensi. Kuopiossa oli taannoin saman niminen yksinomaan metallin soittamiseen erikoistunut baari. Muistelen ettei ole enää. Ehkä muistan väärin. Niin tai näin tämän Walhallan tapauksessa musiikki tarkoitti poppia.

Luin Walhallan kattoterasilla Econ Semiotics and the Philosophy of Language kirjan johdannon. Se oli siinä määrin kiinnostava, että päätin paneutua sisältöön ennättäessäni tarkekemmin. Tosin suoraan sanottuna Ricoeur on makuuni liian mannermaista filosofiaa. Minulla on hänen tekstinsä kanssa suunnattomia ymmärtämisongelmia.

Sotahistorian antama oikeutus

Tuijotellessani Econ lomassa kattoterassilta rannalla lojuvia tykkejä ja niitä hämmästeleviä lapsiperheitä, mieleeni nousi kysymys, tällä tavallako meihin iskostetaan luontainen asenne hyväksyä järjestelmällinen väkivalta? Olisiko juuri sotahistoria yksi keskeisin tapa, joka ensin glorifioi valtioiden ja instituutioiden harjoittaman järjestelmällisen väkivallan ja sitten juurruttaa sen meihin niin syvälle, ettemme useimmiten edes havaitse sitä? (ks. Arkistostani löytyvä Liisa ja ihmemaan järjestelmällinen väkivalta (12.5.2005). Teksti löytyy kyllä, kun plärää riittävästi alaspäin.)

Suomenlinnan päivän aikana ohitseni kulki kaikkiaan kolme kertaa opas (tosin aina eri opas, luulisin), joka julisti turvallisella historiasta kertomisen äänellä, kuinka Suomenlinna oli ollut milloin minkäkin sodan näyttämönä - milloin antautumisen kynnyksellä, milloin vielä toistaiseksi voitolla.

Mitähän historian opetuksesta tulisi, jos opetuksessa historian opettamisen käsitteet ja näiden käsitteiden arvo asetettaisiin kyseenalaiseksi? Miten historioitsija voisi edes vastata syytökseen, että sodasta kertominen ja sen jälkien näyttäminen on yksi tapa, jolla järjestelmän harjoittama väkivalta glorifioidaan ja juurrutetaan meihin?

Yleisestihän ajatellaan, että historia nimenomaan näyttää meille sodan kauhut, jotta tiedämme karttaa sotaa ja jotta ymmärrämme mitä se merkitsee. Niinpä. Millä hinnalla historia tekee näin? Silläkö, että se samalla oikeuttaa järjestelmällisen väkivallan, jonka virallisena tehtävänä on suojella meitä (mielivaltaisilta) väkivallalta ja muilta ei-riittävän-järjestelmällisiltä ja ajatteluumme juurtuneilta uhilta.

Maailma on harmillisen värillinen.

En päätynyt ajatuksissani juuri mihinkään kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että satun pitämään historiasta ja toiseksi siksi, että hyväksyn väkivallan mukaan lukien järjestelmällisen väkivallan tiettyyn rajaan asti. Hyväksyn esimerkiksi poliisien oikeuden voimankäyttöön sekä pidän vankilalaitosta oikeutettuna. Molempien perustana on järjestelmällinen väkivalta ja järjestelmän harjoittama terrori. Olen tosin sitä mieltä, että tuomioita ei pitäisi suomessa pidentää vaan rikoksiin pitäisi pystyä puuttumana ennen kuin ne tapahtuvat. (Jos tämän jälkeen hämmästelet mitäs pahaa poliisi- ja vankilainstituutioissa on, olet itse hyvä esimerkki siitä, kuinka syvälle juurtuneena järjestelmällinen väkivalta on ajattelussamme ja kuinka hyvin se on piiloutunut sille annettujen perusteiden taakse. Tuskin edes tiedostamme sitä. Ja vielä: Vastaan hämmästelyysi, että väkivalta ei ole läheskään aina paha asia.)

Etiikan opetus erilleen uskonnon opetuksesta

Rikosten ennalta ehkäisemiseksi esimerkiksi uskonnon opetuksen ja etiikan opetuksen eriyttämistä nykyistä suuremmassa määrin sopisi harkita. Nyt toisaalta se, että etiikka assosioituu uskontoon ja toisaalta se, että uskonnon todellinen arvostus rohmahtanut, on omiaan rapistamaan myös eettisen ajattelun arvostusta. Siksi toiseksi monien modernin yhteiskunnan eettisten ongelmien (aina piratismista pummilla matkustamiseen) pohdiskeluun, uskonnolla sinänsä on aika vähän sanottavaa. Mielestäni kannattaisi pyrkiä korostamaan, että ateismi ja agnostismi eivät tarkoita sitä, että etiikka menettää merkityksensä. Etiikan ei tulisi assosioitua ihmisten mielissä "uskonnolliseksi hölynpölyksi".

Korostan, etten tässä tahdo argumentoida uskontoja ja uskonnollisuutta vastaan. Haluan vain sanoa, että kirkon ja valtion liiton ei tulisi olla liian vankka. Uskonnon tulisi olla mielestäni jokaisen henkilökohtainen asia, mutta kirkon ja valtion liitto tekee siitä enemmän kuin jokaisen henkilökohtaisen asian.

Etiikan opetuksen tulisi olla täysin ei-uskontoperustaista siitä syystä, että etiikka ei perusolemukseltaan ole mitään uskonnollista. Täsmälleen samasta syystä minusta on hyvä, että esimerkiksi matematiikka ja luonnontieteet pidetään erillään vaikka luonnontieteissä (erityisesti fysiikassa ja kemiassa) matematiikka on keskeisellä sijalla. Jokaisella pitää olla käsitys siitä, mitä on matematiikka erillään sen kaikista mahdollisista sovellutuksista. Täsmälleen samasta syystä jokaiselle pitäisi olla kuva siitä, mitä on etiikka erillään kaikista sen mahdollisista sovelluksista esimerkiksi uskonnoissa.

Asioita ei pidä sekoittaa keskenään ja niiden väliset kytkökset eroineen ja samanlaisuuksineen pitää tiedostaa selvästi! Nyt mielestäni ihmisten tiedot ja taidot eettisen ajattelun saralla ovat liiaksi uskonnon ikeen alla – ja tämä on ongelma.

Tiede ja uskonto

Asia johtui mieleeni lähinnä sen takia, että juttelin Laurin kanssa pitkän aikaa uskonnosta ja sen merkityksestä, ja toisaalta siksi että olen viime aikoina lueskellut suomalaisen kvanttifyysikon K. V. Laurikaisen teosta Tieteen giljotiini.

Palaan ehkä joskus muutamaan Laurin esittämään mainioon ajatukseen. Keskityn nyt Laurikaisen kirjaan. Kirja on mainio lukuun ottamatta Laurikaisen argumentaatiota uskonnon puolesta ja uskonnon puolustuksen kulminaatiota, Jumalan olemassaolon perustelua. Argh!

Laurikaisen ajatus uskonnon ja tieteen komplementaarisuudesta (eli siitä, että vaikka tiede ja uskonto ovat joissain suhteissa ristiriitaisia tapoja mieltää totuus, maailma ja maailmassa olemisen merkitys, ne ovat silti toisiaan täydentäviä ja muodostavat yhdessä kokonaisvaltaisen ja terveen maailmankuvan perustan) on vielä mukiinmenevää tavaraa. Tässäkin Laurikainen on hieman kapeakatseinen. Itse näkisin tieteen vastapoolina enemmin vakaumuksellisuuden. Ylipäänsä dikotomiat muotoa tiede/[jokin muu] ovat lähes järjestään epäilyttäviä ja haiskahtavat liiaksi tiedepolitiikalta ja ennakkoluuloilta. Enemmin tulisi puhua dikotomioista tieto/perustelematon usko ja dogmaattisuus/kriittisyys. Olkoon.

Jatkan. Uskonnot kuuluvat vakaumuksellisuuden piiriin mutteivät tyhjennä sitä. En esimerkiksi laske omaa vakaumuksellista ateismiani uskonnoksi, koska siitä puuttuu täysin uskontojen yhteisöllinen ja niille tyypillinen pyhyyden aspekti. Vakaumuksellinen ateismi on täysin henkilökohtainen vakaumus, joka perustana on syvä usko, että Jumalaa ei ole. Uskoani ei voi perustella mitenkään. Se ei edes yritä nähdä perustanaan tiedettä, mikä on tyypillistä monille muille ateismin eri muodolle. Edelleen vakaumuksellinen ateismini ei tunnusta mitään pyhäksi mutta se sitoutuu kuitenkin varsin ankaraan eettiseen kantaa, jota kutsun esteettis-nihilistiseksi etiikaksi.

Tasapuolisuuden nimissä täytyy sanoa, että Laurikaisen uskonnollisuuden puolustus on naiiviudessaan vain vähän – joskin epäilyksettä – Russellin Kristinuskon parjauksen (artikkelissa "Miksi en ole kristitty?") alapuolella. Se on aika paljon, koska en pidä Russellin artikkelia järin suuressa arvossa. Se mielestäni takertuu varsin karkeaan käsitykseen uskonnosta (tässä: kristinuskosta) ja jättää huomioimatta sofistikoituneet uskonnolliset näkemykset, joissa ei edes pyritä perustelemaan uskonnollista vakaumusta faktoilla tai muka-faktoilla. On todella sääli, että Laurikainen muuten mainiossa kirjassaan tarttuu tämän tyyppiseen lapsellisuuteen ja esittää vastaukseksi oman suunnilleen yhtä naiivin vastiinessa provokaatioon.

Ja sitten...

Jatkaakseni vielä hieman päivän tapahtumien referoimista. Walhallan jälkeen suuntasin Piperin kahvioon, jossa luin Ricoeurin selittämistä ja ymmärtämistä käsitelleen esseen. Esseen jälkeen palasin kuntosalin kautta kotiin. Kuntosali väsytti siinä määrin, etten jaksanut käydä graduni kimppuun. Sen sijaan blogin kirjoittamisen koin sopivan keveäksi.

Siinä oli tämä päivä hyvin runsaiden rönsyjen kera.

P.s. Useimmat tässä esittämistäni mielipiteistä ovat päiväysvanhoja. Harkitsen vakaasta niiden kumoamista tai ainakin korvaamista uusilla tuoreilla kopioilla. =)

Ei mitään erityistä

2005-06-07T00:51:00.000+03:00

Väsyttää mutta uni ei ota tullakseen. Suuta kuivaa. Sitä on kuivanut koko päivä.

En jaksa lukea. Päivän annos Ricoeuria ja hermeneutiikkaa vei innon lukea mitään enää illalla.

Entä gradu – tuhrasin sitä tänään nelisen tuntia. Tai ehkä kuusi. Jatkan nukuttuani. Väsyneenä tekstin muokkaamisesta ei tule mitään.

Surffailu ei ole jaksanut innostaa aikoihin. Olen ajoittain yrittänyt innostua, lueskellut muiden blogeja, pomppinut netissä sinne tänne. Unettomuuden hoitoon siitä ei ole ollut: tylsistynyt, mitään sanomaton, väsynyt unettomuus on vain pahentunut. Tulevaisuuteni umpimielisenä, verkkopiuhaan integroituneena nörttinä on hataralla pohjalla. Hyvä niin. Lisättäköön: Tulevaisuuteni umpimielisenä nörttinä ei ole koskaan näyttäytynyt erityisen todennäköisenä.

Viihdyttävintä tässä illassa oli puoli yhdeksän uutiset ja lenkki. Juoksin kotoani Vanhan kaupungin liepeille ja takaisin. Aikaa meni vajaa tunti. Sen jälkeen oli mukava käydä suihkussa ja rentoutua päivän uutistarjonnan parissa.

Olen hieman liian väsynyt jaksaakseni kommentoida uutisia mitenkään erityisen syvällisesti. Erityisesti mieleen jäi Majakin ydinlaitos ja Venäjän holtiton tapa hoitaa ydinjätteitään. Olivat sijoittaneet ydinjätteitään Tetsha-jokeen. Pistää miettimään, kuka ydinvoimalan päässä sallii moisen tapahtua. Melkoista välinpitämättömyyttä. Mutta ei mitään erityistä.

Nyt tuijotan väsyneesti tätä tekstiä. Mietin, mikä olisi vielä sanomisen arvoista. Mietin, miten muotoisin sen, että tänään oli miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Olin enimmäkseen vaiti. Yllättävän mukavaa, paitsi että hiljaisuus maistui hieman liikaa tuhkalle kuivassa suussani.

Kuuntelen päällekkäin tv-uutisia ja Northeria (metallia) päällekkäin. Minun piti nimittäin tarkastaa venäläisen ydinlaitoksen nimi. En jaksanut laittaa musiikkia pois. Soi sitten taustalla.

Lyhyen kuuntelun perusteella Northen vaikuttaa enintään keskinkertaisen hyvältä. Toisaalta musiikki kuuluu juuri siihen lajityyppiin, "örinä metalliin", mikä aukeaa minulle kaikista hitainten. Musiikki on kyllä oikein kelvollista tuomaan uutisiin uutta väriä – toisaalta melkein mikä tahansa on. En linkitä Northerin sivuja, sillä ne sattuivat silmiini ja olivat räikeästi ristiriidassa nätin kansikuvataiteen kanssa. Voin vain hämmästellä, mihin unohtui albumin Mirror of Madness kansien tyylintaju.

Sitä vastoin Entwine oli mukava yllätys sekä musiikillisesti että graafisesti. Suosittelen.

No niin. Saisinkohan nyt tämän "ei minkään erityisen" jälkeen unta?

Yritän.

Vastentahtoinen harmonikan soittaja

2005-06-04T18:04:00.000+03:00

Isäni on muuttamassa Varkaudesta Rantasalmelle yhteiseen kotiin naisystävänsä kanssa. Olen tänä viikonloppuna paikkaillut viimeisiä kamppeitani muuttoa varten. Huominen on viimeinen päivä talossa, jossa asuin suurimman osan nuoruuttani.

Ei pienintäkään haikeutta. Ei rakkaita muistoja, jotka pitäisi hyvästellä – ei tosin ikäviäkään. Ei suuria tunteita. Tunnen Varkauden kaupunkia kohtaan enemmän haikeutta kuin lapsuudenkotiani.

Kun etsin tänään paksua tussia muuttopakettien merkkaamista varten, törmäsin halpatalo Tokmannin oven edustalla harmonikkaa innottomasti soittavaan mieheen. Ennen kun kuulin mitä hän soitti, minusta tuntui ettei hän osannut soittaa ollenkaan. Osasi hän. Tosin täydellinen innottomuus ja vastentahtoinen intohimottomuus sai musiikin kuulostamaan epävireiseltä, jotenkin laahaavalta ja haluttomalta.

Mies säälitti. Hän katseli koko ajan ympärilleen ikään kuin etsisi pakopaikkaa häpeästä, jonka julkinen soittaminen hänessä tuotti. Minuun hän katsoi erityisen pitkään, kun nousin isäni pari vuottaa vanhaan Toyota Avensikseen. Ikään kuin hän olisi kadehtinut minua. Siitäkö, ettei minun tarvinnut istua halpatalon oven edustalla soittamassa harmoniikkaa; ettei minun ylipäänsä tarvinnut soittaa ja kerjätä sillä rahaa?

Varkaudessa on paljon samaa kuin innottomassa harmonikan soittajassa. Varkaus yrittää epätoivoisesti olla "taiteilija", olla jotain haluttua ja arvostettua, luovaa. Lopputulos on vastaavalla tavalla intohimoton – uusi kävelykatu keskustassa, näyttävä innovaatiokeskus puiden keskellä, uusi oikeustalo, 40 km/h aluenopeusrajoitukset – mutta se epäonnistuu siinä, koska kaupungin sydän, paperitehdas kaikessa ankeudessaan on omiaan tappamaan kaiken luovan innon.

Uudistuvan kaupungin naamion takaa pilkistää väsyneet paperityöläisen kasvot. Kasvot, joista näkee omistajansa istuneen viimeiset 40 vuotta paperikoneen ääressä tuijottamassa vuoroin punaista ja vuoroin vihreää nappia ja odottamassa vapautumista työstä, jonka ei voisi edes kuvitella arvostavan ihmisyyttä, luovuutta ja ajattelemista.

Suuria haaveita

Ajatukseni palasivat puoli vuotta taaksepäin. Vietin täällä talvilomani. Kuntosalilla törmäsin muuan puheliaaseen 18-vuotiaaseen. Hän kertoi, että täältä puuttui baari hänen kaltaisilleen meneville nuorille [lue: ylipainoisille ja epäkypsille kakaroille]. Minun oli hieman vaikea peittää huvittuneisuuttani. Varkaudessa ei juuri muuta vapaa-ajan viihdykettä ollutkaan: pari räkäistä juottolaa 18-vuotiaille ja pari hieman varttuneemmille ihmisille, sama se. Olen ehkä hieman huono arvioimaan baareja, kun en yleisesti ottaen viihdy baareissa järin hyvin.

Johdattelin puheen bändeihin. En tiedä olisiko hän maininnut niistä muuten itään. Puhuin äänentoistosta, valoista ja siitä että tekniikka maksaa. Luultavasti hän ymmärsi kyllä sanat mitä käytin mutta ei sitä mistä puhuin. Hän vakuutteli vain tuntevansa pari tyyppiä, joilta saa äänentoiston ja sen sellaisen kohtuulliseen hintaan. Äänentoistoa tärkeämpää oli tila. Sitä piti olla. Mielellään sellainen iso halli, johon mahtuisi paljon ihmisiä [lue: humalaisia teinejä].

Kannustin häntä pistämään baarin pystyyn. Todennäköisesti turhaan. En jotenkin jaksa uskoa, että Varkaudessa on juurikaan innostamaan mihinkään muuhun kuin suuriin puheisiin. Tai ehkä en pitänyt vain baarinperustamista haikailleesta teinistä. Halveksin häntä. Tämä sai oloni haikeaksi. Halveksunta on aina liian lähellä ylimielisyyttä ja tarpeetonta ylpeyttä, enkä pidä niistä piirteistä itsessäni.

Iltapäiväni niskakarvakyttääjänä

2005-06-02T22:02:00.000+03:00

Valvoin tänään englantilaisen filologian pääsykoetta. Toisin sanoen istuin perseelläni neljä tuntia vailla mitään muuta viihdykettä kuin omat ajatukset ja olin salaa kärmeissäni siitä, ettei kukaan edes jäänyt kiinni lunttaamisesta. Tietenkin virallisesti olen erittäin tyytyväinen, ettei ongelmia ilmennyt vaan kaikki sujui kuin tanssi.

Hetkinen. Sainhan minä sentään muutamaan otteeseen johdattaa uroskokelaita vessaan. Todellista asiakastyötä. Tämän ylellisyyden lisäksi kävin pari kertaa jaloittelemassakin. Luulenpa tosin, että olisin saanut lyhyistä jaloittelutauoista suuremman nautinnon, jos polttaisin. Vastaavasti tuskat koesalissa olisivat olleet suuremmat. Nyt kai paremman tuskan puutteesta kiskoin partakarvojani irti yksitellen. Loppusaldo oli noin kymmenen partakarvaa. En kylläkään osaa sanoa onko se paljon vai vähän, jos luvun suhteuttaa leukapartani kokoon ja tiheyteen.

Täytyy tunnustaa, että luokan takaosan niskakarvakyttääjän roolista huolimatta katselin niskakarvoja enemmän ikkunasta ulos harvinaislaatuisen jännittävästi metsätalon ohikiitäviä busseja ja vielä kiinnostavimmilta näyttäviä ihmisiä ylittämässä Fabianinkatua. En ollutkaan aiemmin oivaltanut, kuinka kiinnostavasti bussi voikaan vilahtaa toisen kerroksen luokkahuoneen ikkunan ohi. Tai kuinka kiinnostavan vaihtelevilla nopeuksilla ihmiset ylittävät Fabianinkadun.

Ehkäpä koko niskakarvakyttäyssessioni kiinnostavin yksityiskohta oli se, että näin katua ylittämässä ainakin kolme kertaa Annin, vaikka hän lähti tänä aamuna klo 7.30 junalla Kuopioon ja on sillä tiellä tälläkin hetkellä. Jokaisen kolmen annin kohdalla vaadin silmiltäni parin sekunnin mittaisen tarkastustuijotuksen ennen kuin uskoin, ettei anni todellakaan ollut Anni.

Kolmen annin jälkeen huomasin yrittäväni tunnistaa kadulta vielä yhden annin lisää. Ehkäpä olin liian vanha tällaiseen leikkiin, kun en ankarasta yrittämisestä huolimatta onnistunut tunnistamaan enää ainuttakaan uutta annia, joka olisi pakottanut minut tarkastustuijottamaan häntä vähintään pari sekuntia. Annintunnistus – etenkin kun se ei oikein ottanut onnistuakseen – ei riittänyt täyttämään päässäni vellonutta pahansuopaa tylsistyneisyyttä kovinkaan pitkää.

Olin ennen koetta päättänyt pohtia koko neljän tunnin ajan Ricoeurin hermeneutiikan ja Bohmin kielifilosofian yhteyttä. En päässyt juuri puusta pitkälle: toistin mielessäni vain sitä tosiasiaa, etten muista kunnolla, mitä Ricoeur sanoikaan esiymmärryksestä ja että sikäli mikäli olin ymmärtänyt esiymmärryksen käsitteen se ei soveltunut Bohmin filosofiaan vaikka yhtäläisyyksiä toki oli runsain mitoin.

En tylsistytä teitä argumentoimalla, miksi näin on. Myötätuntoni on tällä hetkellä kaiken mahdollisen tylsistyneisyydenvastaisuuden puolella mukaan lukien kevytmielisyys, pinnallisuus ja turhanpäiväisyys, mihin ainakin haluaisin tämän kirjauksen laskea.

Kun aina silloin kun pääsin eroon Ricoeurin ja Bohmin suhteesta, pohdin mitähän mieltä oli palkata kolmea valvojaa hieman yli 10 euron tuntipalkalla valvomaan 13 pääsykokeen rustaajaa kaikkiaan noin viideksi tunniksi. Yhteensä hintaa 13 ihmisen pääsykokeelle tuli valvojienpalkkoina 153 euroa + materiaalit + mahdollinen salivuokra + kokouspalkkiot koulutuksesta + kokeen tarkastajien palkka + erinäisten lippusten ja lappusten postitus. Siinä kai olivat suurimmat yksittäiset kulut. Tiesivätköhän kokeentekijät että yliopistolle heidän yrityksensä kustansi ainakin 20 euroa?

En ollut aikaisemmin pohtinut, paljonko yksi epätoivoinen kokeeseen saapunut korkeakoulutuksen toivo maksaa yliopistolle. Tästä ajatukseni ajautui pohtimaan kokeen tekijöiden ikää. Vanhin oli varmasti viisissäkymmenissä. Nuorin oli syntynyt vuonna 1986 – tarkastin – ja näytti vielä ihan lapselta, joka ei todennäköisesti oikein tiennyt, mihin kokeeseen oikeastaan osallistuikaan ja mitä hyväksytyksi tuleminen käytännössä tarkoittaa.

Ainakaan minä en yliopistoon pyrkiessäni tiennyt, mitä tuleman pitäisi. "Kunhan nyt jotain", ajattelin. Ehkä nuorimman osallistujan lapsenkasvojen alla piili 18-vuotiasta Ari-Pekkaa aikuisempi ihminen. En tiedä.

Yliopistoon tulee opiskelemaan pelottavan paljon sellaisia ihmisiä, joilla ei ole harmainta hajua siitä, mitä he elämällään tekisivät. Sanoisin jopa, että suurin osa kuuluu tähän kategoriaan. Surullista ja vielä surullisemmaksi asian tekee se, että kiristyvät opintoajan luovat entistä suurempia paineita tietää mitä tekee elämällään. Jos tämä on valtion ainoa "kädenojennus" elämää ja itseään etsivällä nuorelle, niin pelkäänpä, että se enintään pakottaa yhä useammat kuvittelemaan "juuri tätä minä haluan" ja katkeroitumaan työelämässä, kun oppiaine ei ollutkaan se juttu.

Kysy, mikä muuttuu! Eikö aina ole ollut näin. Ennen ehkä valituksen varaa oli vähemmän. Jo pelkkä mahdollisuus korkeakouluttautumiseen oli etuoikeus – mitä sen on väliä vaikka ala olisi väärä. Ei ollut varaa valittaa siinä määrin kuin nyt. Näin olen antanut itseni ymmärtää.

Niin. Kuinka moni nykyisistä työssäkävijöistä on todella tyytyväisiä siihen, mitä tavoittivat? Edelleen kuinka moni vain uskottelee itselleen olevansa tyytyväinen ja tuijottaa televisiota yhä lähempää, jottei vahingossakaan tulisi uudelleen arvioineeksi elämäänsä ja muistaneeksi, mistä on joskus unelmoinut - unelmoinut ja pettänyt unelmansa? Voitaisiinko väittää, että Nietzschen 'poroporvarius' sekä viimeisen ihmisen pieni tahto ja sitäkin pienemmät unelmat elävät ja voivat hyvin?

(Tietysti voisin tässä tasapuolisuuden vuoksi puhua valheellisista kuvitelmista ja haaveista mitä tulee yliopistoon, tieteeseen ja omaan tulevaisuuteen (jne. jne.) sekä niiden tuottamista pettymyksitä. Jääköön tämän vastakkaisen kannan puolustelu harjoitustehtäväksi.)

Ja tämän kaiken jälkeen, voin vain pahoitella: en tainnut osata kirjoittaa kevyesti. Pinnallisesti tämä sentään on. Enintään timorautiainenjatrioniskalaukaussyvällistä ja se ei ole paljon. En itse arvosta tämän kaltaista synkistelyä kovin korkealle. Ehkäpä minun rehellisyyden ja avoimuuden nimissä pitää paljastaa itsestäni tämäkin pieni ja halveksittava ikävä puoli; tämä resentimentaalinen pikkusielu, jonka yleensä jaksan työntää taka-alalle.

Ei edes mustaa surunauhaa

2005-06-01T21:49:00.000+03:00

Osallistuin tänään HYY:n mielenilmaukseen opintoaikojen rajausta vastaan eduskunnassa.

Alkuperäinen suunnitelma oli seuraava: Menisimme tummissa surupukeissa ja ylioppilaslakit päässä kuuntelemaan täysistuntoa. Kun laki opintoajan rajauksesta menisi läpi – sitä pidettiin varmana, nousisimme ylös, ottaisimme lakit päästä, pitäisimme lyhyen hiljaisen hetken ja poistuisimme hiljaa.

Itse en tosin ollut pukeutunut erityisen tummasti ja surusävyisesti.

Siltä varalta, ettemme saisi viedä ylioppilaslakkeja istuntosaliin, HYY:n tempauksen järjestäjät olivat varanneet vasempaan käteen laitettavaa surunauhaa. En itse asiassa edes tiedä kuka oikeastaan oli tapauksen ideoija.

Onnettomasti yksi HYY- tai SYL-aktiivi – en valitettavasti tunnistanut häntä – erehtyi mainitsemaan jotain mielenilmauksesta eduskunnan narikoiden luona. Tämä sai aikaan pitkällisen välienselvittelyn vahtimestareiden ja kyseisen aktiivin välillä. Lopputulos oli, että "eduskunnan istuntosalissa esiintyvät vain kansanedustajat".

Hymyilytti, kun muuan vahtimestareista päivitteli toiselle, että hän arvelikin ylioppilaiden aikovan jotain tämän tapaista, "olisivat pitäneet turpansa kiinni lehtereille asti". Jos siis jatkossa aiotte osoittaa istuntosalissa mieltä, muistakaa selvittää kaikki asiat ja järjestelyt hyvissä ajoin etukäteen. Älkää missään nimessä sanoko sanaakaan mielenilmauksesta, älkää puhuko edes hiljaisesta mielenilmauksesta.

Pääsimme loppujen lopuksi lehterille seuraamaan istuntoa. Turvatoimien tiukkuus hämmästytti. En esimerkiksi saanut viedä saliin avainnippuani, koska siinä oli pitkä ketju. Myönnän toki joskus pohtineeni ketjun itsepuolustusominaisuuksia, mutta silti moinen oli minusta hieman liioittelua.

Turva- ja järjestystoimien tiukkuus eivät näemmä koskeneet kaikkia. Jälkeeni saliin tuli muuan vanha mies, joka alkoi puhua heti istuuduttuaan kännykkään. Me emme saaneet viedä istuntosaliin kännykkää edes suljettuina. Lisäksi hänellä oli mukanaan meille ehdottomasti liian iso laukku ja lippalakki. Hmp!

Ylipäänsä läsnäolomme ei selvästikään miellyttänyt vahtimestareita. Alusta alkaen vastaanotto oli nuiva. Salissa syykin paljastui, kun muuan vahtimestareista kysyi luultavammin kovempaa kuin oli aikonut, mitä he tekisivät, jos ylioppilaat nousisivatkin mielenosoituksellisesti seisomaan lain mentyä läpi. "Ohjataan vain hiljaa ulos", oli toisen vastaus. Pelkäsivätkö vahtimestarit oikeasti levottomuuksia. Ehkäpä noin 50 ylioppilaan joukko ja huhu hiljaisesta mielenilmauksesta tosiaan sai adrenaliinin virtamaan vahtimestarien suonissa. Ja työtään hekin tietysti tekivät.

Itse huomasin sydämeni tykyttävän tavanomaista kiivaammin, kun poistuin salista. En tiedä miksi. Enhän tehnyt edes mitään kovin merkittävää tai väärää; en mitään mistä voisin joutua edesvastuuseen.

Graduni otsikko

2005-05-21T19:24:00.000+03:00

Graduni edistyy pikkuhiljaa. Tänään sain peräti kehitettyä sille nimenkin ja kirjoitin ensimmäisen version otsikosta.

Tähän astihan graduni on kulkenut työ nimellä ”David Bohmin rheomoodi”. Uusin nimi kyhäelmä on ”Rheomoodi Bohmin filosofiassa – Bohmin holistisen kvanttimetafysiikan merkitys kielifilosofiassa”.

Olen tällä hetkellä melkein tyytyväinen nimeen. Se kuvaa aika hyvin sitä mitä olen tehnyt. Kvanttimetafysiikka on tosin kummallinen termi, eikä se ole tietääkseni yleisessä käytössä, mutta minusta se määrittää aika hyvin Bohmin metafysiikkaa, jonka lähtökohtana on kvanttifysiikka ja sen kvanttifysiikan tulkinnan kannalta toisaalta ongelmallinen ja toisaalta rikas yhteys suhteellisuusteoriaan.

Myönnettäköön että aiheen rajauksena otsikkoni on jo melkein liiankin laaja, mutta kuitenkin uskon pystyväni tiivistämään olennaisen asian alle 120 sivun. Suurimman ongelman tuottaa kvanttifysiikan luontainen sekavuus ja kummallisuus enkä voi väittää, etteikö suhteellisuusteoriaankin liittyisi monia perin kummallisia huomioita (viittaan tässä erityisesti ajan ja avaruuden suhteellisuuteen).

Graduni johdanto

David Bohmin rheomoodi on koe kielellä ja ajattelulla. Mitä ajattelullemme tapahtuu, jos omaksumme radikaalisti tavanomaisesta kielenkäytöstä poikkeavan kielenkäytönmoodin – otamme sen vakavasti? Jos sellainen olisi mahdollista, mitä tämä uusi kielenkäytönmoodin käyttö edellyttäisi meiltä? Toisin sanoen miten ajatella ja ymmärtää oikein lähtökohtaisesti vääristävällä kielen moodilla ilmaistu koe?

Tämä Bohmin kokeen uusi moodi tekee verbistä kielen keskeisimmän elementin. ’Rheomoodin’ kirjaimellinen käännös ’virtausmuoto’ on sitä hyvin kuvaava*. Kaikki rheomoodin sanamuodot ovat virtaamista (flux): Perusmuoto kuvaa yksittäistä prosessia; toistomuoto likipitäen samanlaisena toistunutta prosessia, jota muu ajattelu on kuitenkin rikastanut olennaisella tavalla; adjektiivimuoto toistuvan prosessin sopivuutta kontekstiinsa ja substantiivimuoto jatkuvasti siinä määrin samanlaisena toistuvaa prosessia, että meistä se näyttää pysyvältä ja staattiselta.

* Selkeyden vuoksi käännän ’rheomoode’:n suoraviivaisesti ’rheomoodiksi’

Bohmin tavoiteena on
(i) näyttää, että tällainen moodi paljastaa maailman yhtenäisempänä,
(ii) osoittaa, että tavanomainen kielenkäytön moodi paljastaa maailman fragmentoituneena, ja
(iii) tarkentaa käsitystämme todellisesta kielenfunktiosta osana ajatusprosessia sekä maailman havaitsemista ja jäsentämistä.

Keskityn tässä työssä tutkimaan Bohmin holistisen kvanttimetafysiikan ja kielifilosofian välistä yhteyttä. Koska Bohm vertaa kokeessaan kieltä kvanttikenttäteoriaan* yhdessä tulkinnan avainkohdista, on luontevaa valita rheomoodi-koe lähtökohdaksi pohdittaessa kielen ja holistisen kvanttimetafysiikan välistä yhteyttä Bohmin filosofiassa. Ylipäänsä Bohmin teksteistä rheomoodi on selviten modernia fysiikkaa kielifilosofiana.

* historiallinen johdatus kvanttikenttä teoriaan ks. S. Weinberg 1996: “What is Quantum Field Theory, and What Did We Think It Is?”. (Sivuhuomio, jota ei ole johdannossa: Bohmin lähestymistapa on tosin hieman erilainen, sikäli kuin nopean lukaisun perusteella ymmärsin Weinbergin argumenteista. Yhtä kaikki Weinbergin artikkeli vaikuttaa aika selkeältä.

Hypoteesini on, (i) että Bohmin holistisella kvanttimetafysiikkalla sekä etenkin hänen uudella järjestyksen käsitteellään on merkitystä kielifilosofiassa ja (ii) että kielifilosofiaa voidaan siten tehdä kvanttifysiikalle monessa suhteessa analogisella tavalla. Pyrkimyksenäni onkin tässä rakentaa silta Bohmin metafysiikasta (Luku III) hänen mielen ja kielen filosofian sekä fragmentaation käsitteen (luvut III, IV ja V) kautta rheomoodi-kokeeseen (Luvut VI, VI I, VIII ja IX) ja osoittaa, että yhteys Bohmin holistisen kvanttimetafysiikan ja kielifilosofian välillä on paitsi kiinnostava myös olennainen (luku X).

Aloitan esittelemällä lyhyesti Bohmin elämää ja hänen filosofiaansa (luku II). Lopuksi tiivistän vielä argumenttini ja arvioin hypoteesini osuvuutta (luku XI). Lisäksi tarkastelen lyhyesti, pintapuolisesti ja esimerkinomaisesti, miten ajatuskoe suhtautuu analyyttisessä kielifilosofiassa käytyyn keskusteluun deskriptivismistä ja referenssin teoriasta.

Kaikki kommentit ovat tervetulleita tässä vaiheessa gradun loppuunsaattamista joko tämän kirjoituksen yhteyteen tai henkilökohtaisesti osoitteeseen ari-pekka.lappi(at)helsinki.fi.

Multiteemabileet ja kauden päätös

2005-05-20T15:25:00.000+03:00

Sisältää suurehkoja kuvatiedostoja. Kaikki teksti ei välttämättä aukea Savolaista osakuntaa tuntemattomille. Teksti kuitenkin enimmäkseen yleistajuista.

Eilen oli osakunnan perinteinen kiitos ahkerille emmännän ja isännän apulaisille, narikkabileet. Siinä missä aikaisemmin narikkabileissä keskityttiin vapaamuotoiseen boolin kittaamiseen, ruokailuun ja paperisen pöytäliinan tuhrimiseen, viime vuosien aikana bileiden ympärille on kiertynyt suuri määrä ohjelmaa.

Tällä kertaa bileissä ohjelmaa riitti ilta kahdeksasta yhteen. Sen verran pöydässä suunnilleen istuttiin. Emmekä tyytyneet edes yhteen teemaan, teemoja oli peräti viisi.

Tavoitteen oli saada ihmiset uskomaan, että heidän kutsussaan mainittu teema on narikkabileiden ainoa teema ja panostamaan pukeutumiseensa sen mukaisesti. Yksi osa tätä juonta oli kunkin teeman mukaiset kutsut. Väsäsin ne kiireellä ja tulos oli keskimäärin mielestäni varsin mukiinmenevä. Oma hankaluutensa oli toki siinä, etten ollut katsonut teemaohjelmia juurikaan Pikku kakkosta ja Baywatchia lukuunottamatta ja oikeassa tunnelmassa oli hakemista ja arvailemista:

Näistä kutsuista onnistuivat mielestäni parhaiten Kauniit ja rohkeat -teemakutsu. Jokainen kutsuryhmä pääsi sitten esittämään yhden teemaohjelmansa jakso. Tätä ei oltu kerrottu tietenkään kenellekään etukäteen. Homma toimi yllättävän hyvin. Kaikki ohjelmat olivat hauskoja - ja melkein riittivät pitimään ihmiset tiukasti paikoillaan koko viisituntisen pöytäosuuden ajan.

Itse pidin eniten Pikku Kakkosesta sekä Kauniista ja Rohkeista. Erityisesti mieleen jäi pahis-karikatyyri Kylli-tädistä (joka ei tosiaan taida olla pikkukakkoshahmo, kuten joku pikkukakkosryhmästä taisi huomauttaakin).

Bileet kai yleisesti ottaen onnistuivat nappiin. Ruoka oli hyvää - kuten tavallista. Siitä kiitos emäntä Heidi Pomelille. Ja seurakin oli mukavaa. Minulla itselläni ei enää riittänyt intoa bileistää pyötäosuuden jälkeen. Jutustelin Ennin kanssa pitkän tovin ja sitten enimmäkseen istuskelin aulassa. Tanssiminen jäi vähemmälle tälläkertaa.

Siinä kuuden maissa aamulla aloin siivoamaan bileitä kasaan. Aika monet jatkoivat bileitä vielä puolille päiville. Itse lähdin kotiin puoli kahdeksan maissa.

Muita julisteita

Narikkabilekutsut jatkoivat mukavasti kauteni värijulisteiden sarjaani. Alla olevia kuvien isomman version saa näkyviin kuvaa klikkaamalla. Olisin laittanut pdf-orginaalit linkin taaksi, mutta koska ne olisivat vieneet tilaa yhteensä noin 80 Mt, päätin antaa olla.):

Kaikkien julisteiden (C) Savolainen Osakunta/Ari-Pekka Lappi
Ajaisbileiden julisteen kukka (C) Enni Penttilä &
vappujulisteen valokuva (C) Saara Köykkä

Kannattiko?

Kun minulta on kysytty, "kannattiko?", olen vastannut, "ei kannattanut" – ja niin tulen vastaamaan jatkossakin.

Aiemmin olin johdonmukaisesti kieltäytynyt isännän virasta sillä perusteella, että olen siihen liian epäkäytännöllinen enkä lainkaan isäntäainesta. Tämä pätee edelleen ajatelkoon muut osakuntalaiset mitä ajattelevat.

Se, että kaikki on hoitunut hyvin suhteellisen hyvin, ei ole mikään vasta-argumentti. Vaikka olin epäsopiva isännän virkaan, en ole tyhmä. Välistä kyllä tuntui, jotkut minua sellaisena pitivät. Osaan kyllä sopeutua. Se kai on yksi mahdollinen tapa luonnehtia älykkyyttä; kyky sopeutua uusiin ennakoimattomiin tilanteisiin.

On täysin toinen asia pidinkö siitä, mihin muottiin itseni pakotin, mutta tulipa koettua. Nyt ehkä minua enemmälti tuntevat ymmärtävät hieman paremmin, mitä tarkoitan väittäessäni "'minää' ei ole".

Etäisyyteni naapuritalon pihalla

2005-05-17T19:50:00.000+03:00

Olen hieman jumissa gradun kanssa. En pahasti. Pitää ottaa hieman etäisyyttä. Edessäni on ehkä graduni vaikein vaihe. Minun pitäisi pystyä tiivistämään Bohmin mielenfilosofian keskeisimmät pointit alle kymmenen sivun. Siinä on tekemistä. Tämän hetkinen versio on noin 10 sivua liian pitkä ja kaipaa muutenkin uudelleen jäsentämistä.

Olen mielestäni hyvä ottamaan etäisyyttä ajatuksiini. Senkun ajattelen jotain muuta. Tällä kertaa se osoittautui yllättävän vaikeaksi – ajattele siinä sitten jotain muuta, kun on yhdeksästä alkaen vuoroin istunut koneen ääressä kirjoittamassa ja vuoroin syynännyt erinäistä määrää artikkeleja ja kirjoja. Yllättäen päässä pyörii aika pitkälti gradu ja mielenfilosofia.

Tarina rikkoutuneesta pullosta

Aioin kirjoittaa tällä kertaa eräästä pariviikkon takaisesta tapahtumasta vastapäätä sijaitsevan keltaisen talon pihalla; siitä kun pihalta löytyi rikkoutunut lasipullo. Se on sopivan kaukana graduni aiheesta. Ja tavallaan kirjoitinkin.

Seuraan usein Annin kanssa aamiaisviihteenä ikkunasta, mitä vastapäisen talon pihalla tapahtuu. Siellä nimittäin tapahtuu yllättävän paljon. Talon mahdollisesti jo eläkeiässä oleva talomies on erityisen tomera pihatöissä ja hänellä on joukko ystäviä, jotka tulevat aina jututtamaan häntä pihalla. Ja on hänellä vaimokin, joka auttaa häntä aika ajoin – sellaisen tulkinnan olemme Annin kanssa tehneet. Sen totuudellisuudesta en osaa sanoa mitään.

Olen yrittänyt kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta jotenkin tätä on todella vaikea pukea sanoiksi. Enkä siihen tälläkään kertaa täysin pystynyt.

On se sitten ***vetin vaikeaa kirjoittaa siitä, kuinka pihalaattojen päältä löytyy rikkonainen lasipullo ja mitä siitä seuraa; kertoa niistä paheksuvista katseista kolmannen kerroksen ikkunasta tai siitä, kuinka talomies pysähtyy ja tuijottaa pullon sirpaleita hetken ennen, kuin hakee rikkaharjan ja lapion. On.

Sosiaalipornoa ja -erotiikkaa

Hieman hävettää tunnustaa, että tällaistä sosiaalipornoa minäkin harrastan. Sellainen on ehdottoman paheksutavaa suomalaisessa ääri-indualistisessa ja yksityisyyttä kunnioittavassa kulttuurissa. Samalla se on uskomattoman addiktoivaa. Ennen kuin huomaakaan sitä on täysin koukussa fantasiaan esimerkiksi siitä, mitä tomeran talomiehen päässä liikkuu, kun hän yllättäen huomaa pihallaan rikkoutuneen pullon.

Syytteleekö hän mielessään rappiolla olevaa nuorisoa, syytteleekö hän ketään? Entä mikä saa hänet, joka aamu hoitamaan pihaa, jossa ei rehellisesti sanoen ole kovin paljon hoidettavaa? Piha on varmasti yksi pääkaupunkiseudun parhaiten hoidetuista, jos asiaa mitataan tehdyllä työmäärällä. Ja onhan se kieltämättä tosi hyvin hoidettu verrattuna vaikkapa tämän itäsaksalaisen arkkitehdin harmaaseen betoniluomuksen pihaan. Asuintaloni taisi taannoin pärjätä oikein hyvin Nytin valittaessa Helsingin ruminta taloa.

Luulen nyt ymmärtäväni hieman paremmin, mikä ihme tositeeveessä oikein viehättää. En tosin usko olevani vieläkään valmis tositeeveelle. Epäilen sen olevan vieläkin vähän liian hardcoresosiaalipornoa makuuni.

Vastapäisen talon vanhusten tarjoama pehmohissuttelu hillityin tuntein, mielialan vaihteluin ja pienin panoksin kohtuullisina, alle puolen tunnin päivittäisannoksina riittää minulle enemmän kuin hyvin. Sitä ei mielestäni edes oikein voi kutsua sosiaalipornoksi. Kyse on enemmin sosiaalierotiikasta – sekin on huono sana, mutta parempaa en tähän hätään keksi.

Beckett ja ulkopuolisuuden välttämättömyys

Sosiaalierotiikkaan ei kuulu rankkoja mielialojen ja tilanteiden muutoksia. Kukaan ei voita eikä häviä. Mikään ei erityisemmin onnistu tai epäonnistu. Tunteiden värit ovat haaleita mutta eivät missään nimessä merkityksettömiä – vain haaleita, kuin sellaisista hyvin vanhoista värivalokuvista, joiden värejä aika on entisestään syönyt.

Tarkkailluissa elämissä ei ole mitään, mistä iltapäivälehtien voisi kuvitella kiinnostuvan. Kaikki vain tapahtuu vailla suuria tunteita ja asia muuttuvat todella vain hyvin vähän jos lainkaan. Sellaista se on vastapäisen talon pihalla. Siltä minusta tuntuu.

Samat jutut joka päivä. Samat vitsit viikosta toiseen – Ei, ei näin! Ei tällaista toistoa. Tämä menee jo liikaa sosiaalipornon puolelle.

Ehkä olen lukenut liikaa Beckettiä. Beckettin näytelmissä samojen juttujen toistaminen uudestaan ja uudestaan on epäonnistumaan tuomittu yritys säilyttää kaikki se kaunis, mikä tarinan henkilöiden välillä joskus oli. Beckettin toisto edustaa kyvyttömyyttä löytää mitään uutta, johon tarrautua toisessa. Toisto on tapa uskotella itselle, että jokin todella merkitsee jotain – edes merkitsi.

Beckett ei suo hahmoilleen mitään, mistä pitää toisessa kiinni. Vajoaminen ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen on vääjäämätöntä. Hahmot ovat samassa tilassa, yhdessä mutta ehdottoman yksin. He eivät puhu toisilleen vaan toistavat jotain sellaista, mikä joskus oli yhdessä olemista. He yrittävät pakonomaisesti vakuuttaa itselleen, ettei mikään ole muuttunut sitten sen hetken kun toisessa oli todellakin jotain, mistä pitää kiinni ja mistä halusi pitää kiinni.

Nyt jäljellä yhdessäolosta on vain se yksi hauska kasku, jonka "kerroin veneessä sinä kesäisenä päivänä, kun soutelimme kahdestaan aavalla ja kalastimme. Ja meillä oli todella hauskaa." (Muistinvarainen sitaatti näytelmästä Leikin loppu.) Mitä sen on väliä, vaikkei juttu nauratakaan enää, kun sen on kertonut uudestaan joka päivä kymmenien vuosien ajan? Jostain on pidettävä kiinni, ellei halua olla täysin yksin ja kunnes kuolema siitä pelastaa – ehkä. Beckettin Leikin lopussa hiljaisuus ja luovuttaminen olisi se kauniimpi vaihtoehtoa, sillä yritys puhua toiselle on yhdessäolon epäonnistumista. (Kerrassaan loistavaa älyllistä ahdistusta - nurkkaan käperymistä.)

Seuratessani naapuritalon elämää mieleeni ei ole nousut kertaakaan kysymystä, mikä ihme saa nuo ihmiset vapaaehtoisesti suostumaan tuollaiseen – tämä kysymys nousee usein mieleeni tositeeveen ja Beckettin näytelmien kohdalla.

Tarkoitan vain, että naapurustomme vanhusten tila on paljon valoisempi kuin Beckettin tarinoiden ihmisraunioiden. Niin tahdon uskoa.

Kasvottomien kasvot

2005-05-16T20:59:00.000+03:00

Istuin tänään puolisentoista tuntia kirjastossa kuuntelemassa musiikkia, lukemassa Rytmiä sekä Bohmin ja Hileyn Undivided Universe.

Rytmiin petyin. Se ei ollut lainkaan niin hyvä lehti kuin olin toivonut. Undivided Universe ei pettänyt. Kirjan viidestoista luku on ollut vuoroin käsityskykyni äärirajoilla (ja ajoittain hieman sen ulkopuolella) ja vuoroin kerrassa nerokas. Tämän päiväinen annos kuului kategoriaan nerokas. Pitäisi kai vielä jatkaa pätkän verran.

Kaiken lukemisen ohessa tulin miettineeksi viimeaikaisia blogikirjoituksia. Itseasiassa aihe on mietityttänyt minua koko päivän ajan.

Anni kommentoi eilen, että ne ovat olleet viimeaikoina erityisen henkilökohtaisia ja synkisteleviä. Näistä ensimmäisen hyväksyn täysin ja toisen vain eilisen kirjoituksen osalta.

Jos minun pitäisi kuvailla jollain tavalla viimeaikaisia tekstejäni, sanoisin niiden kertoneen kasvottomien kasvoista. Olen kirjoittanut aika paljon ihmisistä, joita en tunne enkä usko koskaan tuntevani. Kirjoituksiani on yhdistänyt laajalti yritys antaa tuntemattomille kasvot.

Eikä pelkästään kirjoituksiani.

Olen yrittänyt herkistää aistini näkemään asioita, joita en ole aikaisemmin nähnyt: tarinoita jokapäiväisyydesta ja merkityksettömyydestä, tarinoista niissä. Ensimmäinen tätä tyyppiä olevan kirjoitus kertoi pullaa syövästä tytöstä kympin ratikassa. Kirjoitin:

"Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen. [...] Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa."

Vapauttava teksti. Se antoi minulle virallisesti luvan olla kiinnostunut pienistä asioista. Kaltaisteni vielä-toistaiseksi-wannabe-filosofien ammattiylpeyttä rasittaa tavaton halu olla kiinnostunut suurista asioista kuten totuudesta, todellisuudesta, tieteen metodista, oikeasta ja väärästä, pahuudesta ja sen sellaisesta – loppujen lopuksi varsin arjesta vierottuneesta.

Ette ehkä usko, mutta minulle oli suunnaton askel kiinnostua avoimesti raesokerista jonkun tuiki tuntemattoman tytön suurpielessä. Kompensoin tietysti – puolialitajuisesti – havaintoni pienuutta kirjoittamalla oikeasta ja väärästä. Se on yksi turvallisimmista filosofian mammuteista.

"Täysin inhimillistä", sanoisin: kokeilin varovaisesti miltä tuntuisi kiinnostua pienistä ja vähämerkityksellisistä asioista ja pidin turvallisesti kiinni oikean ja väärän suuruudesta. Onhan se tavattoman pelottavaa syöksyä suinpäin merkityksettömyyksien maailmaan kun on niin sanotusti oppinut suuriin linjoihin.

Huomasin oikeastaan jo eilen, että nyt pienien asioiden havaitsemisesta on tullut minulle pieni pakkomielle. Spontaanius on vähentynyt – yritän nähdä hyvin, jotta voisin sanoa asiat mahdollisimman hyvin.

Perusasiat eivät ole muuttuneet mihinkään. Ja edelleen huonosti sanottu on huonosti nähty.

Kuin harmaa kerrostalo pientaloalueella

2005-05-15T14:46:00.000+03:00

Rekolan asemalla

Kävin eilen katsomassa Jitkon ja hänen ystäviensä lyhytelokuvia (ynnä vastaavia) Rekolan kinossa. Nyt odottelen mielenkiinnolla missä vaiheessa tekijäporukka pääsee tekemään elokuvataidetta suuremmalle yleisölle. Potentiaalia kyllä on vaikka kuinka ja kunhan materiaalista karsiutuvat viimeisetkin merkit tekijöiden nuoresta iästä, niin ollaan jo pitkällä.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Rekolassa. Kuvittelin että se on samanlainen kerrostaloräkälä kuin Malmi tai hiljainen kerrostaloryteikkö kuten Hiekkaharju.

Asemalla mielikuva vielä piti kutinsa. Paikka oli tosin vasta rakentumassa kerrostalojen pyhätöksi. Aseman vieressä oli iso havainnekuva siitä, miltä alueen pitäisi näyttää joskus hamassa tulevaisuudessa. Kauempana näkyi pari keltasävyistä kerrostaloa. Itse asiassa ne olivat yllättävän mukavannäköisiä lähiökerrostaloiksi, mutta eivätköhän ne siitä rapistu vähitellen.

Ulkoisesti asema oli samaa sukua kuin Hiekkaharjun asema (ja aika moni muu asema Helsingissä): Maalatulla teräsaidalla rajattu betonikoroke neljällä raiteella ja kahdella laiturilla. Pois pääsee betonikorokkeen lävistävän alikulkutunnelin kautta.

Kaikki kunnossa.

Lammas susien joukossa joukossa

Lähdin itään päin asemasta. Yllätys oli melkoinen kun huomasin olevani kotoisalla, hyvinhoidetulla pientaloalueella. ”Paljon joko varakkaita tai velkaantuneita ihmisiä”, päättelin, ”mitä luultavammin paljon molempia”.

Kadulla leikki lapsia.

Erityisesti silmiini tarttui kaksi poikaa, jotka leikkivät isolla suppilolla; sellaisella jonka avulla (esim.) kaadetaan bensaa jerrykannusta toiseen. Joku nainen - ilmeisesti lasten äiti - naurahti jotain tyyliin "onpa hieno kesähattumuoti". En muista sanatarkkaa muotoilua.

Lähimpänä asemaa, pienellä autoista tyhjällä parkkialueella isä opetti tytärtään ajamaan pöyrällä. Mieleen nousi muisto, kun itse opettelin ajamaan hyvin samanlaiselle punaisella kahdella apupyörällä varustetulla pyörällä kuin tyttökin. Asuin silloin Varkauden kirkon takana. Muistan hyvin vanhan hieman ränsistyneen autotallin ja Varkauden kirkon keltaiset betoniseinät.

Hieman edempänä kadulla kolme poikaa pelasi sählyä. Tai oikeammin olivat aloittamassa katusählyn pelaamista. Yksi pojista kiinnitti jalkoihinsa maalivahdin pehmusteita. Toinen harjoitteli laukomista tyhjään maaliin. Kolmas - lähinnä odotti että peli pääsisi alkamaan.

Ohitin leikkivät lapset. Yllättäen edessäni nousi harmaan betoninen kerrostalo. Se ei sopinut lainkaan maisemaan. Seinien laasti ja ikkunoiden karmien maali oli rapistunut. Rännit repsottivat. Puhelinjohdot oli (kuin) ristiinnaulittu sen seinään julmasti. Ja niin edelleen.

Auttamatta mieleen nousi kulunut ajatus, että se on 'pahantahtoisuuden monumentti' kaiken sitä ympäröivän 'lapsenuskoisuuden ja ainakin ulkoisen hyväntahtoisuuden' keskellä – ikään kuin susi lammaslaumassa paitsi että päin vastoin. En nimittäin hämästyisi lainkaan, jos kerrostalo lähimmän kymmenen vuoden aikana vaihtuisi pientalolähiöksi.

Ja se yksinäisestä sudesta ilakoivan lammaslauman keskellä.

Vähän samalta tuntui minusta: "En kuulu tänne. Jos jään, se betoninen ja ränsistynyt osa minua puretaan ennemmin tai myöhemmin ja korvataan pientaloilla." Rauhoittelin itseäni sarkastisella mielikuvalla pientaloista, jotka tasapäistävät harmaan kerrostalon kaltaisikseen.

Kiersin talon ympäri. Minulle selvisi, että se oli iso huonekalukauppa - ainakin osin käytettyjen sellaisten, luulisin. Talon edustan iso kyltti mainosti, että neliöitä oli 380 kolmessa kerroksessa. Oikein sopivaa: kuvittelin mieleni edustalle kyltin “käytettyjä ja uusia ajatuksia kolmessa kerroksessa. Tilaa yhteensä 380 neliötä”.

En tosin osannut kuvitella, miltä mieleni tämän kyltin tausalla oikein näyttäisi. Se oli hieman liian abstrakti juttu puettavaksi materiaaliseen muotoon, mutta en antanut tämän seikan häiritä.

Puinen kukko

Kun ennätin pois leikkivien lasten keskeltä ja ränsisyneen kerrostalon pihasta, jäljellä oli vain yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden maku. Vakuuttelin itselleni, että “en minä niin yksinäinen ole. En oikeasti lainkaan. Onhan minulla – leikkikavereita. On.”

Ei muuten helpottanut yhtään huomata, etten tuntenut Rekolan kinossa juuri ketään ja olin siellä enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Yritin hymyillä. En tosin usko sen tehneen minua yhtään vähemmän ulkopuoliseksi.

Jossain vaiheessa huomasin tuijottavani tyttöä, joka kuljetti mukanaan puista kukkoa. Kun käänsin katseeni pois hänestä mieleeni nousi ajatus ”tuollako hän haluaa vakuuttaa olevansa 'minä' erotuksena 'muista'”. Hauska kontrasti minuun, joka yritin vakuuttaa itselleni olevani 'minä' osana 'muita'. Sääli että ajatus on aavistuksen pahantahtoinen. Enhän tiedä edes tytön nimeä. Mikä minä olen sanomaan mitään puisen kukon merkityksestä hänelle.

Viimeisin pätkä, Kino Pyllyn sketsisarjan pilotti ”Kakkaa ja trekkiä” loppui siinä vartin yli yhdeksän. Kävelin yksin juna-asemalle.

Jouduin odottamaan junaa vartin. Lueskelin suurimman osan odotusajasta ajatuksissani Opethin Damnation-albumin sanoja. (Mainio albumi sivumennen mainiten.) Oli mukava olla hiljaa kuunnellen vuoroin ajatuksiaan ja vuoroin Rekolaa.

Juna saapui ajallaan. Koivukylästä keskustaan vastapäätäni istui vaaleahiuksinen todella laiha tyttö, jolla oli aavistuksen verestävät silmät. "Itkemisestä vai valvomisesta", kysyin itseltäni. Yritin lukea Bohmia, mutta siitä ei tullut mitään. Ajattelin graduani, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Jossain vaiheessa pohdin hetken, mikä vastapäistä tyttöä oli surettanut (olettaen siis, että hän oli itkenyt). Tunsiko hän itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi? Arvelin, että tunsi. En oikeastaan edes yrittänyt perustella tuntuani.

En ole varma: ehkä jossain vaiheessa matkaa nieleskelin palaa kurkusta. Yleensä sen kyllä tietää ja osaa vieläpä sanoa, mikä sen nosti kurkkuun. Ei tällä kertaa. Ei tänään. Olin kyllä hieman normaalia haikeampi, mutta en mielestäni niin paljon, että olisi ollut syytä nieleskellä palaa kurkusta.

Sivumennen mainiten, puukukkoa kantava tyttö matkasi poikaystävänsä kanssa samassa junassa mutta erivaunuosastossa. Hän puukukkoineen jäi minulle arvoitukseksi - ja hyvä niin.

Posliininuken kasvot

2005-05-14T09:30:00.000+03:00

Kirjoitanpa toisen tekstin pian heti edellisen perään sillä aikaa, kun kerään rohkeutta käydä taas graduni kimppuun.

Kaksi pikkutyttöä

Toissapäivänä bussissa noustessani huomasin peräpenkeillä kaksi posliininukkea – sellainen tunne minulle tuli.

Toisella (hieman nukkemaisista) pikkutytöistä oli sähäkkä, kaikkialle hapsottava punainen tukka ja aika paljon meikkiä kasvoilla. Toisella ei ollut sähäkän punaisia hiuksia mutta meikkiä oli tuskin yhtään sen vähempää – ei kuitenkaan riittävästi peittämään naamaa kansoittavia pisamia. Ikää tytöillä oli tuskin ainakaan kovin paljon yli kymmentä vuotta. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella, että tytöt voisivat olla edes yläasteella.

Kaukaisesti pikkutytöt toivat mieleeni erään tytön ensimmäiseltä luokalta. Hänen hiuksensa eivät olleet yhtä epäluonnollisen punaiset mutta hiuspehko sohotti samalla tavalla kaikkialle. Ja hänellä oli paljon pisamia, joita ei oltu tosin edes yritetty meikata piiloon.

Yllätin itseni miettimällä, missä hän on tätänykyä ja miltä hän näyttää. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta ottaa asiasta selvää. En muista hänen nimeään enkä muista nähneeni häntä sitten ensimmäisen luokan. Ehkä hänen perheensä muutti tai ehkä vain muistini pelaa heikosti.

Teki melkein mieli jäädä tuijottamaan tyttöjä. En kuitenkaan jäänyt.

Posliinin sirpaleita

Istuunnuin parin penkkirivin päähän tytöistä. (Istuin nyt, kuten yleensä, bussissa takaoven lähettyvillä edestä katsoen bussin oikealla reinalla.)

Mieleeni nousi auttamatta näky putoavasta posliininukesta; siitä kun se iskeytyy betoniin kerrostalon pihassa ja posliini räjähtää sirpaleina ympäri pihaa – ja nuken pikku peruukki jää merkitsemään putoamispaikkaa. Kaikki tapahtuu hidastetusti.

Ajatus jatkoi matkaansa viimeisimmässä Hesarin kuukausiliitteessä olleeseen juttuun Japanista ja siellä suositusta huvista pukeutua joksikin mangahenkilöksi ja mennä näyttäytymään julkisesti.

Kai ajattelin että pikkutytöt olivat ikään kuin pukeutuneina mangahenkilöiksi ja tulleet näyttäytymään julkisesti. Ero on siinä, että manganaamio (yleensä) otetaan itse pois, tyttöjen naamio – pelkään pahoin – otetaan pois.

"Ei järin reilua tyttöjä kohtaan", huomautin itselleni ja vastasin samalla: "mutta ajattelu ei useinkaan ole reilua ketään kohtaan". Uskoisin jokaisen joskus päätyneen huomioon "kauheaa mitä ajattelinkaan juuri".

Tuskin kului sekuntiakaan kun mieleeni nousi toinenkin vastalause. "Ehkä pikkutytöt olivat todellakin menossa naamiaisiin. Ehkä joku heidän tuttavistaan täytti vuosia."

Lapsen naamio

Kun ajatukseni oli loitsinut silmieni eteen näyn naamiaissynttärikemuista palasin synkempiin mietteisiin.

Lapsen kasvojen riistämistä kutsutaan usein aikuistumiseksi.

Lapsen annetaan ymmärtää, ettet hän voi olla enää se, mitä on ollut tähän. Sanat ja katseet kehottavat jättämään lapsen kasvot tähän. Joitain ei tarvitse edes sanoin kehottaa. He olisivat pukeneet itselleen aikuiskasvot mieluusti jo aikaisemmin, jos vain olisivat voineet. Katseiden voimaa aliarvioidaan usein. (Minä en sivumennen mainiten kuulunut niihin joihinkin, joiden aikuistumista katseet riittävän ohjastamaan.)

Aina välistä huomaan kysyväni itseltäni "onkohan noidenkin aikuisen kasvojen alle unohtunut lapsen pikku naamio". "Tuskinpa", arvelen hetken pohdittuani, "miten se mahtuisi olemaan alla? Eivätkö aikuisnaamiot olisi hajottaneet sitä?"

Omat lapsen naamioni - niitä on laskenta tavasta riippuen kaksi tai kolme - ovat jo pirstaleina. Tuskin edes tiedä kuka olin. Se nyt tietysti johtuu osittain siitä, etten ole välittänyt tietää enkä varjella naamioitani. Päin vastoin olen pitänyt huolta siitä, että ne murskaantuivat - varmasti.

Saavuin pysäkilleni suunnillen samaan aikaa kun olin päässyt ajatuksissani tähän pisteeseen ja huomasin, ettei tästä olisi tietä eteenpäin... paitsi ehkä enintään melankolian maille. Ne eivät sillä hetkellä houkuttaneet.

Minua huvitti hieman huomioi, että ajatuskudelmani loppui kuten matkani, kulkuneuvosta nousemiseen - sillä erolla, että ajatus ei kuljettanut minua mihinkään erityiseen paikkaan mutta bussi kuljetti kotiin.

Sivumennen mainiten. Uteliaisuus vei lopulta voiton. Päätin sittenkin alkaa kyttäämään tällä sivulla kävijöitä ja asensin Extreme tracking -kyttäyspalikan. Anteeksi.

Ankeat maisemat

2005-05-13T17:25:00.000+03:00

Gradua tehdessäni olen viime päivinä innostunut kuuntelemaan suomenkielistä raskasta musiikkia. Erityisen syvälle on iskenyt Kotiteollisuus, jota en aikaisemmin ollut juurikaan kuunnellut. Lainasin kirjastosta albumin Kuolleen kukan nimi. Kerrassaan loistava.

Rakastaa/Ei rakasta

"Taas kaivan hautaa iloilleni,
vedän hirteen suruni
ei mitään tunteita,
ei mitään heikkouksia"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen, Kotiteollisuus)

Hymyilytti. Perin nostalgista.

Muistan kun en itse pitänyt surua tai iloa järin suuressa arvossa. Stoalaisuus oli pop. Vaikka ollakseni rehellinen en minä silloin tainnut tietää järin tarkasti, mitä stoalaisuus edes tarkoittaa. Osasin käyttää nimeä suurinpiirtein oikein ja hahmotin suunnilleen, mihin kontekstiin se liittyi. Nimen ja kontekstin tunnistaminen on kovin vähän stoalaisuudesta.

Yritin vastata kysymykseen, milloin oikeastaan kaivoinkaan hautaa ilolle ja vedin suruni hirteen - turhaan. En muista tarkasti. Ainakin silloin kun olin yläasteella. Ehkä hieman ala-asteellakin ja lukiossa. En todellakaan muista.

Kertosäkeen tosin sijoittaisin enemmin lukioaikaan kuin yläasteelle. Sen viimeisen säkeen persoonamuodoksi sopisi kohdallani kylläkin paremmin yksikön ensimmäinen:

"Mietin miksi päässäni joka aamunkoi
kuolinkellot soi, kuolinkellot soi
Mietin mikä vaivaa kun en päättää voi:
rakastaa vai ei rakasta"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Harmillista huomata kuinka vähän muistaakaan. Epäilemättä oma merkityksenä on sillä seikalla, että vielä vuosi sitten inhosin menneisyyttäni; en välittänyt muistaa. Ehkä olen ollut menneisyydelleni liian ankara. Tuskinpa se sentään niin inhottava oli.

Tehty mikä tehty. Nyt kun saattaisin haluta joskus puhuakin menneisyydestäni, en enää muista sitä riittävän hyvin.

Vieraat maailmat

Siinä vaiheessa kun ilojen ja surujen tunteminen alkoi jälleen kiinnostamaan tilanne (ja tunnelma) oli vähän saman tapainen kuin Kotiteollisuuden laulussa Satu peikosta:

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään
(Satu peikosta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Kyynisyys ja melankolia iskivät rajusti kasvoilleni: "Näinkö vaikeaa se onkin? Enkö vain voisi päättää tuntea vain kivoja asioita? Pystyinhän siihen joskus - tai kuvittelin pystyväni."

On yllättävän helppo uskotella itselleen tuntevansa kun ei tunne mitään vahvasti. Kuinkahan moni muu on elänyt tai elää nyt siinä kuvitelmassa, että hallitsee täysin tunteitaan - tunteitaan, joita ei ole kuin nimeksi hallitavaksi ja kaikki loppu on fantasiaa tunteiden sotajoukosta ja itsestä sen ylipäälikkönä?

Itse asiassa tunteminen ja järkeily ovat analogisia. On yllättävän helppo uskotella itselleen ajattelevansa fiksuja, kun ei todellisuudessa ajattele mitään kovin fiksusti; korkeat standardit eivät rasita. (nimim. kokemusta on)

Kun oppii olemaan itsekriittinen, on hävetä itsensä maan rakoon: Näinkö helvetin tyhmä minä olinkin? Vertaa tätä lauseeseen: "Näinkö helvetin kylmä minä olinkin?" Ehkä olen poikkeus, mutta suurimman häpäen hetkellä osasin hetken vain parjailla: "Tuokaa neula, tuokaa lankaa, tästä se vaikeneminen alkaa" (Hiljaisuuden julistaja, Mokoma).

Sitten päätin ryhdistäytyä ja olla välittämättä. Häpeä ei hyödytä mitään. Omituisinta tässä on, että asetelma kääntyy ajankuluessa päälaelleen.

Nyt suorastaan etsin virheitä ajatuksistani. Haluan huomata olleeni väärässä ehdottoman hyvästä syystä. Tarkoitan tälle seuraavaa: Kukaan ei halua huomata menneensä halpaan. On kuitenkin täysin toinen asia ajatella väärin jokin monimutkainen asia ja huomata sitten ajatelleensa hieman väärin. Vertaa: On häpeä kompastua jalkoihinsa kadulla kävellessään, mutta ei ole häpeä, jos epäonnistuu kerran harjoitellessaan volttia.

Haluan saada sen jumalaisen kontrollin tuntee - sitä se lähinnä on, kun huomaa kykenevänsä rakentamaan mielessään älyllisyyden tornia seisoen samaan aikaan sen huipulla. Vähän kuin nostaisi itseänsä hiuksistaan suosta eikä kuitenkaan.

Entä tunteet sitten? En voi kieltää, ettenkö olisi aika ajoin sortunut romantisoimaan ja kaihoamaan hetkeä, jossa kykenee murtumaan henkisesti - ja itkemään. Yleensä en siihen pysty.

Kysymys ei ole mistä tahansa murtumisesta. Luulenpa, että minulle murtumisen tunne on hieman samantapainen puhdistumisen tuntemus kuin uskoon tuleminen tai valaistuminen uskoville. Sivumennen mainiten olen tuskin ainoa, joka on toivonut voivansa tulla uskoon tai valaistua - sama se, mutta joutunut luopumaan toivostaan; sanomaan itselleen "mahdotonta ja mieletöntä".

Murtumisessani ei sinänsä ole mitään uskonnollista mutta yhtäläisyyksiä kyllä löytyy. Kysymys on molemmissa sokeasta hypystä; siitä että antaa tunteiden ja näkymäisten assosiaatioiden virran viedä aina hulluuden rajalla ja ehkä ylikin. Ja sitten jokin (joku toinen vierellä, totuus, oivallus, jokin Pyhä tai muu vastaava) tuo takaisin järjen maille - tai ainakin uskottelee tuoneensa. Edelleen ei ole olemassa mitään tekniikkaa murtua samalla tapaa kun ei ole mitään tekniikkaa valaistua tai tulla uskoon. Prosessia voi toki edesauttaa järjestämällä olosuhteet otollisiksi.

Olisinko voinut tulla uskoon, jos olisin hankkiutunut otollisiin olosuhteisiin? Tuskinpa! Olen aivan väärä henkilö. Sanalla sanoen onnettoman huono uskovaiseksi tai valaistuneeksi: liian skeptinen ja muutenkin älyllisesti liian epävakaa, jotta mikään dogmijärjestelmä pidemmän päälle pysyisi harteillani.

...

Pitänee taas palata gradun kirjoittamisen kimppuun. Olipa virkistävää kirjoittaa välistä jotain muuta - henkilökohtaista.

Liisa ja ihmemaan järjestelmällinen väkivalta

2005-05-12T19:54:00.000+03:00

7,8,9,10,11,12,2,1,3,5,4,6

Huomasin tällä viikolla, että Levis Carrollin Liisa ihmemaassa on kerrassaan loistava teos.

Aloitin lukemisen nelisen päivää sitten luvusta seitsemän ja luin kirjan loppuun. Tämän jälkeen luin luvut 2 ja 1 (nimen omaan tässä järjestyksessä). Viimeiset luvut menivät noin suurinpiirtein (tosin ei täsmälleen) järjestyksessä 3,5,4,6. Luin tänään loput luvuista 4 ja 6, joita en ollut lukenut samalla kun luin lukujen alun.

En luule saaneeni kirjasta juurikaan sen enempää irti noudattamalla tarinalle omaista epäloogisuutta kuin, jos olisin lukenut luvut järjestyksessä. Jos olisin lukenut luvut järjestyksessä, olisin enintään pitänyt teosta aluksi huonompana kuin se todellisuudessa onkaan. Puolestani Carroll olisi saanut jättää kirjoittamatta kokonaan luvut 1-6 tai edes tiivistää ne yhdeksi luvuksi.

En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, millä tavalla Liisan mielivaltaisen koon muutokset voisivat olla kiinnostavia. Yritin kyllä parhaani. Pohdiskelin, voisiko ratkaisu löytyi murrosikäisen mielenmaisemista ja siitä, että ajoittain haluaa olla aikuinen – tai edes iso, ja ajoittain lapsettaa ja aikuisuus näyttää tylsältä.

Huomautettakoon, etten oleta Carrollin "oikeasti" piilottaneen satuunsa tällaisia merkityksiä rivien väleihin. Suoraan sanottuna en ole kiinnostunut siitä, mitä Carroll on sadullaan halunnut sanoa (tai onko hän edes halunnut sanoa jotain). Teen tulkintani täsmälleen omia tarkoitusperiäni varten.

Olin siis hetken melkein innostua Liisan kasvamisesta jättikokoiseksi ja pienenemisestä lilliputiksi. Kuitenkin se seikka, että ratkaisu kaikkeen oli syöminen tai juominen, latisti intoni. Tylsää. Unien tulkinnasta innostunut voisi pohtia, olisiko Liisalla syömishäiriö; minä en jaksa.

Carroll pääsee mielestäni vauhtiin vasta luvussa 7 - Hullut teekutsut, jossa Liisa tapaa Maaniskuun rusakon ja Hattu Hassisen. En ole lainkaan hämmästynyt siitä, että luku seitsemän on klassikko filosofiassa; (tarkemmin) keskusteltaessa hölynpölystä. Se on kerrassaan loistava.

Kuinka katkaista pää, jos on vain muu ruumis puuttuu

Kirja senkun paranee, kun päästään pelaamaan krokettia Herttakuningattaren kanssa. En osaa – ainakaan vielä – eritelle kunnolla, miksi pidän vallan mainiona keksintönä hahmoa, joka mestaa tai on mestata suurimman osan kirjan loppuosan hahmoista.

"Kun Liisa pääsi takaisin Hangon kissan [=kissa, joka osaa muuttua osittain tai kokonaan näkymättämäksi. Tässä kissasta näkyi vain pää.] luo, hän huomasi yllätyksekseen, että sen ympärille oli kiertynyt melkoinen väkijoukko: pyöveli, kuningas ja kuningatar kiistelivät keskenään muiden ollessa vaiti ja näyttäessä hyvin hermostuneelta.

"Heti kun Liisa saapui, kaikki kolme pyysivät häntä ratkaisemaan riidan ja toistelevat perustelujaan hänelle, vaikka hänen oli hyvin vaikea saada selvää mitä ne oikeastaan sanoivat, koska kaikki puhuivat yhteen ääneen.

"Pyövelin perustelu oli, että päätä ei voi poikkaista ellei ole ruumista, josta sen voisi leikata irti; että sille ei ollut koskaan annettu moista tehtävää eikä se aikoisi aloittaa enää näin myöhäisellä iällä.

"Kuningas taas väitti, että kaikilla, joilla on pää, se voidaan myös poikkaista ja ettei pitänyt puhua soopaa.

"Kuningattaren näkemys oli, että jos asialle ei heti tehtäisi jotakin, kaikilta poikkaistaisiin pää, joka ikiseltä."

Järjestelmällinen väkivalta

Älkää kysykö miksi juuri tämä kohtaus on mielestäni loistava. En osaa sanoa. Ehkäpä siksi että se liittyy yhteen suosikki teemoistani käytännöllisen etiikan puolella: Järjestelmälliseen väkivaltaan.

Olen kirjoittanut tästä lyhyesti aiemminkin. Yksi parhaista esimerkeistä on Teemu Mäen kissan tappovideo. (En ole edelleenkään nähnyt videota - se kun on hieman heikosti saatavissa.)

On rangaistavaa ja äärimmäisen paheksuttavaa videoida yhden kissan murha (tylsällä) kirveellä. Sitä vastoin on täysin hyväksyttävää - jopa kunniallista - olla ammatiltaan teurastaja ja tappaa, joka päivä kymmeniä nautoja, joita on tyypillisesti ensin kuljetettu teuraspaikalle varsin epämukavasti – vaikka tuskinpa naudat sitä ymmärtävät – kymmeniä ellei peräti satoja kilometrejä, ja sitä ennen kasvatettu ihmisen mittapuulla vankilamaisissa oloissa vuosia.

Ero on siinä, että nautoja teurastetaan äärimmäisen systemaattisella ja suunnitelmallisella tavalla, mutta Teemu Mäen kissan surman taustalla ei ollut systeemiä – eikä suurempaan suunnitelmaakaan (etenkäään kansantalouden tai äänestäjien näkökulmasta). Yhteiskunta haluaa suojella meitä mielivaltaiselta väkivallalta, mutta systemaattisen väkivallan edessä se on voimaton. Ehkä osittain siksi että se itse edustaa järjestelmällistä väkivaltaa.

Niin kauan kun väkivalta on itsestään selvää, se on helppo hyväksyä. Herttakuningattaren harjoittama mielivalta oli systemaattisen epäsystemaattista tarinan maailmassa. Kukaan ei osannut kyseenalaistaa sitä. Liisa osasi, koska hän oli tottunut pitämään erilaisia asioita hyväksyttävinä muotoina väkivallasta.

Jos joku asettaa systeemin itsensä synnyttämän järjestelmällisen väkivallan kyseenalaiseksi, hän on hieman samassa asemassa kuin Liisa ihmemaassa: Hämmentynyt siitä että jokin tietty väkivallan muoto hyväksytään täysin.

En ole edelleenkään aikeissa ryhtyä kasvissyöjäksi. Kysymys kuuluu: Pitäisikö minun pystyä perustelemaan, miksi eläinten teurastamiseen liittyvä järjestelmällinen väkivalta on oikeutettua tai ainakin hyväksyttävissä? Entä jos en pystyisi: seuraako siitä, että olen ristiriitainen tai että etten voisi älyllisen rehellisyyden nimissä arvostaa itseäni?

En vastaa. Liisakaan ei saanut vastausta ja juuri kun hän oli kyseenalaistamassa Herttakuningattaren mielivaltaa hän heräsi – maailmaan, missä väkivalta on turvallisesti piilotettu systeemin rattaisiin; siivottu pois näkyviltä.

Kenen meistä paremman maailman fantasioista on muuttamaan kaikkien maailmaa ja jopa suositeltavia ja hyväksyttävissä olevia unelmia?

Säpsähdin huomatessani, miten itsestään selvää on unelmoida vapaasta demokraattisesta maailmasta. Ei se ole itsetään selvää, mutta emmekö silti hämmästelisi, jos joku sanoisi "minä en millään tapaa unelmoi vapaasta, demokraattisesta maailmasta". Kuinka suuri osa unelmistani on tällä tavalla järjestelmän normittamia?

Raja?

Myönnän, että tämän ajatuskulun läpikäyminen on jokakerta yhtä kiusallista. Väkivalta on asia, jota ei voi perustella. Jos sen voi se ei enää ole väkivaltaa. Mihin väkivalta loppuu? Mihin se voi – teoriassa – loppua?

Tee testi! Onko mielestäsi sotilas väkivallan ammattilainen entä teurastaja? Entä onko vanginvartija väkivallan ammattilainen? Entä poliitikko, joka äänestään (aseistettujen) rauhanturvaajien Bosniaan lähettämisen puolesta; onko hän väkivallan ammattilainen? Mihin vedit rajan?

Nähnette nyt, mitä syvemmällä järjestelmässä väkivalta on, sitä helpompi sitä on perustella ja sitä vähemmän se on väkivaltaa.

Onko paras mahdollinen maailma sellainen, jossa järjestelmällisen väkivallan määrä on pienin mahdollinen – vai kukkiiko sellaisessa maailmassa mielivaltainen väkivalta, jollaiselta järjestelmän väkivaltakoneisto meitä suojelee tai ainakin on suojelevinaan?

Rehellisesti sanoen, en osaa vielä vastata. Selvästikin minun pitäisi osata sanoa, mikä on kohtuullinen määrä kyynisyyttä ja nihilismiä. Sinisilmäiseksi idealistiksi en suostu.

Tulevaisuuden ihmisen muistoista

2005-05-07T20:25:00.000+03:00

Nyt-lehti kysyi 60 suomalaiselta, mistä tämä aika tullaan muistamaan. Kiinnostavimman vastauksen antoi taiteilija Teemu Mäki:

"Tämä aika tullaan muistamaan siitä uskosta, että markkinat hoitavat kaiken. Tuottavuuden ja kulutuksen kasvua perustellaan kahdella tavalla: se nyt vaan on pakko ettei talous romahda; tai että kulutus torjuu pitkästymistä. Tämä ajattelu vaikuttaa varmaan tulevaisuuden perspektiivistä lohduttomalta; että noinko niille kävi. Ajatus, että ihmisten halut ovat automaattisia ja ohjautuvat itse parhaimpaan muotoonsa, näyttäytyy ehkä jälkipolvien silmissä kummallisena väärinkäsityksenä."

Ehkäpä vastaus miellytti minua siksi eniten, että se oli selvästi filosofinen. Ensinnäkin Mäki sanoo jatkuvan kask--kasvun välttämättömyyden perustuvan kahteen (mitä ilmeisemminkin hänestä virheelliseen) perusteluun. Ensimmäinen perustelu "jos kulutus ja tuottavuus ei kasva, talous romahtaa" näyttäisi tosiaan olevan heikko. Historiassa on useita esimerkkejä joissa kulutus ja tuottavuus eivät ole kasvaneet, mutta talous ei ole siitä huolimatta romahtanut. Oikeastaan nykyinen aika on siitä poikkeuksellinen, että voidaan sanoa tuottavuuden ja kulutuksen kasvaneen varsin pitkään yhtämittaisesti.

Toinen argumentti "jos kulutus ei kasva, pitkästymme (ainakin todennäköisemmin kuin jos kulutus kasvaisi)", vaikuttaa suorastaan absurdilta. Miten kulutuksen kasvu voisi ylipäätään taata sen sen ettemme pitkästyisi. Tietysti tämäntyyppinen ajattelutapa saattaa olla esimerkiksi viihdeteollisuuden kantava voima. Viihdettä on kulutettava enemmän ja enemmän, koska muuten on pitkästyttävä. Jos et osaa sanoa mitään uusimmasta Star Wars -episodista tai Nokian viimeisimmistä kännykkämalleista, olet yksinkertaisesti tylsistyttävä... Niinkö?

Ehkäpä Mäki liioittelee tässä hieman ja rakentelee argumentilleen olkiukkoa.

Eteenpäin! Mäki väittää, että ajatus ihmisen haluista automaattisina ja parhaaseen mahdolliseen muotoon ohjautuvina on lohduton. Implisiittisesti Mäki viittaa tässä erääseen teknodeterminismin muotoon.

Teknodeterminismi sanoo, että todellisuudessa kulutushyödykkeet – ja niiden onnistunut markkinointi – muokkaavat ja määrittävät sitä mitä haluamme. Mäki sanoo, että useimmat kuitenkin ajattelevat virheellisesti, että halut ovat automaattisia ja parhaimpaan mahdolliseen muotoon ohjautuvia.

Esimerkiksi syy siihen, että ylipäätään haluamme ostaan kamerakännykän, on Mäen näkökulmasta väärässä olevien aikalaistemme silmissä se, että kamerakännykkä täyttää tiettyjä haluja, jotka meillä jotenkin luonnostaan on.

Mäki itse uskoo, että haluamme kamerakännykän – olettaen tietysti että haluamme – siksi että se teknologisena välineenä ja markkinoituna tuotteena synnyttää meille halun tehdä asioita, jotka kamerakännykkä mahdollistaa, vieläpä sen mahdollistamalla tavalla.

Ottamatta sen tarkemmin kantaa väitteeseen vallitsevan ajattelutavan lohduttomuudesta, Mäen Heideggeristä ja Nietzschestä ammentavassa argumentissaan on pontta. Mielestäni on varsin selvää, että markkinat luovat haluja sitä mukaa, kun sillä on keinoja ja hyödykkeitä täyttämään ne. Markkinat saa meidät uskomaan, että meillä on (muka!) tarpeita, jotka tuote tyydyttää.

Jotta petos olisi mahdollisiman täydellinen, se saa meidät vielä näkemään sen enemmin palvelijana kuin orjuuttajana. Ja tämän kaiken jälkeen hämmästelemme, kuinka nöyrä palvelijamme Kilpailu ja Markkinat syöksikään jälleen pari sataa suomalaista työttömiksi. Kuulemma nöyrällä palvelijallamme ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin puukottaa (nimellistä) herraansa, Kuluttajia. (Ehkä sillä ei tosiaan ollut. Mistä minä tietäisin, kun en järin laajasti edes tunne uusliberaalia talousteoriaa.)

Palatakseni aiheeseeni: Onko tällainen teknodeterminismi ja se, että se kielletään, sitten kovinkin lohdutonta? Emme varmasti ole siinä mielessä vapaita ja riippumattomia kuin kuvittelemme. Halumme eivät ole niin luonnollisia kuin tahtoisimme uskoa.

Entä sitten? En jaksa uskoa, että joskus tilanne olisi ollut olennaisella tavalla erilainen. Kun teknologia ei ole tuottanut haluja ja muokannut ajatteluamme, uskonto tai poliittinen ideologia on. Loppujen lopuksi Mäen lohduttomuus perustuu haaveeseen täysin autonomisesta, omaehtoisesta omnipotentista. Kärjistäen: taustalla häilyy kristillinen fantasia kaikkivaltiaasta jumalasta, jonka kaltainen Mäkikin ilmeisesti haluaisi olla niin suuressa määrin kuin mahdollista - myönsi sitä tai ei.

Mitä tulevaisuuden ihminen kykenee muistamaan?

Mitä sitten itse uskon, että tulemme muistamaan?

Ensinäkin huomautettakoon, että se riippuu näkökulmasta ja siitä kiinnostuksenalasta. Senhän Nyt-liite erinomaisesti todistikin. Musiikkialalla työskentelevä arvioi muistamisen väärteiksi jotenkin musiikkiin liittyvän käänteen, poliitikko poliittisen käänteen, Juhan af Grann hörhöilyyn liittyvän käänteen ja niin edelleen.

Eikö se ole tilanne nytkin lähihistorian suhteen. Musiikista kiinnostunut muistaa paljon musiikista ja politiikasta kiinnostunut politiikasta. Jotenkin minusta tuntuu, että kysymys "mitä tästä ajasta tullaan muistamaan" on johdatteleva – ainakin hienoisen johdatteleva. Kysymys on oikeastaan siitä, mitä pidät tässä ajassa kiinnostavana ja muistamisen arvoisena.

Hyvin harvat lähtivät edes implisiittisesti vastauksessaan liikkeelle siitä, millä tavalla ihminen kehittyy. Mäki oli harvoja poikkeuksia, koska hän implisiittisesti olettaa ihmisen olevan tulevaisuudessa vähemmän kuluttamisen ja tuotannon tehostamisen perään. Kukaan ei suoranaisesti spekuloi ääneen ihmisen muuttumisen merkitystä siihen mitä muistetaan ja mitä ei. Kukaan ei kysy, mitä tulevaisuudessa tästä ajasta on mahdollista muistaa ja mitä tulevaisuudessa kyetään muistamaan?

Spekuloin: Jos tulevaisuuden ihminen eläisi täydellisessä sosialismissa, kykenisikö hän edes ymmärtämään – noin keskimäärin – mitä tarkoittaa uusliberaali kapitalismi? Luultavasti yhtä vähän kuin me pystymme täysin ymmärtämään, mitä tarkoitti antiikin Kreikan aletheia. (Se käännetään usein 'tiedoksi', Heideggerin mukaan aletheiatarkoittaa ennemmin 'paljastumista' tai 'paljastetuksi tulemista').

Tämän pitkän alustuksen jälkeen vastaan, että tulevaisuuden ihminen muistaa kulttuurista juuri ne piirteet, jotka tukevat kokonaisuutena parhaiten hänen kulttuuriaan, identiteettiään, maailmankuvaansa ja ideologiaansa. Se, missä määrin nämä piirteet vastaavat todellisuutta, on toissijaisen tärkeää. Vähän sama siis kuin kysyisi venäläisiltä, miehittikö Neuvostoliitto Baltian maat vai oliko kyse balttien rauhanomaisesta suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon liittymisestä. Tosiasioilla on merkitystä vasta sen jälkeen kun vastaus on annettu. Ne määrittyvät tosiasioiksi vasta sen jälkeen.

Kirjoittamisen vaikeudesta

2005-05-04T16:51:00.000+03:00

Tämä on kolmas yritys saada kirjoitettua jotain järkevää tännekin.

Reiluviikko sitten yritin kirjoittaa Hovimestarin päivällinen -projektin seuraavasta tuotoksesta Matkalla alas -pelistä. Tarkemmin: aioin kirjoittaa pelin teemasta, väkivallasta.

Ei tullut mitään. Kirjoitin reilun sivun puoliväkisin.

Vappubileet

Eilen aloitin uudestaan. En päässyt loppuun. Neuvoston kokous keskeytti. Jälki sentään oli hieman parempaa kuin ensimmäisellä yrittämällä. Kerroin pääasiassa vappubileistä sanasta sanaan seuraavasti:

“Palasin pitkästä aikaan graduni pariin. Kirjoitin tänään sitä pari sivua lisää. En ole oikein tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan. Paljon korjattavaa. Vappubileet ja kaikki siihen liittyneet järjestelyt veivät tuhottomasti aikaa.

Järjestelyissä jäi vielä parantamisen varaa. Mainostuksen olisi voinut hoitaa asteen tyylikkäämmin. Tiedotuksessa oli paljon parantamisen varaa niin etukäteen tiedottamissa kuin bileiden aikana tiedottamisessa. Backstagen juomaliput eivät toimineet. Ja niin edelleen. Pikku huolia onnistuneiden bileiden jälkeen mutta kuitenkin.”

Tässä vaiheessa pysähdyin ensimmäisen kerran. Kuulostaa ruikuttamiselta. Ei lainkaan sellaista, mitä haluaisin kirjoittaa. Kävin kopioimassa apunani olleille savOlaisille apulaisille lähettämästäni kiittelystä pätkän ja muokkasin tekstiä ihan vähän blogimmaksi:

“Yleisesti ottaenhan bileet onnistuivat enemmän kuin hyvin. Maksavia asiakkaita oli 1234 ja kaikkiaan bileissä oli noin 1300 henkilöä vapaalipulliset ja esiintyjät mukaan laskettuna. Luku on suurempi kun saatoimme alunperin edes unelmoida. Vanhan paloturvallisuushan sallii maksimissaan 1000 samanaikaisesti sisällä olevaa henkilöä ja sopimuksessa alunperin annettua lupaa painaa 1200 lippua nostettiin Vanhan aloitteesta 1400, kun ennakkolippujen myynti sujui loistavasti.

Tiivistäen tämä tarkoittaa, että teimme loppujen lopuksi voittoa useita tuhansia euroja. Raja omille pääsemiseksi oli tosin myös varsin korkea ja paineet onnistua olivat niin ikään melkoiset. Näin jälkeen päin ajatellen, tulos olisi ollut parempi hieman pienemmillä riskeillä.

Hyvän tuloksen lisäksi järjestyshäiriöitä ei juurikaan ollut, jono oli pahimmillaankin kohtuullisen mittainen, esiintyjät (Lau, Punatähdet, Calf ja Liekki) olivat viihtyneet ja heidän musiikillinen antinsa oli tasokasta. Näin minulle ovat väittäneen musiikista minua enemmän ymmärtävät. Itse en ennättänyt kuuntelemaan keikkoja. Ylipäänsä bileistä saatu palaute on ollut kutakuinkin poikkeuksetta myönteistä.

Samalla todistimme, että vappubileidemme puitteet sallivat Top40-listan kärkeen löytäneen artistin ja kolmen muun tasokkaan bändin esiintyjäkaartin ja että osakunnissa on ainesta järjestämään tämän tason bileitä enemmän kuin menestyksekkäästi ja vielä väsäämään kaiken tämän ohessa loistava sillis - tai oikemmin kaksi kappaletta loistavia silliksiä seuraavaksi aamuksi.”

Maistui edellee puulta. Huomasin sen itsekin: “Edelliset neljä kappaletta hypetystä oli melkein suora lainaus järjestäjille lähettämästäni kiitos spostista. Suhtautukaa siihen sellaisena. Omalta osaltani loppusaldo oli se, että opin melkoisen paljon uutta suurten tapahtumien järjestämisestä ja tuhlasin hommaan vielä enemmän aikaani. Jäinkö plussalle? Vaikea sanoa.”

Tämän jälkeen siirryin kirjoittamaan alkoholista Anna-Stina Nykäsen NYT-kolumnin innoittamana. Kuten jo mainitsin, minut keskeytti neuvostokokouksen puolta tuntia ennakoitua aiempi alkaminen. Näin jälkeenpäin luettuna tekstissä ei ollut järin paljon syytä tyytyväisyyteen. Pysyköön siis turvallisesti pöytälaatikossa.

Tekstin tila jammailla

Hämmäntävää, että kirjoittaminen on ollut viimeaikoina näin vaikeaa. Yritänkö liikaa? Se on aina virhe: Ainakin minä menen lukkoon, jos yrittän kirjoittaessani liikaa. Oikea kirjoitus tunnelma on rento ja vapautunut. Jotta saisi hyvää tekstiä aikaa, pitäisi uskotella itselle, että ole pakko kirjoittaa - ainakaan hienosti ja fiksusti.

Tekstissä pitäisi olla aina tilaa jammailla ja kokeilla. Jos ei ole, niin sitten toistaa helposti vanhoja tuttuja kaavoja eikä teksti lopulta miellytä itseä. Asia on tietenkin täysin toinen jos on jokin tietty selvästi rajattu asia, mikä on vain sanottava toiselle. Tällöin jammailuvaraa ei tarvitse olla. Tavoitteena on vain ilmaista jotain mahdollillisemman selvästi.

Blogissani minulla ei ole mitään erityistä tarvetta ilmaista mitään jäsennellysti ja selvästi. Tavoitteena on enemminkin "asettautua nähtäväksi" -- sitä se kai lähinnä on.

Jotta voisi tuntea itsensä on "asettauduttava nähtäväksi" niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Yleisesti ottaenhan itsetuntemus edellytää kykyä asettua riittävän kauaksi itsestä esimerkiksi tekstin avulla. Ehkä on muitakin tapoja tuntea itsensä. Minulle se on joka tapauksessa sitä, että "asettautuu nähtäväksi" nähdäkseen itsensä epäsuorasti toisen - ei välttämättä ihmisen, ei välttämättä edes todellisen olion tai asian - kautta.

...

Tai ehkäpä tässä ei ole mitään sellaista, mikä vaatisi yllä olevan kaltaisen syvällisen (?) selityksen. Ehkä olen vain ollut liian paljon kiinni vappubilejärjestelyissä ja muissa vastaavissa huolissa. Minulla ei ole ollut aikaa ja energiaa kirjoittaa.

”Ei enää mikään teini”

2005-04-14T18:12:00.000+03:00

Lähdin tänään kotoa kymmenen maissa siivottuani vahingossa aiheuttamani sotkun kämppikseni huoneesta. Heräsin ennen häntä ja päätin laittaa kämppikseni apposen auki olleen huoneen oven kiinni, etten häiritsisi hänen yöuniaan. Onnettomasti oven takana ollut pyykkiteline pysyi pystyssä avoimen oven ansiosta - ja oven vieressä ollut kasvi vain siksi, että pyykkitelinettä piteli paikallaan ovi.

Kun laitoin oven kiinni pyykkiteline kaatuessaan kumosi komean, korkean huonekasvin (nimestä minulla ei ole hajuakaan), joka edelleen liikkeen voimasta linkosi multaa lattialle. Tämän kaiken pahan lisäksi pyykkiteline piti käsittämätöntä metelia. Epäilen suuresti kämppikseni näytelleen, ettei hän herännyt. Siivosin heti suurimmat sotkut ja loput kämppiksen suoriuduttua keittiöön opiskelemaan.

**ttu!

Kotoa lähdettyäni nousin bussiin numero 66A. Istuunnuin toiseksi viimeiselle penkille. En edes yrittänyt lukea vaan keskityin iltapäivän ranskan tenttiin ja painin alitajuntani kanssa painaakseni huonosti alkaneen osan päivästä taka-alalle.

Tyttö turkoosissa topissa

En voinut olla kuulematta takanani istuneen trendikkäästi turkoosiin toppiin ja tiukkoihin housuihin pukeutuneen tytön ja vähemmän trendikkäästi löysiin tumman puhuviin kuteisiin sonnustautuneen pojan keskustelua. Minusta tuntuu, että poika oli ihastunut tyttöön, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä.

Tyttö suhtautui poikaan aavistuksen verran alentuvasti – luulisin. Tai ehkä kyse oli vain siitä, että hän suhtautui yleisesti ottaen ihmisiin uhmaakkasti ja itsetietoisesti. Selvästikin hän halusi olla aikuinen, mutta häneen ei oltu vielä suhtauduttu (riittävässä määrin) aikuisena. Joka tapauksessa nyt he olivat vain ystäviä. Päättelen tämän siitä, että tyttö kertoi aika avoimesti, mielestäni tuttavalliseen sävyyn perheestään ja suvustaan mutta halusi pitää pojan kaukana. Hän oli kasannut kassinsa heidän välissä olevalla penkille.

Missähän määrin he tiedostivat tämän kaiken - olettaen tieteknin, että olen oikeassa? Itse en ole aiemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota tällaisiin pieniin tapahtumiiin. Olen pitänyt itseäni huonona ihmistuntija En pidä tästä puutteesta itsessäni ja yritän nyt herkistää silminä ihmissuhteille. Psykologiaa opiskelevasta tyttöystävästä on tässä suuri hyöty.

Minua on ahdistanut oikeastaan koko yliopisto-opiskeluni ajan se tosiseikka, etten ymmärrä ihmisiä. Minua ympäröi mielivaltainen tuntematon. Olen tuon tuntemattoman armoilla. En pysty puolustautumaan, jos se todella haluaa hyökätä. (Totta kai se haluaa!) Nyt vasta olen alkanut taistelemaan minua ympäröivän mielivaltaisen tuntemattoman tunnetta vastaan. Miksen aiemmin, olen kysynyt itseltäni. Ehkä en tiennyt sen olevan mahdollista. Rehellisyyden nimissä en tiedä nytkään mutta uskon?

Taakse jätetyt 20 vuotta

Tyttö ei ollut enää teini. Synttärit olivat olleet eilen ja ikää oli nyt tasan kaksikymmentä. Hän oli hihkunut onnesta – kuulemma. Teiniksi nimittelyn ajat olivat nyt ohi!

Poika oli ilmeisesti alle 20. Hän sanoi, ettei oikeastaan haluaisi täyttää vielä kahtakymmentä. Aika menee liian nopeasti. Kohta on kolmekymmentä ja sitten viisikymmentä.

Aloin pohtimaan vanhenemistä: sitä kuinka tyttö ei halunnut olla enää lapsi tai teini. Käytännössä se tarkoittanee sitä, ettei halua tehdä enää asioita, jotka ovat leimaantuneet teineiksi tai jotka ovat jotenkin lapsellisia, vain siksi että ne ovat muka teinejä tai lapsellisia; eikä hän halua edelleen, että kukaan ajattelee hänen tekevän mitään sellaista, koska hän ei enää ole ”teini” tai ”lapsi”- nimellisti.

Luulenpa, ettei tämän kaltainen oman elämisensä ja vapautensa sulkeistaminen rajoitu vain näihin kahteen kategoriaan ”teini” ja ”lapsi”.

Kasvamisesta

Olin viimeviikonloppuna Loimaalla järjestämässä Pelageya: Clarissie -nimistä larppia. Loistava peli sivumennen mainiten, sai aika paljon hyvää julkistuutta (ks. esim. Turun sanomat 11.4.2005).

Pelin äänentoistosta vastannut tamperelainen valitteli sitä, että teknoala on nuorentunut hirvittävän paljon suhteessä siihen, miten vanha hän itse oli. Vanhat tekijät eivät jaksa olla enää mukana, vaan ovat jättäytyneet eläkkeelle. Itse hän oli vanha tekijä – arvasittekin varmaan.

Muuan veteraanilarppaaja valitteli Loimaalla samaa: larppaajat nuorenevat nuorenemistaan ja hän tuntee itsensä yhä vanhemmaksi ja vanhemmaksi heidän seurassaan. Pelageyan kaltaiset pelit ovat mukavat poikkeus säännöstä. Nimittäin pelin pelaajien keski-ikä oli arviolta 25 vuotta. Vanhoja, yli 30-vuotiaita pelaajie oli aika paljon.

Ehkäpä teknomusiikin harrastaminen ja larppaaminen ovat asioita, jotka leimaantuvat helposti johonkin elämänvaiheeseen. Tämän vaiheen mentyä ohi harrastus halutaan jättää, koska se kuuluu jo loppuneeseen jaksoon elämästä - on sen vaiheen reliikki ja symboli, aikaan kiinnittyvä ankkuri.

Haluamme todistaa kasvaneemme henkisesti sulkeistamalla elämästämme pois osia, joita emme enää uskalla arvostaa. Sosiaalinen paine ennen kaikkea johtaa tähän. Statuksen säilyttäminen edellyttää luopumista ja luopuminen on todiste kasvamisesta ehkä jopa suuremmassa määrin kuin uusien asioiden omaksuminen.

Tytölle se, että hän oli nyt 20-vuotias, selvästi todisti jotain ja merkitsi paljon. Muuttiko se häntä todella? Oliko kyse vain pienestä nimellisestä muutoksesta? Mitä kaikkea hän jätti tuon muutoksen takia taakseen?

Ei! Syntymäpäivä ei muuttaneet tyttöä teinistä aikuiseksi – eivätkä yhtään miksikään muuksi. Muotoilisin tämän toisin. Enemmin se antoi hänelle luvan kasvaa aikuiseksi ja lupauksen tulla kohdeltuksi aikuisena. Hän jätti taakseen velvollisuuden olla hyväksy se, ettei ole vielä aikuinen.

Muuttuminen on vaikeaa, koska yhteisö pitää meitä paikallaan, kunnes se pakottaa muuttumaan – nimellisesti aikuistumaan, kasvamaan - tahdoimme sitä kuten (kuten tyttö) tai emme (kuten poika)

Minä olen tahtonut muuttua viimeiset 9 vuotta. Olen pakottanut itseni muuttumaan. Olen vakuutellut että muutos on tärkeää. Kuvittelen että muutoshalu kumpuaa minusta. Enää en tiedä edes siitä, välitänkö muuttumisen halun alkuperästä. Syvenevää nihilismiä?

Reasokeria suupielissä

2005-04-03T18:57:00.000+03:00

Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa millaisessa paikassa Anni asustaa. Oli jo aikakin: seurustelun aloittamisesta on jo pari kuukautta enkä ollut vielä nähnyt hänen lukaaliaan. Matkasin sinne 10-ratikalla. Vastapäätäni aivan ratikan takaosassa istui tyttö – vai pitäisikö sanoa nuori nainen. Hän nousi ratikkaan samalta pysäkiltä kuin minäkin Lasipalatsin edestä. Aseteltuaan ostoskassinsa penkille hän syödä pullaa.

Syötyään pullastaan kolmeneljäsosaa hän heitti loput roskiin. Ehkä hän pudotti pullan palan lattialle eikä siksi halunnut syödä sitä. En nähnyt. Mielessäni vilahti kuva nälkää näkevästä afrikkalaisesta. Taisin hieman paheksuakin tyttöä. Yllätyin.

En ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi koko loppu päivän pudotettuaan nälkäpäiväkeräyskirstuun 50 senttiä tai ehkä peräti 5 euroa. Minä enintään kuvittelen hetken ajan olevani hieman parempi ihminen kuin olenkaan. Sekin pieni hyvän olon tunne menee nopeasti ohi. Tilalle astuu kyynisyys: Valitettavan suurella osalla kehitysavusta käytännössä pidetään pystyssä juuri niitä rakenteita, joiden takia kehitysapua tarvitaan ja jotka ovat omiaan tuottamaan köyhyyttä. Edelleen esimerkiksi niinkin hyvä asia kuin Reilukauppa käy valitettavan usein tekosyystä olla puhumatta ongelman syystä - länsimaitten massiivisista maataloustukiaisista.

Viimekädessä vika meidän kaikkien pään sisällä; siinä että ”Tutsi on tutsi, hutu on hutu ja suomalainen on suomalainen. Tutsi ei ole hutu tai suomalainen. Piste.” Jokainen nälkäpäiväkeräys muistuttaa, ettei "nälkäänäkevä somali ole meitä". Emme ole pahoillamme siitä, että meillä - koko ihmiskunnalla - on asiat huonosti, vaan siitä, että heillä - nälkäänäkevillä somaleilla tai indonesian tulvauhreilla - menee huonosti. En tiedä näettekö pointtiani.

Tunnen itseni hetken kovin voimattomaksi. Pian taas ryhdistäydyn. Muistan olevani liian kyyninen ollakseni kyyninen.

Jostain syystä minunkin mieleeni on syöpynyt yhteys ”roskiin heitetty ruoka on pois kehitysmailta”. Ei se taida ihan niinkään olla. Se että kaupoissa on yltäkylläisesti tarjolla kaikkea, on kyllä pois kehitysmailta - tavallaan. Yksi roskiin heitetty pullan neljännes ei merkitse yhtään mitään verrattuna vaikkapa uuteen leikkelemerkkiin. Näin jo pelkästään siksi, että merkittävä osa leikkeleistä päätyy roskiin päiväysvanhoina muoveineen kaikkineen. Tästä huolimatta minä haluan, että kaupassa on riittämiin juuri niitä tuotteita, mitä käytän se uusi leikkelemerkki mukaan luettuna. Tämä ei kolkuta omatuntoani millään tavalla ja roskiin heitetty tuore pullan neljännes saa kärjistäen omatuntoni puhkumaan raivosta. Ei kai minussakin elä pikkuporvarillisen moralismin siemen, eihän?

Jatkan tarinaani.

Kului hetki.

Tyttö kaivoi empien kauppakassistaan paperisen pussin ja noukki sen pohjalta toisen pullan. Se oli samanlainen korvapuusti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa hän ei heittänyt viimeistä neljännestä roskiin – sinne päätyi vain paperipussi.

Kului hetki.

Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen.

Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa.

Annoin kohtaukselle nimenkin: ”Viimeinen pullani ennen elämän muutosta”. Nimi lupasi taatusti liikaa. Kohtaus oli ehdottoman yhdentekevä mutta juuri sen yhdentekevyys on kiinnostavaa. Loppujen lopuksi juuri tällaiset pienet asiat kertovat elämästä ja olemisesta paljon.

Hetken tajuntani täytti huomio siitä, että tytöllä on suupielissään raesokeria - eikä hän tajua sitä. Ärsyttävää. En haluaisi huomata takertuvani turhanpäiväisiin ulkoisiin yksityiskohtiin.

Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun kiinnitin vastaavaan täysin yhdentekevään seikkaan huomioni. Päinvastoin: Olen ensimmäkseen epäolennaisuuksien vallassa.

Homehtunut jääkaappi

2005-04-01T14:32:00.000+03:00

Kiipesin tänään puolenpäivän aikoihin Vinnille. Laitoin veden kiehumaan nuudeleita varten ja avasin maitorahkapakkauksen. Vilkaisin olisiko jääkaappissa maitoa – ihan vain siltä varalta että keittäisin kahvia. Oli siellä. Tölkin viimeinen käyttöpäivä oli tänään eikä kukaan ollut edes kirjoittanut omistuskirjoitustaan tölkkiin.

Erinomaista: Tässä vaiheessa vielä hymyilytti.

Jostain käsittämättömästä syystä tulin vilkaisseeksi myös toiseen jääkaappiin. Se ei yleensä ole käytössä. Kuvittelin ettei se nytkään olisi edes päällä. Olin hyvin väärässä. Kaappi oli ensinäkin päällä. Sisällä oli noin 12 astetta. Rämppäsin tovin puolirikkinäistä virtakytkintä ja luulen saaneeni sen pois päältä. Toiseksi kaappi ei ollut tyhjä – oikeastaan. Se oli yltä päältä homeessa.

Söin. En menetä ruokahaluani helposti. Äitini karkaisi kulinaarisen osan sydämestäni kuvailemalla ruokapöydässä mm. poskiontelopunkteerauksen tulosta pitkänlaisesti. Limaa oli kuulemma ainakin kahvikupin verran. Mieleenpainuva pikkutarina.

Ruokailun jälkeen kävin puhdistamaan jääkaappia. Ensitöikseni tarkistin, oliko osakunnalla uusia keittiörättejä. Oli. Laitoin kaikki helposti irtilähtevät osat tiskikoneeseen ja koneen pesemään. Ruiskutin kaappiin reilusti desifiointiainetta ja aloin hinkkaamaan. Parin toistokerran jälkeen alkoi näyttää hyvältä.

Ikäväkseni huomasin, että pakastinlokerokin oli homeessa – ja sieltä löytynyt melkein tyhjä Savon viina -pullo sekä jäätelöpakkaus. Jäätelöä ei ollut sisällä nimeksikään hometta kylläkin. En ymmärrä, mitä pakkaus pakastelokerossa oikein teki ja mistä asti se oli ollut siellä.

Kaadoin homeelta säästyneen Savon viina -pullon jämän pakastelokeroon ja maustoin desifiointiaineella. Home lähti yllättävän helposti. Tai ehkäpä sydämeni oli kovettunut muun kaapin hinkkaamisesta.

Puhdistusurakan päätteeksi kävin noutamassa viinakaapista pullon Theacher's Highland Cream -viskiä akuuttiin vitutukseen. Päätin olla tyytymättä kellokaapin virkailijan vitutuspulloon, kun saatoin isännän oikeudella hyödyntää laadukkaampia juomia aivan yhtä ilmaiseksi. En tosin tyhjentänyt koko pulloa, en lähimainkaan.

Seuraavaksi keitän kahvia ja alan tehdä sitä, mitä tulin tänne tekemään ja mitä olisin jo tekemässä ilman homehtunutta jääkaappia: kirjoittaa graduani.

Jos ehkä joskus ajattelinkin ammatikseni homehtua tutkijan kammiossa, tämän päiväisen kokemuksen jälkeen harkitsen asiaa uudestaan – ainakin tuon homehtumisen osalta. (Heh! Huono vitsi päivässä pitää psykiatrin voi--loitolla.)

Tintin Muskar XII vastaa Belgian Leopold III:a?

2005-03-28T12:33:00.000+03:00

Isäni on muuttamassa ja kehotti minua katsomaan pääsiäislomani aikana, mitä haluaisin säilyttää. Heitin suuren määrän vanhoja vaatteitani pois jo perjantaina ja tungin jäljelle jääneet kahteen kaappiin – tai no tungin ja tungin, ei niitä järin paljon tarvinnut tunkea. Tänään ennen kun lähden takaisin Helsinkiin ajattelin katsoa loput.

Kävin toissapäivänä vilkaisemassa mitä kirjoja meiltä löytyy etuvarastosta. Kannoin sieltä kymmenkunta numeroa belgialaisen Hergén piirtämiä Tintin seikkailuja sisälle. Kun olin vielä ala-asteella, Tintti oli yksi ehdottomia suosikkisarjakuvahahmojani. Luin uudestaan pari numeroa - puolittain kai nostalgian takia puolittain mielenkiinnosta. En muista mihin silloin olin kiinnittänyt huomiota, mutta nyt niitä lukee kyllä ihan eri silmällä ja kiinnittää hyvin erilaisiin asioihin huomiota.

Erityisesti Kuningas Ottokarin valtikka näin vanhemmalla iällä oli vallan toinen kirja kun lapsena. Lapsena en pitänyt siitä yhtään – se oli kauhean tylsä. Nyt siitä löytyy yllättävän paljon sisältöä ja viittauksia sekä historiaan että politiikkaan. Kuningas Ottokarin valtikan julkaistiin 1939. Hergé siis piirsi sitä vuonna 1938. Pintapuolisesti luettunahan Tintit ovat puhtoisia seikkailutarinoita, kylläkin ajoittain ronskilla huumorilla höystettynä sellaisia. Kuningas Ottokarin valtikka on kuitenkin selvästi poliittinen kannanotto.

Lienee syytä hieman valottaa juonta Kuningas Ottokarin valtikassa. Tintti onnistuu sotkeutumaan Syldavian ja Bordurian väliseen valtakahnaukseen. Molemmat maat sijaitsevat Balkanin niemimaalla mutta ovat muuten täysin fiktiivisiä valtioita. Tätä taustaa vasten Syldavia kuulostaa kovasta Serbialta ja Borduria Bosnialta olkoonkin, että rivien välit puhuvat jostain aivan muusta. Bordundia yrittää vallata Syldavian ovelan salajuonen avulla – varastamalla Syndavian kuninkaalta Muskar XII:sta hänen vallan symbolinaan olevan valtikan. Syldavian lain pykälän mukaan kuningas, joka kadottaa valtikkansa, ei voi hallita maata. Kuningasta vastaan onkin punottu laaja salaliitto, jossa on mukana hänen lähimpiä avustajiaan. Tintti onnistuu kuin onnistuukin pelastamaan Muskar XII salaliiton syöveristä.

Ehkäpä kiinnostavin yksittäinen yksityiskohta oli suunnitelmallinen propaganda ja viittauksen salamasotaan. Borduria oli suunnitellut tarkoin, mitä asiasta tiedotetaan ulkomaailmalla. Ensimmäisten vallattavien kohteiden joukossa oli radioasema. Edelleen Borduria suunnitteli tunkeutuvansa maahan moottoroiduilla joukoilla vapauttamaan maan "Muskar XII:n hirmuvallasta". Taustalla, Bordurian motiiveina olivat tietysti historian vääryydet.

Salamasodalle tyypillinen nopea moottoroitujen joukkojen hyödyntäminen ja propaganda olivat tyypillisiä toiselle maailmansodalle ja erityisesti Saksalla, ei ensimmäiselle maailmansodalle eikä etenkään Balkanin niemimaalle.

Löysin pikaisella google-haulla hyvän lyhyehkö artikkelin Tintistä ja Hergéstä: http://www2.valitutpalat.fi/p333265.html. Kiinnostava pikku yksityiskohta, oli että Hergé kertoi sarjakuvissaan omasta elämästään. Valtaosa hahmoista on karikatyyrejä hänen tuntemistaan ihmistä.

Sopii huomata myös, että Hergé kaveerasi II maailmansodan alla fasistien kanssa ja oli vähällä päätyä tästä syystä vankilaan sodan loputtua fasistien kukistumiseen (emt.). Tämä muistaen sopii miettiä, missä määrin Belgian valloittanut Saksa vastaa Borduriaa, Syldavia Belgiaa ja Muskar XII:n Belgian silloista ilmeisen huonosti asioiden todellisesti tilasta selvillä ollutta kuningasta Leopold III:a. Vastoin kuin Syldaviaa ja Muskar XII:sta Belgiaa ja Leopold III:a pelastamaan ei löytynyt urheaa lehtimiestä

Google löysi myös kiinnostavat ranskankielisen artikkelin teoksesta. Valitettavasti ranskan kielen taitoni ovat sen verran onnettomat (vajaan yhden kurssin perusteella), etten suurinta osaa artikkelista ymmärtänyt.

Se artikkelista selvisi, että arveluni artikkelin poliittisista kytköksistä pitänevät paikkansa tai ainakin osuvat aika lähelle oikeaa. Esimerkiksi pääpahiksen nimi, Müsstler lienee synteesi Mussoliinista ja Hitleristä. Artikkeli vahvisti epäilyni siitä, että Burduria voisi hyvinkin vastata symbolisesti natsi-Saksaa vaikkakaan tästä ei valinne yksimielisyyttä: "La Bordurie va tenter d'annexer la Syldavie avec l'aide d'un certain Müsstler (p 53). Ce nom est une synthèse de Mussolini et de Hitler, et ses méthodes évoquent très largement celles du dictateur allemand. D'autres références permettent d'ailleurs d'identifier les Bordures aux nazis : les noms, les uniformes, les avions, mais aussi la technique du prise de pouvoir qui consiste à infiltrer la Syldavie grâce à une Garde d'acier." (En uskaltaudu suomentamaan pätkää, koska osaan ranskaa sen verran huonosti.)

Edelleen, sikäli kuin ymmärrän, myös artikkeli vihjaa siihen, että Syldavia olisi Belgia: "Grâce au royaume de Syldavie, cette Belgique déguisée en pays slave, Hergé va pouvoir intégrer à son histoire les éléments qui l'intéressent tout en se donnant les moyens de styliser l'événement et d'échapper au didactisme."

Valitettavasti artikkelissa ei – sikäli kuin ymmärrän – spekuloida sitä, onko Syndavian kuningas Muskar XII:n esikuvana Belgian silloinen kuningas Leopold III. Ehkä se oli jätetty pois jo pelkästään siksikin, että Belgia on edelleen kuningaskunta, jossa sopii olla hieman varovainen sen suhteen, mitä sanoo kuninkaallisista. Edelleen kiinnostavalla tavalla jää auki Hergé todellinen suhtautuminen fasisteihin ja Hitleriin. Hergéhän itse oli sodan aikana fasistien puolella. Nämä taas esiintyvät sarjakuvassa enemmin pahiksina. Käänsikö Hergé takkinsa, mitä tulee politiikkaan? Ehkäpä hän ajautui vain sattumalta fasistien seuraan eikä kääntänyt näille selkäänsä, koska he takasivat hänelle hyvän ja turvallisen aseman sodan aikana? Asian selvittäminen vaatisi jonkin Hergé elämänkerran lukemista. Jaksaisinkohan...

Iltalehden ilosanomaa

2005-03-26T22:02:00.000+02:00

Olin tänään käytyäni laskettelemassa Tahkolla niin väsynyt, että tulin pitkästä aikaa lukeneeksi Iltalehden. Iltalehden journalismi on keskimäärin sen verran äkkimakeaa ja populistista, etten siihen useinkaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa kykene

Tunnustan syntini: IL ei suinkaan ollut ainoa roskalehti, jonka sivuja olen pääsiäislomani aikana tullut käännelleeksi. Tuntemani häpeä laajenee kanssahäpeäksi, kun mietin kuinka moni muu suomalainen on hairahtunut roskalehtien pariin tänäkin viikonloppuna.

Jotakin yhteiskunnastamme täytyy kertoa se, että juorulehti Seiskassa saattaa olla jopa yli 200 sivua, mikä lienee keskimääräisen yläasteen tai lukion oppikirjan laajuus. Seiskan levikkiä lasketaan sadoissa tuhansissa, oppikirjan kymmenissä. Seiskaa luetaan niin yhtälailla viisitoista kesäisenä kuin kolmikymppisenä ja vielä kiikkustuolissa, oppikirjoihin ei kosketakaan kokeen jälkeen.

Pieni katsaus Iltalehden pääsiäistarjontaan lienee paikallaan synninpäästönä hairahdukselleni.

TeliaSoneran pornorahat

IL 26.3.2005 uutisoi, että TeliaSonera ansaitsee pornolla 1,6 miljardia kruuna eli 175 milj. euroa. Tarkemmin sanoen näin väittää muuan ruotsalainen, jonka nimen jätän tässä mainitsematta häveliäisyyttäni. Hänen laskujensa perustana oli – mitä ilmeisemmin hatusta heitetty – arvio, jonka mukaan 20% laajakaistayhteyksillä ladattavasta materiaalista on pornoa.

Ilmeisesti pitäisi ajatella, että jos netissä ei olisi bitin bittiä pornoa, TeliaSonera nettoaisi 20% vähemmän. Tai sitten ei: Valistunut lukija saattaisi kuvitella 1,6 miljardin kruunun olevan 20% TeliaSoneran liikevaihdosta – tai voitoista. Näin ei ole! TeliaSonera lähteen mukaan 1,6 GKr on nimittäin 2 % TeliaSoneran liikevaihdosta. Edelleen yli 500 miljoonan euron liikevoitto kuulostaa epäuskottavalta. En vanno mutta muistelen, että TeliaSonera ei tehnyt järin suuria voittoja tänä vuonna paitsi ehkä enintään omistajilleen – osinkoahan voidaan maksaa vaikka velkaa ottamalla.

Ehkäpä ruotsalaisarvion logiikan kummallisuus perustuu jollain kierolla tavalla siihen, että TeliaSonera netonnee merkittävimmän osan tuloksestaan liikemaailman tietoliikenteestä – ei yksityisillä laajakaistayhteyksillä. Tämä on pelkkää spekulaatiota, sillä IL:n jutussa ei puhuta halaistua sanaa yritysmaailman osuudesta Teliasoneran "pornorahoista".

Sen lisäksi, että juttu oli hyvä esimerkki IL:n julkaisemien argumenttien tasosta, se oli surullinen muistus siitä, miksi en lue iltalehteä. Mitä saadaan kun tilastot, päättelykyvyttömyys, lehtimiesfantasiat ja moralismi kohtaavat? Tutkiva iltapäivälehti journalismi!

Tosin suoraan sanottuna se ei vetänyt vertoja seuraavalla jutulle, joka oli kylläkin kohtuullisen hyvin kirjoitettu, mutta kokoaukeaman jutun aiheena surullinen esimerkki kansakunnan henkisestä tilasta.

Muistokynttilöitä

Kansakunta suree! Ken "Kentsu" Ojalan jäi raitiovaunun alle (Salatut elämät, 11.3.2005).

MTV3:n fiktiivisen hahmon, Kentsun onnettomuus tuotti enemmän surua kuin Konginkankaan bussionnettomuuden yksivuotismuistelo. Konginkankaalle oli ilmestynyt vain yksi muistokynttilä siinä, missä Kentsun fiktiivinen turma tuotti lukuisia kynttilöitä heti seuraavana päivän.

Loistava mittari: Kynttilä! Tulee varmasti halvemmaksi kuin esimerkiksi puhelingalluppi. Sen kun menee katsomaan montako surukynttilää on ilmestynyt -- onnettomuus paikalle.

Mediatutkija Veijo Hietasen kommentit toivat juttuun ripauksen asiantuntevuutta. Juttu kuitenkin säilytti erinomaisen hyvin pinnallisuutensa. Jutun sävy huvitti: Ikään kuin toimittaja olisi kokenut velvollisuudekseen lohduttaa Kentsun onnettomuutta surreita lukijoita. Se on normaalia. Täysin normaalia. Ihmiset ovat kokeneet ennenkin surua ja onnellisuutta median tuottamien tarinoiden kautta ja niiden siivittämänä.

Niinpä niin. Ihminen on tarinoivat eläin, elää tarinoissaan. Voi vaan miettiä mitä tarinaa eli se mies, joka päätyi roikkumaan pää alaspäin lahkeestaan parvekkeelta. IL:n mukaan mies oli yrittänyt kiivetä (ex?)tyttöystävänsä parvekkeelle huonolla menestyksellä. Ellei hän olisi selvinnyt, olisi sietänyt päästä Darwinin ennätysten kirjaan. Tragikoomisuudessaan verraton tapa kuolla: roikkua lahkeestaan kännissä (ex?)tyttöystävänsä parvekkeesta. (Olenko nyt liian ivallinen?)

Ahdasmielisyyttä ruotsista

Voin vain hämmästellä, miten suuren arvon IL antaa toljailuille rakkaassaa naapurimaassamme Ruotsissa. IL yllättää ja kertoo, että ruotsissa ollaan kovin ahdasmielisiä homo- ja biseksuaaleja kohtaan.

Vääränlaisen seksuaalisen vakaumuksen paljastaminen vanhemmilleen on johtanut jopa pahoinpitelyihin henkisestä väkivallasta puhumattakaan. Naapurilintukodon äidit ovat erityisen innokkaita vääränlaisesta seksuaalisuutta edustavan lapsirukkansa eristämisestä ja kurittamisessa.

Suomessa ei kuulemma ole ollut tapauksia, jossa toinen vanhemmista olisi pahoinpidellyt homoutensa tunnustaneen lapsensa.

Mitä, mitä, mitä? Ollaanko ruotsissa ahdasmielisempiä? Ei tästä sellaista johtopäätöstä voine vetää. Ehkäpä syy on se, että suomessa lapset eivät järin auliisti kerro vanhemmilleen seksiseikkailuistaan ja –intohimoistaan? Ainakaan itse en voisi kuvitella, että olisin halunnut kertoa vanhemmilleni homoudestani yhtään sen enempää kuin heteroudestanikaan. Seksuaalisuutteni ei mielestäni kuulu heille. Ilmeisesti ruotsissa ajatellaan toisin?

Iltalehti ei puhu halaistua sanaa tästä mahdollisesta syystä po. eroon.

Kun oikein muistelin, äitini taisi joskus kannustavasti sanoa, että hänen mielestään on ihan ok, vaikka olisinkin "sellainen poika". Minulla ei nimittäin ollut tyttöystävää yläasteella eikä lukio aikaankaan, enkä ollut juurikaan tytöistä edes puhunut. Olin varsin huvittunut äitini kommentista. (Ehkä ei olisi pitänyt olla.) Syy tyttöystävän uupumisen oli valitettavasti vain se tosiseikka, että olin itseinhoinen nörtti – ei seksuaalinen "epänormaalius". Sääli. Näin heterona noin puolet ihmiskunnan seksuaalisesta viehätysvoimasta menee minulta yli hilseen.

Lyhyt ja pinnallinen ristiriita

2005-03-24T21:56:00.000+02:00

Listasin blogini http://www.blogilista.fi:hin. Siinä ohessa tulin lueskelleeksi muiden blogeja. Yllätyin, hieman. Suuri osa blogikirjauksista oli kappaleen tai kahden mittaisia. Melkoinen kontrasti: omanihan ovat olleet enemmin sivun tai kahden mittaisia.

Kahden kappaleen mittainen kirjaus tuntuisi minusta lähinnä lyhytjänteiseltä ja pinnalliselta. Jos minulla ei olisi sen enempää sanottavaa, harkitsisin kahdesta viitsinkö edes kirjoittaa. En tällä halua mitenkään paheksua tai moralisoida niitä, jotka haluavat kirjoittaa lyhyesti ja usein, pohdiskelen lähinnä vain omaan tyyliäni.

Lienen kummajainen pitkine teksteineni. Suoraan sanottuna en edes halua tietää, jaksaako kukaan lukea näitä vai onko lyhytjännitteinen ja pinnallinen nettikulttuuri vienyt voiton. Itse nimittäin olen netin käytön suhteen ehdottoman pinnallinen ja lyhytjännitteinen.

En jaksa nähdä vaivaa ja keskittyä. RSS-syötteet ovat taivaan lahja: Minun ei tarvitse selata uutislähteiden sivuja läpi (lisää tietoa RSS-syötteistä ks. esim Ylen sivut). Voin selata nopeasti otsikoita ja jos ei kiinnosta siirryn seuraavaan uutispalveluun. Katson mieluummin videoita kuin luen pitkiä syvälisiä nettikolumneja, joita kyllä luen mutta vain harvoin.

Olen siis juuri sellainen ihminen, jollaisen en odota lukevan blogiani juuri paria ensimmäistä kappaletta pidemmälle vaikka aiheet ehkä muuten kiinnostaisivatkin.

Ainakin luulen niin, ja jo se on hyvä syy olla ottamatta selvää lukeeko kukaan tätäkään tekstiä.

En kyttää. Sivulla ei tietääkseni ole mitään ohjelmaa, joka paljastaisi onko joku käynyt lukemassa tämän tekstin – paitsi että voitte paljastaa itsenne. Jätin nimittäin (toiveikkaasti) kommenttiosion kaikille avoimeksi, koska en enää pääse vieraskirjani ylläpitoon. Freebokin mukaan käyttäjätunnustani ei enää ole olemassa. Vieraskirja kuitenkin olla möllöttää verkossa, en voi poistaa sitä, en voi muuttaa sitä. Pitäisi lähettää spostia Freebokin ylläpitoon.

Tv-uutisten tähdet

Tulin törmänneeksi ensimmäistä kertaa MTV3:n kymmenen uutisten kello 21:n mainokseen. En todellakaan katso usein televisiota, mutta nyt kun olen viettämässä pääsiäistäni täällä Savossa tv sattui olemaan otolliseen aikaan auki. Erityisesti dramaattinen kamera zoomauksen ääniefekti oli tipauttaa minut sohvalta – olisivat jättäneet edes sen osan muotiuutisformaatista rapakon pahemmalle puolelle mutta ei.

Siinä, että uutiset – erityisesti mainoskanavien uutiset – rakennetaan tarkasti draaman lainalaisuuksia noudattaen, ei ole mitään uutta. Tämä viihteen edistysaskel - mutisten muodon lipuminen yhä lähemmäksi mitä tahansa halvalla tuotettua jännityssarjaa, yllättää joka kerta.

Nyt kun MTV3 on tuonut suomalaiseen uutismaisemaan, sekä "tämän päivän jaksossa X tapaa Y:n ja A riitaantuu B:n kanssa" -tyyliset etukäteismainostukset että lyhyet uteliaisuutta kiihottavat juonipaljastukset uutisten alkutunnarin aikana, odotan enää alkutekstejä, joissa kerrotaan, kuka on tänään uutisten pääosissa ja kuka sivuosissa – jos mahdollista englanniksi:

Today in the news
Starring
....Ishenbai Kadyrbekovin
....Juhani Salonius,
[...]
Co-starring
....Presidentti Akajevin,
....Vladimir Putin,
....Nils Gustafsson
[...]

Ja niin edelleen.

Lienen ristiriitainen? Luen lyhyitä juttuja ja kirjoitan pitkiä, olen suhteellisen lyhyt jännitteinen netin käyttäjän ja halveksin median alati kasvavaa pinnallisuutta.

Ristiriitaisuus kunniaan!

Meri sisälläni - ajatuksia eutanasiasta

2005-03-23T19:42:00.000+02:00

Päätin siirtyä toiseen blogisoftaan, koska DiaryLand toimi varsin kankeasti. Tämä on nyt ensimmäinen kirjoitus tähän blogiin. Siirrän vielä joitakin tekstejäni tänne käsipelillä, ettei blogi näyttäisi turhan tyhjältä.

Enpä ole näemmä kirjoittanut taaskaan aikoihin. Se selittyy pitkälti sillä, etten ole vain ennättänyt. Savolaisen Osakunnan isännyys on tuottanut uskomattoman paljon töitä. Etenkin helmikuu oli hyvin ohjelman täyteinen. Silloin oli Savolaisen Osakunnan 100-vuotisvuosijuhla. Jatkoilla oli porukkaa noin 300 ja sillikselläkin, seuraavana aamuna noin 130.

Nyt aivan viimeaikoina olen kirjoittanut ahkerasti graduani. Se onkin edennyt kohtuullista vauhtia. Graduohjaajani ei ole vaan vielä ennättänyt kommentoida kokoon parsimiani pätkiä. Toivottavasti kysymys on vain kiireestä.

Käytettävissäni ollutta aikaa ei ainakaan ole lisännyt se, että aloin jälleen seurustelemaan. Mistä pääsenkin näppärällä aasin sillalla aiheeseen, mistä minun piti kirjoittaa, eutanasiaan. Kävimme eilen, minä ja tyttöystäväni Anni siis, katsomassa kehutun Meri sisälläni -elokuvan.

Sivusto http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/mn/mar_adentro.htm tiivistää juonen oikein mainiosti:

"Meri sisälläni on espanjalaisen Alejandro Amenábarin ohjaama tositapahtumiin perustuva elokuva Ramón Sampedrosta, jonka kaikki raajat ovat olleet halvaantuneina lähes 30 vuotta. Hän on elänyt suurimman osan elämästään sängyssä perheensä ja ystäviensä huolehdittavana. Ramónin ainoa toive on kuolla, mutta hän ei pysty siihen ilman apua. Koska yhteiskunnan on vaikeampi hyväksyä armomurhaa kuin monien hänen läheistensä, joutuu hän taistelemaan oikeudestaan kuolla."

Meri sisälläni oli ja on niitä harvoja elokuvia, joita katsoessani olen löytänyt palan kurkustani. Elokuva puhuu aika selvästi eutanasian puolesta, mutta edukseen se ei paukuta sanomaansa vasaralla. Ramón Sampedrosta on tehty hymyilevä ja rauhallinen. Hän ei huou itseinhoa tai katkeruutta – hän haluaa vain ihmisarvoisen elämän – ja kun se on mahdotonta, edes ihmisarvoisen kuoleman.

Elokuvan teema "elämä on oikeus, ei velvollisuus" ei sinänsä ollut pala kurkussa, vaan se, että elokuva oudolla tavalla vahvisti viimeaikaiset ajatukseni.

Ajattelen aika usein kaiken uudestaan. Tarkastan, olenko todella valmis sitoutumaan siihen maailmankuvaan, jonka olen valinnut. Olenko ollut itselleni rehellinen. Viime viikon aikana minua on askarruttanut juuri eutanasia ja kysymys elämän arvosta.

Elämä ei ole oikeus eikä se ole velvollisuus. Eläminen on sekä oikeus että velvollisuus – eläminen itse, yksin. En tarkoita elämistä elämän vuoksi, mahdollisesti vain siksi että elämä ja eläminen sekoitetaan keskenään. Elämän ja elämisen välillä on selvä ero, mutta usein ero jää huomaamatta.

Elämä on ainostaan elämisen edellytys. Se ei ole mikään erityinen arvo – ei erityisen arvokas. Elämä on sanalla sanoen tiettyjen kemiallisten yhdisteiden reaktioita – jatkuvaa muuntumisia muodosta toiseen. Se on täysin materiaalista ja sellaisenaan jokseenkin merkityksetöntä. Elämäni arvo on vastannee noin 75 kiloa vetyä, hiiltä, happea, rautaa – mistä nyt sitten koostunkaan. (Kapitalisti lisäisi päälle brändini arvon, joka on toivoakseni huomattavasti suurempi, minä en tee niin.)

Elämiseni arvo on mittaamaton. Eläminen on aktiivinen prosessi, joka koostuu vapauksista, velvollisuuksita, mahdollisuuksista, ajatuksista, tunteista, mielettömyyksistä, älyllisyydestä – kaikesta sellaisesta, mistä emme oikein tiedä mitä se on – emmekä ehkä koskaan tule tietämäänkään.

Nähnette eron.

Eutanasia päättää elämän mutta se on vain yksi tapa elää. Sanalla sanoen: Elämänsä päättäminen on elämistä – äärirajoilla. Sikäli kuin eutanasia on todella oma valinta, siinä määrin kuin se on omaa elämää, se on täysin oikeutettu. Tämä on analogista itsemurhan kanssa: Itsemurha on täysin hyväksyttävissä, itsemurhaan kannustaminen saati siihen pakottaminen ei ole.

Meri sisälläni oli silmissäni elokuva elämästä vailla elämistä; vailla päätöksiä, joita olisi halunnut tehdä ja vapauksia, jotka olisi halunnut elää. Se vahvisti sitä, että elämä vailla elämistä ei ole minkään arvoista.

Kysymys on viimekädessä siitä, mitä haluaa elää – ja osaa. Ramón ei halunnut eikä osannut elää sitä elämää, joka olisi ollut hänelle mahdollista neliraajahalvaantuneenakin. Elokuvan piispa halusi – ja osasi. Eikö siis Ramónkin olisi voinut oppia nauttimaan elämästään edes siinä määrin, ettei olisi halunnut vain kuolla?

Varmasti olisi voinut mutta olisiko hänen pitänyt. Ei tässä siitä ole kysymys vaan siitä, minkä arvon haluamme antaa ihmisen tahdolle päättää mihin sopeutuu, mistä osasta minäänsä luopuu. Ja edelleen yleistäen kysymys on siitä, tulisiko ihmiset opettaa elämään kuhunkin tilanteeseen sopivalla tavalla?

Toistan: Elämä sinänsä ei ole elämistä, siitä päättäminen ja jopa sen päättäminen on. Elämä ei ole vapaata tai kahlittua. Se vain on. Ainoastaan elämistämme voi luonnehtia vapaaksi tai kahlituksi. Elämisen sopeuttaminen elämän itseisarvon vuoksi – on yksinkertaisesti mieletöntä! Se olisi silkkaa elämisen pilkkaa.

Emmehän halua, että ihmiset oppisivat ja tottuisivat elämään muutaman harvan valtiaan orjina, vaikka se epäilemättä olisi mahdollista. Jos haluaa olla vapaa, tuskinpa kenelläkään on oikeutta tulla sanomaan "sinun pitää luopua halustasi olla vapaa". Jos haluaa kuolla, koska kokee elämisen arvottomaksi, en usko kenelläkään olevan yhtään sen enempää oikeutta vaatia luopumaan haluista ja ne aiheuttavista ikävistä kokemuksistasi.

Kelan seksistiset säädökset

2005-01-23T21:21:00.000+02:00

Selvittelin tällä viikolla opintotukeani, jonka viimeiseksi maksupäiväksi olin mennyt tyhmyyttäni merkkaamaan 31.12.2004. Hain sitä vielä tälle keväälle. Sitten se on loppu. Minulla soitettiin opintotukitoimistosta tämän viikon perjantaina ja pyydettiin toimittamaan sinne vuokrasopimus, jota sieltä ei löytynyt. Asia on sikäli hämmentävä, että kyllä minä on aivan varmasti olen sinne kiikuttanut kun vaadin lisää asumislisää muutettuani tähän nykyiseen asuntooni.

Tässä ei ole vielä mitään kummallista ja ihmeellistä tai seksististä. Pitää yrittää ymmärtää, että kelalla on käsittämätön määrä kaikenlaista paperia, eikä siinä ole mitään ihmeellistä että joku paperi häviää. Sitä vastoin, kun opintoimiston täti tarkisti minulta asunko edelleen avoliitossa Enni Penttilän kanssa, minuun iski välittömästi puolustus mieliala ja tavaton aggressiivisuus mielivaltaisia säädöksi kohtaan. Huomautin puhelimessa että säädös joka mukaan samassa solukommuunissa asuvat mies ja nainen tulkitaan avopariksi mutta kahta miestä tai kahta naista ei, on seksuaalisuutta syrjivä. Tämän argumentin kuitenkin vedin takaisin ennätettyäni kelalle asti.

Minun olisi pitänyt alun perin argumentoida, että kela säädön on hävytön ja seksistinen ja luokkaa yksityisyyttä. Kelalla ei ole mitään oikeutta olettaa, että kaksi "suunnilleen saman ikäistä erisukupuolta olevaa ihmistä jotka asuvat nimellisesti samassa" harrastavat automaattisesti seksiä ja nukkuvat samassa sängyssä (mihin termi avoliitto kai lähinnä viittaa). Yhtä vähän kelalla olisi oikeus ilmoittaa että kaksi samaa sukupuolta olevaa suunnilleen saman ikäistä ihmistä harrastavat seksiä ja nukkuvat samassa vuoteessa ja ovat siksi avopari. Kuulemma iän suhteen sentään käytetään harkintaan. Kuulemma vanhaa naista (=mummoa) ja nuorta miestä ei tulkita avopariksi. Huomaa sukupuolet! vanha mies ja nuori nainen saanevat kelassa erikohtelun. Moista voisi pitää jo melkein kunnianloukkauksena, ongelma on vain siinä, että kela ei julkaise kyseistä tietoa missään eikä se siksi täytä lain määrittämiä kunnianloukkauksen tunnusmerkkejä.

Sitä vastoin moista käytäntöä voi pitää seksuaalista tasa-arvoa puoltavan ja yhteiskunnan rakenteellista seksistisyyttä vastustavan ohjelman vastaisena. Ennen kaikkea se loukkaa jokaisen yksityisyyttä, en voi ymmärtää millä perusteella tuen määrä määräytyy seksuaalielämän perusteella enkä etenkään voi ymmärtää, millä perusteella kelalla on oikeus seksististen ennakko asenteiden perustella ilman parempaa tietoa tehdä päätöksiä seksuaalisen käyttäytymisen perusteella.

Minun ja Ennin tapauksessa tämä ei ole ongelma, koska emme ole kumpikaan ansainneet niin paljon että sillä olisi vaikutusta tukeen. En myöskään halua kiistää, ettemmekö olisi olleet avopari, ettenkö olisi harrastanut hänen kanssaan seksiä tai ettenkö olisi nukkunut samassa sängyssä. Asia kuitenkaan mielestäni Kelalle kuulu. Kaikissa virallisissa yhteyksissä kiistän olleen avoliitossa. Koska sukupuolielämäni on täysin minun oma yksityinen asia eikä se oletus arvoisesti kuulu sen enempää valtiolle kuin kirkollekaan. Ainoa poikkeus tähän voisi olla jonkin sukupuolitauti epidemian selvittäminen. Tällaisissa useiden ihmisten terveyteen vaikuttavissa yhteyksissä suostu kertomaan myös valtiota vallan edustajille mitä olen harrastanut, kenen kanssa ja millaisin välinein.

Sitä vastoin yksityisesti – ihmiseltä ihmiselle, ystävänä ystävälle – olen valmis kertomaan hyvinkin vapamielisesti omasta seksuaalisuudestani. Ei se varsinaisesti mikään suurikaan salaisuus ole. Henkilökohtaisesti en pidä suomalaisuudelle aivan liian tyypillisesti sulkeutuneesta asenteesta seksuaalisuutta, eroottisuutta ja sukupuolisuutta kohtaan. Seksuaalisuus on vain ja ainoastaan ihmisten välinen asia, ei ihmisen ja valtio tai muun vastaavan instituution.

Satunnainen argumentti vallitsevaa huumeahdasmielisyyttä vastaan

Taustana kerrottakoon että olen silloin tällöin jutellut suomen huumepolitiikasta muuan Elämäntapaliittossa huumevalitustyötä tekevän ystäväni kanssa. Henkilökohtaisesti olen huumeiden (ml. alkoholi ja tupakka) käytön järkeistämisen ja kohtuullistamisen kannalla. Uskon että siinä mielessä olemme samalla "puolella". En kuitenkaan voi hyväksyä kaikkia "mukamas järkeistämiseen ja kohtuullistamiseen" tähtääviä argumentteja. Tämä teksti perustuu pariin sähköpostiin, jotka olen tullut kirjoittaneeksi.

Tyypillinen huumeiden viihdekäytön laillistamisen puoltajien argumentti on seuraavanlainen: Huumeiden kannabiksesta ekstaasin ei-lääketieteellinen käyttö ja markkinointi on laitonta, koska ne ovat vaarallisia. Myös alkoholi, kahvi ja tupakka ovat terveydelle vaarallisia mutta ne eivät ole laittomia, koska ne kulkeutuivat Suomeen historiallisesti otolliseen aikaan.

Terveyshaitat eivät siten ole ainoa peruste tehdä jostain aineesta laiton, siispä raja laillisen ja laittomien huumeiden ja päihteiden välillä mielivaltainen. Jos esimerkiksi kannabis olisi yleistynyt Suomessa ennen tupakkaa olisi luultavampaa, että tupakka olisi laiton terveyshaittojensa takia. Argumentti on sikäli hyvä, että se vaatii lainsäädännöltä johdonmukaisuutta sekä rationaalisuutta, ja siten syö pohjaa kaikilta niiltä huumeiden laillistamisen ja viihdekäytön vastustajien argumentilta, jossa vedotaan rationaalisuuteen ja/tai johdonmukaisuuteen.

Argumentti ei tietysti toimi esimerkiksi, jos vastapuolen mielestä myös alkoholi, kahvi ja tupakka tulisi kieltää lailla terveyshaittojen takia. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole. Siispä: Miksi huumeiden laillisuuden ja viihdekäytön puolustajien pitäisi ottaa vastustajiensa rationaalisuusvaateet vakavasti, jos heidän argumenttiensa perustana löytyy joukko poliittishistoriallisia jaotteluja, jotka ovat vähintäänkin arationaalisia elleivät peräti irrationaalisia? Asiaa ei ainakaan paranna se tosiseikka, että suur(in)ta osa huumaavista aineista saa käyttää täysin laillisesti lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Tämä on pääasiallinen syy siihen, ettei valistuksessa tulisi mielestäni vedota lainsäädäntöön kuin ehkä marginaalisesti. Ylipäätään huumepolitiikkaa pitäisi tehdä mahdollisimman vähän lainsäädännön avulla, sillä se on aina enemmän tai vähemmän sidoksissa poliittis-historiallisiin, ei-rationalisiin ja ei-eettisiin tekijöihin, siinä missä päätöksen käyttää tai olla käyttämättä huumeita ja päihteitä tulisi perustua rationaaliseen harkintaan ja henkilökohtaisiin eettisiin valintoihin.

Ylipäätään jos lainsäädännöllä ja etiikalla on mitään tekemistä toistensa kanssa suunnan tulisi olla toinen. Lainsäädännön tulisi olla eettistä, ja se voi olla eettisten valintojen perustana vain sikäli kuin sen perusta on eettinen.

Vasta-argumentteja ja vastavasta-arugmentteja

"Kannabiksen vapauttaminen todennäköisesti lisäisi kokonaiskäyttöä ja samalla haitat kasvaisivat. "

Todennäköisesti se kyllä lisäisi sen kokonaiskäyttöä ainakin väliaikaisesti. Toinen kysymys on, missä määrin se lisäisi myös ongelmakäyttöä ja siitä ynnä muista huumeista (ml. alkoholi ja tupakka) aiheutuvia ongelmia. Toisin sanoen määrän perusteella ei voi tuosta noin vain tehdä laadullisia johtopäätöksiä.

Esimerkiksi jalkapallon pelaaja määrän lisääntyminen ei suoraan implikoi jalkapallon tason kasvua. Sama pätee myös kielteisiksi koettuihin laadullisiin ominaisuuksiin.

En ylipäätään tiedä, mitä tarkalleen ottaen tarkoitetaan sanalla "vapauttaminen" tässä yhteydessä. Itse puhuisin ennemmin "viihdekäytön laillistamisesta" enkä "kannabiksen vapauttamisesta".

"Suomi ei tarvitse enää alkoholin rinnalle uutta päihdettä, oli se mikä hyvänsä."

Minusta "Suomi" ei "tarvitse" alkoholiakaan päihteenä. Ylipäätään yksikään ihminen ei todella tarvitse alkoholia tai mitään muuta aivotoiminnan osittain lamauttavaa ja fyysisiä vaurioita tuottavaa myrkkyä. Minusta koko keskustelu alkoholin tai minkään huumeen käytön tarpeesta on mieletön tai vähintäänkin kummallinen, koska ei sitä juoda yleensä minkään todellisen hyödyn takia tai todellisen tarpeen tyydyttämiseksi. Ihmisten fantasiat ovat tietysti täysin toinen asia.

Asian absurdiutta lisää se, että monia ns. laittomia huumeita käytetään täysin laillisina lääkeaineina (esim. opiaatit kipulääkkeissä, amfetaminiinia esim. ADHD:n hoidossa, GBL:ä uni- ja psyykelääkkeissä ja jopa kannabista lähinnä syövän saattohoidossa kipulääkkeenä jossain päin maailmaa). Alkoholi ei käsittääkseni ole missään lääkkeessä vaikuttava ainesosa vaan se kelpaa lähinnä liuottimeksi. Monien laittomien huumeiden lääketieteellisten sovellusten käyttöä voidaan usein perustella tarpeella, alkoholin todellinen perusteltavissa oleva käyttötarve liittyy lähinnä puhdistukseen ja aineiden liuottamiseen.

Olen hyvinkin samaa mieltä siitä, että "Suomi ei tarvitse alkoholin rinnalle uutta päihdettä". Kuitenkin jos ja kun puhutaan yhteiskunnasta ja lainsäädännöstä, tarpeen puutetta ei voi käyttää perusteena mihinkään.

Etiikkaa ajatellen esimerkiksi valtioneuvosto ei saa julistaa ulkonaliikkumiskieltoa klo 02-05 väliselle ajalle sillä perusteella, ettei ihmisten ilman erityistä syytä ja siihen haettavaa erityislupaa "tarvitse" liikkua ulkona aamuyöllä. Toisin sanoen olisi mielestäni demokraattisten ja liberaalien perusteiden vastaista julistaa aamuyön "viihdekäyttökieltoa". En epäile lainkaan, etteikö tällaisella säädöksellä olisi esimerkiksi rikollisuutta ja pahoinpitelyitä vähentävä vaikutus, mutta silti en voisi hyväksyä moista.

Minusta tuo esittämäsi argumentti on virheellinen, koska alkoholin tai minkään muunkaan huumeen viihdekäyttö ei ole tarve, ja toiseksi koska on hyvin vaikea perustella, miksi tarpeen puutteen pitäisi olla peruste yhtään mihinkään etenkään lainsäädännössä.

"Kyseessä on myös meidän kulttuurille vieras aine ja yhtäkkinen vapauttaminen sotisi todennäköisesti kansalaisten enemmistön arvoja vastaan."

Minusta tuo väite on toisaalta itsestään selvä ja toisaalta yksinkertaisesti naiivi. Totta kai minkä tahansa demonisoidun asian (sen tarkemmin ottamatta kantaa demonisoinnin oikeutukseen ja paikkansa pitävyyteen) laillistaminen "sotii enemmistön arvoja vastaan", koska enemmistön arvot perustuvat ensisijaisesti eräänlaiseen propagandaan – tarkemmin, onnistuneeseen osaan siitä.

Naiivius liittyy lähinnä siihen, että enemmistön arvot eivät välttämättä sinänsä ola hyviä ja oikeutettua.

Esimerkiksi vielä keskiajalla enemmistö saattoi hyvinkin kannattaa (maa)orjuutta, mutta tästä ei seuraa, etteikö orjuutta tulisi lopettaa. Vastaavasti enemmistön arvot ovat saattaneet Suomessakin olla naisten yleistä äänioikeutta vastaan. Minusta on kuitenkin jokseenkin selvää, että edistyksellinen valtionjohto teki oikein salliessaan myös naisten äänestää. Edelleen vielä 1950-luvulla ympäristönsuojelu ei ollut minkäänlainen arvo. Tästä ei kuitenkaan seuraa sitä, että sen ei myöskään pitäisi olla arvo. Ympäristöaktivistit ovat tehneet aivan oikein nostaessaan ympäristön yhdeksi keskeiseksi arvoksi yhteiskunnassa, vaikka moinen saattoi vielä 50-luvulla olla enemmistön mielestä täysin turhaa ja siinä mielessä heidän arvomaailmansa vastaista.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pointti lienee selvä: Minkään asia eettistä oikeutusta tai sen hyvyyttä ei voi arvioida vain vallitsevan yleisen mielipiteen perusteella. Erityisen epäilyttävää moinen yleiseen mielipiteeseen vetoaminen on, jos yleiseen mielipiteeseen on pyritty aktiivisesti vaikuttamaan kuten huumeiden tapauksessa valistuksen muodossa.

En halua sanoa, etteikö yleiseen mielipiteeseen tulisi joissain tapauksessa vaikuttaa tai etteikö sen tulisi vaikuttaa päätöksen tekoon. Sanon vaan, että niiden tulisi sulkea toisensa pois. Jos mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan, niin silloin julkinen mielipide ei saa tietenkään oikeuttaa pyrkimystä vaikuttaa siihen - moinen on aivan ilmiselvästi pahalla tapaa kehämäistä. Vastaavasti jos julkinen mielipide vaikuttaa päätöksen tekoon, sitä ei tulisi pyrkiä vahvistamaan vielä entisestään propagandalla, miksi haluan kutsua kaikkia valtion pyrkimyksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi on eettisesti väärin, että valtaan päässyt puolue tai henkilö pyrkii valtansa avulla kasvattamaan omaa suosiotaan (kuten mm. Putin Venäjällä ja Belrusconi Italiassa).

"Se mikä toimii teoriassa ei välttämättä toimi käytännössä nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa."

Siinä tapauksessa teoria on väärä tai huono. Huonon teorian ja käytännön yhteensopimattomuus pitäisi kannustaa kehittämään parempia teorioita. Valitettavasti se huumepolitiikan tapauksessa tuntuu kannustavan hieman liian suuressa määrin konservatiivisuuteen ja paternalismiin. En nyt halua missään nimessä sanoa, että konservatiivisuus ja parernalismi olisivat mitenkään huonoja ajattelutapoja, vaikkakaan itse en niitä kovin korkealle arvosta.

Toiseksi: Minusta on vähintäänkin kummallista politiikkaa pohtia toimisiko jonkin asia nykyisessä tilanteessa, koska puhutaan tulevaisuudesta. Ennemmin tulisi pohtia missä mahdollisissa tilanteissa jonkin asia toimii ja missä ei.

Tekosyitä kirjoittamattomuuteen

2005-01-07T21:29:00.000+02:00

Joululomalla tuli näemmä kirjoiteltua aika vähän tänne. Ylipäätään olen nyt selvästi jäljessä tavoitteestani kirjoittaa pari sivua per päivä. Epäilen suuresti, että isännyys kausi ei ainakaan auta pitämään tavoitteesta kiinni, mutta voihan sitä aina yllättää itsensä.

Tässä on kyllä paikka selitykselle.

Alkuosa joululomasta kului pelaillessa vanhojen Varkaus-kavereiden kanssa lauta-, strategia- ja roolipelejä. Pyrkimyksenä oli pelata mahdollisimman paljon, eli yli 12 tuntia päivässä. Siinä ei enää jäänyt aikaa päiväkirja merkinnöille.

Pian Joulun jälkeen – vastoin puheita ja suunnitelmia – useimmat Varkaus-kaverit olivat siirtyivät Varkauden harmaalta alueelta jälleen kaidalle tielle opiskelumaailman rientoihin tai valmistelemaan uutta vuotta. Minä taas jäin Varkauteen. Periaatteessa minulla olisi ollut silloin aikaa kirjoittaa vaikka kuinka – mutta ilmipiiri ja olotila olivat täysin älyllisesti stimuloimattomia. Olin perin tyytyväinen, että sain sentään luettua loman aikana kirjaa ihan kannesta kanteen (Bohmin On Creativity ja Chomskyn Ideaologia ja valta I). Tavoitteena oli tosin saada luettua vielä kolmaskin kirja, Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan. Se ei enää luonnistunut.

Tilanne olisi tietysti ollut hieman toinen, jos välissä ei olisi ollut uutta vuotta. Juhlin uutta vuotta Jyväskylässä. Tapauksessani uuden vuoden vietto koostui Opinkivessä saunomisesta ynnä bileistämisestä ja käsittämättömästä krapulasta. Moinen söi käytännössä kaksi päivää tehokasta työaikaa, mutta opetti toki paljon.

Jos uskoisin yliluonnolliseen, epäilisin lauantain voimarikkaan krapulan oleva jumalallinen varoitus isännyyskauden vaaroista ja viettelyksistä – ja vaikka olenkin vakaumuksellinen ateisti saatan ottaa tuon varoituksen melkein vakavasti. En nimittäin juonut mitenkään epänormaalin paljon. Monesti olen juonut vielä enemmän ja saanut tuskin mainittavan krapulan. Menin joka tapauksessa Jounin ja Vesan kanssa Jounin kämpälle nukkumaan siinä kolmen neljän maissa. Itse olin vielä lähdön paikkeille kovasti juhlatuulella, mutta lähinnä koska laskuhumala varoitteli jo tulostaan, päätin lähteä. Toinen merkittävä syy lähtöön oli se, että muuan Varkaus-kaverin ihastus meni ihastumaan minuun. Lähteminen oli otaksuakseni paras tapa välttää kaikki potentiaaliset ihmissuhdesotkut ja kuitata ikävällä tapaa mieleen noussut ajatus "voi vittu, taasko!?" asianmukaisella tahdikkuudella.

Uutisten viihdekäyttäjien kärsimykset

Kolmas syy siihen, etten saanut kirjoitettua oli – kuten jo mainitsin – älyllisesti heikosti stimuloiva ilmapiiri ja olotila. Tämä saattaa kuulostaa kyyniseltä ja julmalta mutta tosiaasia on, että kaikki kaltaiseni uutisten viihdekäyttäjät kärsivät suunnattomasti Aasian katastrofin tuottamasta yksipuolisesta uutisoinnista. Mielestäni on täysin kohtuutonta uhrata koko viikon uutiset yhden ja saman asian uutisoimiseen ja kertaamiseen.

Esimerkiksi Iranissa Bamin tuhoutuminen maanjäristyksen seurauksena sai runsaasti uutisaikaa noin parina kolmena päivänä mutta ei sentään kertaakaan koko puoli yhdeksän uutisten keston verran. Iranissa toki kuoli vain 30 000 ihmistä ja eikä alueella ollut juurikaan ulkomaalaisten lomaparatiiseja. Peter Symonds kirjoittaa:

UN relief coordinator Egeland told reporters this week that “we have 20 parallel catastrophes unfolding” around the world. Pointing to the ongoing disasters in the eastern Congo and the Darfur region of western Sudan, he declared, “[H]ere is my criticism of the rich world: Could we wake up please to those 20 forgotten emergencies”. ( Peter Symonds: Hypocrisy and self interest at tsunami summit in Jakarta. WSWS.org:ssa.)

Sopii miettiä mitä ne noin 18 muuta tällä hetkellä meneillään olevaa katastrofia Darfurin, itä-Kongon ja tämän paljon puhutun tsunamin lisäksi mahtavat olla, koska minä en kylmiltään osaisi mainita yhtäkään. Pitänee ottaa selvää.

Ylipäätään mietityttää mitenhän luvattujen monen miljardin avustusten käy kunhan uutiskeila siirtyy toisaalle. Luvattiinhan Bamin alueen maanjäristyksen uhreille miljardiavustuksia mutta loppujen lopuksi avustuksia saapui perille vajaa 18 miljoonaa dollaria (ibid.). Erityisen paljon todellisten avustusten määrä epäilyttää kuin suurimpana auttaja uutisissa komeilee Yhdysvallat, joka on kuuluisa konservatiivisesta itsekeskeisyydestään ja kyvyttömyydestään kaikkeen kehitysapuun, jolla on miljardien dollareiden rästit YK:lle ja joka toistuvasti jättää täysin huomioimatta YK:n ja muun kansainvälisen yhteisön näkemyksen ja päätökset – vain muutamia pieniä huomioita tehdäkseni (ks. esim. Chomsky: Ideologia ja valta I).

Eivät uutisten viihdekäyttäjien kärsimykset ole vieläkään päättyneet. Uutisten painopiste on tosin siirtynyt selvästi enemmän tekopyhyyden puolelle: jumalanpalveluksia, muistokonsertteja, katastrofissa menehtyneitä rock-tähtiä (Aki Sirkesalo). On toki hyvä asia, että katastrofin uhrit saavat rahallista tukea, kunhan se ei ole pois muilta katastrofeilta – ja kunhan se ei ole vain tapa omanarvontunnon buustaamiseen.

Näiden kaikkien syiden takia en ole pysynyt tavoitteessani kirjoittaa pari sivua per päivä. Mutta lupaan ainakin yrittää tehdä parannuksen.

Lisää nihilismiä kiukaalle

2004-12-25T22:17:00.000+02:00

Ostin heräteostoksena joululahjakauppoja kiertäessäni Noam Chomskyn Ideologia ja valta I:n. Vastoin kuin kielioppi teoretisointi Chomskyn poliittis-ideologiset tekstit ovat järjestään olleet todella helppoa luettavaa. Syykin on ilmeinen: Chomsky suuntaa tekstinsä potentiaaliselle vastarinnalle – ei eliitille. Hän pyrkii siihen, että hänen tekstejään pystyvät lukemaan ja ymmärtämään hekin, joilla ei ole akateemista koulutusta.

Itse pidän Chomskyn tekstejä hieman liian optimistisina ja siksi vainoharhaisina. Hän tuntuu olettavan "pahan" johtuvan pahantahtoisten pääoman kaitsijoiden ja muun erityisesti taloudellisen – mutta myös poliittisen – eliitin ilkeistä juonista. On varmasti olemassa Chomskyn olettamia "superpahiksikia", jotka kyykyttävät vain harrastuksen ja huvin vuoksi köyhiä ja vähäosaisia, mutta tuskinpa heitä on mitenkään merkittävää määrää selittämään Chomskyn havaintoja, esimerkiksi sitä, että USA:n hallitus on tullut järjestelmällisesti vastustaneeksi demokraattisia kansalaisten hyvinvoinnin kasvattamiseen tähtääviä hallituksia.

Esimerkkeinä Chomsky esittää Dominikaanisen tasavallan, jossa ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin Boschin valtakausi jatkui 9 kuukautta, kunnes sotilasvallankaappaus korjasi asiat ennalleen. Toinen esimerkki voisi olla El Salvador, missä hallitus yritti parantaa intiaanien asemaa ja jakoi heille maata maanviljelemistä varten. Yhdysvallat tuki terroria, jolla intiaanit ajettiin pois maaplänteiltään. Kolmas esimerkki voisi olla Filippiinit ja Itä-Timor, josta vaiettiin hyvin pitkään länsimedioissa ja kun asia nousi otsikoihin, oli jo myöhäistä. Ylipäätään Chomskyn esittämä esimerkkien vyöry on mykistävä ja nopea vilkaisu viitteisiin vakuutti, että esimerkit ovat vieläpä todellisia.

Kysymys on nyt siitä, miten USA:n tosiasiassa demokratian vastainen toiminta on ymmärrettävissä ja selitettävissä. Chomskyn ajatus siitä, että maailmaa pyörittää pieni rikkaiden pääoman haltijoiden ja bisnesmaailman eliitti, ei täysin vakuuta. (Siteeraisin tässä Platonia, mutta valitettavasti Platonin tekstit ovat Helsingissä. Joka tapauksessa) Platon sekä Gorgias-dialogiss että Valtiossa todistelee diktaattorien olevan kaikista vähiten vapaita, koska he joutuva palvelemaan – tahtoivat tai eivät – fiktiota vallasta ja hallitsemisesta. Näin ajattelen myös olevan pitkälti talousmaailman eliitin tilan: he joutuvat – tahtoivat tai eivät – seuraamaan tiettyä fiktiota rikkaudesta ja talouden pyörittämisestä. He palvelevat koneita ja tavaroita, eivätkä ne jätä tilaa pahantahtoisuudelle – teknologia, tavarat ja edistyminen ovat korvanneet vapaan tahdon.

"kohde auton vasemmalla puolella" "selvä" "tulita"

Ajatuksen selventämiseksi referoin muistaakseni Persianlahden sodasta tehtyä videota. Oli yö. Videossa näkyi jonkin tehokkaan tykin tähtäin näyttö ja ääniraidalla kuuluivat sotilaan ja komentokeskuksen välinen keskustelu. Ilmeisesti komentokeskus näki saman kuvan. Tähtäimessä näkyi sinisiä hahmoja, auto ja puro. Ilmeisesti taustalla oli peltoa. Komentokeskuksesta annettiin käsky tulittaa: "kohde auton vasemmalla puolella" "selvä" "tulita". Tähtäimessä välähtää muutama valopallo. Kohteella ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. Seuraava kohde on toisella puolella autoa – sama proseduuri. Kolmas piiloutuu auton taakse. Komentokeskus kertoo, että kolmas kohde on auton takana ja kehottaa tulittamaan autoa. Sotilas tottelee. Auto lentää ilmaan ja ilmeisesti kolmas kohde auton mukana.

Huomattavaa esimerkissä on, että ihmisistä puhutaan kohteina. Heille ei anneta edes sitä inhimillisyyttä, minkä termi "vihollinen" olisi suonut. Järjestelmä toi mieleen videopelin. Peliohjeet kuuluvat radiosta, pelaaja – sotilas – ohjaa täysin mekaanisesti, ajattelematta tähtäimen oikeaan kohtaan ja painaa nappia. Kaikki tapahtuu kauniisti ja steriilisti, verta ei näy, vain kivoja valopalloja sinimustaa taustaa vasten ja kuvaruudulla kaatuvia sinivalkoisia hahmoja. Periaatteessa kuka tahansa pystyisi painamaan nappia sen suuremmin asiaa ajattelematta ja tuntematta siitä moraalista tuskaa: tähän jenkkiarmeija on juuri pyrkinyt. Kun sotilaat eivät joudu kohtaamaan toimiensa seurauksia, moraalisia ongelmia ei juurikaan synny, eikä siten monia muitakaan ongelmia.

Sama mekaanisuus koskee myös Chomskyn demonisoimaa jenkkihallitusta ja talousmaailman eliittiä. Aikojen saatossa, kenenkään välttämättä tietoisesti pyrkimättä siihen, USA:an on rakentunut yllä kuvaamani tilanteen kaltainen peli. Pelin pelaajat ja siitä kärsivät eivät joudu koskaan kohtaamaan toisiaan. Pelaajat saavat palkkion siitä, että tottelevat – konetta. Pelin ohjaajat eivät keskimäärin hahmota kokonaisuutta eivätkä tajua mitä tekevät, sillä he ovat vielä kauempana "kohteesta". Informaatiota on yksinkertaisesti liikaa, se on liian yksityiskohtaista ja sen avaaminen vaatisi liian paljon aikaa. On helpompi tulkita raportteja kaavamaisen välinpitämättömästi ja poimia niistä muutamia muka tärkeitä yksityiskohtia ja toimia kuten on aina ennekin toimittu.

Kokonaisuutta ei voi saavuttaa?

Otan havainnollisen esimerkin: Ajatellaan että hallituksen (en tässä määrittele tarkasti minkä maan hallituksesta on kyse) alaisessa viestintä virastossa on jokaisella johtajalla on 20 alaista. Yhteensä alaisia on 100. Periaatteessa näyttää siltä, että tilanne on inhimillinen. Sanotaan että jokainen alainen tekee tunnollisesti työtään ja yrittää pyyteettömästi seurata maailman ja kotimaan tapahtumia sekä analysoida niitä. Jokainen kirjoittaa johtajalleen keskimäärin sivumittaisen referaatin päivässä ja sekä yhden pidemmän 30 sivun mittaisen raportin kuukaudessa. Kymmenen sivun raportti on kirjoitettu kohtuullisella akateemisella, harmaalla kielellä ja ne sisältävät paljon täsmällistä kvantitatiivista tietoa. 30 sivun raportit toimitetaan myös muille esimiehille.

Tässä fiktiivisessä tapauksessa esimies saa luettavakseen 3600 (1*20*30+100*30) sivua raportteja ja sähköposti viestintää kuukaudessa. Koska sivumäärä on järjetön, oletetaan että alaiset ovat hieman laiskempia ja toimittavat vain puolet tuosta teksti määrätä. Edelleen sivuja on 1850, mikä kaiken muun työn ohessa on melkoinen urakka etenkin, jos haluaa hahmottaa kokonaisuuden numeroiden takaa. Alaisilla on riittävästi tekemistä omassa pienessä leikkilaatikossaan. On turha edes kuvitella, että he pyrkisivät vakavasti rakentamaan hyvää kokonaiskuvaa. Enemmin he etsivät tiedostamattaan todisteita omille hypoteeseilleen ja arvailuilleen kaikkea muuta kuin avoimin mielin.

Kokonaisuuden hahmottamiseen on kaikenmaailman komiteoita ja työryhmiä. Ongelma on siinä, että vaatii suurta rohkeutta tuottaa jotain sellaista mikä eroaa huomattavasti kaikesta aikaisemmin tehdyistä johtopäätöksistä.

Pointtini on, että muutos vie aikansa. Kukaan ei varsinaisesti ole syypää siihen, että se tapahtuu hitaasti ja että usein kehitys vie "väärään suuntaan". Tosiasia on, että osana suurta koneistoa, vapaan tahdon osuus on huomattavasti pienempi kuin toivomme – ja sen osuutta entisestään pienentää suurille koneistolle tyypillinen taipumus tuottaa välinpitämättömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää kokonaisuus.

Tästä näkökulmasta Chomskyn kuvailema demoni on erikoistuminen, tiukka pitäytyminen omalla pienellä leikkilaatikolla, äärimmilleen viritetty individualismi ja haluttomuus keskustella kriittisesti teknologiasta (kuten Heidegger siitä haluaisi keskusteltavan).

Palatakseni vielä hetkeksi Persianlahden sota esimerkkiin: Talouseliitti vastaa sotilasta joka istuu puikkojen takana, talouden tunnusluvut vastaavat tähtäinnäyttöä ja aikojen saatossa rakentunut koneisto komentokeskusta. Talouseliitti tottelee konetta, koska sille ei ole opetettu ainuttakaan oman toiminnan arviointi tapaa, joka asettaisi koneen käskyvallan kyseenalaiseksi. Samaan tapaa sotilaan on itse oivallettava sellainen tapa mitata oman toiminnan hyvyyttä, joka sallii kapinoida ylempää valtaa vastaan. Hänen on ratkaistava, kuinka hän kapinoinnin jälkeen voi ajatella rakastavansa ja palvelevansa lähimmäisiään, joita hän sodassa puolustaa - muka. Hänen on keksittävä, ettei ansiokas palvelus sekä siitä saadut mitalit ja ylennykset, ole kaikki kaikessa.

Mietteitä joulukuun alun varrelta

2004-12-12T22:19:00.000+02:00

En ole ennättänyt kirjoittaa tänne aikoihin. Kirjoittelen siksi nyt hieman laajemmin menneiden viikkojen tapahtumista ja ajatuksista.

Laulukirjan DL (6.12.)

Laulukirjan piti olla tänään valmis ja matkalla painolle tänään - niin kuvittelin. Todellisuus selvisi aamupäivällä 6.12. Laulukirja piti toimittaa painolle vasta tämän kuun puolivälissä. Tulin joka tapauksessa kiiruhtaneeksi ja taittaneeksi laulukirjan tähän päivään mennessä. Loppuaika meni hiomiseen ja sitä riitti.

Tuntuu siltä, että täysin riippumatta siitä, kuinka paljon korostaa tarkkuutta käsikirjoitus vaiheessa, taittaja saa olla korjaamassa virheitä muka täysin valmiista ja moneen kertaan tarkastetusta käsikirjoitusta. Korjasin Ennin kanssa sivukaupalla virheitä, jotka olisi pitänyt korjata ja pohtia ennen taittovaihetta: pedantisti ylläpidetty korjausloki paisui lähemmäs kymmenen sivun mittaiseksi. Luulenpa, että se jos jokin sai ihmiset huomaamaan, kuinka paljon virheitä käsikirjoitukseen jäi.

Koerupeama 7-9.12.

Kävin tekemässä ne ainoat tentit mitä minulla oli tehtävänä – 3 kappaletta. Totta kai kaikki sattuivat peräkkäisille päiville. Yksi tenteistä meni jo läpi, muiden tuloksia saanee odotella tammikuulle. En usko pitäväni mitään kiirettä tulosten kanssa. Pariviikkoa myöhemmin palautin vihdoin ja viimein kandini Andre Maurylle. Jos kaikki menee hyvin saan syksyltä 15,5 opintoviikkoa – en siis mitenkään erityisen runsaasti.

Turun matka (11.-13.9.)

Kävin Jitkiksen kanssa pöyrähtämässä Turussa. Pääsemme soveltamaan Pelageya -nimisen pelin molempiin osiin Hovimestarin päivällisen oppeja (eli tekemään ryhmäyttämistä, hahmotulkintaa, lämpäreitä) suuremmassa mittakaavassa.

Muutenkin matka sujui oikein mukavasti itse matkoja lukuun ottamatta. Helsinki - Turku -tie on käsittämättömän pimeä tähän aikaan vuodesta jos ja kun lunta ei ole maassa nimeksikään. Jostain kumman syystä tien varrella pimeimmissä kohdissa ei ole aina edes heijastin tolppia. Niille olisi kyllä kysyntää, musta tie ja sen kuluneet reuna- ja keskiviivat eivät meinaa erottua kunnolla sysi mustasta pientareesta etenkään jos ei voi pitää edes pitkiä valoja päällä vastaantulevan liikenteen takia ja ilmassa leijuu hienoinen sumu.

Aivot ja tietoisuus - neurotieteen filosofia -kurssi 14.-17.12

Kurssi oli ehdottomasti yksi syksyn mielenkiintoisimmista. Ydinkysymys kuului kuinka materiaaliset (biologiset) aivot voivat tuottaa tietoisuuden. Olin tosin menettää hermoni yhden opiskelijan kanssa, jolle ei yksinkertaisesti mennyt jakeluun edes neurotieteiden perusolettamus, hän hämmästeli miksi meidän pitää yrittää selittää kuinka materiaalisest aivot tuottavat tietoisuuden, emmekö voisi vain tyytyä siihen että ne nyt vaan tuottavat. Avasin suuni kerran ja yritin argumentoida häntä vastaan. Toivotonta. En vielä osaa vääntää riittävän hyvin rautalangasta enkä halunnut tuhlata kurssin aikaa moiseen – no jätänpä sanomatta mihin.

Pääargumenttini oli ja on joka tapauksessa, että jos tyytyisimme siihen, että asiat vain toimivat jollain tavalla emmekä yrittäisi selittää "miksi" koko tiede olisi täysin mieletöntä. Yhtä hyvin voisimme sanoa että olemme olemassa koska niin nyt vaan on, ei meidän tarvitse yrittää selittää sitä biologian avulla: Onhan se nyt paljon helpompaa katsoa peiliin ja todeta kyllä minä taidan elää ja päätellä siitä että elän kun alkaa kehittää jotain monimutkaista biologista teoriaa siitä miten on mahdollista että elän.

***tanan tieteen kehityksen vastaiset älykääpiöt – niitäkin on olemassa vieläpä filosofian opiskelijoiden joukossa!

Krapulaatio aikadilataatio (18.12.)

Edellisenä päivänä oli ollut narikkabileet. Ei siis liene yllättävää, että tämän päivän tärkein käsitteellinen oivallus oli "krapulaatio aikadilataatio".

Käsite viitaa bileiden jälkeisen väsymyksen ja mahdollisen krapulan aiheuttamaan aika-avaruusvääristymään, joka aiheuttaa sen, että joko maailman nopeutuu tai oma oleminen maailmassa hidastuu. Se tyypillisesti aiheuttaa aikataulun pettämistä ja aikaansaamattomuutta.

Krapulaatio aikadilataatio selittääkin luontevasti bileiden jälkeisen rokulipäivän, jonka kulumista tuskin edes huomaa. Sen aiheuttamaa aika-avaruuden vääristymää voi kuvata kaavalla dt[1]=dt[2]/sqrt(1-v^2/c^2), missä dt[1] on todellinen ajan kuluminen ja dt[2] subjektiivinen ajan kuluminen, v nopeus ja c valon nopeus. Päätellen siitä, että aika-avaruuteni oli hidastunut 25 prosenttia, nopeuteni oli noin 0,66c (korjatkaa toki, jos laskin väärin). Lujaa siis meni. Krapulaatio aikadilataatio käsitteeseen liittyvä nopeuden käsite vaatinee hiomista ja pohtimista: Mistä nopeudesta tässä tapauksesta oikein puhutaan?

Syklinen metafysiikka (19.12., aamuyö)

Oivalsin että David Bohm itse asiassa esittää muotoilun sykliselle metafysiikalle. Perinteisestihän ajattelemme lineaarisesti, että tuoli koostuu molekyyleistä, molekyylit atomeista, atomit edelleen elektroneista, protoneista ja neutroneista, jotka edelleen koostuvat kvanteista. Kvantit saattavat edelleen koostua vielä pienemmistä rakenne osista. Jossakin on joka tapauksessa fundamentaalitaso, josta alkaen kaikki on selitettävissä. Tällainen taso saattaa olla kvanttien taso. Näin siis on perinteisen lineaarisen metafysiikan mukaan.

Bohm ajattelee, että riittävän pienillä aikaskaaloilla ja/tai etäisyyksillä tai riittävän suurilla nopeuksilla aika ja avaruus sotkeutuvat toisiinsa. Tällöin ei enää voi sanoa, että jokin koostuisi joistain pienemmistä hiukkasista kun ei oikein voi sanoa onko enää olemassa mitään muuta kuin epämääräinen kaikkeus, jossa aika ja avaruus ovat toisistaan erottamattomissa.

Toinen tapa ilmaista sama on ajatella, että kvanttitasolla on selviten havaittavissa kuinka hiukkaset aika ajoin kietoutuvat kaiken implikaattiin järjestykseen ja edelleen avautuvat siitä eksplikaatiksi järjestykseksi, jossa ne ilmenevät hiukkasina. Olennaista on, ettemme voi pitää hiukkasia kuin suhteellisen autonomisina ja kaikesta muusta erillisinä. Viimekädessä meillä on käsillä vain yksi rikkomaton kaikkeus.

Toisin sanoen, kun menemme yhä pienempiin aika- ja etäisyysskaaloihin päädymme lopulta kaikkeen tai kaikeuteen (the whole). Vastaavasti kun etenemme yhä suurempiin kokonaisuuksiin (tuoli on osa huonetta, huone osa taloa, talo kaupunkia, kaupunki maapalloa, maapallo aurinkokuntaa jne.) päädymme lopulta kaikkeuteen. Ymmärtääkseni tämä kaikkeus on täsmälleen sama kaikkeus kuin se, johon pääsimme tunkeutumalla yhä pienempiin ja pienempiin aineen rakenne osiin. Kehä on sulkeutunut!

Hyvä pahat uutiset

2004-12-01T22:22:00.000+02:00

En saanut – taas vaihteeksi – nukuttua kunnolla tänä yönä. Menin nukkumaan hyvissä ajoin jo kymmeneltä. Nukuin sikeästi puoli kahteen. Sen jälkeen ainoastaan pyörin sängyssäni.

Uutisten eettisyyden logiikka

Kello 2.15 annoin periksi. Katsoin viimeisimmän Maailmannäyttämöllä jakson. Ohjelma käsitteli (mm.) kysymystä, miksi hyvät uutiset eivät kiinnosta. Tyypillisestähän hyvien uutisten olemattomuudesta on syytetty mediaa. Media ei näytä hyviä uutisia ja sitä kautta luo kuvan maailmasta pohjimmiltaan pahana paikkana elää ja asua. Kun mielikuva pahasta maailmasta on syntynyt, hyvät uutiset eivät tunnut tärkeiltä tai ne jopa tulkitaan yritykseksi piilottaa paha totuus hyvän, turhanpäiväisen hömpänpömpän alle.

Ohjelmassa argumentoitiin jotenkin median puolestakin, mutta en jaksanut oikein kuunnella. Itse olen aika vakuuttunut siitä, että medialla on vaikutusta siihen, että huonot uutiset nähdään hyviä huomattavasti tärkeämpinä, merkittävämpinä ja kiinnostavampina.

Toinen puoli ongelmasta – siitä, että uutiset ovat yksipuolisesti huonoja – on länsimaisen ihmisen krooninen huono omatunto, joka on vääristänyt etiikan logiikkaa. Meistä tuntuu ehdottoman väärältä, olla kiinnostunut hyvistä uutisista, jos jossain on jotain pahasti pielessä. Tietenkin tämä tarve tietää ongelmista ja konflikteista on enimmäkseen täysin tekopyhää, sillä useimmissa tapauksessa emme ole aikeissa tehdä yhtään mitään asioiden korjaamiseksi. Suurinta osaa meistä kylläkin kiinnostaa kuulla, että vaikkapa Darfurissa on meneillään kansamurha, mutta emme kuitenkaan aio tehdä asian eteen mitään. En tässä moraalisessa mielessä laske keräyslippaaseen pudotettua paria ropoa tekemiseksi: kyse on enemmin huonon omatunnon vaientamisesta kuin moraalisesta aktista.

Analogia: Ajatellaan, että näemme rannalla kävellessämme, että joku on uponnut jäihin. Emme kuitenkaan tee mitään. Mahdollisesti perustelemme asian itsellemme sillä, että jäihin vajonneen pelastaminen olisi hyvin vaarallista eikä meiltä voi odottaa oman henkemme vaarantamista toisen pelastamiseksi. Olennaista ajatellen uutisten eettisyyden logiikkaa on se, että moraalisesti on tärkeää nähdä, että joku on uponnut jäihin, ei se mitä tekee asian havaittuaan. Jos esimerkiksi soitan apua – mikä lienee vähintä, mitä voin tehdä, en tee mitään moraalisesti erityisen arvokasti uutisoinnin ja uutisten seuraamisen logiikan näkökulmasta.

Uutisten seuraamisen logiikan mukaisesti olen moraalisesti paha, jos en ole kiinnostunut seuraamaan maailman tapahtumia ja erityisesti jos en ole kiinnostunut huonoista uutisista. Kyse on välinpitämättömyydestä. Monet kansalaisjärjestöt korostavat tätä vielä astetta enemmän. Toimittajien jopa tulisi pyrkiä uutisoimaan kaikki mahdolliset huonot asiantilat. Se, ettei esimerkiksi Kiinan kidutuksista tai Kaukoidän sisällissodista kerrota juuri mitään, on selvä puute niin journalistisessa kuin eettisessäkin mielessä. Kun ei tiedä epäkohdista, ei osaa vaatia niiden korjaamista. Edelleen tuntemattomasta on vaikea välittää, siksi kaikesta, mikä on välittämisen arvoista, pitää tiedä tunnettua.

Siinä, missä aikaisemmin moraalia määritti teko sekä ideat hyvästä ja oikeudenmukaisesta, nyt sitä määrittää ja edeltää tieto. Jotta ylipäätään voisimme olla hyviä, vastuuntuntoisia ihmisiä, meidän on tiedettävä hyvin paljon siitä, mikä ei ole hyvää. Muussa tapauksessa olemme naiiveja tai välinpitämättömiä. Vasta riittävää tietoa seuraa teko ja pohdinta siitä, mikä on todella hyvää ja oikeudenmukaista. Tieto sinänsä on neutraalia – niin usein kuvitellaan virheellisesti. Edes lisäys, kunhan tietoa on riittävästi, ei tee tiedosta neutraalia ja värittymätöntä.

Kiinnostavinta uutisoinnin logiikassa ja siinä, kuinka se on muuttanut moraalia, on kuinka laajasti tekniikka niitä determinoi. Vasta tiedonvälityksen tekniikan räjähdysmäinen kehittyminen on tehnyt tiedosta tekoon ja ideaaleihin nähden ensisijaista. Ei riitä, että elämme omassa pienessä elinpiirissämme, omaa pientä elämä, jossa ei ole sijaa millekään 100 kilometriä etäisemmälle. Koska on mahdollista seurata koko maailman tapahtumia, meidän on oltava tietoinen hyvin laajasti siitä kaikesta. Tästähän teknodeterminismissä on juuri kyse.

Samalla kuitenkin vaatimus tietää vesittää vaatimusta toimia. Emme kuitenkaan voi tehdä kaikkea sitä, mikä olisi hyvää ja oikein, siispä meidän ei tarvitse tehdä mitään – ainoastaan olla tietoisia kaikesta. Näin modernin moraalin logiikka kai kulkee. Tieto väärästä näyttäisi oikeuttavan lamaantumisen vaikka sen tulisi enemmin velvoittaa suhteellistamiseen ja toimintaan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Uskonto erotettava valistuksesta ja moraalista

Pyörin jälleen Maailmannäyttämöllä jakson jälkeen hetken sängyssäni. Yritin saada unta. Lopulta hieman neljän jälkeen annoin periksi. Söin aamiaisen ja aloin opiskella. Luin joitakin kymmeniä sivuja teosta Tutki ja kirjoita – hyvää kertausta mutta varsin vähän mitään uutta.

5.30 aloin katsomaan Atlasta. Toinen iso juttu käsitteli Aids-valistusta Afrikassa. Hupaisaa kuulla, kuinka jenkkien tuki romuttaa toimiviksi todettuja ohjelmia. USA:n tuki menee enimmäkseen kehotuksiin pidättäytyä esiaviollisesta seksistä. Heidän toimittamassa valistuksessa kondomin käyttöön ei kehoteta, päinvastoin. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi Sambian kokonaisvaltaisempi seksuaalivalistus (ABC eli seksistä pidättäytyminen, uskollisuus ja kondomi) on todettu huomattavasti tehokkaammaksi tai toimivammaksi.

Jälleen yksi hyvä peruste lisää sen puolesta, että uskonto ja kaikkinainen valistus on syytä pitää erillään. Pelottaa ajatellakin, millainen tilanne olisi Suomessa, jos täälläkin seksuaalivalistuksessa lähdettäisiin Jeesuksesta ja avioliitosta. Valitettavasti esim. huumevalistuksen osalta taustalla piilevät lähtökohdat taitavat edelleen olla varsin usein kristilliset tai vähintäänkin epäilyttävällä tavalla moralistiset (vaikka toki joitakin hyviäkin valistus ohjelmia löytyy).

Ruotsin kurssilla vuosia sitten Pekka Kaikumo argumentoi uskonnonopetuksen puolesta viittaamalla itäblokin valtioiden moraaliseen rappioon. Rikollisuus rehottaa. Esimerkiksi merkittävä osa tietokoneviruksista koodataan siellä. En jaksa luetella, mistä kaikesta uskonnon opetuksen puuttumisesta voidaan syyttää (ja millä kaikella uskontoa voidaan yrittää glorifioida). On hieman liiankin helppoa päätellä syy–seuraus-suhteita täysin virheellisesti korreloivia muuttuja tuijottamalla. Minä väitän, että rikollisuus esimerkiksi entisissä itäblokin maissa selittyy köyhyydellä eikä uskonnon opetuksen puuttumisella tai sillä ettei sitä ole ollut vajaaseen vuosisataan ole suurtakaan merkitystä asian kanssa.

Ylipäätään minusta olisi tervettä erottaa uskonto ja moraali toisistaan. Moraali ei ole uskonasia tai jotain henkilökohtaista, johon kenelläkään muulla ei (yleensä) ole mitään sanomista. Moraalittomuutta ei voi perustella sillä, ettei nyt vaan huvittanut elää minkään normiston mukaisesti. Uskonto taas on nimenomaan jotain henkilökohtaista ja uskonnottomuutta voi perustella sillä, ettei näe tarpeelliseksi omaksua minkään uskonnon dogmi- tai uskomusjärjestelmää – edes osittain.

Ajatellen esimerkiksi sitä, miten paljon hallaa jenkkien uskontoperustainen moralisointi on saanut aikaan Sambiassa, uskonnon ei tulisi koskaan olla ainakaan moraalin ainoa perusta.

Katumusmaanantai

2004-11-29T22:23:00.000+02:00

Olen viettänyt tänään katumusmaanantaita. Katumusmaanatai alkoi tosin poikkeuksellisesti jo eilen noin 23.30. Olin siinä vaiheessa ehtinyt kavuta Vinnille turvaan tietokoneeni ja vuodesohvani viettelyksiä. Kahvipannu oli tulilla ja oppikirja oli kaivattu repusta.

Ennen varsinaisen katumusharjoituksen alkua lukaisin läpi NYT:n ja kävin noutamassa kahvikupin. Olo oli virkeä, mikä joutui enemmäkseen siitä että heräsin 21.00 hieman laskenta tavasta riippuen 13 tai 10 tunnin päiväunien jälkeen.

Palataanpa ihan alkuun...

Edellinen ilta oli taas vaihteeksi mennyt hieman pitkäksi. Ilta alkoi kuudenmaissa RLT:n takkahuoneella Liisa "Liisis" Keräsen synttäreiden merkeissä. Se jatkui muistaakseni Stella Stars nimiseen ravintolaan.

Ravintolan jälkeen suuntasin Juho "Jitkis" Itkosen kanssa jonkun kaljun tyypin tupareihin. Tupareita pitävän tyypin naama oli kaukaisesti tuttu, mutta en kykene millään muistamaan, kenestä oikeastaan olikaan kyse. Jos siis sinä (lukija) tiedät pitäneesi tuparit lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja epäilet minun olleen sielä, ilmoittaudu osoitteeseen ari-pekka piste lappi miukumauku helsinki piste fi tai vieraskirjaani. Tietäisin mieluusi kenen luona olen ollut.

Tuparit päättyvät neljän ja kuuden välimaastossa. Tarkasta ajan kohdasta minulla ei ole hajuakaan. Tämän jälkeen matkasin Jitkiksen, Mikko "häntä-voi-kuulemma-syyttää-kaikesta" Pervilän sekä turkuvahvistus Annan ja Emman kanssa Keijukaisprinsessojen maahan jatkojen jatkoille. Kotiini ennätin siinä seitsemän maissa.

Tässä ei vielä ole järin paljon syytä katumusmaanantaille. Siinä mitä menin kotonani tekemään - siinä on. Menin perinteiseen tapaani kännisuihkuun. Ensimmäisen vajaan viiden minuutin ajan kännisuihku sujui suunnitelmien mukaan. Sen jälkeen jotain meni pahasti pieleen: sammuin.

Heräsin noin kolmen tunnin kuluttua suihkun lattialta lähinnä siihen, että pääni oli kylmän veden ympäröimä. Olin onnistunut sammumaan osittain viemärin päälle, mikä tässä tapauksessa pelasti minut katumustiistailta. Jos nimittäin viemäri olisi sijoitettu niin, ettei sen päälle voi vahingossakaan sammua, olisin luultavasti maannut siinä pidempään.

Toinen katumusmaanantaihin johdattanut seikka oli, että nukuin koko sunnuntaipäivän. Heräsin klo 21. Päätin, että on turha mennä nukkumaan joskus neljän maissa, milloin olisin vasta todennäköisesti saanut unta. Oli parempi yrittää kääntää unirytmi järkevälle tolalla välittömästi. Otin vielä irkitse yhteyttä Suven toimitukseen ja tunnustin, ettei jutun kirjoittamisesta ole tullut mitään. Vaikka Susj-yhteyshenkilö vakuuttelikin, että juttuja oli riittämiin, katumuksen määrä lisääntyi entisestään.

Päätin siis siirtyä Vinnille katumaan pahaa, valtion nopeaan valmistumiseen tähtäävän politiikan vastaista holtitonta elämää. Bussimatkan ajan pyytelin anteeksi rationaalisuudelta sitä, että minun kaltaiseni takia valtio on päätynyt palkkaamaan Sailaan kaltaisia liberttaristisia hulttioita "kannustamaan" opiskelijoita nopeampaan valmistumiseen. (Tuli tässä juuri mieleeni hauska spekulatiivinen sanaleikki otsikko: Pedofiili syytös ravisuttaa sairasta Sailasta: Sai lasta. =)

Vinnille ehdittyäni suoritin pakottavat katumusta helpottavat toimet - eli keitin puoli pannua kahvia. Tämän jälkeen aloin katumaan. Luin yön aikana noin 130 sivua murteista ja suomenkielen vaihteluista sekä vajaa 50 sivua hyvästä tieteellisestä kirjoittamisesta. (En jaksa kirjoittaa viitteitä.)

Katumusmaanantai jatkunee opiskelun merkeissä. Illalla taittanen hieman laulukirjaa ja käyn lenkillä. Saatan päivän aikana lieventää katumusta tapaamalla muutamaan ystävää.

Tällä hetkellä olo on niin hyvä, että saatan alkaa harjoittaa katumusmaanantoita ihan ilman mitään erityistä syytä katumukseen. Ei myöskään ole mitenkään mahdoton ajatus, että järjestäisin osakuntalaisille mahdollisuuden katua yhdessä holtitonta opiskelijaelämää tai hidasta etenemistä opinnoissa jonain maanantaina.

Tenttikaljoista sotaelokuviin

2004-11-07T22:25:00.000+02:00

Viimepäivät ovat soljuneet lähinnä juhlinnan (ja ehkä hieman taakse jättämisenkin) merkeissä. Keskiviikkona menin yksille tenttikaljoille kello yhdeksänmaissa mielestäni suht' hyvin menneen tentin jälkeen. Palasin kotiin viideltä aamuyöstä. Torstaina tarkoitus oli sopia Jitkiksen kanssa hänen teatterinsa jälkeen tapaamisesta ensiviikolla ihan nopeasti. Sovimme asiaa hieman reilun kuuden tunnin verran, emmekä päässeet mihinkään päätökseen.

Perjantaina tarkoitus oli auttaa hieman Osakunta suunnistuksen rastissa Savolla ja tavata sen jälkeen muuan hyvää ystävääni. Koska ystäväni päätyi muuttamaan suunnitelmiaan, pidin rastia loppuun asti ja menin sen jälkeen jatkoille (alakertaan ESO/VSO:n tiloihin). Kotiin siirryin ensimmäisellä aamubussilla. Oli todella ihme, etten nukkunut oikeaa pysäkkiä ohi.

Lauantaina menin osakunnalle katsomaan sotaelokuva maratonia. Ensimmäinen maratonin sotaelokuva – Talvisota – jäin väliin. Perjantai-ilta vaati veronsa. Muuten jaksoin maratonin loppuun asti eli sunnuntaille klo 13:en. Kaikkiaan katsoin 21 tuntia sotaelokuva joista noin 2-3 tuntia olin pulitajuisessa tai tajuttomassa tilassa. Tilaisuuden järjestänyt Timo Riihonen pisti paremmaksi. Hän katsoi kaikki leffat eikä nukkunut (tietääkseni) välissä silmäystäkään.

Olen alla arvioinut lyhyesti elokuvien toimivuutta.

Käytän arvosteluun yliopisto henkisesti asteikko on 1-:sta 3:en. Normaalien asteikon ulkopuolelta käytän fysiikan laitoksen käyttämää merkintää "-", joka tarkoittaa hylättyä tenttioikeudella. Edelleen merkintä "H" tarkoittaa (yksikäsitteisesti) hylättyä. Lisäksi käytän erikoismerkintöjä "Kuuleeko mäkikotka, täällä korppi", jos koen olevani kykenemätön arvioimaan elokuvaa katsomiskokemukseni (tai oikeammin sen olemattomuuden) perusteella; "E31", jos en katsonut ko. elokuvaa ja "B52", jos nukuin osan elokuvasta.

La 6.11

13.00 Talvisota (kesto 3h 15min) E31, arvio: Kuuleeko mäkikotka, täällä korppi
16.20 Pianisti (Kesto n. 2 h 20 min) arvio: 3
18.50 Kaunis elämä (kesto n. 2h) arvio: 3-
21.00 Navaronen tykit ( kesto n. 2h 40min) arvio: -
23.45 Kotka on laskeutunut (kesto n. 2h 15min) arvio: 1,5

Su 7.11

02.00 Yksi silta liikaa (kesto 2h 55min) B52, arvio: 2
05.00 Suuri pakoretki (kesto n. 2 h 45 min) arvio: 2
07.45 Veteen piirretty viiva (kesto n.2 h 50 min) B52, arvio: Kuuleeko mäkikotka, täällä korppi
10.40 Tora, Tora, Tora (kesto n. 2h 25min) B52, arvio: 2+

Hienoista melenkoliaa

2004-11-04T22:27:00.000+02:00

Hienoista melankoliaa. Enimmäkseen ihan normaalia eilisen illan jälkeistä. Lähdin yksille tentti kaljoille. Näemmä käytännössä se tarkoitti yön mittaista baarireissua. Olin kotona viideltä.

En osaa vieläkään päättää, onko CMX:n kuuntelu merkki pateettisesta vai rakentavasta melankoliasta. Joka tapauksessa olen kuunnellut CMX:ä suunnilleen koko sen vähän hereillä olo ajan.

kuin lintu lepäämässä

kuin lintu lepäämässä
vaikka joka oksa horjuu
kuin kala ennen koskea
tietämättä, taitamatta
epäilysten kirkkotarha
kasvaa piikkipensastaan
kun aika tuskan jälkeen
jatkaa outoa kulkuaan

Olen kuullut aika monen sanovat, että Yrjänän sanoitukset kuvaavat hyvin sitä miltä heistä tuntuu; että he eivät itse olisi pystyneet sanomaan asiaa paremmin. Olen miettinyt missä määrin sanominen määrittää tuntemista ja missä määrin tunteminen kykyä sanoa. Ajatus ei ole uusi, se on saanut enintään uusia puolia.

"Huonosti sanottu, huonosti nähty" on ollut pitkää yksi suosikki sitaattejani. Sääli, ettei sama toimi toiseen suuntaan. Taitavasti valitut, "oikeat" sanat eivät auta juurikaan näkemistä, ne ovat enintään sen välttämätön ehto.

Mitä siteeraamiini Surumurhaajan sanoihin, ne ovat edelleen hyvä kuvaus muuan ihmissuhteestani: kuin rakentaisi korttitaloa, joka on kokoajan romahtamaisillaan, tai tornia joka vajoaa vain hieman hitaammin soiseen maahan kuin kohoaa korkeuksiin – eikä rakentamista voi lopettaa.

Aivan sama miten asian sanoo ääneen. Sama sanooko pelkäävänsä, että "rakkaus kovettuu ennen pitkää joukoksi tyhjiä sanoja [ja että] rakkaus haalenee iltapäivään tulee täyteen pieniä reikiä" vai sanooko, että on vaikea olla hetki ja paikka toisen olla sateenkaari, jos toinen pakenee sadetta ja piiloutuu auringolta. Kun asian sanoo ääneen, toinen on samaa mieltä ja kehottaa olemaan lintu, lepäämään, vaikka joka oksa horjuu.

Minä hullu olen joka hetki uskomaisillani ja tottelemaisillani – enkä kai kuitenkaan usko tai tottele.

Eikä liene rangaistus

Eikä liene rangaistus,
jos käymme hetken yhtä matkaa
kun hirviöiksi paljastumme,
onko hyvät päivät valhetta sittenkään

Kuuntelin tätä kappaletta ensimmäistä kertaa todella ajatuksella. Hauskasti sanottu: "kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvä päivät valhetta sittenkään". Jos emme paljastu tai emme paljastuisi, pitäisi kai ajatella, että hyvä päivät ovat mitä luultavammin valhetta. Ehkä halua olla toisella hyvä, kuvitelmaa välittämisestä?

Vihollinen sielun tietää
mihin lyödä syvät haavat
jotka eivät parane kuin
hitaasti, niin hitaasti
jos ollenkaan

Ehkäpä tässä on perustelu sille, mitä yllä sanotaan: kun paljastumme vihollisiksi (hirviöiksi) jotka tietävät tarkasti, mihin löydä syvät haavat, hyvien päivien täytyy olla jotain enemmän kuin valhetta. Jotain paljon syvempää.

minun nimeni on hiekkaa

minun nimeni on hiekkaa
jota tuuli puhaltaa
kaikki muistot ehkä unta
teillä pelon enkelten

Tein kuvan, jossa tämä kipale oli johtoajatuksena. (En löytänyt parempaa.) Valitettavasti kuva ei onnistunut täysin. Ensimmäinen versio näyttää tältä (saat sen isommaksi klikkaamalla kuvaa):

Olin aikeissa valita johtoajatukseksi sen kipaleen, jossa lauletaan valo repii huoneen "rikki hajalleen" (Nimetön). Valitettavasti muu ei sopinut ajatukseen. Pelon enkelit kipaleen sanat sopivat paremmin, vaikka siinä valo ei revikään mitään hajalleen.

Eniten minua miellyttävät loppu: "kaikki muistot ehkä unta / teillä pelon enkelten". Niin ne ovat – unia tai painajaisia, niin kauan kuin pelkään huomaavani, kuinka heikolla pohjalla koko minuuteni makaa. Minälle ei ole perustaa. Kaikki vajoaa ja hajoaa. Kun en jaksa enää rakentaa minää uudestaan muistot ovat todellakin vain unta. Minästä ei ole mitään muuta jäljellä.

Nimetön sitä vastoin raivoaa:

kun aamun veitsi taivaan halkaisee
valo repii huoneen rikki, hajalle
kielen paksuus täyttää koko saastaisen suun
kasvot kuivaa savea ja lantaa
[…]
kiellän sanomasta enää sanaakaan
olen kyllästynyt puheen horinaan
tämä läävä on valheita täynnä
kierrän huonetta kuin puukko kädessä […]
totuuden kalastaja verkkoineeen ja onkineen
kadonnut, hukkunut totuuden mereen
lattia lasimurskan peitossa
peilissä känninen saatana

Tämän vaiheen olen toivoakseni päässyt ohi. Totuus on kuollut. Entä sitten? Tunnen liian monta ihmistä, jotka kieltävät sanomasta enää sanaakaan (ovat kyllästyneet puheen horinaan), koska ovat joutuneet kohtaamaan liian usein valheita. Totuus on pettänyt jalkojen alta, paljastunut vain sanoiksi tai hetkiksi, joiden aika oli vaan päättyä.

Toistan itselleni valheet eivät voi satuttaa minua, ne ovat vain valheita – sanoja, vailla todellista merkitystä. Totuus ei saa satuttaa minua, minun on uskallettava aina katsoa peiliin – näkyi sieltä mitä tahansa. Ongelma ajattelussani on siinä, että kun totuus on kuollut myös valhe on kuollut. Aseta siinä sitten itse itsellesi valheet ja totuudet, kun ei ole mitään mistä pitää kiinni, mihin todella luottaa – ja silloin kun on valheita ja totuuksia tuskin muistaa.

Aika kulkee, kellot laukkaa

Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hautahaukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään

Ilmeisesti myös Yrjänä on päässyt ohi vaihteen, jossa valheita täynnä olevassa läävässä peilistä katsoo känninen saatana. (Tiedän: kaikki muu laulussa saattaisi puhua jostain aivan muusta.) Totuuden toivon jälkeen vasta oppii ymmärtämään miten paljon uskominen merkitsee ja että näkee totuuden kyynisimmät palvojat murhamiesten kiltana.

Valitettavasti tällä on myös naiivi puolensa. Ennen presidentin vaaleja, joku suomessa asuva jenkki todisteli, että jenkit nyt vaan ovat uskonnollisempia ja puolusteli Bushia "it isn't so bad to believe something good, is it". Sääli, että Bushin tapauksessa pätee täysin Bohmin lausahdus: "the origin of the evil is just the fact that each man pursues his own fragmentary notion of good" ja vieläpä kääntäenkin: hyvän alkuperä on se fakta, että pyrimme edistämään (tai todistamaan) omaa fragmentaarista käsitystämme pahasta.

Esitän muuten syvimmän osan ottoni siitä, että Bush voitti. Todella sääli, että Bushin voitto ei vaikuta vain amerikkalaisten elämään.

Enkelin matka esineestä olevaksi

2004-10-26T22:31:00.000+03:00

2004-10-26 ~ 8:22 p.m.

Luin tänään uudestaan Gaimanin ja Russelin tekemän Murder Mysteries -sarjakuvan. Oikeastaan minulla ei olisi ollut siihen aikaan – saati ilta uniin, jotka nukuin teoksen puolivälissä. Eikä minulla kai olisi aikaa tähänkään. Pitäisi alaviitteistää ja oikolukea Eero Hämäläisen säätiön apuraha hakemusta ja lukea tentteihin. Kirjoitan kuitenkin.

Huomasin pari viikkoa sitten, etten muista enää järin hyvin Murder Mysteriesin tarinaa, kun yritin palauttaa mieleen, mitä siinä oikeastaan sanottiinkaan. Siksi luin sen uudestaan. Yllätyin myönteisesti. Se on älykäs ja sofistikoitunut tarina, symbolisempi kuin muistikaan.

En muistanut nimittäin, että tarinan päähenkilö Raguel ei täysin tyytynyt siihen, että sai täytettyä funktionsa, tai sitä että hän halusi korostaa, ettei ole kadotettu enkeli kuten kaikki muut: "When the others fell, I didn't fall. I'm still doing my job. As I see it. Doesn't matter long it is. I still want to go home."

Ehkä tulkitsen sen viitteet Kabbalahiin ja gnossilaisuuteen liiankin vahvasti. Oletan kuitenkin tulkinnassani, että tarinamaailmassa Jumala on kuollut tai kadonnut. Tarinassa siihen mahdollisuuteen viitataan lopussa muutamassa repliikissä.

Ennen kuin riennän eteenpäin, palaan sen verran taaksepäin ja kerron mistä, teoksessa on kyse.

Murder Mysteries koostuu kahdesta traagisesta rakkaustarinasta. Toinen sijoittuu tähän maailmaan, toinen hopeakaupunkiin paikkaan ja aikaan, jossa enkelit ja Herra vasta luovat luomakuntaa. Enkelitarinan päähenkilönä ja kertojana on kostonenkeli Raguel. Hänet kutsutaan suorittamaan funktiotaan kun enkeli Carasel löytyy murhattuna.

Toinen sijoittuu öiseen Los Angelsiin. (Viite kadotettuihin enkeleihin (fallen angels) on ilmeinen ("lost angels").) Toisessa tarinassa Raguel kertoo itse tarinaa ensimmäisestä murhasta hopeakaupungissa 21-vuotiaalle juuri rakastuneelle englantilaiselle miehelle, joka tietää, ettei tule enää koskaan tapaamaan rakastaan. En kerro juonesta tämän enempää.

Jäin pohtimaan ajatusta, jonka yksi luomakunnan suunnittelijaenkeleistä, Saraquel lausuu: "It's [=the project to create Death] one of the hard one's - - one of the big one's, too, I suspend. Possibly it may even become the attribute that's going to define creation for the created. If not for death, they'd be content to simply exist, but with death, well, their lives will have a meaning… a boundary beyond which the living cannon cross."

Tämä repliikki on tulkintani avain.

Tarinan enkelit elävät ikuisesti. Heidän elämäänsä ei määrittänyt kuolema ja se olisi ollut täysin merkityksetöntä, ellei heillä olisi ollut funktiota, roolia suuressa draamassa. Teos jättää auki, mitä tapahtuu funktiolla, kun se asetetaan kyseenalaiseksi.

Kysymys nousee monta kertaa esiin, mutta se ei saa koskaan vastausta. Raguel kysyy sitä Lusiferilta epäsuorasti. Tämän Lusifer kyseenalaistaa Raguelin funktion toteamalla tämän langettaman tuomion olleen epäoikeudenmukainen. Raguel puolustautuu toteamalla, että se oli hänen funktionsa. Lopussa hän vakuuttelee, ette hän ole hylännyt funktiotaan. Miksi funktio on niin tärkeää Raguelille? Miksi se ei ole niinkään tärkeä Lusiferille,joka lopulta nousee kaipinoimaan Luojaansa vastaa - se on hänen rooli suuressa draamassa?

Enkelin olemassa olon merkitykseksi paljastuu hänen roolinsa suuressa draamassa, jonka Luoja on virittänyt ja halunnut tapahtuvan. Vaikka enkelin funktio onkin täysin mielivaltainen, teos viittaa oudolla tapaa siihen, ettei Luoja ole täysin mielivaltainen luodessaan suurta draamaansa. Hän nimittäin sanoo "the problem with creating things is that they perform so much better than one had ever planned."

Mikä sai tarinan Luojan luomaan: kuolevaisuus vain funktio? Vastauksen täytyy olla kuolevaisuus. Kun Raguel kysyy, mitä varten Lusifer valmentaa joukkojaan - mitä sotaa varten, Lusifer ei osaa vastata. Tekstin vihjeiden pohjalta ainoa järkevä vastaus on, että Luojalla ei ole funktiota, niinpä hänen täytyy olla kuolevainen, jotta hänellä olisi merkitys. Hän tekee siitä mahdollisen, luomalla luomakunnan ja kirjoittamalla suuren draaman.

Nietzschen "jumala on kuollut, me tapoimme hänet" oli jumalan merkityksen ehto. Hänen piti kuolla ja jos hän on vain kadonnut, hänen pitää kuolla. (Tämä on edelleen tarinan tulkintaa. Olen edelleen itse vakaumuksellinen ateisti: Jumalaa ei ole eikä ole koskaan ollut.)

Entä ihminen sitten?

Ihminen on Luojan asemassa siinä suhteessa, ettei hänelläkään ole funktiota. Kukaan ei sido hänen tekemisiä. Ihminen on liian vapaa. Joskus vapautta on unohtaa kaikkein äärimmäisin vapaus, Raguelin ja Luojan sanoin: "forgetfulness is a freedom of a sort". En halua tässä pilata lukukokemusta kertomalla mihin unohtaminen liittyi – sanon vain "äärimmäiseen vapauteen".

Viittasin jo toiseen teemaan: olemassa olemiseen. Merkityksellinen olemassa oleminen on joko jonkin funktion täyttämistä tai olemista kohti kuolemaan. Ajatus on hyvin lähellä Heideggerin filosofiaa. Sääli, että tunnen sitä turhan huonosti. Myös Heidegger ajattelee inhimillisen olemisen olevan olemista kohti kuolemaa. Toinen olemisen muoto, teknologinen oleminen tai teknologiassa oleminen, on nimenomaan jonkin funktion täyttämistä tai toteuttamista, esineellistymistä.

Artikkelissaan Tekniikan kysymisessä Heidegger käsittelee sitä vaaraa, että teknologia saa meidät olemaan sen tavoin. Meistä tulee varantoa. Olemassa olemisemme muuttuu jonkin funktion toteuttamiseksi. Sen merkitys ei katoa vaan muuttuu keskeisellä tavalla. Synnymme palvellaksemme konetta. Kuitenkin jopa syntyminen vain kuolemista varten olisi lohdullisempi vaihtoehto.

Yritän selventää hieman ajatusta Marxin astetta helpomman projektin kautta. Tässä Marx pääsi lähelle Heideggeriä ja Heideggerin syvällisyyttä. Hän näki vaaran, että kapitalistinen työn tekisi ihmisestä koneen kaltaisen toteuttajan ja sitä kautta vieraannuttaisi tämän itsestään. Ihminen menee työpaikalleen. Unohtaa kaiken, mitä on ja ennen kaikkea ihmisarvonsa. Tekee päivän jotain täysin yhdentekevää, jotain sellaista, mikä ei kiinnosta eikä ole osa elämää. Kun hän pääsee töistä koittaa vapautuminen – ihminen voi jälleen alkaa elää.

Esineellistynyt ja esineellistetty ihminen elää ei-elämää suuren osan elämästään - tehdessään työtä. Marx mielestään työn tulisi olla osa elämäämme, osa sitä mitä olemme. Työn pitäisi olla itsensä toteuttamista.

Enkelin olemisen merkitys on paradigmaattinen vastakohta tälle. Enkelin funktio on ainoa olemassa olon tapa, jonka tämä voi saavuttaa. Enkelin on totaalisen esineellistynyt, hän ei voi edes teoriasa vapautua työstään kadottamatta itseään lopullisesti.

Heidegger yleistää Marxin pointin koskemaan kaikkea olemista ja elämistä. Tällöin kuitenkin nousee kysymys siitä, mitä oleminen oikeastaan on. Murder Mysteries käsittelee kursorisesti nimen omaan tätä tematiikkaa.

Kirjoitan nyt vain omasta puolestani, koska en tunne Heideggeriä riittävän hyvin.

Mitä meille jää olemassa olemisesta, jos ja kun emme enää täytä mitään funktiota (ellemme olisi kohti kuolemaa)? Meillä ei voi olla kohtaloa. Meillä ei voi olla pakkoa tehdä mitään. Olemme totaalisen vapaita. Ja juuri se on ongelma. Oikeastaan olemme vain olemassa, mutta olemassa olo vailla suuntaa on piinallisen yhdentekevää ja eksynyttä.

Mielestäni on aika yhdentekevää, mikä tämä suunta on. Kuolema on yksi hyvä ehdotus – en käsittele muita, sillä on täysin ilmeistä, että se pakottaa elämään. Kuolema on peruste muutokselle, se on muutoksen välttämättömyyttä. Viimeistään se tosi seikka, että kuolemme tekee selväksi, ettei vaihtoehtoa valinnoille ole.

Kuolema on hyvä suunta myös siksi, ettei se oikeastaan voi olla todellinen peruste yhdellekään valinnalle. Se on nimittäin yhtä aikaa sekä lopullista ja ehdotonta että täysin yhdentekevää ja käsitteellisesti loppumisen ulkopuolella, vieläpä täsmälleen samasta syystä. Voimme ainoastaan lähestyä kuolemaa, mutta kuoleman hetkellä emme enää ole eikä meidän näkökulmasta ole mitään, mikä voisi loppua. Subjektin kannalta se on lopullista, koska sitä ei voi peruuttaa, ja yhdentekevää, koska peruuttajaa ei kuoleman hetkellä enää ole. Kuolema minkä tahansa valinnan perusteena on mieletön ja ristiriitainen, koska kuoleman hetkellä subjektin näkökulmasta kaikki valinnat menettävät merkityksensä. Tästä syystä Luoja Murder mysteriessä on mieletön ja ristiriitainen – pakkomielteen vallassa oleva draaman luoja.

Kiinnostavaa on, miksi Raguel teoksen lopussa väittää täyttävänsä edelleen tehtäväänsä, vaikka Luoja, mitä ilmeisemmin on kuollut (vähintään hänelle, sillä paluuta kotiin ei ole)? Hänellähän ei varsinaisesti ole enää mitään syytä täyttää funktiotaan. Miksi Raguelille on kuitenkin tärkeää todistaa, ettei hän ole kadotettu enkeli (fallen angel)? Ilmeisesti Raguel uskoo Luojan vielä olevan hengissä – palaavan kotiin ja sallivan hänen palata kotiin.

Raguel valitsi itse muistamisen, hän antoi kuitenkin lahjaksi unohduksen. Katuiko hän valintaansa? Tuskin. Juuri siksihän hän vielä täyttää funktiotaan. Juuri siksi hän haluaa palata kotiin. Samalla ehkä absurdisti Raguel on alkanut elämään kohti kuolemaa, hän pelkää unohtavansa funktionsa ja kuolevansa siksi. Hänestä on tullut ihminen – ainakin inhimillinen.

Murder Mysteries on nähdäkseni enkelin matka esineestä olevaksi, ihmiseksi.