Poliittinen kompassi

Tulin testanneeksi poliittisen suuntaukseni kompassin avulla. Olisin vallan hyvin voinut jättää testaamatta. Testi paljasti, että sijaitsisin poliittisella kentällä vasemmalla ja liberaalilla, auktoriteetti vastaisella puolella Dalai Laman ja Gandhin välittömässä läheisyydessä.

Roskaa.

Testin ensimmäinen sivu oli vielä jotenkin siedettävä, mutta ärtymys kasvoi testin etemisen kanssa samaa tahtia. Kysymykset olivat läpensä amerikkalaisia ja amerikkalaisten ennakko-oletusten pilaamia. Osa kysymyksistä oli näkökulmastani kummallisia ja täysin epäolennaisia. Tosin ollakseni rehellinen, en minä tainnut kovin paljon parempaa odottaakaan.

Ja totta kai minä olen vasemmalla ja liberaali, kun vertaa esimerkiksi Bushin kaltaiseen uusliberaalin talouden ja sovinnaisen poroporvarillisuuden apinaan. En silti suostu myöntymään nihilistinä, umpioskeptikkona ja Nietzschen filosofian ystävänä, että lähimmät poliittiset sukulaiseni olisivat Dalai Lama ja Gandhi.

En yleensä testaa poliittista suuntaustani. Tällä kertaa hairahduin. Mielestäni hyvinkin toteutettujen poliittisten kompassien vika on siinä, että ne perustuvat vastauksiin, eivät kysymyksiin, mutta politiikassa juuri oikeat kysymykset ovat ratkaisevan tärkeitä. Nähdäkseni se seikka, että vastaukset asetetaan kysymysten edelle, selittää pitkälti esimerkiksi sen, miksi monet hyvinkin älykkäät ihmiset päätyivät kannattamaan Natsien julmuuksia Toisessa maailmansodassa tai Stalinin vallan julmuuksia Neuvostoliitossa toisen maailman sodan jälkeen – nähdäkseni he vastasivat täysin oikein täysin vääriin kysymyksiin.

Junalukemista

Taidan kohta puoleen lähteä kohti keskustaa. En nimittäin usko, että tänään saan tehtyä juuri sen enempää gradunia kuin olen tähän mennessä saanut. Ajatukseni ovat sen verran hajallaan. Pieni loma gradusta tehnee hyvää.

Vähän harmittaa, että päätin noudattaa graduni ohjaajan (sisällysluettelon perusteella) tekemää kehoitusta poistaa kolme lukua tai ainakin tiivistää niitä. Olen kirjoittanut tähän mennessä kaksi kolmesta luvusta täysin uusiksi ja sisällyttänyt niihin merkittävän osan kolmanneksin luvun sisällöstä. Pitäisi vielä korjata rönsyt parista luvusta ja oikolukea tekele vielä kertaalleen. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaiseksi. Muutokset tuntuvat hyviltä ja lopputulos on tähän mennessä huomattavasti tiiviimpi ja parempi paketti. Sanon paljon enemmän vähimmin sanoin. Hyvähyvä.

Juna lähtee vasta puoli seitsemältä. Voi tulla tylsää. Minulla on palautettavana pari levyä ja vakaa aikomus ostaa junalukemista. Todennäköisesti päädyn johonkin kriittiseen yhteiskunnalliseen analyysin. En usko, että jaksan lukea Juhannuksena mitään analyyttiseen kielifilosofiaan viittaavaakaan, vaikka olisihan tuossa odottamassa yksi kovakantinen Russell ja pehmeäkantinen Eco. Niin tai näin, junalukemisen etsimisessä ja levyjen palauttamisessa tuskin menee juurikaan tuntia tai paria pidempään. Etenkin kun olen jo nyt aika varma, että tyydyn Chomskyyn. hän on juuri sopivan vainoharhainen ja kevyt (ja vieläpä pokkarimuodossa halpa).

Vanhenemisen merkkejä

Tällä hetkellä tuntuu, että voisin viettää tänään kymmenen sanan päivän – sellaisen mukavan hiljaisen ja harmonisen. Päivän, jona antaa itselleen aikaa tuntea ajatuksen hiljaisen virtaamisen.

Mistä johtui mieleeni: Olen varmaan tulossa vanhaksi ja vakavaksi, kun minua on alkanut toden teolla ärsyttää se, kun baarissa palaavat känniääliö hoilaa vastakkaisen talon pihalla kahden aikaan Final Countdownia täysin nuotin vierestä. Näin kävi viime yöllä.

Ei se Final Countdown kuulunut huoneessani järin paljon keskimääräistä liikenteen melua kovempana. Minua ärsytti tapauksessa lähinnä sen raivostuttava, primitiivisyys ja valheellinen hauskuus; se että laulajalla ei todennäköisesti ole seuraavana päivän kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, kuinka hauskaa hänellä oli. "Varmasti oli hauskaa", hän ehkä vakuuttelee itselleen, "täytyi olla, kun tuli vedettyä niin paljon viinaa ja kun baarissa kavereiden kanssa paloi melkoinen tukku tuohta". Niin, niin. Kohtuullinen käyttö on täysin ok – kannatan, mutta nuotin vierestä laulettu, sössötyksellä ja sammalluksella maustettu Final Countdown indikoi jotain aivan muuta.

Tylsistyneitä huveja

Tänään oli kerrassaan tylsistyttävä päivä. Ajatus tahmasi. Gradu ei tuntunut etenevän. Ei tuntunut hyvältä kirjoittaa, vaikka sainhan minä aikaiseksi pari-kolme sivua.

Luulenpa, että tylsistyneisyys on pääsyy siihen, miksi kirjoitan tänään tänne peräti kahdesti. Ollakseni rehellinen, en ole taistellut riittävällä raivolla tylsistyneisyyttäni vastaan. Olisi pitänyt lähteä lähteä jonnekin, ihan minne tahansa - pois.

Pisin matka huoneeni ulkopuolella löysi lähikauppaan asti. Se on vajaan sadanmetrin päässä. Puolustuksekseni voin sanoa, että on siinä matkan varrella sentään vilkkaasti liikennöity Mäkelänkatu. Ei kovin hyvä puolustus, jos minulta kysyttäisiin.

Vihdoin, yhdentoista aikoihin sain edes yritettyä tylsyyden selättämistä. Katsoin Pixoff.fi:n lyhytvideoita. Ne ovat tyypillisesti keskinkertaisen huonoja ja tylsiä, mutta joukosta löytyy joitakin helmiä. Tällä kertaa niitä löytyi parikin kappaletta, mutta yksi oli ylitse muiden: Antti Haikalan Tähdenlento.

En halua paljastaa juonta, mutta se toi mielyttävää lohtua tylsistyneisyyteen. Käsikirjoitus oli riittävät yllättävä ja älykäs. Tarina jaksoi helposti kantaa koko kolmentoista minuutin ajan, minkä raina kesti. Ainoa asia, joka Tähdenlennossa ärsytti oli "tsing"-ääniefekti, joka lähinnä toi mieleen ala-arvoisen huonon b-luokan scifin - huomaatte kyllä, jos katsotte.

Kuopio

Sänky odottaa. Pitäisi vielä jaksaa laittaa lakanat. Pyykkäsin nimittäin tänään. Luultavasti tosin en jaksa, sillä lähden huomenna Kuopioon ja palaan Helsinkiin vasta tiistaina. Puolesteni lakanat saavat odottaa tiistaihin.

"Kuopio" toi mieleen Kuopion kuntaesittelyvideon puhuvan koiran, joka kertoo, että Kuopiossa on hauskaa, viidellä eri kielellä. Itse olen tosin nähnyt vain suomen- ja englanninkielisen version. Saksan-, ranskan- ja venäjänkielistä versiota en ole onnistunut saamaan käsiini. En usko sen seikan vaikuttavan arviooni: Puhuva koira näyttää nimittäin täsmälleen yhtä typerältä ja yliampuvalta suomeksi kuin englanniksi. Yleisesti ottaenhan Kuopion esittelyvideon on hyvää huonoa elokuvataidetta. Joudun tosin, mitä nöyrimmin tunnustamaan, että minulla on kokemusta vain 17 kuntaesittelyvideosta eikä arvioni siten liene järin asiantunteva.

Pitäisi varmaan jossain vaiheessa jaksaa tehdä kierros kuntien kotisivuilla. Tiedä vaikka sieltä löytyisi uutta raskauttavaa materiaalia siitä, miten epätoivoisiin yrityksiin kunnat ryhtyvät korvatakseen muuttotappiot muuttovoitoilla.

Vetoomus kuntaesittelyvideoiden puolesta

Henkilökohtaisesti koen, että kuntaesittyvideota ovat oppettaneet paljon ja kasvattaneet minua ihmisenä. Suosittelenkin siksi lämpimästi kuntaesittelyvideotaiteeseen tutustumista.

Jos et tustustu, enintään uskot tietäväsi, että kuta kuinkin jokainen Savon kunta mainostaa tarjoavansa "kodin järven rannalta, luonnon keskeltä, palveluiden ääreltä". Sinulta jää niin ikään kokematta muun muassa kunniamaininnan arvoinen Pieksämäki, jolla on pokkaa mainostaa "vihreää bulevardiaan". Kyllähän sitä tietä kieltämättä reunustaa komea rivistö puita. Riemukaaren vastienkin löytyy - sellainen harmaa, betoninen mäen päällä jököttävä vesitorni nimittäin. (Minulta tosin meni tovi oivaltaa, että se on vesitorni, eikä esimerkiksi purkamismääräyksen saanut kerrostalo, jota ei ole ollut vielä varaa purkaa.) Kyllä Pieksämäestä on Savon Pariisiksi, paitsi että - Savon Pariisihan taisi olla Joroinen.

Uusi nimi

Päädyin loppujen lopuksi hylkäämään nimen "Syytön sateenkaari". Se toi liikaa mieleen käännöksen "The innocent rainbow". "Viaton sateenkaari" viittasi aivan väärään asiaan. Valitsemani nimi "Kuin sateenkaari vailla syytä" tuntui aluksi liian pitkältä, ennen kuin mieleeni pälkähti runo, johon nimi sopi:

Kuin sateenkaari
vailla syytä
kuin elämä
vailla tarkoitusta
- vain erilaisia
heijastuksia?

toisen tarkoitus
on haave
toisen syy
haaveen kahle
- vai pitikö
sen olla toisin?

Runon viimeiset säkeet "- vai pitikö / sen olla tosin" tiivistää aika hyvin sen, mitä haluan sanoa nimellä. Onko sittenkin niin, että elämän tarkoitus kaikissa muodoissaan kahlitsee elämää ja elämisti. Ehkä ylväs syy, ylväs henkinen ideaali ei olekaan niin ylväs vaan ennemmin olemukseltaan petollinen. Ehkä se saa unohtamaan maailman, jossa tosiasiallisesti elämme, ja suuntamaan katseen kohti suurta illuusiota - tai etsimään sellaista, jos elämän tarkoitusta ei ole näköpiirissä?

Tästä huolimatta haluamme nähdä elämällemme tarkoituksen samalla tavalla kuin haluamme nähdä sateenkaarelle syyn auringon valossa ja sadepisaroiden rakanteessa. Selitys suo mielenrauhan - kuten ihme ennen tieteen valtakautta. (Pitkälti sama asia loppujen lopuksi.)

Eksistantalistinen angsti, joka yleensä liitetään elämän tarkoituksettomuuteen, on sikäli puolueellista, että se jättää huomiotta tarkoituksettomuuden esteettisen kauneuden, vapauden ja ihmeenomaisuuden. Fysiikka on samalla tavalla puolueellista (muttei toki valheellista - kaukana siitä). Emme me näe sateenkaaressa matematiikkaa, jonka näemme kaavoissa. Näemme kaikessa yksinkertaisuudessaan sateenkaaren, värejä sateen lomassa.

Syyn ylikorostaminen kadottaa jotain sateenkaaren olemuksesta samalla tavalla, kuin elämän tarkoituksen ensisijaiseksi asettaminen (suhteessa itse elämään) kadottaa jotain elämän olemuksesta.

Tiivistäen: elämäni on kuin sateenkaari vailla syytä.

Blogini nimeksi "syyttömiä sateenkaaria"?

Olen harkinnut blogini-nimen muuttamista. "Taaksepäin ymmärretty elämäni" on vähän tylsä ja suussani jo varsin kulunut. Kotisivujeni otsikko on ollut pitkään "Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta se täytyy elää eteenpäin" - Kierkegaard. Vaikka ajatelma onkin vallan mainio, ehkä olisi jo aika mennä askeleen verran eteenpäin.

Ollakseni rehellinen, "Taaksepäin ymmärretty elämäni" ei ole koskaan ollut erityisen hyvä nimi blogilleni. En ole sanonut kovinkaan paljon elämästäni ja vaikka tekstini ovat olleet ajoittain varsin henkilökohtaisia, tuskin olen niillä tehnyt elämästäni yhtään ymmärrettävämpää.

Päinvastoin. Käännyn kaikessa kohti ilmeisyyden rajoja ja siten kohti ilmeisyyden mahdollisuutta - kaiken lävistävää ymmärrettävyyttä ja käsitettävyyttä. (Vrt. "Käsittämättömintä maailmassa on se, että se on käsitettävissä" - A. Einstein) Siinä muuten lyhykäinen selitys nimimerkilleni "ilmirajat". Se kuvastaa minua hyvin ilmeisyyden rajojen etsijänä, joka enää vain hämärästi tiedostaa, mitä löytyy ilmeisyyden rajojen sisältä ennen kaiken kumoavaa epäilystä.

Maistelen vielä suussani seuraavanlaista:

[Nimi] "Syyttömiä sateenkaaria"

[Kuvaus] Sateenkaari on sadepisaroiden taittamaa auringonvaloa. Niin sanotaan. Ikään kuin auringon heijastuminen sadepisaroissa olisi heijastumaa, sateenkaarta kiinnostavampi ja perustavampi. Elämän tarkoitus on samanlainen kuin sateenkaaren syy. Se nähdään suurempana kuin elämä itse. Minua vaivaa, miksei elämä voisi olla vain sateenkaari vailla syytä, vailla selitystä? Mihin on unohtunut eksistentalistismin - olemisen perimmäisen tarkoituksettomuuden - ilo ja kauneus? Näen vain ahdistuksen, pelon ja ulkopuolisuuden. Se on vääryys elämää itseään kohtaan."

[Pienellä] Blogin aiempi nimi "Taaksepäin ymmärettyä elämäni". Nimi vaihdetta [silloin-ja-silloi]. Ulkoasu päivitetty [silloin ja silloin].

Jos se vielä ylihuomenna tuntuu yhtähyvältä nimeltä kuin nyt, päätynen nimeämään blogini uudestaan.

Arosuden tragedia

[Muutamia kirjoitusvirheitä korjattu 22.6.05]

Luin eilen loppuun Herman Hessen Arosuden (ks. Wikipedian esittely Arosudesta. En seuraa analyysissäni tätä esittelyä, mutta se saattaa olla selkeyttävä.).

Kirjasta jäi hyvä maku, vaikkakin se mielestäni hieman huononi loppua kohden. Hesse yritti ehkä liikaa rakentaa teostaan ihailemansa Nietzschen Moraalin genealogia mielessään (ks. Ian Johnsonin englanninkielinen käännös On the Genealogy of Morals). Teoksen alun loistavat ulkopuolisuuden ja minän häilyvyyden teemat liukuivat loppua kohden polariteettien hyvä-kehno ja hyvä-paha väliseksi taisteluksi. Hesse olisi saanut puolestani pysyä alusta loppuun hyvän ja pahan tuolla puolen.

Teos kertoo Harry Haller nimisestä, ilmeisen varkaasta oppineesta erakosta. Tarina sijoittuu Saksaan, todennäköisesti 1920-luvun loppupuolelle. Harryn Hallerin persoonallisuus on kaksijakoinen. Toinen puoli hänestä janoaa verta. Tätä puolta Harry Haller kutsuu arosudeksi. Toinen puoli, nimeltään Harry, on sivistynyt ja ajatteleva, suopeakin – hengen aatelinen, jona Harry Haller haluaa nähdä itsensä. Kaksijakoisuus on sikäli vakavaa, että puolet repivät toisiaan. Arosusi pilkkaa Harry Hallerin sivistyneen minän pikkumaisuuksia ja heikkoutta: kynä ei ole miekkaa vahvempi. Harry pilkkaa arosuden alkukantaisuutta ja yksinkertaisuutta. Harry Haller kärsii, olipa hän sitten arosusi tai Harry. Hän inhoaa ja vihaa itseään syvästi ja julmasti.

(Varovainen arvaus!) Harry Hallerin esikuvana oli ehkä Hesse itse, hengen aatelisena, joka yrittää psykoanalyysin voimin kesyttää niezschenkaltaista 'jaloa petoa' – hullun ja neron synteesiä – symboloivan arosuden itsessään. Tämä jalo peto toisaalta kohottaa hengen aatelisen – sellaisena Hesse halunnee itsensä nähdä – nerouteen ja toisaalta alentaa hänet hulluuteen. Kysymys on siitä kestääkö hengen aatelinen jalon pedon totaalista ulkopuolisuutta ja sen luontaista julmuutta. Jos hän kestää, niin silloin hänestä tulee nero, jos taas ei kestä, hän vajoaa kohti pienten nautintojen ihmistä ja tämän kehnoa epäneroutta.

Arosusi on (niin luulen; arvaan!) Hessen pelokas analyysi itsestä. Entä jos hänestä ei olekaan 'jaloksi pedoksi', neroksi hulluuden rajalla ja kaiken normaalin ulkopuolella? Entä jos hän ei ole riittävän vahva kestääkseen jalon pedon ulkopuolisuutta ja julmuutta? Sitä mukaan kun psykoanalyysi paljastaa hänen tuhannet kasvonsa ja itsepetoksen, jalo peto muuttuu yhä suuremmassa määrin hullun haavekuvaksi – mystiseksi teatteriksi (vain hulluille). Onko sittenkin parempi olla onnellinen sika kuin onneton sokrates (J.S.Mill); onnellinen pienten nautintojen ihminen – poroporvari – kuin hyljeksitty ja yksinäinen jalo peto, joka on tuomittu ulkopuolisuuteen ja kyvyttömyyteen ymmärtää tuomiotaan?

Harry Hallerin perimmäinen kaksijakoisuus, skitsofrenia on moraalista. Arosuden alkukantainen aateluus ja hyvä perustuu käsitykseen hyvästä ylväänä kukoistuksena ja menestyksekkäänä vahvuutena. Arosuden hyvä on johdos kreikan sanasta arete [=(suom.) hyvä], joka viittaa menestyksekkyyteen ja kukoistamiseen kaikilla elämän saroilla aina sodasta politiikkaan ja keskustelutaidosta fyysiseen terveyteen ja loistokkuuteen. Arosuden hyvän (areten) vastakohta on kehno (Nietzschen schlecht) merkityksessä heikko, hatara ja yksinkertainen. Kehno on jotain lammasmaista ja sellaisena porvarillista; sellaista, jonka arosusi tietää voivansa repiä helposti hajalle.

Harry – hengen aatelisina – asettaa arosuden käsityksen hyvästä oman hyvänsä vastakohdaksi, pahaksi (Nietzschen böse). Harry – olkoonkin, että hän ehkä haluaisi kieltää tämän – sitoutuu kristilliseen kaunaiseen käsitykseen hyvästä vastakohtana pahalle. Harryn paha on arosuden hyvä nähtynä kieroutuneessa ja vääristyneessä muodossa. Paha on jotain menestyksensä takia korruptoitunutta ja vahvuutensa takia ylimielistä ja nihilististä, se on vailla todellisia arvoja, jotain sellaista, jonka rakkauden totuuteen on korvannut rakkaus valtaan; valtaan väkivaltaisena petoksena ja hyväksikäyttämisenä. Hyvyys on nöyryyttä, totuutta, jotain sellaista, joka ei periydyn vallan pyrkimyksistämme, jotain enemmän kuin aateluus ja syntyperä – luonteinen vahvuus. Hyvä on fantasia, Jumala, joka asetetaan todellisuuden yläpuolelle ja tavoittamattomiin.

Onnettomasti Harry Haller ei kykene astumaan ristiriitansa yli, tulemaan yli-ihmiseksi, joka on primitiivisen suden ja henkisen, sivistyneen Harryn synteesi. Harry Haller on tuominnut itsensä teesiksi ja antiteesiksi.

Kirjassa Hermine edustaa toisaalta korkeampaa ihmistä, ehkä yli-ihmistä, joka yrittää opastaa Harry yli oman paradoksinsa. Toisaalta hän on itse samanlaisen paradoksin kourissa kuin Harrykin. Ainoa ero on siinä, että Harry näkee itsensä ennemmin sivistyneenä, henkisenä ja pappissäätyyn kuuluvana, Hermine taas primitiivisenä, fyysisenä hengen aateluudesta degeneroituneena. Hänellä oli joskus mahdollisuus kohota porvarilliseen aateluuteen, mutta hän ei nähnyt siinä mitään arvokkuutta. Aateluus – tai sen mahdollisuus – vaihtui kurtisaanin ammattiin.

Entä Pablo? Pablo, jos kuka, on kirjan dekadentti yli-ihminen. Hän ei välitä leikkiä henkevää tai sivistynyttä. Hän ei välitä elää porvarillista, turhanpäiväistä elämää. Hän elää musiikille. On syytä huomata, että Nietzsche näki musiikin (Schopenhaurin tavoin) tahdon puhtaimpana ilmentymänä. Musiikille elävä Pablo on täten tarinan "tahto valtaan" (Nietzschen Wille zur Macht) kaikkein puhtaimmassa muodossa ja siten kaikkein lähimpänä yli-ihmistä.

Loppukohtauksessa Harry Haller pääsee valitsemaan, tuleeko hänestä yli-ihminen vai pitäytyykö hän edelleen paradoksissaan. Pitääkö hän kiinni arosudesta ja Harrystä itsessään? Sääli, että hän valitsee väärin, mutta toisaalta, mitä muutakaan saattoi odottaa.

Pohjimmiltaanhan Hessen Arosusi on tragedia, vieläpä karkeasti ottaen neliosainen sellainen – kuten Nietzschen Zarathustra. Ensimmäisessä osassa esitellään arosuden tragedia. Toisessa osassa tuodaan ilmi pelastumisen mahdollisuus. Kolmannessa osassa kaikki se, mitä Harry Haller oli arvostanut ja mitä halveksunut kääntyy päälaelleen, kaikki suunnitelmat – ennen kaikkea haave armeliaasta kuulemasta, itsemurhasta ratkaisuna sisäiseen paradoksiin – romuttuvat. Neljäs osa on silkkaa satiiria, joka romuttaa kaikki haaveet pelastuksesta. Lopputuloksena Harry ei ole päässyt puusta pitkälle. Hän on edelleen oman onnettomuutensa ja kaunaisuutensa vanki. Pelastuksen mahdollisuus on paljastunut valheelliseksi, ehkä jopa mahdottomaksi. Harry Haller ei ole oppinut nauramaan, eikä hänessä siksi ole neroksi – yli-ihmiseksi, jota työntää eteenpäin tahto valtaan.

Poliittinen ja henkilökohtainen etiikka

Kävin tänään graduni kimppuun puoli kahdeksan aikoihin. Yhdentoista kieppeillä päätin pitää tunnin paussin ja koota ajatuksiani. Kävin kaupassa, söin vähän ja päädyin lopulta lukemaan The Internet Encyclopedia of Philosophyn esittelyä Paul Ricoeurista ja hänen ajattelustaan.

Kaksi ensimmäistä askaretta sujuivat ilman suurempia yllätyksiä. Paul Ricoeurin lukeminen oli ehdottomasti virhe, sillä artikkeli järkytti mieltäni. Jouduin nimittäin hämmästyksekseni toteamaan että Ricoeurin eettinen ajattelu muistuttaa aika paljon omaani. Kuvitelmani eettisen ajatteluni omaperäisyydestä koko pahan kolauksen.

Ricoeur's ethics are teleological. He argues that human life has an ethical aim, and that aim is self-esteem: "the interpretation of ourselves mediated by the ethical evaluation of our actions. Self-esteem is itself an evaluation process indirectly applied to ourselves as selves" (The Narrative Path, 99). In short, self-esteem means being able to attest to oneself as being the worthy subject of a good life, where "good" is an evaluation informed not simply by one's own subjective criteria, but rather by intersubjective criteria to which one attests.

Lähtökohtaisesti myös Ricourin etiikassa kysymys on itsekunnioituksesta ja suhteesta itseen. Itse olen sanonut eettisen ajattelun fundamentaalisimman lähtökohdan perustuvan kriittiseen arvioon, jonka teen, nähdessäni itseni peilistä. Eettisyys perustuu kriittisen itsereflektion tulosten ennakoimiseen.

Olen luonnehtinut moraalia esteettiseksi. Kun arvioin tekojani, minun pitäisi pystyä näkemään ne tarkoituksenmukaisina ja kauniina. Eettisesti oikea teko on sellainen, josta pystyn olemaan tyytyväinen ja ylpeä ilman, että minun täytyy selitellä sitä itselleni ja ilman että häkellyn, jos joku arvostelee arviotani. Minun ei tarvitse pystyä perustelemaan kaikkia eettisiä valintoja, mutta minun on kyettävä sitoutumaan niihin hyvinä ja oikeina. Itsereflektion ennakoiminen tarkoittaa pyrkimystä toimia siten, että kriittinen itsereflektio tulee paljastamaan tekoni, tunteeni ja ajatukseni minulle mieluisassa valossa. Näkemykseni intersubjektiivisuus piilee siinä, etten halua nähdä itseäni toisten halveksumana, pelkäämänä tai hyljeksimänä enkä kokea olevani kaikesta ulkopuolinen pirstale, jolla ei ole muuta tarttuma pintaa todellisuuteen kuin oma perimmäinen tyhjyys ja merkityksettömyys. Eettisyyttä motivoi toisaalta pakottava halu olla hyväksymättä elämän perimmäistä objektiivista tarkoituksettomuutta ja merkityksettömyyttä ja toisaalta tarve ymmärtää tarkoitus ja merkitys itsen asettaman fantasian asemesta intentionaalisena, itsen ulkopuolella olevana – kohtalona.

Siinä missä Ricoeur tuo intersubjektiivisyyden vaateen esiin ekspliittisesti minun näkemyksessäni se on implisiittisenä, valmiutena seisoa tekemiensä arvostelmien takana ja kykynä keskustella niistä - mahdollisesti jopa muuttaa näkemyksiään. Yhteistä näyttäisi olevan myös se, ettei eettisesti oikean teon hyvyys perustu rationaaliseen laskelmaan (kuten utilitarismissa) sen enempää kuin määräydy yhteisön arvojen (kuten kommunitaristisissa teorioissa) tai yhden mielivaltaisen yksilöllisen arvon (kuten vapaus liberalismissa) mukaan. Minulle - samoin kuin uskoakseni myös Ricoeurille - etiikkaa on ensisijaisesti henkilökohtaista ja toissijaisesti poliittista. Politiikassa etiikan pitää perustua rationaalisuuteen ja selkeästi eksplikoituihin arvoihin. Ero on siinä, että poliittinen etiikka asettaa vain rajat ja se on parhaimmillaan vain tilastollista. Henkilökohtainen etiikka määrittää jokaisen teon eettisen hyvyyden ja suhteen muihin tekoihin.

Henkilökohtaisessa etiikassa on ensisijaisesti kysymys siitä, mitä eettisiä valintoja tulemme tehneeksi ja miksi, ei siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Siis riippumatta siitä, tulemmeko jälkikäteen pitämään tekoa hyvänä vai väärän, teon hetkelle pidimme sitä joka tapauksessa eettisesti hyväksyttävänä tiedostimmepa tämän tai emme. Toisin sanoen jokainen varas pitää varkauttaan ja murhaaja murhaansa teon tapahtuma hetkellä eettisesti hyväksyttävänä vaikka hän jälkikäteen pitäisi sitä ehdottoman vääränä. Henkilökohtaisen etiikan tasolla ei ole epäeettisiä tekoja, vaan ainoastaan vääriä ja oikeita, poliittisen etiikan tasolla epäeettiset teot ylittävät etiikan määrittämät eettisyyden rajat.

Poliittisessa etiikassa kysymys on siitä, missä rajoissa meidän yhteisön ja muiden ihmisten näkökulmasta tulisi toimia. Poliittisen etiikan mukaan, meidän tulisi noudattaa henkilökohtaisessa etiikassamme tiettyjä normeja ja arvostaa tiettyjä arvoja. Edelleen näiden normien ja arvojen perustelun tulisi mielestäni olla rationaalinen. Sen tulisi olla jokaisen tavoitettavissa ja ymmärrettävissä, siinä missä henkilökohtainen etiikka voi olla vakaumuksellista ja perustua pitkälti esimerkiksi uskonnollisiin tuntemuksiin – johdatukseen. Käytännössä näin ei ole, koska henkilökohtainen ja poliittinen etiikka sekoitetaan keskenään. Toisaalta henkilökohtaiselta etiikalta edellytetään liiallista rationaalisuutta, mikä vaarantaa ehdottoman ja selittelemättömän sitoutumisen omiin tekoihin ja vastuun niistä. Toisaalta poliittisessa etiikassa vedotaan usein subjektiivisiin emootioihin ja tuntemuksiin (esim. eettinen emotivismi), mikä vaarantaa sen yleisen tavoitettavuuden ja omaksuttavuuden.

Kun jatkoin Paul Ricoeurin etiikkaan tutustumista hymisin tyytyväisyydestä, kun huomasin, että myös hän näyttäisi sekoittavan poliittisen ja henkilökohtaisen etiikan keskenään, vaikka pidänkin kovin hänen tavastaan jäsentää eettistä ajattelua:

As might be supposed from Ricoeur's view of embodied subjectivity, one is always already an Other to oneself. So, love and understanding for others, and love and understanding for oneself, are two sides of the same sheet of paper, so to speak. One becomes who one is through relations with the Other, whether in the instance of one's own body or another's. Reciprocity forms the basis of those productive and self-affirming relations central to so much of ethics, namely friendship and justice. Its corruption leads to self-loathing and the destruction of self-esteem, which goes hand-in-hand with harm to others and injustice. For Ricoeur, friendship and justice become the chief virtues because of their crucial role in the well-being of selfhood, and thus, in maintaining the conditions of possibility of selfhood. Friends and just institutions not only protect against the suffering of self-destruction to which one is always vulnerable, they provide the means for reconstructing and redeeming damaged lives. The theme of redemption runs right through Ricoeur's work, and no doubt it has a religious origin. However, the notion of redemption can be viewed in secular terms as the counterpart to the constructive nature of one's identity, and the temporal complexity of the human situation which calls for interpretation.

Uskonto ja henkilökohtainen etiikka tulisi pitää erillään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilökohtainen etiikka voisi perustua monissa tapauksessa uskonnolliseen tuntemuksiin ja sitoumuksiin. Uskonto ja sen eettiset suositukset kuuluvat poliittisen etiikan piiriin.

---

Näemmä on kulunut hieman yli puolitoista tuntia tauon aloittamisesta - puolituntia aiottua enemmän. Pitänee taas palata gradun ääreen.

Vastaus Tiedemiehelle - Falsifikoitavuudesta ja objektiivisesta todellisuudesta

Otan jälleen blogissani kantaa nimimerkin Tiedemies blogissa käytyyn keskusteluun falsifikoitavuudesta ja objektiiviesta todellisuutesta. Koska mielestäni on epäkohteliasta kommentoida kirjoitusta "Mitä se nyt sitten on?" pidemmällä (tai melkein pidemmällä) vastineella kuin, mitä kirjoitus itse oli, vastaan omassa blogissani. Lainaan ensin jälkeen keskustelua olennaisilta osin.

Tiedemies sanoi:

[Tieteen filosofiasta puhuttaessa:] Perusteltavanani on kaksi postulaattia. Ensimmäinen on, että ollakseen tiedettä, pitää toiminnan tähdätä kahteen asiaan: formaaliin mallintamiseen ja falsifioitavuuteen eli vääräksitodistettavuuteen. Näistä jälkimmäinen on tärkempi kriteeri, mikäli on epäselvyyttä, kummasta pitää tinkiä. Ensisijaisia tavoitteita ei pidä olla muita.

Toinen postulaatti on, että missään toissijaisissa tavoitteissa ei pidä viitata objektiiviseen todellisuuteen tai olettaa maailmasta mitään. Tarkemmin sanottuna, formaalin mallin ja maailman välisestä suhteesta puhuminen sotkee eri tason asioita ja on verrattavissa sanamagiaan tai numerologiaan. Kutsun tätä metafyysiseksi imperatiiviksi.

[…]

En lähde perustelemaan falsifioitavuuden vaatimusta lainkaan. Oikeastaan se on jossain määrin uskon asia, joka täytynee hyväksyä enemmän tai vähemmän sellaisenaan. Koska argumentteja ei sinänsä ole, niin totean, että jos siihen ei usko, on tyhmä ja ruma. Se on siis aksiooma.

mpix sanoi:

Epärealististen oletusten ja empirian puutteen lisäksi ongelmana on myös se, että oikeaan maailmaan sovellettuna huono taloustiede todella vaikuttaa ihmisten ympäristöön. Taloustieteen yhteydessä puhe haluttomuudesta falsifiointiin on varmaankin paikallaan. Olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä tästä asiasta, vaikka ilmeisesti blogin kirjoittaja ei olekaan erityisen empiirisesti tai realistisesti suuntautunut.

Tiedemies sanoi:

Olen päinvastoin aivan radikaalisti empiirisesti suuntautunut. Olisi vain ymmärrettävä, että aivan määritelmällisesti on oltava niin, että oletukset eivät ole empiirisiä. Muutenhan ne olisivat havaintoja!

Sikäli mikäli muistini ei petä, niin selitys esimerkiksi taloustieteen (ja ihmistieteitä yleisemminkin vaivaavaan) haluttomuuteen puhua falsifikoitavuudesta on historiallinen. Sen juuret lienevät marxilaisen tieteenfilosofian ja dialektisen materialismin synteesi-antiteesi-synteesi -perusrakenteen paikkeilla. Historiallisesti (kommunismikriittinen) Popper kehitti falsifikoitavuusperiaatteen pitkälti taistellakseen sillä marxilaisen tieteen itsensä selittävyyttä vastaan. Sinänsähän ongelma ei ole siinä, etteikö dialektinen diskurssi voisi tuottaa tulosta vaikka yksittäisen teorian rooli olisikin vain yksi teesi teesien, antiteesien ja synteesien ketjussa. Tämäkin tapa voi johtaa hyviin tuloksiin – ja tuottaakin tietyllä todennäköisyyttä. (Vastaavan kaltaista rakennetta käytetään älykkäissä järjestelmissä ja monissa hakualgoritmeissa, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Toinen esimerkki toimivasta dialektisesta prosessista on tekstin tulkinta. Miksipä se ei siis voisi toimia myös tieteessä?)

Yleisesti ottaen pidin Tiedemiehen mainitsemassani artikkelissa esittämästä muotoilusta tieteenfilosofialleen, vaikka en edelleenkään voi olla samaa mieltä. Mielestäni hän takertuu liiaksi naiiveihin käsityksiin totuudesta, todellisuudesta ja metafysiikasta ja joutuu sanomaan siksi, ettei pysty perustelemaan tai pukemaan kunnolla sanoiksi intuitiotaan.

Perustavin ero minun ja tiedemiehen näkemysten välillä periytynevät ratkaisustrategiasta. Tiedemies on taipuvainen hylkäämään käsitteen (esimerkiksi objektiivinen todellisuus), ellei se näyttä – mahdollisesti lyhyen ja pintapuolisen tarkastelun perusteella – hänen ajatteluunsa sopivalta. Itse taas hylkäämisen asemasta pyrin kysymään, miten käsitteen voisi ymmärtää siten, että se olisi järkevä.

Toisin sanoen minun pyrkimykseni on selventää kieltä ja kielenkäyttöä voidakseni puhua selkeämmin todellisuudesta, jossa olen. Tiedemies taas pyrkii selventämään jotain epämääräistä ajatusta sanomalla, mitkä hänen tiedossaan olevat käsitteet eivät kuvaa sitä.

Ero tietysti johtuu pitkälti siitä, että minun ammattini tulee liittymään nimenomaan kielenkäytön selventämiseen. Työni oikeutus perustuu siihen seikkaan, että monet yleisesti käytössä olevat käsitteet ovat toivottoman epämääräisiä ja niiden merkityksen monimielisyys johtaa tarpeettomiin kiistoihin sellaisissa tilanteissa, joissa todellinen kiistan syypää piilee syvällisellä ja tarkemmalla tasolla erilaisissa näkemyksissä siitä, mitä jokin käsite tai symboli merkitsee ja mitä sen merkityksestä seuraa. Meidän ei tulisi kuvitella, että toinen tarkoittaa samaa käyttämillään käsitteillään, jos ne pintapuolisesti vaikuttavat samansisältöisillä.

Jos siis huomamme olevamme toisen (oletusarvoisesti suunnilleen yhtä kompetentin) keskustelijan kanssa eri mieltä jostain, ensimmäinen askel on pyrkiä selvittämään, mitä toinen tarkasti ottaen tarkoitti, ei "olla erimieltä takaisin". (Esimerkkeinä tästä ovat totuus, objektiivinen todellisuus, tieteellisyys.)

Otan esimerkkinä objektiivisen todellisuuden ja sen suhteen formaaliin malliin.

Ensimmäinen mielikuva objektiivisesta todellisuudesta on ajatus jostain kummallisesta ulkopuolellamme olevasta maailmasta – ulkomaailmasta. Keskustelu ajautuu helposti ulkomaailman todistamiseen ja skeptisismiin, jossa kyseenalaistetaan ulkomaailma, koska meillä ei voi olla varmaa tietoa siitä. Tieto ja olemassa olo ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Tieto on inhimillisen toiminnan piirre tai ominaisuus. Nähdäkseni objektiivisessa todellisuudessa ei ole tietoa (tai totuuksia) vaan ainoastaan asioita tai tapahtumia.

Jotta välttäisimme skeptisismin ja sen tuomat kummallisuudet, määrittelen objektiivisen todellisuuden seuraavasti: Objektiivinen todellisuus on kaiken kattava kokonaisuus, jonka osa myös minä – siten kuin koen ja identifioin itseni – olen. Objektiivinen todellisuus on asioita ja tapahtumia, jotka eivät ole täysin erillisiä toisistaan ja sisältävät aina minimissään vuorovaikutuksen mahdollisuuden kaiken muun kanssa. Minulla ei voi olla tietoa objektiivisesta todellisuudesta sinänsä, mutta minulla voi olla tietoa itsestäni osana tätä objektiivista todellisuutta. Esimerkiksi kun näen jotain, näköaistimuksessani yhdistyy kaksi objektiivisen todellisuuden osaa havaitsija (minä) ja havaittu (jokin). Suhde, joka vallitsee teorian ja todellisuuden välillä, on teorian (ml. teorian konteksti) sisäinen relaatio – ei sen ulkopuolinen viittaus suhde "ulkomaailmaan". (Suunnilleen sama laajemmin, teknisimmin ja perustellummin: ks. David Bohm & Basil Hiley, Undivided Universe (Luku 15), 1993.)

Tallaisen todellisuuspostulaatin hyvä puoli on, ettei meidän tarvitse olettaa edes empiiristä havaintoa annetuksi. Myöskään kysymys falsifikoitavuudesta ei näyttäydy erityisen kummallisena. Ongelmana on, että tällainen ajattelutapa johtaa varsin monimutkaiseen systeemiin huolimatta yksinkertaisesta ja kauniista lähtöoletuksesta: 1. On olemassa objektiivinen todellisuus. 2. Objektiivisen todellisuuden lisäksi ei ole mitään. 3. Objektiivisella todellisuudella on jonkin rakenne, joka muuttuu - todellisuus ei siis ole staattinen ja pysyvä. 4. Tämä rakenne ilmenee meille havaintojen kautta, koska se vaikuttaa (kausaalisesti) tietoisuuteemme, ei siksi että havaitsimme sitä jotenkin ulkopuolisena tai että meillä olisi kyky tehdä siitä havaintoja (tai mitään muuta sellaista). 5. Havainto on olennaisesti muutos, jonka todellisuus tuottaa tietoisuudessamme (mahdollisti hyvin monimutkaista ja keinotekoista reittiä). Jne. Jne.

Hyvä

Argumentoivien kirjoitusten vastapainoksi jotain aivan muuta. Kontekstista sen verran, että kysymys on rakkausrunosta. Sen voi ehkä tulkita myös runona hyvälle ystävälle.

---

Hyvä

jos olisin lasipatsas
veistos, katsos
asetettuna ikkunalle
mitä luulet, ystäväni
näkyisitkö lävitseni

(hyvä)

jos olisin silkkinauha
lämmin pauhu
purppuraa ja ajan syömä
(sillä) sitoisitko hiuksesi
vai kankaan lanteillasi

(hyvä)

jos olisin kurkiaura
aivan pieni
pääsi yllä, pilven alla
lähtisinkö palatakseni
(vai) palaisinko lähteäkseni

(hyvä)

Vastaus Tiedemiehelle - dogmaattisen matematiikkauskon päättömyydestä

Seuraava kirjaus blogissani perustuu minun ja nimimerkin Tiedemies käymään pikku väittelyyn hänen blogikirjoituksensa "Matematiikkaa kansalle" kommenttipalstalla.

Koska viimeisimmästä vastauksestani kehkeytyi varsin pitkä eikä se suuremmin liittynyt alkuperäiseen aiheeseen, päätin julkaista sen omassa blogissani – ihan vaikka vain luettavuuden vuoksi. Vastaukseni on suunnattu tiedemiehelle, jota sinuttelen. Tämä on tietysti tyylillisesti hieman rumaa mutta olkoon.

Tiedemies sanoi:

Itse matematiikkaa aikanaan pääaineenani opiskelleena näkemykseni on vinoutunut ja asenteellinen, mutta sanon sen silti: mielestäni ne alat, joissa ei käytetä matematiikka, eivät ansaitse tulla kutsutuiksi tieteeksi. "Ansaitse" on tietysti vähän tyhmä nimitys, mutta käytän sitä silti, koska minua aina hieman hiertää se, kun lehdessä puhutaan "tiede" sitä ja "tiede" tätä, ja sitten paikalla on jotain filosofeja, sosiologeja tai muita käsitetaiteilijoita. En viitsi nyt alkaa tähän paneutua sen enempää - täsmällisyyttä voidaan tavoitella, vaikka ei oltaisi eksplisiittisesti matemaattisia, ja se on hyvä tavoite sinällään. Eli ei pidä vetää liikaa hernettä nenään.

Minä sanoin:

Ihan mielenkiinnosta: Mitä "tieteitä" kutsutaan mielestäsi tieteiksi perusteetta eli missä "tieteissä" ei käytetä lainkaan matematiikkaa työvälineenä? Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen kirjallisuustiede, mutta kyllä ne pirulaiset siinäkin taitavat laskea - jos eivät muuta niin vaikka, kuinka monta kirosanaa Tuntemattomassa sotilaassa on.

Nimim. mielestäni kaikkia tieteitä määrittää sitoutuminen logiikkaan ja kyky ottaa huomioon kaikki faktat, miellyttivät ne tai eivät.

Tiedemies sanoi:

Laskeminen ei ole matematiikkaa.

Minä sanoin:

[…] Mitä se sitten on? Protomatematiikkaa?

(Lisäyksenä: Kyllä ne varmaan kirosanojen määrän lisäksi laskevat sivukohtaisen keskiarvon, ja päättelevät vuosilukuja vähentämällä kirjan ja kirjailijan iän? Tämä kaikki "protomatematiikka" ei tosin taida olla erityisen olennaista kirjallisuustieteessä. :-)

Vakavammin. Intouduin kommentoimaan, koska tiedetulkintasi sivuseuraus on, ettei esimerkiksi Bohrin, Paulin, Bohmin ja Einsteinin kvanttifysiikan tulkinnasta käymä tieteellinen keskustelu (olen itse tästä jonkin verran kiinnostunut) ole tiedettä. Nimittäin tässä keskustelussa matematiikka oli (pääasiassa) suunnilleen yhtä mitättömässä asemassa kuin kirjallisuustieteessä. Sikäli kuin kaavoihin viitattiin, niihin viitattiin, koska haluttiin selvittää, mihin todellisuuden piirteeseen termit todella viittaavat ja mitä formalismi todella sanoo tai näyttää todellisuudesta.

Jos nyt sanot, että kvanttifysiikan tulkinnasta käyty keskustelu on osa sitä fysiikkaa, jossa matematiikalla on keskeinen rooli, niin voin vain muistuttaa, että monet kvanttifyysikot ovat tästä eri mieltä (muistaakseni esimerkiksi Steven Weinberg). He haluavat enemmin unohtaa tulkinnan ja tyytyä esimerkiksi siihen tosiseikkaan, että renormalisaatio on kiva juttu, koska sen avulla saadaan formalismi täsmäämään nätisti mittaustulosten kanssa. "Mitä sen on väliä, vaikka tulkinnan näkökulmasta koko renormalisaatio näyttäisi mielivaltaiselta ja perustelemattomalta? Tulkintaa tärkeämpää on se, että ennusteet ja mittaustulokset korreloivat", moni kvanttifyysikko lienee taipuvainen argumentoimaan.

Tiedemies sanoi:

[1]Tieteenfilosofia ei ole tiedettä sinänsä, eikä tieteellinen keskustelu ole tiedettä sinänsä. Kirjoitan tästä varmaan jotain enemmän, koska kerran epäselvyyttä on.

Kvanttimekaniikka on aivan oivallinen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan. Kvanttifysiikan "tulkinnan" kohdalla pitäisi minusta ottaa se kanta, että tulkinta on tarpeetonta; teorian selitysvoima eli ennustusten neliövirheen pienuus on ainoa kriteeri, jolla teoriaa voidaan arvioida. Kvanttimekaniikasta on väännetty kättä siksi, että teorian sisällä on käsitteitä, joilla ei ole mitään arkipäiväistä tulkintaa. Minusta koko keskustelu on ollut väärillä raiteilla, koska kysymys teorian "totuudesta" on mieletöntä ja epätieteellistä metafysiikkaa.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin: Malli, jonka sisään laitetaan mitattavia suureita ja josta voidaan matemaattisesti ei siis laskemalla ja hatusta vetämällä päätellä jotain (eli ennuste), joka voidaan erikseen havainnoida ja todeta vääräksi, on tieteellinen. Huomaa, että matemaattinen päättely ei välttämättä ole sitä, että lasketaan, päättely voi olla logiikkaa tai jotakin muuta sellaista, kunhan se on eksaktilla koneistolla rakennettu. {Mallin antamaa ennustetta varten täytyy olla selkeät ja yksikäsitteiset kriteerit, joilla ennuste voidaan todeta vääräksi.}[2]

[3] Pelkkä indikaattorien laskeminen (kirosanojen määrä, lihavien osuus populaatiosta, whatever) ei ole vielä varsinaisesti matematiikan soveltamista ko. tieteeseen. Täytyy olla jokin malli, joka on matemaattisesti määritelty.

[1] Tästä kohdasta alkaen keskustelu alkaa etääntymään alkuperäisestä aiheesta "matematiikan asema tieteessä". Tiedemies päätyy nähdäkseni väittämään, että ainoastaan matemaattinen malli on tiedettä, ei enää sen tulkinta tai päätelmät, joita teemme sen nojalla. Moinen tiede käsitys on luvalla sanoen suppea ja naiivi. Otaksun, että hän tässä väittää aika paljon vain väittämisen ja väittelyn vuoksi. Alkuperäisessä kirjoituksessa tiedemies sanoo, että matematiikka on vain työkalu, ei sinänsä tiedettä, mikä on mielestäni järkevä näkemys. En voi oikeasti uskoa kenenkään sitoutuvan vakavissaan tuollaiseen käsitykseen. (Sitä vastoin on selvää, että tieteellisen tutkimuksen tekeminen sekä sen raportointi ja johtopäätökset ovat eriasioita, mutta yhtälailla osia tieteen tekemisen prosessia.)

[2]Aaltosuluilla erottamani pätkä osoittaa, ettemme ole kovinkaan suuresti eri mieltä itse asiasta. Tämä on olennaisesti sama kuin teorian falsifikoitavuusperiaate johon vastauksessani viittaan. Joskin nähdäkseni Tiedemiehen kriteeri tieteellisyydelle, "ennustusten neliövirheen pienuus" on täysin riittämätön. Sen perusteella ilmeisen epätieteelliset teoriat voisivat olla tieteellisiä kun matemaattinen malli määritellään sopivasti (väärin).

[3] Myönnän, että tämä kirosanojen määrän laskemisjuttu oli puoleltani provokaatiota.

Minä sanoin:

Aivan. Ymmärrän.

Sääli, etten voi olla samaa mieltä. Olen kiinnostunut tieteellisen teorian totuudesta, en siitä, vastaako se (mahdollisesti sattumalta) saatuja mittaustuloksia. Pelkän ennusteen osuvuuden korostaminen arvioitaessa tieteellisyyttä tekee mielestäni tutkimuksesta silkkaa semiotiikkaa, jossa tuloksen (signifier/merkitsijän) ja todellisuuden (signified/merkityn) vastaavuus on pohjimmiltaan täysin mielivaltaista. Semiotiikka on toki sinänsä mielenkiintoista, mutta se ei ole nähdäkseni tieteellistä, koska se ei tavoittele totuutta vaan ainoastaan kuvaavuutta.

Tiedemies sanoi:

Tieteen tehtävä ei olekaan tavoitella totuutta, koska "totuus" on pelkkää metafysiikkaa eli hölynpölyä. Totuudesta ei voida saada mitään varmuutta.

Tietenkään teorian ja todellisuuden välillä ei ole mitään suhdetta. Ei siis yhtään minkäänlaista. Totuudesta puhuminen pitäisi jättää uskonnoille ja muulle aivotyhjäkäynnille, koska se ei palvele mitään tarkoitusta.

No niin. Tässä nyt sitten ollaan.

Minun näkökulmastani: jos teorian ja todellisuuden välillä ei ole minkäänlaista suhdetta, teoria on silkkaa satuilua, enkä näe mitä tarkoitusta moinen satuilu palvelee.

Minusta tieteen lähtökohta on todellisuuden tarkkaavainen ja kriittinen havainnointi, jonka todennäköisen oikeellisuuden tieteellinen metodi pyrkii varmistamaan. Havainto (tai tarkemmin sarja havaintoja) kytkee tieteellisen teorian todellisuuteen. Teoria, jolla ei ole havaittavissa tai edes koeteltavissa olevia seurauksia, ei ole tieteellinen. (Lisäys "tai edes koeteltavissa olevia" saattaa olla tarpeeton, riippuen hieman siitä, miten ymmärrämme sanan havainto. Viittaan "havaintoon" tässä varsin laajassa mielessä. Tässä havainto voi perustua hyvin monimutkaiseen mittalaitteistoon ja olla teoriapitoinen. Jos havainnon haluaa ymmärtää suppeammin havaintona, jonka me konkreettisesti teemme, lisäys on tarpeellinen.)

Tieteellisen teorian falsifikointi tarkoittaa sitä, että osoitamme, etteivät sen tuottamat ennusteet vastaa todellisuudesta tekemiämme havaintoja. Falsifikoitavuus edellyttää koeteltavuutta ja siten ominaisuutta, mitä kuvailen yllä.

Se, että sanomme tieteellisen teorian ja todellisuuden välillä olevan jonkinlaisen suhteen, ei tarkoita, että meidän pitäisi sitoutua korrespondenssiteoriaan, jossa suhde on yksi yhteen, tai realismiin, joka väittää olennaisesti teorian saavuttavan todellisuuden sellaisenaan - olion sinänsä.

Tieteellisen tutkimuksen kannalta riittää, että hyväksymme jonkin totuusmääritelmän joka on muotoa: Lause 'L' on tosi, jos ja vain jos L. Eli proposition L totuuden määrittää sen merkitys ja merkityksen mielekkyys.

Suhde ei siis ole suora korrespondenssi. Tarkastellaan esimerkkinä määritelmää: "Lause 'looginen väite A & ei-A on ristiriitainen' on tosi, jos ja vain jos looginen väite A & ei-A on ristiriitainen." Ristiriidan havaitseminen ja siten lauseen totuuden havaitseminen riippuu pelkästään lauseen loogisesta rakenteesta ja siten sen merkityksestä.

Jos totuus määritellään näin (tai jollain vastaavalla tavalla), tieteellisen teorian totuus palautuu sen sisältämän loogisen rakenteen ja merkitysten mielekkyyteen, sekä edelleen empiirisissä tieteissä todellisuutta kuvaavien käsitteiden ja mittareiden merkityksen mielekkyyteen. Mittareiden mielekkyyden taas määrittää se, antavatko se koherenttia ja muiden mittausten kanssa (tiedossa olevan virhemarginaalin puitteissa) sopusoinnussa olevaa informaatiota todellisuudesta. Jne. Jne.

Merkityksestä (ja lauseiden loogisesta rakenteesta) tulee fundamentaalinen totuuteen nähden seurauksena tällaisen minimalistisen - ei korrespondenssiin tai realismiin perustuvan - käsityksen totuuden sekä teorian ja todellisuuden suhteesta. Merkityksen fundamentaalisuus puolestaan pakottaa ottamaan kysymyksen teorian tulkinnasta vakavasti.

Siis: Tätä taustaa vasten väitteesi, että "totuus" on pelkkää metafysiikkaa ja siten hölynpölyä, on itsessään hölynpölyä ja perustunee toisaalta realistiseen tulkintaan todellisuudesta ja toisaalta totuuden korrespondenssiteoriaan - mitkä minusta ovat niin ikään hölynpölyä ja on todella sääli, että niitä kannatetaan vielä varsin laajasti.

Minusta näyttääkin, ettemme ole (pois lukien kysymyksen matematiikan keskeisyydestä tieteessä) kovinkaan paljon erimieltä itse asiasta, koska viittaat yllä käsittämättömän naiiviin käsitykseen totuudesta ja metafysiikasta (mikä tietysti on täysin luonnollista, kun ottaa huomioon, että koulutusjärjestelmämme pyrkii juurruttumaan meihin ajastaan jääneen käsityksen totuudesta, metafysiikasta ja todellisuudesta. En luonnollisestikaan voi olettaa, että olisit sattumalta tutustunut huonosti tunnettuihin mutta huomattavasti vallitsevia käsityksiä sofistikoituneempiin ja uskottavampiin totuuden ja todellisuuden käsitteiden sekä metafysiikan muotoiluihin.)

Maailma on harmillisen värillinen

Miellyttävä päivä.

Nukuin kymmeneen yhteentoista. Lähdin hyvin pian herättyäni päärakennuksen Unicafeseen syömään. Täytyy tosin tunnustaa, että vielä eilen illalla kuvittelin lähteväni kuntosalille jo yhdeksän aikoihin. Kuitenkin kun herätyskello soi kahdeksalta, silmissä painanut väsymys muutti välittömästi suunnitelmiani. Päätin olla rääkkäämättä itseäni.

Unicafe-aterian jälkeen suuntasin Suomenlinnaan.

Vietin siellä kolmisen tuntia eilen illalla. Päädyin sinne tavattuani Laun Laurin. Kun Lauri suuntasi viiden maissa Kemopetrolin Kallen kanssa tuottamaan Calfia debyyttialbumikuntoon, hortoilin itse hetken Kruunuhaassa ja päädyin lopulta Suomenlinnan lautalle. Päätin palata Suomenlinnaan ajan kanssa seuraavana päivänä, jos olisi kaunis ilma. Tänään oli oikein kaunis kesäinen päivä.

Ensimmäinen etappini oli puistonpenkki Piperin puiston lähettyvillä. Lueskelin siinä Ricoeurin tekstin käsitettä käsittelevän artikkelin loppuun (teoksesta Tulkinnan teoria). Jatkoin matkaan Walhalla-musiikkibaariin. Nimi hämmensi. Kuopiossa oli taannoin saman niminen yksinomaan metallin soittamiseen erikoistunut baari. Muistelen ettei ole enää. Ehkä muistan väärin. Niin tai näin tämän Walhallan tapauksessa musiikki tarkoitti poppia.

Luin Walhallan kattoterasilla Econ Semiotics and the Philosophy of Language kirjan johdannon. Se oli siinä määrin kiinnostava, että päätin paneutua sisältöön ennättäessäni tarkekemmin. Tosin suoraan sanottuna Ricoeur on makuuni liian mannermaista filosofiaa. Minulla on hänen tekstinsä kanssa suunnattomia ymmärtämisongelmia.

Sotahistorian antama oikeutus

Tuijotellessani Econ lomassa kattoterassilta rannalla lojuvia tykkejä ja niitä hämmästeleviä lapsiperheitä, mieleeni nousi kysymys, tällä tavallako meihin iskostetaan luontainen asenne hyväksyä järjestelmällinen väkivalta? Olisiko juuri sotahistoria yksi keskeisin tapa, joka ensin glorifioi valtioiden ja instituutioiden harjoittaman järjestelmällisen väkivallan ja sitten juurruttaa sen meihin niin syvälle, ettemme useimmiten edes havaitse sitä? (ks. Arkistostani löytyvä Liisa ja ihmemaan järjestelmällinen väkivalta (12.5.2005). Teksti löytyy kyllä, kun plärää riittävästi alaspäin.)

Suomenlinnan päivän aikana ohitseni kulki kaikkiaan kolme kertaa opas (tosin aina eri opas, luulisin), joka julisti turvallisella historiasta kertomisen äänellä, kuinka Suomenlinna oli ollut milloin minkäkin sodan näyttämönä - milloin antautumisen kynnyksellä, milloin vielä toistaiseksi voitolla.

Mitähän historian opetuksesta tulisi, jos opetuksessa historian opettamisen käsitteet ja näiden käsitteiden arvo asetettaisiin kyseenalaiseksi? Miten historioitsija voisi edes vastata syytökseen, että sodasta kertominen ja sen jälkien näyttäminen on yksi tapa, jolla järjestelmän harjoittama väkivalta glorifioidaan ja juurrutetaan meihin?

Yleisestihän ajatellaan, että historia nimenomaan näyttää meille sodan kauhut, jotta tiedämme karttaa sotaa ja jotta ymmärrämme mitä se merkitsee. Niinpä. Millä hinnalla historia tekee näin? Silläkö, että se samalla oikeuttaa järjestelmällisen väkivallan, jonka virallisena tehtävänä on suojella meitä (mielivaltaisilta) väkivallalta ja muilta ei-riittävän-järjestelmällisiltä ja ajatteluumme juurtuneilta uhilta.

Maailma on harmillisen värillinen.

En päätynyt ajatuksissani juuri mihinkään kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että satun pitämään historiasta ja toiseksi siksi, että hyväksyn väkivallan mukaan lukien järjestelmällisen väkivallan tiettyyn rajaan asti. Hyväksyn esimerkiksi poliisien oikeuden voimankäyttöön sekä pidän vankilalaitosta oikeutettuna. Molempien perustana on järjestelmällinen väkivalta ja järjestelmän harjoittama terrori. Olen tosin sitä mieltä, että tuomioita ei pitäisi suomessa pidentää vaan rikoksiin pitäisi pystyä puuttumana ennen kuin ne tapahtuvat. (Jos tämän jälkeen hämmästelet mitäs pahaa poliisi- ja vankilainstituutioissa on, olet itse hyvä esimerkki siitä, kuinka syvälle juurtuneena järjestelmällinen väkivalta on ajattelussamme ja kuinka hyvin se on piiloutunut sille annettujen perusteiden taakse. Tuskin edes tiedostamme sitä. Ja vielä: Vastaan hämmästelyysi, että väkivalta ei ole läheskään aina paha asia.)

Etiikan opetus erilleen uskonnon opetuksesta

Rikosten ennalta ehkäisemiseksi esimerkiksi uskonnon opetuksen ja etiikan opetuksen eriyttämistä nykyistä suuremmassa määrin sopisi harkita. Nyt toisaalta se, että etiikka assosioituu uskontoon ja toisaalta se, että uskonnon todellinen arvostus rohmahtanut, on omiaan rapistamaan myös eettisen ajattelun arvostusta. Siksi toiseksi monien modernin yhteiskunnan eettisten ongelmien (aina piratismista pummilla matkustamiseen) pohdiskeluun, uskonnolla sinänsä on aika vähän sanottavaa. Mielestäni kannattaisi pyrkiä korostamaan, että ateismi ja agnostismi eivät tarkoita sitä, että etiikka menettää merkityksensä. Etiikan ei tulisi assosioitua ihmisten mielissä "uskonnolliseksi hölynpölyksi".

Korostan, etten tässä tahdo argumentoida uskontoja ja uskonnollisuutta vastaan. Haluan vain sanoa, että kirkon ja valtion liiton ei tulisi olla liian vankka. Uskonnon tulisi olla mielestäni jokaisen henkilökohtainen asia, mutta kirkon ja valtion liitto tekee siitä enemmän kuin jokaisen henkilökohtaisen asian.

Etiikan opetuksen tulisi olla täysin ei-uskontoperustaista siitä syystä, että etiikka ei perusolemukseltaan ole mitään uskonnollista. Täsmälleen samasta syystä minusta on hyvä, että esimerkiksi matematiikka ja luonnontieteet pidetään erillään vaikka luonnontieteissä (erityisesti fysiikassa ja kemiassa) matematiikka on keskeisellä sijalla. Jokaisella pitää olla käsitys siitä, mitä on matematiikka erillään sen kaikista mahdollisista sovellutuksista. Täsmälleen samasta syystä jokaiselle pitäisi olla kuva siitä, mitä on etiikka erillään kaikista sen mahdollisista sovelluksista esimerkiksi uskonnoissa.

Asioita ei pidä sekoittaa keskenään ja niiden väliset kytkökset eroineen ja samanlaisuuksineen pitää tiedostaa selvästi! Nyt mielestäni ihmisten tiedot ja taidot eettisen ajattelun saralla ovat liiaksi uskonnon ikeen alla – ja tämä on ongelma.

Tiede ja uskonto

Asia johtui mieleeni lähinnä sen takia, että juttelin Laurin kanssa pitkän aikaa uskonnosta ja sen merkityksestä, ja toisaalta siksi että olen viime aikoina lueskellut suomalaisen kvanttifyysikon K. V. Laurikaisen teosta Tieteen giljotiini.

Palaan ehkä joskus muutamaan Laurin esittämään mainioon ajatukseen. Keskityn nyt Laurikaisen kirjaan. Kirja on mainio lukuun ottamatta Laurikaisen argumentaatiota uskonnon puolesta ja uskonnon puolustuksen kulminaatiota, Jumalan olemassaolon perustelua. Argh!

Laurikaisen ajatus uskonnon ja tieteen komplementaarisuudesta (eli siitä, että vaikka tiede ja uskonto ovat joissain suhteissa ristiriitaisia tapoja mieltää totuus, maailma ja maailmassa olemisen merkitys, ne ovat silti toisiaan täydentäviä ja muodostavat yhdessä kokonaisvaltaisen ja terveen maailmankuvan perustan) on vielä mukiinmenevää tavaraa. Tässäkin Laurikainen on hieman kapeakatseinen. Itse näkisin tieteen vastapoolina enemmin vakaumuksellisuuden. Ylipäänsä dikotomiat muotoa tiede/[jokin muu] ovat lähes järjestään epäilyttäviä ja haiskahtavat liiaksi tiedepolitiikalta ja ennakkoluuloilta. Enemmin tulisi puhua dikotomioista tieto/perustelematon usko ja dogmaattisuus/kriittisyys. Olkoon.

Jatkan. Uskonnot kuuluvat vakaumuksellisuuden piiriin mutteivät tyhjennä sitä. En esimerkiksi laske omaa vakaumuksellista ateismiani uskonnoksi, koska siitä puuttuu täysin uskontojen yhteisöllinen ja niille tyypillinen pyhyyden aspekti. Vakaumuksellinen ateismi on täysin henkilökohtainen vakaumus, joka perustana on syvä usko, että Jumalaa ei ole. Uskoani ei voi perustella mitenkään. Se ei edes yritä nähdä perustanaan tiedettä, mikä on tyypillistä monille muille ateismin eri muodolle. Edelleen vakaumuksellinen ateismini ei tunnusta mitään pyhäksi mutta se sitoutuu kuitenkin varsin ankaraan eettiseen kantaa, jota kutsun esteettis-nihilistiseksi etiikaksi.

Tasapuolisuuden nimissä täytyy sanoa, että Laurikaisen uskonnollisuuden puolustus on naiiviudessaan vain vähän – joskin epäilyksettä – Russellin Kristinuskon parjauksen (artikkelissa "Miksi en ole kristitty?") alapuolella. Se on aika paljon, koska en pidä Russellin artikkelia järin suuressa arvossa. Se mielestäni takertuu varsin karkeaan käsitykseen uskonnosta (tässä: kristinuskosta) ja jättää huomioimatta sofistikoituneet uskonnolliset näkemykset, joissa ei edes pyritä perustelemaan uskonnollista vakaumusta faktoilla tai muka-faktoilla. On todella sääli, että Laurikainen muuten mainiossa kirjassaan tarttuu tämän tyyppiseen lapsellisuuteen ja esittää vastaukseksi oman suunnilleen yhtä naiivin vastiinessa provokaatioon.

Ja sitten...

Jatkaakseni vielä hieman päivän tapahtumien referoimista. Walhallan jälkeen suuntasin Piperin kahvioon, jossa luin Ricoeurin selittämistä ja ymmärtämistä käsitelleen esseen. Esseen jälkeen palasin kuntosalin kautta kotiin. Kuntosali väsytti siinä määrin, etten jaksanut käydä graduni kimppuun. Sen sijaan blogin kirjoittamisen koin sopivan keveäksi.

Siinä oli tämä päivä hyvin runsaiden rönsyjen kera.

P.s. Useimmat tässä esittämistäni mielipiteistä ovat päiväysvanhoja. Harkitsen vakaasta niiden kumoamista tai ainakin korvaamista uusilla tuoreilla kopioilla. =)

Ei mitään erityistä

Väsyttää mutta uni ei ota tullakseen. Suuta kuivaa. Sitä on kuivanut koko päivä.

En jaksa lukea. Päivän annos Ricoeuria ja hermeneutiikkaa vei innon lukea mitään enää illalla.

Entä gradu – tuhrasin sitä tänään nelisen tuntia. Tai ehkä kuusi. Jatkan nukuttuani. Väsyneenä tekstin muokkaamisesta ei tule mitään.

Surffailu ei ole jaksanut innostaa aikoihin. Olen ajoittain yrittänyt innostua, lueskellut muiden blogeja, pomppinut netissä sinne tänne. Unettomuuden hoitoon siitä ei ole ollut: tylsistynyt, mitään sanomaton, väsynyt unettomuus on vain pahentunut. Tulevaisuuteni umpimielisenä, verkkopiuhaan integroituneena nörttinä on hataralla pohjalla. Hyvä niin. Lisättäköön: Tulevaisuuteni umpimielisenä nörttinä ei ole koskaan näyttäytynyt erityisen todennäköisenä.

Viihdyttävintä tässä illassa oli puoli yhdeksän uutiset ja lenkki. Juoksin kotoani Vanhan kaupungin liepeille ja takaisin. Aikaa meni vajaa tunti. Sen jälkeen oli mukava käydä suihkussa ja rentoutua päivän uutistarjonnan parissa.

Olen hieman liian väsynyt jaksaakseni kommentoida uutisia mitenkään erityisen syvällisesti. Erityisesti mieleen jäi Majakin ydinlaitos ja Venäjän holtiton tapa hoitaa ydinjätteitään. Olivat sijoittaneet ydinjätteitään Tetsha-jokeen. Pistää miettimään, kuka ydinvoimalan päässä sallii moisen tapahtua. Melkoista välinpitämättömyyttä. Mutta ei mitään erityistä.

Nyt tuijotan väsyneesti tätä tekstiä. Mietin, mikä olisi vielä sanomisen arvoista. Mietin, miten muotoisin sen, että tänään oli miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Olin enimmäkseen vaiti. Yllättävän mukavaa, paitsi että hiljaisuus maistui hieman liikaa tuhkalle kuivassa suussani.

Kuuntelen päällekkäin tv-uutisia ja Northeria (metallia) päällekkäin. Minun piti nimittäin tarkastaa venäläisen ydinlaitoksen nimi. En jaksanut laittaa musiikkia pois. Soi sitten taustalla.

Lyhyen kuuntelun perusteella Northen vaikuttaa enintään keskinkertaisen hyvältä. Toisaalta musiikki kuuluu juuri siihen lajityyppiin, "örinä metalliin", mikä aukeaa minulle kaikista hitainten. Musiikki on kyllä oikein kelvollista tuomaan uutisiin uutta väriä – toisaalta melkein mikä tahansa on. En linkitä Northerin sivuja, sillä ne sattuivat silmiini ja olivat räikeästi ristiriidassa nätin kansikuvataiteen kanssa. Voin vain hämmästellä, mihin unohtui albumin Mirror of Madness kansien tyylintaju.

Sitä vastoin Entwine oli mukava yllätys sekä musiikillisesti että graafisesti. Suosittelen.

No niin. Saisinkohan nyt tämän "ei minkään erityisen" jälkeen unta?

Yritän.

Vastentahtoinen harmonikan soittaja

Isäni on muuttamassa Varkaudesta Rantasalmelle yhteiseen kotiin naisystävänsä kanssa. Olen tänä viikonloppuna paikkaillut viimeisiä kamppeitani muuttoa varten. Huominen on viimeinen päivä talossa, jossa asuin suurimman osan nuoruuttani.

Ei pienintäkään haikeutta. Ei rakkaita muistoja, jotka pitäisi hyvästellä – ei tosin ikäviäkään. Ei suuria tunteita. Tunnen Varkauden kaupunkia kohtaan enemmän haikeutta kuin lapsuudenkotiani.

Kun etsin tänään paksua tussia muuttopakettien merkkaamista varten, törmäsin halpatalo Tokmannin oven edustalla harmonikkaa innottomasti soittavaan mieheen. Ennen kun kuulin mitä hän soitti, minusta tuntui ettei hän osannut soittaa ollenkaan. Osasi hän. Tosin täydellinen innottomuus ja vastentahtoinen intohimottomuus sai musiikin kuulostamaan epävireiseltä, jotenkin laahaavalta ja haluttomalta.

Mies säälitti. Hän katseli koko ajan ympärilleen ikään kuin etsisi pakopaikkaa häpeästä, jonka julkinen soittaminen hänessä tuotti. Minuun hän katsoi erityisen pitkään, kun nousin isäni pari vuottaa vanhaan Toyota Avensikseen. Ikään kuin hän olisi kadehtinut minua. Siitäkö, ettei minun tarvinnut istua halpatalon oven edustalla soittamassa harmoniikkaa; ettei minun ylipäänsä tarvinnut soittaa ja kerjätä sillä rahaa?

Varkaudessa on paljon samaa kuin innottomassa harmonikan soittajassa. Varkaus yrittää epätoivoisesti olla "taiteilija", olla jotain haluttua ja arvostettua, luovaa. Lopputulos on vastaavalla tavalla intohimoton – uusi kävelykatu keskustassa, näyttävä innovaatiokeskus puiden keskellä, uusi oikeustalo, 40 km/h aluenopeusrajoitukset – mutta se epäonnistuu siinä, koska kaupungin sydän, paperitehdas kaikessa ankeudessaan on omiaan tappamaan kaiken luovan innon.

Uudistuvan kaupungin naamion takaa pilkistää väsyneet paperityöläisen kasvot. Kasvot, joista näkee omistajansa istuneen viimeiset 40 vuotta paperikoneen ääressä tuijottamassa vuoroin punaista ja vuoroin vihreää nappia ja odottamassa vapautumista työstä, jonka ei voisi edes kuvitella arvostavan ihmisyyttä, luovuutta ja ajattelemista.

Suuria haaveita

Ajatukseni palasivat puoli vuotta taaksepäin. Vietin täällä talvilomani. Kuntosalilla törmäsin muuan puheliaaseen 18-vuotiaaseen. Hän kertoi, että täältä puuttui baari hänen kaltaisilleen meneville nuorille [lue: ylipainoisille ja epäkypsille kakaroille]. Minun oli hieman vaikea peittää huvittuneisuuttani. Varkaudessa ei juuri muuta vapaa-ajan viihdykettä ollutkaan: pari räkäistä juottolaa 18-vuotiaille ja pari hieman varttuneemmille ihmisille, sama se. Olen ehkä hieman huono arvioimaan baareja, kun en yleisesti ottaen viihdy baareissa järin hyvin.

Johdattelin puheen bändeihin. En tiedä olisiko hän maininnut niistä muuten itään. Puhuin äänentoistosta, valoista ja siitä että tekniikka maksaa. Luultavasti hän ymmärsi kyllä sanat mitä käytin mutta ei sitä mistä puhuin. Hän vakuutteli vain tuntevansa pari tyyppiä, joilta saa äänentoiston ja sen sellaisen kohtuulliseen hintaan. Äänentoistoa tärkeämpää oli tila. Sitä piti olla. Mielellään sellainen iso halli, johon mahtuisi paljon ihmisiä [lue: humalaisia teinejä].

Kannustin häntä pistämään baarin pystyyn. Todennäköisesti turhaan. En jotenkin jaksa uskoa, että Varkaudessa on juurikaan innostamaan mihinkään muuhun kuin suuriin puheisiin. Tai ehkä en pitänyt vain baarinperustamista haikailleesta teinistä. Halveksin häntä. Tämä sai oloni haikeaksi. Halveksunta on aina liian lähellä ylimielisyyttä ja tarpeetonta ylpeyttä, enkä pidä niistä piirteistä itsessäni.

Iltapäiväni niskakarvakyttääjänä

Valvoin tänään englantilaisen filologian pääsykoetta. Toisin sanoen istuin perseelläni neljä tuntia vailla mitään muuta viihdykettä kuin omat ajatukset ja olin salaa kärmeissäni siitä, ettei kukaan edes jäänyt kiinni lunttaamisesta. Tietenkin virallisesti olen erittäin tyytyväinen, ettei ongelmia ilmennyt vaan kaikki sujui kuin tanssi.

Hetkinen. Sainhan minä sentään muutamaan otteeseen johdattaa uroskokelaita vessaan. Todellista asiakastyötä. Tämän ylellisyyden lisäksi kävin pari kertaa jaloittelemassakin. Luulenpa tosin, että olisin saanut lyhyistä jaloittelutauoista suuremman nautinnon, jos polttaisin. Vastaavasti tuskat koesalissa olisivat olleet suuremmat. Nyt kai paremman tuskan puutteesta kiskoin partakarvojani irti yksitellen. Loppusaldo oli noin kymmenen partakarvaa. En kylläkään osaa sanoa onko se paljon vai vähän, jos luvun suhteuttaa leukapartani kokoon ja tiheyteen.

Täytyy tunnustaa, että luokan takaosan niskakarvakyttääjän roolista huolimatta katselin niskakarvoja enemmän ikkunasta ulos harvinaislaatuisen jännittävästi metsätalon ohikiitäviä busseja ja vielä kiinnostavimmilta näyttäviä ihmisiä ylittämässä Fabianinkatua. En ollutkaan aiemmin oivaltanut, kuinka kiinnostavasti bussi voikaan vilahtaa toisen kerroksen luokkahuoneen ikkunan ohi. Tai kuinka kiinnostavan vaihtelevilla nopeuksilla ihmiset ylittävät Fabianinkadun.

Ehkäpä koko niskakarvakyttäyssessioni kiinnostavin yksityiskohta oli se, että näin katua ylittämässä ainakin kolme kertaa Annin, vaikka hän lähti tänä aamuna klo 7.30 junalla Kuopioon ja on sillä tiellä tälläkin hetkellä. Jokaisen kolmen annin kohdalla vaadin silmiltäni parin sekunnin mittaisen tarkastustuijotuksen ennen kuin uskoin, ettei anni todellakaan ollut Anni.

Kolmen annin jälkeen huomasin yrittäväni tunnistaa kadulta vielä yhden annin lisää. Ehkäpä olin liian vanha tällaiseen leikkiin, kun en ankarasta yrittämisestä huolimatta onnistunut tunnistamaan enää ainuttakaan uutta annia, joka olisi pakottanut minut tarkastustuijottamaan häntä vähintään pari sekuntia. Annintunnistus – etenkin kun se ei oikein ottanut onnistuakseen – ei riittänyt täyttämään päässäni vellonutta pahansuopaa tylsistyneisyyttä kovinkaan pitkää.

Olin ennen koetta päättänyt pohtia koko neljän tunnin ajan Ricoeurin hermeneutiikan ja Bohmin kielifilosofian yhteyttä. En päässyt juuri puusta pitkälle: toistin mielessäni vain sitä tosiasiaa, etten muista kunnolla, mitä Ricoeur sanoikaan esiymmärryksestä ja että sikäli mikäli olin ymmärtänyt esiymmärryksen käsitteen se ei soveltunut Bohmin filosofiaan vaikka yhtäläisyyksiä toki oli runsain mitoin.

En tylsistytä teitä argumentoimalla, miksi näin on. Myötätuntoni on tällä hetkellä kaiken mahdollisen tylsistyneisyydenvastaisuuden puolella mukaan lukien kevytmielisyys, pinnallisuus ja turhanpäiväisyys, mihin ainakin haluaisin tämän kirjauksen laskea.

Kun aina silloin kun pääsin eroon Ricoeurin ja Bohmin suhteesta, pohdin mitähän mieltä oli palkata kolmea valvojaa hieman yli 10 euron tuntipalkalla valvomaan 13 pääsykokeen rustaajaa kaikkiaan noin viideksi tunniksi. Yhteensä hintaa 13 ihmisen pääsykokeelle tuli valvojienpalkkoina 153 euroa + materiaalit + mahdollinen salivuokra + kokouspalkkiot koulutuksesta + kokeen tarkastajien palkka + erinäisten lippusten ja lappusten postitus. Siinä kai olivat suurimmat yksittäiset kulut. Tiesivätköhän kokeentekijät että yliopistolle heidän yrityksensä kustansi ainakin 20 euroa?

En ollut aikaisemmin pohtinut, paljonko yksi epätoivoinen kokeeseen saapunut korkeakoulutuksen toivo maksaa yliopistolle. Tästä ajatukseni ajautui pohtimaan kokeen tekijöiden ikää. Vanhin oli varmasti viisissäkymmenissä. Nuorin oli syntynyt vuonna 1986 – tarkastin – ja näytti vielä ihan lapselta, joka ei todennäköisesti oikein tiennyt, mihin kokeeseen oikeastaan osallistuikaan ja mitä hyväksytyksi tuleminen käytännössä tarkoittaa.

Ainakaan minä en yliopistoon pyrkiessäni tiennyt, mitä tuleman pitäisi. "Kunhan nyt jotain", ajattelin. Ehkä nuorimman osallistujan lapsenkasvojen alla piili 18-vuotiasta Ari-Pekkaa aikuisempi ihminen. En tiedä.

Yliopistoon tulee opiskelemaan pelottavan paljon sellaisia ihmisiä, joilla ei ole harmainta hajua siitä, mitä he elämällään tekisivät. Sanoisin jopa, että suurin osa kuuluu tähän kategoriaan. Surullista ja vielä surullisemmaksi asian tekee se, että kiristyvät opintoajan luovat entistä suurempia paineita tietää mitä tekee elämällään. Jos tämä on valtion ainoa "kädenojennus" elämää ja itseään etsivällä nuorelle, niin pelkäänpä, että se enintään pakottaa yhä useammat kuvittelemaan "juuri tätä minä haluan" ja katkeroitumaan työelämässä, kun oppiaine ei ollutkaan se juttu.

Kysy, mikä muuttuu! Eikö aina ole ollut näin. Ennen ehkä valituksen varaa oli vähemmän. Jo pelkkä mahdollisuus korkeakouluttautumiseen oli etuoikeus – mitä sen on väliä vaikka ala olisi väärä. Ei ollut varaa valittaa siinä määrin kuin nyt. Näin olen antanut itseni ymmärtää.

Niin. Kuinka moni nykyisistä työssäkävijöistä on todella tyytyväisiä siihen, mitä tavoittivat? Edelleen kuinka moni vain uskottelee itselleen olevansa tyytyväinen ja tuijottaa televisiota yhä lähempää, jottei vahingossakaan tulisi uudelleen arvioineeksi elämäänsä ja muistaneeksi, mistä on joskus unelmoinut - unelmoinut ja pettänyt unelmansa? Voitaisiinko väittää, että Nietzschen 'poroporvarius' sekä viimeisen ihmisen pieni tahto ja sitäkin pienemmät unelmat elävät ja voivat hyvin?

(Tietysti voisin tässä tasapuolisuuden vuoksi puhua valheellisista kuvitelmista ja haaveista mitä tulee yliopistoon, tieteeseen ja omaan tulevaisuuteen (jne. jne.) sekä niiden tuottamista pettymyksitä. Jääköön tämän vastakkaisen kannan puolustelu harjoitustehtäväksi.)

Ja tämän kaiken jälkeen, voin vain pahoitella: en tainnut osata kirjoittaa kevyesti. Pinnallisesti tämä sentään on. Enintään timorautiainenjatrioniskalaukaussyvällistä ja se ei ole paljon. En itse arvosta tämän kaltaista synkistelyä kovin korkealle. Ehkäpä minun rehellisyyden ja avoimuuden nimissä pitää paljastaa itsestäni tämäkin pieni ja halveksittava ikävä puoli; tämä resentimentaalinen pikkusielu, jonka yleensä jaksan työntää taka-alalle.

Ei edes mustaa surunauhaa

Osallistuin tänään HYY:n mielenilmaukseen opintoaikojen rajausta vastaan eduskunnassa.

Alkuperäinen suunnitelma oli seuraava: Menisimme tummissa surupukeissa ja ylioppilaslakit päässä kuuntelemaan täysistuntoa. Kun laki opintoajan rajauksesta menisi läpi – sitä pidettiin varmana, nousisimme ylös, ottaisimme lakit päästä, pitäisimme lyhyen hiljaisen hetken ja poistuisimme hiljaa.

Itse en tosin ollut pukeutunut erityisen tummasti ja surusävyisesti.

Siltä varalta, ettemme saisi viedä ylioppilaslakkeja istuntosaliin, HYY:n tempauksen järjestäjät olivat varanneet vasempaan käteen laitettavaa surunauhaa. En itse asiassa edes tiedä kuka oikeastaan oli tapauksen ideoija.

Onnettomasti yksi HYY- tai SYL-aktiivi – en valitettavasti tunnistanut häntä – erehtyi mainitsemaan jotain mielenilmauksesta eduskunnan narikoiden luona. Tämä sai aikaan pitkällisen välienselvittelyn vahtimestareiden ja kyseisen aktiivin välillä. Lopputulos oli, että "eduskunnan istuntosalissa esiintyvät vain kansanedustajat".

Hymyilytti, kun muuan vahtimestareista päivitteli toiselle, että hän arvelikin ylioppilaiden aikovan jotain tämän tapaista, "olisivat pitäneet turpansa kiinni lehtereille asti". Jos siis jatkossa aiotte osoittaa istuntosalissa mieltä, muistakaa selvittää kaikki asiat ja järjestelyt hyvissä ajoin etukäteen. Älkää missään nimessä sanoko sanaakaan mielenilmauksesta, älkää puhuko edes hiljaisesta mielenilmauksesta.

Pääsimme loppujen lopuksi lehterille seuraamaan istuntoa. Turvatoimien tiukkuus hämmästytti. En esimerkiksi saanut viedä saliin avainnippuani, koska siinä oli pitkä ketju. Myönnän toki joskus pohtineeni ketjun itsepuolustusominaisuuksia, mutta silti moinen oli minusta hieman liioittelua.

Turva- ja järjestystoimien tiukkuus eivät näemmä koskeneet kaikkia. Jälkeeni saliin tuli muuan vanha mies, joka alkoi puhua heti istuuduttuaan kännykkään. Me emme saaneet viedä istuntosaliin kännykkää edes suljettuina. Lisäksi hänellä oli mukanaan meille ehdottomasti liian iso laukku ja lippalakki. Hmp!

Ylipäänsä läsnäolomme ei selvästikään miellyttänyt vahtimestareita. Alusta alkaen vastaanotto oli nuiva. Salissa syykin paljastui, kun muuan vahtimestareista kysyi luultavammin kovempaa kuin oli aikonut, mitä he tekisivät, jos ylioppilaat nousisivatkin mielenosoituksellisesti seisomaan lain mentyä läpi. "Ohjataan vain hiljaa ulos", oli toisen vastaus. Pelkäsivätkö vahtimestarit oikeasti levottomuuksia. Ehkäpä noin 50 ylioppilaan joukko ja huhu hiljaisesta mielenilmauksesta tosiaan sai adrenaliinin virtamaan vahtimestarien suonissa. Ja työtään hekin tietysti tekivät.

Itse huomasin sydämeni tykyttävän tavanomaista kiivaammin, kun poistuin salista. En tiedä miksi. Enhän tehnyt edes mitään kovin merkittävää tai väärää; en mitään mistä voisin joutua edesvastuuseen.