Ohjelman väliloinen

(Pieniä korjauksia tehty 25.9.2005.)

Sanna soitti minulle eilen yllättäen ja ilmoitti olevansa Helsingissä vailla suurempaa tekemistä. Juna lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua ja Helsingin kaupat olivat köyhdyttäneet hänen lompakkoaan niin paljon viime vierailujen aikana, että hän halusi suoda sille hienoisen lepotauon.

Tapasin hänet kahdelta. Enimmäkseen päivittelimme Brasilian onnetonta turvallisuus tilannetta ja Nissenin tulevan mainoskampanjan vastenmielisyyttä. Hän oli nimittäin käynyt koeyleisenä arvioimassa silmälasivalmistajien 2006 vuoden mainoskampanjoita. Nissen oli herättänyt yleistä paheksuntaa. Muut olivat aika perinteisiä, jopa tasapaksuja.

Huomasin pian yrittäväni puolustella Nissenin mainoksia, vaikken ollut edes nähnyt niitä. Perustelin, että mainostajia on kahta kastia. Toiset pyrkivät tekemään mainoksen niin, että ne itsessään luo myönteisiä mielikuvia, joka saa kohteen ostamaan tuotteen. Toiset taas pyrkivät siihen, että mainos jää mieleen hinnalla millä hyvänsä. Äärimmäisen vastenmieliset ja typerät mainokset ovat siihen tarkoitukseen oikein hyviä. Ne jokainen väkisinkin huomaa. Sitten vaan luotetaan niitä ympäröivän ohjelman (tai ohjelmien) luovan riittävän paljon myönteisiä tuntemuksia, jotka sitten yhdistyvät tuotteeseen. Mainoksen vastenmielisyys ja sen typerä yksituiskohdat unohtuvat pian ja jäljelle jää muisto tuotemerkistä ja ohjelman tuottamasta hyvästä fiiliksestä.

Ensinnä mainittua mainostyyppiä voisi kutsua rehdiksi suostuttelijaksi, koska mainoksen tehokkuus perustuu pääosin sen omiin avuihin, ja toista ohjelman väliloiseksi, koska mainos toimii, jos sitä ympäröi jonkin hyvää fiilistä synnyttävä ohjelma.

Tapaamisen jälkeen ostin liput Night Watchiin 23.15 alkavaan näytökseen ja menin osakunnalle odottelemaan sen alkamista. Odottelemista riitti, sillä Vinnille saapuessani oli vasta neljä. Lukaisin JiiTuomas Harviaisen minulle ystävällisesti lähettämän artikkelinsa luonnoksen ja söin hyvillä mielin torstain vaali-illanistujaisten jäänteitä.

Toisen vuoden biologi

Joskus kymmenen jälkeen osakunnalle kapusi alakerran biotieteellisen tiedekunnan fuksiaisista pari kolme biologia lepäilemään. Jutustelin tovin yhden, toista vuotta opiskelevan biologitytön kanssa. Hänen kaverinsa olivat ilmeisesti palanneet bileisiin, mutta hän oli jäänyt lepäilemään. En osaa arvioida kuinka paljon hän oli juonut. Hän ei päälle päin näyttänyt olevan kovin humalassa.

Keskustelu ajautui elokuvaan 4. Selostin hänelle suunnilleen saman, mistä puhuin edellissä blogimerkinnässäni. Lopuksi pahoittelin sitä, että tylsistytin häntä mannermaishermeneuttissemioottispla-plaa-plaa –spekuloinnilla. Hän ei tunnustanut siinä olevan mitään pahoiteltavaa. Päin vastoin, kysyipä vielä, mitä graduni käsitteli, kun tulin maininneeksi, että olen 7. vuoden opiskelija ja että palautin graduni. En tiedä kiinnostiko häntä oikeasti vai kysyikö hän sen vain kohteliaisuudesta. Selosti joka tapauksessa graduni perusargumentin.

Kummallinen keskustelu. En kysynyt missään vaiheessa hänen nimeään eikä hän minun. En itse asiassa keskustellut juuri mitään, mistä voisi kuvitella keskustelevansa, jos tapaa täysin oudon ihmisen lepäilemässä Vinnin sohvalla vihreisiin haalareihin sonnustautuneena. Sellaista se on.

Pian keskustelun jälkeen riensin Tennispalatsiin. Myöhästyin ensimmäistä kertaa elämässäni näytöksen alusta - tosin vain viitisen minuuttia. Olin nimittäin kuvitellut, että elokuva alkaa 23.45 ja se alkoikin 23.15. Tajusin erehdykseni hieman liian myöhään. Olin kotona 1.30. Menin suoraan nukkumaan.

4

Kävin maanantaina Annin kanssa katsomassa Ilya Khrzhanovskyn elokuvan 4. Kuvittelin, että elokuva sisältäisi paljon visuaalisia oivalluksia ja vähintäänkin oudon kantavan juonen. Kieltämättä se sisälsikin visuaalisia oivalluksia, mutta juonta siinä ei ollut nimeksikään. Tarkoitan juonta siinä mielessä, että sillä olisi ollut jotain merkitystä elokuvan kantavana voimana.

Elokuva on rakennettu täysin metaforien varaan. Itse juonikin on vain yksi metafora muiden joukossa, sellaisenaan jokseenkin merkityksetön. Juoni edustanee Khrzhanovskyn käsitysta ruumiin genealogiasta: Alun ruumiskuva on teknologian ja valheiden syövyttämä, keskivaiheessa sen lävistää pakonomainen toisto ja tylsyys. Tietyssä mielessä tyhjä toisto korvaa antiteesinä teesin, teknologisuuden ja valheellisuuden. Lopulta ne yhdistyvät (synteesinä) houreiseksi itsensä kieltämiseksi; rituaaleiksi, joissa kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan aina yhtä inhottavana ja jossa henkinen kantti mitataan vahvuutena kestää kaiken toistuminen.

Kaikkia metaforia lävistää Khrzhanovskyn läpensä nihilistinen ja pessimistinen käsitys ruumiista; kyse on pelkästä lihakimpusta, jonka kohotamme itsepetoksen ja toiston kautta joksikin enemmäksi. Sielua ja mieli vain oire älyllisestä epärehellisyydestä, joka vieraannuttaa meidät sieluttomasta ja merkityksettömästi lihasta. Ja juuri tätä älyllistä epärehellisyydestä kutsumme älyllisyydeksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tässä vaiheessa Khrzhanovskyn elokuvan älyllisyys kumoaa itse itsensä - kuten kelpo Hegeliä kunnioittavan hengen tuleekin kasvaakseen.

Elokuva ei ollut hyvä, sitä oli vaikea seurasta eikä se ollut järin kaunis, mutta se oli ajatuksia herättävä. Kävin viime viikonloppuna katsomassa myös Kim Ki-Dukin Rautakolmosen ja Saul Dibbin Bulledboyn. Ensinnä mainittu oli elokuvana kerrassaan mainio toinenkin kelvollinen. Ne yhteensäkin kuitenkin jäävät 4:n alle mitä tulee heränneiden ajatusten määrään.

Olisiko sitten niin, että ajatukset kaipaavat hienoista pahoinvointia herätäkseen?

Graduni tiivistelmä

Lähetin graduni eilen myös toiselle gradutarkastajista elektronisessa muodossa ja tiedustelin jahka hän ennättäisi kommentoimaan sitä, ilman että valmistumisaika juurikaan paljon venyy. Nyt jännitän vastausta. Sain tiivistelmänkin kirjoitettua. Koska siitä tuli mielestäni aika selkeä, päädyin julkaisemaan sen myös täällä. Joutunen karsimaan sitä aika paljon virallista abstraktia silmällä pitäen.

---

Rheomoodi on koe kielellä ja ajattelulla. Se pyrkii tarkastelemaan kielen rakenteen ja todellisuuden välisestä suhdetta kriittisesti, vetoamatta mahdollisesti virheelliseen arki-intuitoon tai traditioon pohjautuvaan filosofiseen intuitioon. Rheomoodin yhtenä motivoivana lähtökohtana on havainto, ettei arki-intuitiomme useinkaan vastaa esimerkiksi sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan implikoimaan käsitystä todellisuudesta jakamattomana ja siten ei-atomistisena kokonaisuutena.

Bohm kutsuu tavanomaiselle ajattelutavalle tyypillistä tapaa jäsentää maailma toisistaan täysin erillisistä, jakamattomista atomeista koostuvaksi mekanistiseksi koneistoksi fragmentoituneeksi. Tällainen fragmentoitunut jäsennystapa koskee erityisesti kieltä; ajattelemmekin hyvin tavanomaisesti, että kielellinen merkitys koostuu merkitysatomeista (merkeistä, sanoista tai lauseista) ja niiden välistä suhdetta kuvaavista ominaisuuksista (esimerkiksi lauseen subjekti, objekti ja verbi). Kun kieli jäsennetään atomistisesti, jää merkitysatomien välinen suhde otetaan usein annettuna ja muka todellisuutta vastaavana. Kuvittelemme esimerkiksi, että lähes kaikkia eurooppalaisia kieliä dominoiva subjekti-verbi-objekti rakenne heijastelee todellisuuden rakennetta, koska atomistinen kielen tulkinta ei anna mitään muuta intuitiivista vaihtoehtoa ymmärtää merkitysatomien välistä suhdetta.

Bohmin oma vaihtoehto framentoituneelle, atomistiselle tulkinnalle on kielen kenttätulkinta. Tämän tulkinnan mukaan kieli koostuu usealla tasolla vaikuttavista merkityskentistä, jotka lävistävät ja sulautuvat toisiinsa. Kentät eivät rajoitu pelkästään kielen sisäiseen rakenteeseen vaan sulautuvat erottamattomasti osaksi ajattelua, havaitsemista ja olemista maailmassa. Jos kielen kaikkien yksikköjen – aina yksittäisestä merkistä kirjalliseen teokseen – looginen rakenne on kenttä, joka lävistää tietoisuuden kokonaisuutena ja sulautuu sen kaikkiin muihin osiin, useimmat arki-intuition ja filosofisen intuition vääristymät on selitettävä kielen rakenteen vääristymien kautta. Esimerkiksi kvanttifysiikka on arki-intuition vastaista täsmälleen niin kauan kun käyttämämme kieli tukee todellisuuden jäsentämistä tällä tavoin. Kvanttifysiikan ahkera opiskelu voi kuitenkin muuttaa tapaamme jäsentää todellisuutta kielen kautta siinä määrin, että kvanttifysiikan teoreettisesta viitekehyksestä tulee täysin intuitiivinen ja luonteva tapa ajatella.

Bohmin rheomoodi on koe, joka olennaisesti toisaalta pyrkii paljastamaan tavanomaisesti käytetyn kielen fragmentaarisuuden ja toisaalta perustelemaan, että syy tähän fragmentaarisuuteen on pitkälti virheellisessä käsityksessä kielen todellisesta rakenteesta; siinä ettemme tiedosta, miten kieli todella toimi. Kokeessa koehenkilö – lukija – omaksuu uuden tavallisuudesta poikkeavan kielenkäytön moodin. Hypoteesi on, että jos hän kynee sisäistämään sen, hänen kielellinen ja metafyysinen intuitionsa muuttuu radikaalisti eikä tämä muutos rajoitu vain uuteen, hypoteettiseen kielenkäytön moodiin vaan sulautuu ja lävistää kaiken muun ajattelun.

Pidän sitä seikkaa, että oma intuitioni muuttui radikaalisti kokeen myötä, todisteena siitä, että Bohmin hypoteesi kielestä kenttänä ja toisaalta tavanomaisesti käyttämämme kielen fragmentaarisuudesta on oikea tai hyvin oikean suuntainen. Kokeen hiominen empiirisesti toistettavaksi ja siten Bohmin kokeen muuntaminen filosofisesta kokeesta tieteelliseksi vaatisi kuitenkin vielä paljon työstämistä. Merkittävin ongelma on, milloin koehenkilön voi sanoa sisäistäneen rheomoodin ja oppineen soveltamaan rheomoodin kielioppia ja milloin hän vain toistaa mekaanisesti esimerkkejä todella kykenemättä sisäistämään uutta kielenkäytön moodia.

Eläviä hahmoja, kuolleita hahmokonsepteja

Yllätyin, etten luettuani George Prattin Enemy Ace - War Idyllin pitänyt teosta mitenkään erityisen kummoisena tai oivaltavana. Siinä olisi ollut aineksia hyväksi teokseksi. Sarjakuva oli nätisti piirretty. Tunnelmaa korostava, pääasiassa tummanpuhuva, aggressiivinen tyyli miellytti silmääni. Tarina oli puitteiltaan hyvä ja henkilöhahmot olivat paikoin varsin oivaltavia.

Toinen teoksen pääteemoista, sodan kauheudet, oli tosin mielestäni turhan kulunut. Pratt oli kuitenkin onnistunut löytämään minulle uuden tavan kertoa niistä: nuori Vietnamin sodasta selviytynyt amerikkalainen lehtimies tekee juttua I maailmansodan saksalaisesta lentäjä-ässästä. Toimiva ja tunnelmaan sopiva kerrontatapa oikeutti sinänsä varsin kuluneen teeman varsin tavanomaisen käsittelyn.

Toinen teema sitä vastoin oli kiehtova: sota-minä ja rauhan ajan minä. (Muistelen tosin törmänneeni myös tähän teemaan jossain muussa yhteydessä.) Lehtimies ajatteli, että sota-minä ja rauhan ajan minä ovat sama asia. Lentäjä-ässä taas ajatteli, että sodassa hän oli sodan ajan minä ja eli sotapersoonansa kautta. Rauhan aikana hän saattoi kylläkin muistaa jotain sota-minästään, mutta oli joka tapauksessa jotain olennaisesti muuta. Hänen teesinsä oli: Sota tekee meistä eri ihmisiä. Sodan päätyttyä: rauha muuttaa meidät jälleen toiseksi ihmiseksi, mutta sodan jäljet jäävät myös tähän rauhan jälkeen syntyneeseen minään.

Sinänsä teoksessa ei tapahtunut juuri mitään. Pratt keskittyy rakentamaan hahmojaan ja kertomaan, miksi he ovat ja ajattelevat siten, kuin ajattelevat. Periaatteessa kaikki, mikä voisi tehdä teoksesta loistavan on koossa, mutta jotain silti puuttuu. Tarina ei vaan ala elää. Yksi syy on se, että Pratt mielestäni toistelee aika paljon varsin kuluneita ajatuksia. Kirjassa omaa on oikeastaan vain kuvat ja tapa jolla dialogi on rakennettu. Ajatukset ovat pitkälti kierrätettyjä ja mielestäni tarpeettoman kritiikittömästi toistettuja. Tämä kierrätys jättää suuhun sieluttoman ja pintapuolisen maun.

Vaikka hahmot – kuten jo sanoin – ovat kiinnostavia, ne ovat sitä lähinnä konsepteina. Mielestäni on erittäin kiinnostava lähtökohta ottaa dialogin lähtökohdaksi kaksi sodasta selviytynyttä hahmoa, jotka jäsentävät minän ja itsen hyvin erilaisilla tavoilla. Valitettavasti Prattin teoksessa konseptit jäävät konsepteiksi, eivätkä ne nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi hahmoina– kahta viimeistä sivua lukuun ottamatta. Juuri kun Pratt onnistuu puhaltamaan hahmokonsepteihinsa hieman eloa, tarina loppuu.

Vain hieman elämän tarkoituksesta

Vietin eilen synttäreitäni. Edellisenä lauantaina olin Annin opiskelukaverin, Annin häissä Turussa. Perjantaina menin lupailemaan Jussille, että kirjoittaisin Susj-lehteen jotain teemalla matka. Aiheet saattavat vaikuttaa kaukaisilta, eikä yhteyden hahmottamista helpottane se, että uumoilin kirjoittavani jotain otsikolla "Matka ei mihinkään – elämän tarkoituksettomuuden tarkoituksesta". Tosin saattaa olla, että joudun perääntymään. En ole vahvoilla mannermaisessa ristiriitojen logiikan mahdottomuuden mahdollisuuksissa. Lähinnä osaan vain pilailla moisilla Hegel-lähtöisillä ajatussolmuilla – huonosti.

Lauantaina kello 12.50 istuin rautatieaseman ratapihalla Annini vieressä. Odotin junan lähtöä vuoroin ajatellen elämän tarkoituksen tarkoituksettomuutta – mitä siitä voisi kirjoittaa, ja vuoroin häitä, jonne olimme matkalla. En tuntenut sen enempää morsianta kuin sulhastakaan, en ainuttakaan häävierasta – paitsi tietysti tietty Annini.

Ratapihan lävitse kävellyt polttariseurue yhdisti molemmat mielessäni vuorotelleet teemat. Tuleva onnellinen morsian kulki keskellä - sanalla sanoen typerän näköisessä - sairaanhoitajan asussa ja näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja hyväntuuliselta. Muu seurue oli vastapainoksi oikein biletunnelmissa suomalaiseen apaattiseen tapaan. Miksiköhän näin päin? Polttarit – viimeinen vapaan naisen ilta kavereiden seurassa. Eipä näyttänyt tällä kertaa kovin vapaalta tai toverilliselta.

Miksiköhän tällaisia perinteitä on syntynyt ja miksi niitä ylläpidetään? Välttämättömän nöyryytyspolttareiden ainesosan, morsiamen tai sulhasen, luulisi olevan erimieltä polttareiden laadusta, mutta usein niin ei ole. Päinvastoin, usein nöyryytettävä – eikä tämä koske vain tämän tyypin polttareita – paitsi hyväksyy tradition myös pitää sitä tärkeänä.

Traditio tekee elämästä edes hetkeksi tarkoituksellista. Sellaista, ettei tarvitse miettiä miten päin olla ja mitä tehdä. Hetken on kaiken keskipisteenä. Hetken on jotain, joka ei ole eksyksissä.

Itse avioliitossa on kyse hyvin paljon samasta: tarkoituksellisuuden kuvitelmasta, vallasta ja arvostuksesta; halusta rakentaa omaa identiteettiä olemalla osa jotain suurempaa ihmisestä vieraantunutta instituutiota. Olen vakavissani: avioliitto on sikäli ihmisestä vieraantunut, että emme enää kysy tekeekö se meidät onnelliseksi, paremmiksi vai ei, ja jos tekee niin miten. Avioliitto on monille taikatemppu, jonka onnelliseksi tekevää ja paremmuutta lisäävää vaikutusta ei tule kyseenalaista, eikä etenkään tule kysyä, miten se toteuttaa kaikki sille asetetut odotukset.

Kun tähän ihmisestä vieraantuneeseen instituutioon lisätään se tosiseikka, että suurin osa haluaa elää osana sitä, vallan ja arvostuksen kuvitelmista tulee enemmän tai vähemmän todellista. Tarkoitus pysyy kuitenkin edelleen kuvitelmana. Loppujen lopuksihan tarkoituksessa on kysymys vain tulkinnasta jonka annamme maailmalle, olemiselle ja elämällemme. Joskin luonnollisesti haluamme uskotella itsellemme ettemme vain kuvittele.

Kirkossa oleminen eettisenä valintana

Tajusin vasta Turussa, että joutuisin seuraamaan vihkitilaisuutta kirkossa. En tiedä, miksen tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin. Yleisesti ottaen olen vältellyt kirkollisia tilaisuuksia aina kun vain mahdollista. Minusta on paitsi epäkohteliasta myös eettisesti väärin ottaa osaa pyhää toimitukseen epäuskojana – vieläpä vakaumuksellisena sellaisena.

Aiemmin tunsin oloni kirkossa kiusalliseksi ja turhautuneeksi. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Ajattelin ehkä, että toimitus jotenkin loukkaa identiteettiäni. Olin kirkkoon ahdistettu ateisti. Tämä on yksi seikka, jonka suhteen vanheneminen on hionut minusta kulmia.

Nyt lähinnä tunsin vain vaivaantuneisuutta siitä, että minä – valehtelin. Sitä se lähinnä on. En keksi parempaakaan sanaa. Periaatteessa jumalanpalveluksessa istuminen indikoi uskoville, että toinen – mitä tulee uskontoon – uskoo edes jossain määrin samoihin asioihin kuin itse. Ehkä hän on agnostikko, ehkä hän on maallistunut, mutta joka tapauksessa hänessä on samaa vaikka vain arvoissa ja normeissa. Kristillinen moraalikin riittää, tai halu olla osa kristillisiä instituutioita. Halu. Suomalainen yhteiskunta käytännössä pakottaa jokaisen olemaan jollain tapaa osa kristillisiä instituutioita. Kristillisyys on oletusarvo esimerkiksi paljon puhuttaneessa uskonnon opetuksessa ja läpensä kristillisen tradition lävistämässä, joskin onneksi maallistuneessa koulujärjestelmässä.

Minä ateistina ja nihilistinä en katso edustavani millään tavalla kristillisyyttä ja kun sitten istun kirkossa, valehtelen antamalla muiden – uskovien, agnostikkojen ja ateistien – kuvitella, että ei-kristillisyys olisi lähinnä vain harvinainen poikkeus. Kirkossa oleminen on minulle vähän sama kuin seisoisin mielenosoituksessa, jonka agendaa en allekirjoita. Osallistumalla mielenosoitukseen, olen tehnyt poliittisen teon, jolla on ainakin potentiaalisesti paljonkin merkitystä ja joka ei ainakaan saisi olla yhdentekevä. Kun istun kirkossa, olen tehnyt uskonnollisen teon, jolla on ainakin merkitystä (poliittisessa mielessä) ja joka ei niin ikään saisi olla yhdentekevä.

Suurissa mielenosoituksissa yhdellä massassa ei ole suurtakaan merkitystä. Sama koskee kirkossa istumista. En minä oikeasti kenenkään uskomiseen siellä istumalla vaikuttanut – en merkittävästi. Kysymys on periaatteesta. Koska niin jumalanpalveluksessa kuin mielenosoituksessakin samanmielinen massa on merkittävä paitsi poliittisesti myös uskovien tai mielenosoittajien identiteetin rakentumisen kannalta, on sekä ateistina kirkossa istuminen että sellaiseen mielenosoitukseen osallistuminen, jonka agendaa ei allekirjoita, yksinkertaisesti eettisesti väärin.

Eettinen normi on siis seuraava: minun ei tulisi uskotella, että kannatan jotain tai uskon johonkin, johon en usko tai jota en kannata, jos sillä on vaikutusta muiden arviointikykyyn, arvostelmiin ja normeihin tai poliittisiin päätöksiin. Toisin sanoen mielenosoitukseen tulee osallistua vain, jos pitää asiaa hyvänä, ei esimerkiksi siksi, että mieltä osoittamassa on kavereita. Samoin vaaleissa tulee äänestää vain sellaista ehdokasta ja sellaisen asian puolesta, mikä on omasta mielestä hyvä. Ei siksi, että mainoskampanja sattui miellyttämään esteettistä silmää tai muiden poliittisesti epäolennaisten tekijöiden takia. Moinen on vastuuntunnotonta. Yleistäen kaikkien poliittisten – toisten arviointikykyyn ja yhteiskunnan valtarakenteisiin vaikka vain potentiaalisesti vaikuttavien – päätösten tulisi perustua vain ja ainoastaan pyrkimykseen tehdä mahdollisimman hyvä ja mielellään kokonaisvaikutuksiltaan edullinen päätös kaiken sen pohjalta, mitä tietää ja kykenee ymmärtämään.

Tästä kaikesta huolimatta menin siis kirkkoon. Ehkä olen liian kyyninen, jotta voisin ottaa itse itselleni asettamani eettisen normin ehdottoman vakavasti ja pitää siitä kiinni myös siinä tapauksessa, että tradition rikkomisesta aiheuttaisi jollekulle mielipahaa. Tai – vielä pahempaa – ehkä olenkin vain onnellisuuskalkyylejä pyörittelevä benthamlainen poroporvari, jolla ei ole edes halua seisoa ryhdikkäästi oman nihilisminsä ja vallan tahtonsa takana (viittaus Nietzschen huomioihin utilitarismin vastenmielisyydestä, alentavuudesta ja laumasieluisuudesta).

Tarkemmin ajatellen se todellinen pääasiallinen syy kirkkoon menemiseen taisi olla se, etten halua olla ehdoton ja mustavalkoinen. Kieltämättä on hieman epäkohteliasta vesittää omaa tekstiä näin, jos vaikka joku haluaisi pitää argumenttiani hyvänä, mutta eettisenä normina yllä oleva on hieman mustavalkoinen ja tiukasti seurattuna turhan ehdoton.

Entä synttärini sitten; miten ne liittyvät tähän kaikkeen? Lähinnä vain siten, että minulla on nyt yhden vuoden verran suuremmat paineet löytää elämälleni tarkoitus pidinpä sen tarkoitusta kuinka tarkoituksettomana tahansa.

Sääli. Toisaalta, ehkä suuri massa ottaa elokuvasta (ja kirjasta) Käsikirja linnunradan liftareille onkeensa ja ymmärtää, että elämän tarkoitusta tärkeämpi on kysymys elämän tarkoituksesta. Kävin katsomassa leffan eilen. Pidin kovin, joskin luullakseni hieman vähemmän kuin Annini.

Myyttejä ja kuvitelmia

Hävettää. Jäseniä kolottaa ja kurkku on kipeä. Näinköhän olen sairastumassa.

Tahdon heikkoutta?

Palasin eilen Kuopiosta Annin luota. Tervahöyryristeily oli ja meni. Tällä kertaa tulin ryypiskelleeksi varsin kohtuullisesti. Perjantaiksi onnistuin hankkimaan hienoisen otsan kolotuksen. Yritän ajatella, että se on vähintään samanlainen häpeä kuin sairastelukin: Typerää ja silti niin kovin inhimillistä.

Väittävät kai, että sairastelulle ei mahda mitään mutta krapulan voi välttää. On kai siinä osa tottakin, mutta tohdin uskoa, että terveillä elämäntavoilla ja vahvalla tahdolla olla terve – ennen kaikkea jälkimäisellä – on suuri merkitys siihen sairasteleeko vai ei.

Itse olen sairastellut suhteellisen vähän. Kyllä minulla aina jossain vaiheessa vuotta nenä vuotaa ja aina silloin tällöin on pää kipeä. Kuitenkin olen hyvin harvoin sängyn vanki päivää pidempää. Pitää vaan jaksaa haluta olla terve.

Kerettiläistä ja epätieteellistä? Lääkkeiden lumevaikutus on fakta. Kumma ettei sitä oteta kovinkaan vakavasti. Kyllä kai ne pohtivat lääkkeitä kehittäessään tarkasti, minkä värisiä ja kokoisia pillereiden pitää olla, jotta ne vaikuttaisivat mahdollisimman tehokkaasti. Hyvä. Valitettavasti lääkkeiden kosmetiikan jälkeen mennäänkin sitten ihmeparantumisiin ja sen sellaiseen huuhaaseen.

Myönnetään, että on hyvin vaikea tutkia, millä tavalla ihmisen tulee ajatella, jotta hän pysyisi terveempänä; miten hänen tulisi uskoa ja tahtoa. En jaksa uskoa, että kukaan itseään kunnioittava ja vakavasti otettava tutkija on vielä lähivuosina valmis paneutumaan vakavasti tämän aiheen piiriin.

Nyt uskalletaan puhua vasta terveiden elämäntapojen ja terveellisen ruokavalion vaikutuksesta terveyteen. Ajattelu on vielä liian henkilökohtaista ja liian ihmeenomaista, jotta olisi soveliasta tutkia terveen ajattelun vaikutusta terveyteen. Moinen on vaarallisen lähellä toisaalta fasismia ja toisaalta uskontoja.

Ajattelu on tabu

Huume- ja päihderiippuvaisuus on poikkeus. Siitä on luvallista puhua ja sen yhteiskunnallisia kustannuksia on lupa laskea. Riippuvaisuuden syy on nähtävissä riittävässä määrin yksilön ulkopuolisena ja mekanistisena. Yksilö käyttää jotain huumetta (sis. kahvi, tupakka ja alkoholi) riittävän monta kertaa. Tämän jälkeen hänen on fyysisten tai psyykkisten vierotusoireiden tai sosiaalisen paineen takia saatava seuraava annos ja seuraava ja seuraava.

Riippuvaisuus on siinä määrin ei-henkilökohtaista ja ei-ihmeellistä, jotta sen voisi rajata yksilön mentaalisen koskemattomuuden ulkopuolelle ja altistaa avoimesti valtion väkivaltakoneiston hampaille. (Mainostus ja muu piilovaikuttaminen mediassa on toinen merkittävä poikkeus mentaaliseen koskemattomuuteen, mutta siitäkään ei uskalleta puhua kovin avoimesta. Eihän kukaan halua myöntää, että mainokset ja uutisotsikot ohjaavat omaa elämää ja ajattelua. Sen myöntäminen lienee yhtä vaikeaa kuin alkoholistille on myöntää olevansa alkoholisti.)

Ajattelu ei ole enää tabu, kun sen on turmellut jokin huume, mutta se on vielä tabu, jos sen on turmellut vaikkapa mainostus tai valtiollinen propaganda ns. sivistysvaltiossa. "Roistovaltioiden" valtiollinen propaganda on täysin sallittu jopa suotava keskustelun aihe, mutta esimerkiksi Suomen, jenkkien tai IMF:n harjoittama propaganda ei ole; sitä tulee kutsua neuraalisti tiedottamiseksi (sekä joissakin tapauksissa pr:ksi tai lobbaamiseksi) vaikka yhtälailla senkin tehokkuus perustuu siihen, että jotain jätetään sanomatta ja jotain muuta - usein enintään toissijaisen olennaista - korostetaan.

Pidämme luullakseni sekä ajattelumme erilaisuutta että sen samanlaisuutta verrattuna muihin liian luonnollisena ja itsestään selvänä. Ajattelua sinänsä ei saa avoimesti arvottaa ja ajattelun arvottamisesta ei saa avoimesti puhua. Tai jos saa, niin se on vaikeaa.

Alkoholi - esimerkki modernista rituaalista

Huumeista (sis. kahvi, tupakka ja alkoholi) ja riippuvaisuudesta puhuttaessa mielestäni on toissijaisen olennaista, millainen lainsäädäntö tekemisiämme rajoittaa tai millaisiin faktoihin uskomme sitoutuvamme. Keskeistä on, miten de facto ajattelemme ja tunnemme, miten petämme itseämme, miten rakennamme identiteettiämme. Jne. Nämä seikat jätetään kuitenkin luvattoman vähällä huomiolle, koska niistä puhuminen on paitsi vaikeaa myös osittain epäsoveliasta. Ajattelutapaa ei saa avoimesti arvottaa - se olisi fasistista ja suvaitsematonta. Niinkö todella? Onko todella niin, ettämme voi kunnolla edes puhua poliittisesti korrektisti huumeongelman todellisista syistä?

Esimerkiksi alkoholin käyttöä ei ole koskaan vähennetty olennaisesti lainsäädännöllä eikä sen käyttö perustu faktoihin. Useimmat tietävät tasan tarkkaan alkoholin vaikutukset eivätkä käytä alkoholia sen vaikutusten takia sinänsä. Eivät ne alkoholin vaikutukset objektiivisin silmin arvioituina ole edes järin hehkeitä. Ennemminkin viinaksia käytetään siksi, että alkoholin vaikutukset – niin hyvinä että huonoina pidetyt – ovat yhteisössämme suhteellisen yleisesti arvostettuja ja vähintäänkin hyväksyttyjä ja koska alkoholista on tullut rituaali. Toisin sanoen Jeppe ei juo, koska haluaa päihtyä, koska se on kivaa, koska bilettämällä saa kavereita tai koska elämä on paskaa. Jeppe juo, koska uskoo haluavansa päihtyä, koska uskoo sen olevan kivaa tai koska uskoo se kuuluvan asiaan, jos elämä on paskaa tai jos haluaa saada kavereita bilettämällä.

Alkoholin – samoin kuin minkä tahansa huumeen käyttö – on rituaali hyvässä ja pahassa. Millä tahansa aineella voisi olla samanlainen merkitys yhteisöllisenä rituaalivälineenä aina teestä ja lihapullista kärpäsieniin. Alkoholi on lunastanut paikkansa toisaalta historiallisten sattumusten takia ja toisaalta siksi, että se vaarallisena ja suhteellisen vahvana huumeena on oikein sopiva siihen rituaalifunktioon, mikä sillä on. Se vaarantaa terveyden ja siksi kuvastaa sekä valmiutta uhrautua yhteisönsä puolesta että mielen vahvuutta siinä mielessä, ettei pelkää vahingoittaa itseään tai altistaa ruumistaan koetukselle.

Myyttejä ja kuvitelmia. Myyttien ja kuvitelmien toteuttamista.

Köyhyyden globalisointi

Päädyin ostamaan juhannuslukemiseksi Michel Chossudovskyn teoksen Köyhyyden globalisointi. Hyvä ostos. Chossudovsky kirjoittaa jonkin verran kankeammin kuin Chomsky, jonka teoksen ostamista harkitsin ennen juhannusta. Chossudovsky kirjoittaa samasta teemasta kuin Chomsky erityisesti teoksessaan Hinnalla millä hyvänsä – Uusliberalismi ja globaalikuri: IMF:n ja maailmanpankin 1980- ja 1990-luvulla kehitysmaille tuputtaman politiikan tuhoisuudesta.

Chossudovskyn kirjassa vainoharhaisuus jää sivurooliin. Hän ei puhu Chomskyn tavoin pankkiirien ja upporikkaiden salaliitosta, jonka tavoitteena on uusi maailmanjärjestys. Näkökulma on niin ikään erilainen. Siinä missä Chomsky haluaa paljastaa talouden todellisen vallan, Chossudovsky analysoi tarkkaavaisesti uusliberaalin talouspolitiikan epäonnistumista kehitysmaissa. IMF:n ja Maailmanpankin julkituoman tavoitteen, "köyhyyden vähentämisen" asemesta ollaan Chossudovskyn mukaan "vähennetty köyhiä" – sanalla sanoen tapettu köyhiä nälkään ja sairauksiin. Molemmat teokset on julkaistu vuonna 1999 eivätkä ne siten liene aivan ajan tasalla.

Chossudovsky argumentoi, että IMF ja Maailmanpankki ovat pakottaneet taloudellisin keinoin köyhät maat ottamaan lainoja, joiden ehtoina ovat olleet tiukat taloudelliset uudistukset. Käytännössä talouden sopeuttaminen on tarkoittanut…

• lainan ottamista lainan päälle, jolloin maat ovat velkaantuneet entisestään.

• palkkojen indeksisidonnaisuuden poistamista. Tämä yhdistettynä valuutan toistuvaan devalvoimiseen on johtanut siihen, että reaaliansiot ovat laskeneet murto-osaan aiemmasta.

• hintojen vapauttamista, mistä on seurannut, että ruuan ja polttoaineen hinta on pahimmillaan jopa yli 10-kertaistunut. Kun tämän yhdistää palkkojen romahtamiseen, useimpien palkka ei ole riittänyt enää edes ruokaan.

• maatalouden kaikkien tukitoimien poistamista. Tämä yhdistettynä siihen, että samaan aikaan tuonti on vapautettu ulkomaiselle vahvasti tuetulle ruualle, maatalous on ajautunut vararikkoon. Kun ruuan hinta on samaan aikaan nousut, on nälänhätä itsestään selvä seuraus.

• sosiaalisektorin saneerausta ensinnäkin laajamittaisin irtisanomisin ja toiseksi sosiaaliturvasta tinkimällä. Tämä on johtanut työttömyyden pahenemiseen entisestään.

• laajaa yksityistämistä. Kun tämän yhdistää ulkomaisen pääoman ja tuonnin tukitoimiin, kotimainen tuotanto on romahtanut. Koulutuksen ja terveydenhuollon yksityistäminen ja tekeminen maksulliseksi, on johtanut koulutuksen ja terveydenhuollon saatavuuden romahtamiseen – suuri köyhdytettyjen ihmisten joukko on sysätty täysin koulutuksen ja terveydenhuollon ulkopuolelle.

Kirjan kiinnostavimmat huomiot olivat:

• IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Somalian nälänhädässä. Vielä 1980-luvun alussa Somalia oli ruuan suhteen omavarainen. Maailmanpankki ja IMF pakottivat Somalian poistamaan maataloustukensa ja lopettamaan mm. ilmaisten lääkepakkausten jakamisen karjankasvattajille (kaikesta piti maksaa sen, joka palvelua käytti). Samanaikaisesti Somalian oli avattava rajansa ulkomaiselle tuontiruualle. Nämä kaikki yhdessä johtivat siihen, että rikkaista maista alkoi virrata Somaliaan halpaa, raskaasti tuettua ruokaa. Tämä halpa ruoka syöksi Somalian omat karjatilalliset vararikkoon. Kuiva kausi vei loppuun jo taloudellisin keinoin hyvin alulle saatetun katastrofin. Karja kuoli nälkään ja sairauksiin, koska karjanpitäjillä ei ollut varaa lääkkeisiin, joista oli tullut talousuudistuksen takia maksullisia, saati varaa ostaa karjalleen syötävää muualta. Köyhtyneillä ihmisillä ja köyhtyneellä valtiolla ei ollut varaa ostaa ruokaa muualta – koska talousuudistukset olivat ajaneet sen talouden kuralle. Kuiva kausi ei riitä selittämään nälänhätää, koska Somalia oli selvinnyt vielä ennen talousuudistusta kuivistakin kausista kunnialla.

• IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Perun ja Kolumbian huumerikollisuudessa. Raskaan kaavan mukaan toteutetut talousuudistukset ovat johtaneet Chossudovskyn mukaan siihen, että Perussa ja Kolumbiassa työttömyys on kasvanut, reaaliansiot ovat romahtaneet, ruuan ja polttoaineen hinnat ovat moninkertaistuneet sekä siihen, että maatalouden tuet ja sosiaaliturva on poistettu käytännössä täysin. Kun nämä tekijät yhdistetään, ruoanviljely on käytännössä kannattamatonta. Kun kokaiinin kasvatus on tuottoisaa ja armeija sekä poliisi ovat lahjottavissa, ei ole ihme, että yhä useampi maanviljelijä on siirtynyt ruokakasveista kokaiiniin.

Entä nyt

Chossudovsky sanoo IMF:n ja Maailmanpankin puolustelevan itseään (vuonna 1999) faktojen vastaisesti siten, että jos talousuudistuksia ei olisi tehty, tilanne olisi vielä pahempi. En osaa arvioida Chossudovskyn väitteiden pätevyyttä. Hänen tekstinsä ja esittämiensä lähdeviitteiden pohjalta pidän teosta uskottavana, olkoonkin että Chossudovskyn esitys jäi täysin tietoisesti valitun populaariesitystavan takia ilmeisen yksipuoliseksi ja mustavalkoiseksi.

Vaikka asiaa ei tarkastelisikaan niin yksipuolisesti kuin Chossudovsky tekee, on eittämättä selvää, että ekonomistien ohjailemat uudistukset kehitysmaissa 1980 ja 1990-luvuilla ovat epäonnistuneet. Onneksi 1980- ja 1990-lukujen virheet kehitysyhteistyössä on nyt laajasti huomattu ja myönnetty.

Politiikkaa onkin jo muutettu ainakin joiltakin osin. Suomen mediassa tämän muuttuneen politiikan jäljet ovat näkyneet toisaalta köyhimpien maiden velkojen anteeksiantona ja toisaalta sokerin ylituotannon leikkaamispaineina EU:ssa.

Jeremy Gould väittää Ulkoasiainministeriön kustantamassa Kehitys-lehdessä (2/2005), että ekonomistien epäonnistuttua puikkoihin ovat hypänneet hallintogurut. Hän kuitenkin epäilee suuresti myös talousgurujen onnistumismahdollisuuksia. Vaikka ollaankin näennäisesti sitouduttu suureen määrään sosiaalisia tavoitteita, niiden toteutuminen edellyttäisi Gouldin mukaan ennennäkemätöntä talouskasvua. "Kehitysrahoitus ohjautuu peruskoulutukseen ja perusterveydenhuoltoon. Tämän toteutumista hallinnon tehostaminen tuskin tukee.

Laura Torvinen ja Max von Bonsdorff vastaavat (Kehitys 2/2005) Gouldin kehitysyhteistyökritiikkiin ja väittävät, että monia Gouldin esittämiä ongelmakohtia on jo korjattu. Samaa teemaa näyttäisi jatkavan myös Helsinki-prosessin viimeisin raportti Mobilising Political Will, jossa niin ikään myönnetään ekonomisten luotsaamien uudistusten epäonnistuminen ja etsitään poliittista tahtoa jatkaa uudistuksia uudenlaisesta viitekehyksestä käsin.

Raportti korostaa kiinnostavalla tavalla molemminpuolisen ymmärtämisen tärkeyttä suhteessa kompromisseihin ja toimintaorientoituneeseen sopimiseen (vailla ymmärtämystä). Onko hermeneutiikan arvostus nousemassa myös valtioiden välisessä politiikassa? Sanojen tulkkausko ei enää riitä?

In order to succeed, it is vital that differences are respected, focus is placed on issues shared rather than those which divide and that the collaboration and dialogue is built on the strengths of different stakeholders instead of on their weaknesses. Furthermore, it is important that the dialogue takes place in an action-oriented context. If it is motivated simply as an exercise for a search for common ground without any ambition to implement or to act together, the level of achievement, then, is likely to remain lower. It is easier for all to remain steady within their own agendas and not to engage into a true dialogue, which would build common reality, without an action-oriented approach.