Roolipeliblogaamisen vaikeudesta

Aloin kirjoittamaan roolipeleistä roolipeliblogissa. Seurauksena tämän blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Täytyy sanoa, että olen hitusen tyytymätön alkuun.

Ensimäiset tekstini Roolipelisopimus ja roolipelitaito ja Historiallinen näkökulma roolipelitutkimuksen kahtiajakoisuuteen aiheuttivat kai lähinnä vain hämmennystä. Kuulemma tekstit olivat turhan akateemisia ja hankalasti ymmärrettäviä termejä oli liiaksi - tai jotain.

Nyt odotan mielenkiinnolla, miten uusimpaan tekstiini Roolipeliryhmästä suhtaudutaan. Olen henkisesti varautunut vastaavanlaiseen hämmennykseen - tällä kertaa tosin hiljaiseen sellaiseen. Yritin kyllä olla selkeä ja suorastaan välttelin sivistyssanoja, teknisiä termejä ja puolisuoraan englannistä käännettyjä tapoja sanoa asioita. Lopputuloksena oli erotteluja suomen allatiivin (eli ulkotulennon, -lle) ja adessiivin (eli ulko-olennon, -llä, -lla) välillä.

Todennäköisesti kieliopin tasolla tehdyt erottelut saavat osakseen vielä vähemmän ymmärrystä kuin outojen käsitteiden avulla tehdyt. Sellaiseen kun ei näin jäkeen päin ajatellen ole totuttu. Sääli. Suomenkielen morfologiaa käytetään luvattoman vähän hyväksi vaikka taivuttamalla ja johtamalla saatujen sanamuotojen moninaisuus on yksi suomen kielen vahvuuksista.

Minusta ei selvästikään ole minkään ajattelun popularisoijaksi. Näinköhän olen toistanut itsestään selvyyksiä tarpeettomasti ja jättänyt mainitsematta olennaisia olettamuksiani, jotka eivät ole - vastoin kuvitelmiani - millään tavalla itsestään selviä.

Jeesus-pilakuvat

En malta olla ottamatta kantaa keskusteluun Muhammed-pilapiirroksista. Itse asiaa en halua suuremmin kommentoida. Hyväksyn uskontoihin kohdistuvan satiirin satiirin kohteena olevasta uskonnosta ja julkaisufoorumista riippumatta. On kuitenkin täysin toinen asia onko satiiri hyvä vai huono asia – poliittisesti. Satiiri on ainakin jossain määrin epäonnistunutta, jos siihen suhtaudutaan kritiikittömästi pelkkänä hauskana pikku ivana eikä se herättää keskustelua. Näin ajatellen suurin osa satiirista on epäonnistunutta; myös esimerkiksi Natsien aikoinaan harrastama juutalaissatiiri. Se ei herättänyt keskustelua vaan ainoastaan muukalaisvihaa. Tästä näkökulmasta Muhammed-pilakuva onnistui satiirina mutta oli hyvin lähellä, että se olisi vain lisännyt muukalaisvihaa - ja olisi siten epäonnistunut; ollut huonoa satiiria poliittisessa mielessä. Hankala otus tuo satiiri.

Keskusteluun. Yleinen kanta suomalaisessa ja yleisemminkin eurooppalaisessa lehdistössä näyttäisi olevan, että kyse on vääjäämättömästä konfliktista länsimaisen sanavapauskäsityksen ja meille oudon islamilaisen fundamentalismin välillä. (ks. esim. HS 4.1.2005)

Niinpä niin. Jos Muhammed-pilakuvissa Muhammedin tilalla olisi ollut Jeesus, olisikohan Suomessa rapsahtanut tuomio Uskonrauhan rikkomisesta rikoslain luvun 17 pykälän 10 nojalla?

10 § (27.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
[…]
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Ellei pilakuvien Muhammedin korvaaminen Jeesuksella vielä riitä täyttämään rikoksen tuntomerkkejä eli ei ole julkista herjaa kirkon pyhänä pitämää kohtaan, miten paljon Muhammed-pilakuvia rankempaa aineistoa Suomessa saisi julkaista Jeesuksesta ennen kuin pääsisi (pahimmassa tapauksessa) linnaan miettimään tekoaan?

Kysymys on tietysti teoreettinen.

Epäilen, että Suomen pääsääntöisesti talouden kahlitsemalla lehdistöllä ei ole varaa julkaista mitään, mikä voisi loukata tilaajakunnan enemmistöä. Esimerkiksi pilakuva Jeesuksesta olisi sanomalehdelle kuin sanomalehdelle hyvin lähellä taloudellista itsemurhaa. Sivumennen mainiten sama taloudellinen tosiasia tappoi aikoinaan poliittisen lehdistön Suomesta: lehdistöllä ei ollut varaa leikata muutenkin taloudellisen kannattavuuden rajoilla keikkuvaa levikkiään poliittisilla (tai uskonnollisilla) kannoilla – eikä ole vieläkään. Internet tietysti luo kaivatun loven median taloudellisten tosiasioiden sananvankeuteen. Sopii vain toivoa, että internet pakottaa lehdistönkin käyttämään sananvapautta entistä laajemmin poliittisia (ja uskonnollisia) kantoja pelkäämättä. Yhtä kaikki: ei siihen, että tunnelatautuneet uskomukset ja sananvapaus ajautuvat konfliktiin, tarvita fundamentalismia.

Väitteet konfliktista sananvapauden ja fundamentalismin välillä ovat pahasti liioiteltuja. Käyty keskustelu kuvastaakin länsimaissa vallitsevaa ylimielisyyttä heille vieraita aate- ja uskomusjärjestelmiä kohtaan ja sitä, ettei länsimaissa oikein edes käsitetä, että täällä suositut kapitalistis-tieteellis-kristilliset aate- ja uskomususkomusjärjestelmät ovat todellakin vain aate- ja uskomususkomusjärjestelmiä – eivätkä totuus ja ainoa oikea vaihtoehto.

Lopuksi, Suomessa kristinusko on (de jure ja de facto) asetettu eriarvoiseen asemaan verrattuna mihin tahansa muuhun aate- tai uskomusjärjestelmään. Tohdin epäillä, että suomalaisessa oikeusistuimessa loukkauksiin kristinuskoa (ja luterilaista kirkkoa) kohtaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin ja ankarammin kuin loukkauksiin mitä tahansa muuta uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan. Milloinkahan Suomessa uskalletaan ottaa uskonvapaus vakavasti ja yrityksistä suojella laein ja opetussuunnitelmin kristillistä perintöä luovutaan?

Sanan 'kulttuuri' monikon merkitys

Viimeiset pariviikkoa ovat kuluneet Matkalla alas –livepelin valmisteluun ja artikkelin kirjoittamiseen Larpin järjestäjän käsikirjaan. Sinänsä se, että päädyin kirjoittamaan artikkelia käsikirjaan on ironista: en nimittäin ole koskaan järjestänyt yli 10 hengen peliä. Suomalaisessa larp-kulttuurissa alle 10 hengen pelit ovat hyvin epätavallisia. Pelini ovat yleisesti ottaenkin kaikkea muuta kuin valtavirtaa.

Esimerkiksi nyt työstämäni Matkalla alas on neljän hengen scifi-peli. Peli sijoittuu noin 8 neliön alueelle eikä sisällä ainuttakaan tehtävää tai suoranaisia tavoiteita. Hahmot ovat tarkoituksellisen ristiriitaisia ja etäisiä. Hahmokuvausten ensisijainen tarkoitus on herättää kysymyksiä ennemmin kuin vastata mihinkään. Maailmankuvauksesta ei ole edes yritetty tehdä kattavaa vaan siinä on keskitytty ainoastaan pelin kannalta olennaisiin teemoihin. Ja teemat, ne ovat varsin radikaaleja ja kiinni nykyhetkessä siinä, missä perinteisesti teemoiksi on yritetty löytää jotain universaalia, epämääräistä ja yleismaailmallista.

Nyt ainoa pelkoni on, etten saa houkuteltua peliin riittävästi pelaajia. Esimerkiksi erään hahmon kautta kerrottu pohdinta siitä, mitä tapahtuisi, jos sana 'kulttuuri' menettäisi monikkonsa arkikielenkäytöstä, saattaa olla hieman liian kummallista tavaraa useimmille pelaajille:

"

[Merkinnän päiväys on 21.5.2353. Michel on eronnut miehestään kaksi viikkoa sitten. Huomaa: pelin kaksi pääteemaa on "yksilöllisyyden ja yhteisön suhde" sekä "perheen merkitys elämän tavassa, jossa lähtökohtana on kaikessa yksilö". Pelimaailmassa kulttuuri on eriytynyt yksilöstä ja siitä on tullut ihmiselle samalla tavalla vastakkainen kuin luonnosta.]

Johan Henkellin artikkelin "Sanan kulttuuri monikon merkitys" se on syystäkin klassikko. Korostan sitä jälleen. Henkell näki jo kaksisataa vuotta sitten:

"Kulttuurissa, jossa sanan luonto monikko uupuu, ensimmäinen ja peruuttamaton askel kohti ihmisen ja luonnon eroa on otettu; hetki, jolloin (arki)kielenkäytössä kulttuuri esiintyy vain yksiköllisenä, subjektin eroosio on viety loppuun; minä on täydellisen yksin ja eksyksissä.

On väärin sanoa: (1) "Brasilian ja Saksan *luonnot ovat erilaisia." Pitäisi sanoa: (2) "Luonto Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Vertaa näitä lauseita lauseisiin (3) "Brasilian ja Saksan kulttuurit ovat erilaisia" ja (4) "*Kulttuuri Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Miten minän käsite muuttuu, kun lauseesta (3) tulee selvästi huonoa kielenkäyttöä ja vielä nyt hieman virheellisestä - tai ainakin kankealta kuulostavasta - lauseesta (4) osa sujuvaa yleiskieltä.

Suunta on selvä. Kulttuuri-sanan monikko tulee häviämään - tai oikeammin sanan monikko saa uuden alkuperästään erotetun merkityksen historian tutkimuksessa."

Nyt ollaan pisteessä, jossa sanalla kulttuuri ei ole monikkoa arkikielessä. Ennuste on osoittautunut hyvin paikkansa pitäväksi. Kulttuuri on vastaavalla tavalla vastakkainen ihmisen kanssa kuin luonto 1900-luvulla eläneen antropologin, Lévi-Straussin erottelussa. Juuri tämä kulttuurin ja ihmisen vastakkaisuus ja kulttuurin monikon katoaminen on pääsyy syy siihen, ettemme enää osaa – elää perheessä.

Olen vakavissani. Syy avioerooni on pitkälti se, että sanan kulttuuri monikko on kadonnut arkikielestä ja siirtynyt lähinnä historian tutkimukseen. En esitä tätä syynä avioerooni, sillä hyvin harva ymmärtää Henkellin klassikkoartikkelin merkityksen.

Emme enää ymmärrä perheen merkitystä. Pääasiallinen syy tähän on yksinkertainen ja löytyy jo Henkellin klassikko artikkelissa:

"Perimmäinen syy siihen, että tulemme asettamaan kulttuurin ihmiselle vastakkaiseksi täsmälleen siinä vaiheessa kun sen monikko on kadonnut on sama kuin alkuperäinen syy luonnon ja ihmisen intuitiiviselle vastakkaisuudelle. Sanojen luku on eri. Kun on vain yksi luonto ja yksi kulttuuri, niiden täytyy olla jotain ratkaisevalla tavalla erilaisia kuin ihmiset (monikko!). Luonnon semanttinen yksiköllisyys on jotain jumalaista ja universaalia, ikään kuin yli-inhimillistä. Se oli voitettava ja alistettava meidän (monikko!) voimavaraksemme – tai Heideggerin sanoin varannoksemme. Samoin on kulttuurin laita. Kulttuurista tulee voimavara tai varanto."

Tätä nykyä perhe nähdään voimavarana, josta yksilö ammentaa jaksamista ja tasapainoisuutta. Perhe ei ole osa yksilöä. Perhe on yksi kulttuurimuoto muiden joukossa ja se eroaa (ideaalitapauksessa) onnistuneesta terapiasta vain siinä, että perhe ei historiallisesti ole medikalisaation tulosta; perhe ei ole lääke sairaudeksi nimetylle piirteelle, puutteelle tai ominaisuudelle siinä missä terapia on.

Näin ei pitäisi olla. Uskonnon ohessa perhe on niitä harvoja kulttuurimuotoja, jotka ovat vielä selvästi osa minää. Puhe kulttuurin ja minän erosta ja se seikka, että sanaa kulttuuri käytetään arkikielessä vain yksiköllisenä, tekee suhteemme perheeseen hankalaksi ja ristiriitaiseksi. Perhe on kulttuurimuotona selvästi jotain yksiköllistä mutta ilmiönä monikollinen: perheet hajoavat ja ovat toisistaan erillisiä. Perhe ei ole kulttuuria, mutta se rakentuu vahvasti kulttuurillisten traditioiden varaa ja edellyttää sitoutumista tiettyihin kulttuurillisiin normeihin. Perhe on biologinen linkki kulttuurin sekä yksinäisen ja eksyneen minän välillä. Juuri siksi se on monille niin hankala asia.

Minäkään, vaikka tietyllä tasolla ymmärrän ongelman, en ole osannut käyttää ymmärrystäni käytännössä. Ehkä ymmärsin liian myöhään, että kieli pettää meitä. Kieli sekoittaa parhaimmatkin yritykseni ymmärtää minän ja perheen; minän ja toisen rakkaan välillä vallitseva suhde. Ennen kaikkea kielen takia perheterapialle on kysyntää niinkin paljon kun sille on. Juuri sen takia minä-tekniikat eivät ole ratkaisu henkisiin ongelmiin – minä-tekniikat kuitenkin perustuvat kieleen.

"

Huipputekniikka ei ole leikinasia?

Jos jenkkifilmissä tai -sarjassa on huipputekniikka ja tietokoneita, jos niillä on vieläpä keskeinen asema tarinassa, voi olla aika luottavainen, että tulee näkemään jotain kornia ja surkuhupaisaa. Tämä on jotain sellaista, mihin törmää eurooppalaisissa filmatisoinneissa hyvin harvoin jos koskaan. Liekö syy se, että genre, johon erehtymättömät tietokoneet, huipputekniikka ja it-velhot kiinteinten liittyvät, ei ole suosittu täällä? En ainakaan tiedä eurooppalaista vastinetta 24:llä, Aliakselle, C.S.I:lle tai vaikkapa vuosia sitten näkyneelle Pimeyden Sydämelle.

Kun jenkkirainan it-velho tekee koneella jotain – aivan mitä tahansa – tai kun kone ajaa jotain algoritmia ruudulla vilistää kissan kokoisia kirjaimia, numeroita tai symboleita. Huomaa: kissan kokoisia – eihän niistä muuten ottaisi töllöttimen ruudulta mitään selvää. Edelleen kun it-velho esittelee jotain oivallustaan tai tutkimuksensa tulosta, suurelle screenille ilmestyy khuuleja animaatioita, videoita ja graaffeja. Joskus huvitan itseäni yrittämällä arvioida, kuinka monta työtuntia it-gurun esityksen vääntäminen on vaatinut ammattitaitoiselta graafikolta – tarinassahan it-velho on vääntänyt grafiikan työnsä ohessa kiireaikataululla. Genrelle tyypillistä näyttäisi olevan myös se, että juuri oikea toiminto vaatii enintään kaksi hiiren klikkausta (erinomaista käyttöliittymäsuunnitelua!) tai vaihtoehtoisen mielipuolisen näppäimistön rääkkäystuokion ja että grafiikka ylipäänsä on optimoitu vain ja ainoastaan töllöttimen palvojaa silmällä pitäen – ja se näkyy.

Joo-joo. Kyllähän se näyttää ihan kivalta, mutta tiivistäen: Jenkki rainojen it-tykitys on vähintään yhtä kaukana todellisuudesta kuin kung fu- ja wuxia- leffoja yltiöakrobaattiset taistelukohtaukset paitsi, että pilke silmässä -asenne puuttuu tai ei ainakaan näy. Onhan se ajoittain ihan kivaa katsottavaa – mutta samalla surkuhupaisaa ja kornia. Jopa jäyhän isänmaallisissa sotaelokuvissa on enemmän tahallista huumoria; jopa ne tehdään enemmän pilke silmäkulmassa kuin jenkkirainojen it-tykitys ja huipputekniikkahype. Ilmeisesti tietokone ja tekniikka ei ole leikinasia – vielä.

Kysymys ei ole siitä, etteikö tietokoneista ja huipputekniikasta voisi repiä huumoria - helpostikin. Ajatellaan nyt vaikka keskiverto nörtin räyhähenkistä viharakkaussuhdetta koneeseen. Missä ovat ne kaikki perkeleet, jotka seuraavat muka huolella testattujen laatuohjelmien kaatumista; kun (vähintään) kahdeksan tunnin työ haihtuu bitteinä ilmaan? Mihin on piilotettu kameroilta se syvään juurtunut vitutus, joka sikiää vähitellen mielessä kunnes lopulta tajuaa, että ehtolauseessa olikin '==' eikä '!=' kuten piti? Entä se konekatkeruuden läpensä pilaama ilonpurkaus, kun monen tunnin turhan työn keräämä henkinen paine purkautuu virheen löydyttyä saati kun paljastuu, että koodissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei se toimi – katsos, ohjelmointikielet eivät ole täydellisiä? Kyllä sitä huumoria löytyisi vaikka millä mitalla – enkä vielä sanonut sanaakaan projektiaikatauluista.

Yleisemmin

En nyt puhu vain jenkkifilmatisoinneista vaan ihan yleisemminkin. Ehkä huipputekniikka on liian herkkä aihe, jotta siitä uskallettaisi tehdä ronskia huumoria. Monet kuitenkin odottavat sen pelastavan maailman miltä tahansa: terrorismilta, ilmastonmuutokselta, ydinsodalta, kommunismilta – mitä nyt vielä keksisin. Tai ehkäpä käsikirjoittajilla ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista kokemuspohjaa, jotta he osaisivat laskea aiheesta leikkiä. Sanalla sanoen he eivät ymmärrä tekniikasta tuon taivaallista – paitsi ehkä teoriassa.

Tietokonetta ei panna ruudulla halvalla – eikä huipputekniikkaa. Nörtistä tehtävä huumorikin on rajannut huipputekniikan ulkopuolelleen: vain nörtin sosiaaliselle toilailulle uskalletaan nauraa – mutta hänen tietotekniikkaminäänsä enemminkin pelätään.

Eettisiä rajatilanteita

[Kirjoitusvirheitä korjattu klo 23.05.]

Määrittelin aiemmin, että on eettisesti hyväksyttävää huijata kunhan pelisäännöt ovat kaikille selvillä eikä huijattu ole (pelisääntöjen epäselvyyden takia) puolustuskyvytön. Toisin sanoen ollakseen eettisesti hyväksyttävissä huijaus ei saa perustua toisen tietämättömyyden, hyväuskoisuuden tai luottamuksen törkeään hyväksikäyttämiseen. Mutta missä menee raja?

Selvästikin suurin osa mainonnasta on eettisesti hyväksyttävissä, vaikka mainokset pyrkivätkin tyypillisesti jollain tapaa huijaamaan kuluttajaa kuvittelemaan, että tuote on ehdottomasti hintansa väärti ja kilpailevia tuotteita parempi vaikka se ei sitä olisikaan. Vain poikkeustapauksessa mainoksen ensisijainen tavoite on vain tehdä tuote tunnetuksi ilman yritystä manipuloida kuluttajan mielikuvaa ei-tosiasiohin perustuvilla väitteillä tai luomatta lisäarvoa tuotteelle (fiktiivisen ja tunnelatautuneen) brändin kautta.

Edellinen yritykseni käsitellä tätä samaa teemaa oli mielestäni tarpeettoman epäselvä. Tarkennan kahden tapaustutkimuksen kautta.

Tapaus 1: epäeettistä huijaamista?

Opiskelija haluaa rahoittaa opintonsa opintuen ja lainan asemasta mainosrahoitteisesti, siten että mainostaja ostaa pikseleitä Suomen kartalta ja samalla tukee hänen opintojaan nimellistä näkyvyyttä vastaan. Opiskelija markkinoi ideaansa toivottamalla "kaikki yritykset, yhteisöt ja yksityiset tervetulleeksi osallistumaan velattoman unelmani toteuttamiseen. Tavoitteenani on vapauttaa itseni opintolainoista, KELA:n opintotuista ja saada kokoon 50 000 € opiskelurahaa.” Tapaus perustuu Mikko Niemisen todelliseen ideaan; ks. myös Jounin kritiikki. Haluan kuitenkin erottaa tapauksen henkilöstä ja yleistää sen koskemaan ketä tahansa, jolla on samankaltainen idea. Junnaan tapauksessa vieläkin, koska se on kiinnostava rajatapaus: missä menee huijaamisen ja ei-huijaamisen raja.

Väite:

Opiskelija toimii kyseisessä tapauksessa jossain määrin epäeettisesti, koska hän (tietoisesti tai tiedostamastaan) pyrkii johtamaan potentiaalista mainostajaa harhaan käyttämällä hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta ja mahdollista tietämättömyyttä. Vaikka kyseessä ei ole epäeettinen huijausyritys, on opiskelijan tapa ilmaista asiansa vähintäänkin harhaanjohtava.

Argumentti:

1. Opiskelija korostaa haluavansa vapauttaa itsensä opintolainoista (huomaa hämärä monikon käyttö!) ja KELA:n opintotuesta. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa, että mielestäni on kohtuutonta olettaa kaikkien tietävän, ettei Suomen opintotukijärjestelmä ole enää lainaperustainen (muutos on tapahtunut hieman reilu kymmenen vuotta sitten).

2. Yleisesti ottaen idean markkinoinnissa korostuu viesti: minun tukemiseni on (ainakin melkein) hyväntekeväisyyttä. Olkoonkin, että myös rehellisen egoistiset motiivit ansaita helppoa rahaa tekemättä juuri mitään löytyvät myös tekstistä (melko suoraan). On syytä huomata, että kysymys ei ole hyväntekeväisyydestä vaan selvästikin yrityksestä ansaita helppoa rahaa käyttämällä hyväksi petollista retoriikkaa, suhteitaan ja ihmisten hyvää tahtoa. Opiskelija voisi saada aivan riittävästi rahaa elämiseensä ilman armolantteja, mitä hän nyt kinuaa. Häntä ei ole kohdannut mikään onnettomuus eikä hän ole mitenkään pakottavassa hankalassa tilanteessa, missä hänellä ei olisi muuta toivoa kuin hyväntekijöiden rahat. Kysymys ei siis missään nimessä ole hyväntekeväisyydestä ja se tulisi tehdä selväksi kuten tulen myöhemmin argumentoimaan. Hyväntekeväisyydellä ei saa mainostaa ellei kyseessä ole todella hyväntekeväisyys, se on jo laissa kiellettyä, eikä opiskelija onnekseen tule eksplisiittisesti tehneeksi niin.

3. Sivusto hieman sekavasti vihjaa, että mainoskartalla saattaisi olla jotain todellista mainosarvoa. "Puolikas.net tarjoaa uudenlaisen ja hauskan tavan mainostaa. Yhden ruudun hinta on edullinen [=20-400 e] ja pieni kertasijoitus antaa pysyvän paikan vuosiksi [=neljäksi vuodeksi] eteenpäin." On hyvin vaikea perustella, miksi mainostaminen kannattaisi. Sen pohjalta, mitä itse olen lukenut viestintää ja tunnen markkinointia, sivuston maksettu mainos on yksiselitteisesti huono mainos, jos sitä ylipäänsä haluaa pitää mainoksensa. Se ei tuo mainostajalla mainittavasti lisää näkyvyyttä eikä "myy tuotetta tai brändiä". Mainostuksen asemesta puhuisinkin itse sponsoroinnista, josta tässä on selvästikin on kyse. Sponsorointi ja mainostus eroavat toimintaperiaatteensa suhteen toisistaan merkittävästi eikä niitä tule sekoittaa keskenään. Sponsoroinnilla pyritään parantamaan yrityksen mainetta ja imagoa, mainoksella taas myymään yrityksen tuotetta tai brändiä. Sponsorointiin saattaa joskus liittyä mainostus ja mainostusstrategiaan sponsorointi, mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia.

   Minusta on harhaanjohtavaa markkinoida sponsorointia mainostuksena – joskin toki huomattavasti vähemmän harhaanjohtavaa kuin antaa ymmärtää, että opinnot olivat edelleen lähtökohtaisesti lainarahoitteiset. Tämä tuskin on eettiseti väärin, sillä sivusto tekee selväksi millaisesta "mainoksesta" on kyse.

4. On melko kieroa (mutta, jälleen, ei luullakseni eettisesti väärin) markkinoida sillä, ettei halua elää valtion tuilla. Tekstissä korostuu ajatus, että valtion raha on huono asia, markkinavoimien antama raha ei ole. Sivuston teksti haluaa luoda kuvan "tulen antamaan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos mainostajia on sivullani riittävän paljon" toki sillä erolla tässä tapauksessa, että opiskelija tavoittelee selvästi palkkaansa suurempaa pottia elämiseensä. Vertaa: "Luovun saamastani minulle ilmaisesta rahasta (=opintotuki & asumislisä), jos sponsoroit minua siitä hyvästä (tai muuten vain) hitusen enemmän", "annan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos tuet tätä jalouttani hitusen suuremmalla summalla". Tällainen markkinointi menee kyllä hieman vyön alle. Ollaan olevinaan markkinavoimien askeettinen pyhimys, joka ei huoli "ansiotta saatua valtionrahaa"; ei halua alentua "sosiaalipummiksi" vaan haluaa rahoittaa opintonsa ihan itse markkinavoimien ehdoilla.

   Taustalla oleva piilotäky lienee "jos minä olen omillani enkä nosta valtion rahaa, verotusta voidaan alentaa ja sinäkin hyödyn siitä pidemmän päälle; ainakin sivustoni on potentiaalinen 'menestystarina' verotuksen alentamisen ja sosiaaliturvan karsimisen puolesta puhujille. Tällaisen menestystarinan sinäkin haluat kuulle, etkä haluakin".

   Täytyy sanoa, että tuntuu pahalta myöntyä siihen, että tässä ei liene eettisesti mitään väärää vaikkakaan ei myöskään mitään eettisesti hyvää tai arvokasta. Lähinnä ajatus on vain tekopyhä.

Tiivistäen: Näyttäisi siltä, että po. opiskelija pyrkii käyttämään hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä siitä, että tätä nykyä opiskelijan ei ole mikään pakko ottaa lainaa, jos hän vain tyytyy elämään vaatimattomasti (mihin opiskelija ei tässä tapauksessa tyydy). Toiseksi opiskelija yrittää käyttää hyväksi "mainostajien" hyväuskoisuutta uskottelemalla, että kyse olisi mainonnasta vaikka tosiasiassa kyse on enemminkin sponsoroinnista. Kolmanneksi opiskelija (saattaa) käyttää melko röyhkeällä tavalla hyväksi potentiaalisen asiakkaansa hyväuskoisuutta ja halua laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen markkinoimalla sponsorointia epäsuorasti eräänlaisena hyväntekeväisyytenä, missä "mainostaja voi pelastaa hänet velalta". Hän yrittää uskotella, että antamalla hänelle rahaa mainostaja on "pienen ihmisen puolella" vaikka perusteet väitteelle ovat yksinkertaisesti olemattomat. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa projekti onnistuu ja siitä tulee menestystarina, jota käytetään osana oikeistolaista propagandaa pientä ihmistä vastaan. Opiskelija ei kuitenkaan missään valehtele suoraan päin naamaa, mutta tekeekö se seikka tapauksesta eettisesti hyväksyttävän? Edellyttääkö eettisesti väärä huijaaminen valheellisuutta? Lainsäädännössähän valheellisuus (tai selvästi harhaanjohtavan tiedon antaminen) on käsittääkseni lähtökohta.

Seuraava kysymys onkin, voidaanko odottaa, että potentiaalinen asiakas näkee harhaanjohtavien selitysten taakse ja tekee tietoisen valinnan tukea siitä huolimatta kyseistä opiskelijaa? Toisin sanoen, sisältääkö sivu törkeän yrityksen huijata potentiaalista mainostajaa vai onko se pelkästään oivaltavaa ja ovelaa ihmisten höynäyttämistä ostamaan ilmaan? Mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän? Missä tapauksissa on kuluttajan moka, jos hän ei ymmärrä sivun uskottelujen petollisuutta ja osaa lukea tekstiä tarpeeksi kriittisesti? Yritän havainnollistaa vastuukysymystä toisen, tällä kertaa täysin fiktiivisen, esimerkin kautta.

Tapaus 2: ryöstinkö vanhan rouvan?

Kuljen kadulla mustassa puolipitkässä villakangastakissani. Olen viluissani työntänyt toisen käden tauskuun ja toinenkin käsi on nyrkissä. Nahkahansikkaani kun ovat hitusen kylmät. Pysäytän yllättäen vanhan rouvan ja pyydän – myönnettäköön - töykeästi: "Anna minulle rahaa! Tarvitse rahaa voidakseni opiskella ilman lainaa!" En ole aikeissa ryöstää häntä. Pyydän vain rahaa toiveikkaana rouvan hyvästä tahdosta ja halusta auttaa. Vanha rouva kaivaa kuin kaivaakin hieman pelokkaan näköisenä rahaa kukkarostaan ja kiiruhtaa suorinta tietä poliisin luo kertomaan ryöstöstä.

No niin. Syyllistyinkö ryöstöön? Voinko väittää, ettei minulla ollut mitään aikomusta ryöstää vanhaa rouvaa ja että tämä täysin vapaaehtoisesti antoi minulle rahaa tukeakseen opintojani? (Vrt. Syyllistyikö tapauksen 1 opiskelija huijaukseen ja harhaanjohtavaan markkinointiin? Syyllistyikö hän siihen vaikkei edes pyrkinyt huijaamaan ketään vaan kohteliaasti ja asiallisesti pyysi rahaa opintoihinsa hatarin ja harhaanjohtavin perustein? Onko lähtökohtana "tyhmyydestä saa maksaa"?)

Vanha rouva voi täysin perustellusti väittää, että hän pelkäsi minun hakkaavan hänet ellei hän antaisi rahaa, olkoonkin että pidin toista kättäni taskussa ja molempia nyrkissä vain, koska minua sattui paleltamaan; olkoonkin etten sanonut "tämä on ryöstö".

En ole mitenkään erityisen pitkä (vain 175 cm) enkä hirvittävän lihaksikaskaan, mutta voin kuvitella, että joku vanhus voisi pelästyä minua kuvaamassani tilanteessa. Olisiko minun siis pitänyt tehdä selväksi, että en ole aikeissa ryöstää häntä – olen vain kylmissäni – vai olisiko vanhuksen pitänyt osata lukea tilannetta paremmin; tajuta vaikkapa että villakangastakkini puhuu sen puolesta etten ole ryöväri? >;->-

Intuitioni sanoo, että minun olisi pitänyt tehdä selväksi, etten millään tavalla uhkaile häntä. Samoin, opiskelijan tulisi tehdä selväksi, että hän haluaa vain tehdä helppoa rahaa ja sillä sipuli – ongelma on, että jos hän tekisi asian riittävän selväksi, kukaan ei todennäköisesti "mainostaisi" hänen sivullaan (ja epäilen tuleeko kovin moni mainostamaan muutenkaan). Samoin minun on vaikea uskoa, että saisin kovinkaan montaa ropoa, jos menisin kadulla kohteliaasti pyytämään: “Hyvää päivää, nimeni on Ari-Pekka Lappi ja kerään rahaa opintojani varten. Haluaisitteko tukea minua, jottei minun tarvitsisi ottaa velkaa voidakseni pitää yllä nykyistä elintasoani. Valtio kyllä maksaa opintukea sen verran, että tulen juuri ja juuri toimeen, mutta minua huvittaisi elää vähän leveämmin. Esimerkiksi asuminen yksityisiltä markkinoilta vuokratussa yksiössä ja haluni ajella omalla autolla julkisen liikenteen käyttämisen asemesta maksavat, puhumattakaan siitä, että ostan mieluummin oppikirjani omaksi kun lainaan ne kirjastosta. Vastineeksi kiitän teitä opinnäytetöissäni – ehkä jopa verkkosivuillani – ja saatte sitä kautta näkyvyyttä." (Mainittakoon selvyyden vuoksi, etten omista autoa enkä asu kalliisti ja kirjani joko lainaan tai ostan halvalla divarista.)

Siis

Kysymys siitä, onko tapauksen 1 tulonhankintakeino eettisesti hyväksyttävä riippuu siitä, mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän. Selvääkin selvempää on, että kuluttajalle (oli hän nyt sitten vaikka mainostaja itsekin) ei saa puhua palturia totena. Sitä vastoin on epäselvää, missä määrin kuluttajaa saa johtaa harhaan retoriikalla ja puolitotuuksilla. Missä menee raja? Tapaus on ainakin jossain määrin analoginen fiktiivisen tapauksen 2 kanssa. Jos en yritä ryöstää tuntematonta vastaantulijaa, minun tulisi tehdä se jotenkin hänelle selväksi. Nimittäin jos hän tulkitsee, että uhkaan häntä jollain tavalla, hänellä on hyvät perusteet tulkita tapahtuma ryöstöksi – ja sitä pahempi minulle. Toivottavasti näette analogisuuden.

Missä kohdin sitten ryöstöyritys muuttuu pelkäksi rahan aneluksi? En tiedä. Epäilenpä, että oikeudessa minua ei olisi tuomittu ryöstöstä, mutta jossain yllä kuvaamani tilanteen paikkeilla raja ryöstön ja ei-ryöstön välillä kulkee. Jos minulla esimerkiksi olisi ollut veitsi taskussa, jossa toinen käteni oli, tilanne olisi selvästi toinen. Intentioni olla ryöstämättä - vain pyytää rahaa - vaikuttaisi tuolloin falskilta.

Missä vaiheessa huijausyritys muuttuu rehdiksi markkinoinniksi, rahankeräykseksi tai hyväntekeväisyydeksi? Jälleen, on hyvin vaikea vetää yksiselitteistä rajaa mihinkään. On todella sääli, että asiasta käydään varsin vähän keskustelua, vaikka toki aina silloin tällöin julkisuudessa kohutaan siitä, kuinka vaikkapa hyväntekeväisyys voi olla voittoa tuottavaa liiketoimintaa: joskus avustusrahoista vain luvattoman pieni osa löytää perille ja loput jäävät kaiken maailman välikäsien taskuihin. Pelisäännöt pitäisi tehdä selväksi ja ensimmäinen askel olisi, että rahankerääjät tekevät selväksi omat motiivinsa ja keinonsa avoimesti ja rehellisesti, yrittämättäkään johtaa ketään harhaan retorisesti (kuten tapauksessa 1) saati valehtelemalla suoraan päin naamaan.

Ei "hyviksiä" eikä "pahiksia"

Hävettää tunnustaa. Kirjoitin silloin kun olin vielä pieni, tyhmä ja naiivi Suomen sisu -nimiselle äärioikeistolaiselle foorumille. Toivottavasti tekstini eivät ole enää tallessa! En halua nähdä niitä. Häpeäisin lapsellisuuttani. Se näkyy laajentuneen portaaliksi, harmin paikka. Olin taatusti yksi foorumin eniten vasemmalla olleista ja silloinkin ehdottoman rasismin vastainen ja suvaitseva. Yritin mm. vakuuttaa foorumin seuraajia siitä, että pitkät vankilarangaistukset eivät alenna rikollisuutta ja että geenit eivät määrää luonnetta; että toisin sanoen rodullinen tausta ei todista mitään. Niin ja sitten pilkkasin ja haukuin hyvin avoimesti ja suoranaisesti skinejä maamme roskasakiksi. Ja sitten syydin suuren määrän typeryyksiä.

Taisin puhua melko turhaan. Äärioikeiston äärihelpot ratkaisut jaksavat viehättää monia.

"Varjoja paratiisissa"

Tämän päivän Hesarissa oli kiinnostavat juttu rasismista Australiassa, jonne on kelpuutettu vain ns. halutut maahan muuttujat. Tällaiseen maahanmuuttoon jopa Suomen sisun kaltaisen äärioikeistolaisen foorumin palstoilla suhtauduttiin myönteisesti. Voin vain kuvitella kuinka monet olivat ymmällään, kun itse pidin ammattitaitoisten ihmisten, ns. halutun työvoiman, muuttamista Suomeen ongelmallisena. Argumentoin, että aivovuoto maksaa kehitysmaille miljardeja. Enemmän korkealle koulutettua väestöä siellä tarvitaan kuin täällä. Olen edelleen samoilla linjoilla. Kiinailmiö on toki ongelma, samoin globaaliköyhyys. Olen edelleen sitä mieltä, että on pidemmän päälle viisaampaa investoida kehitysmaihin kuin tuoda koulutettua työvoimaa tänne. Vaikka vain maailman rauhan takia, jos ei muuten.

Etnisen kirjavuuden hintana oleva levottomuus ei johtune siitä, että maahanmuuttajat ovat keskimääräistä tyhmempiä, huonosti koulutettuja tai että heidän on vaikea sopeutua yhteiskuntaan maassa, johon ovat päätyneet kuten äärioikeistolaiset haluavat uskoa. Suurempi syy on siinä, että erilaisuutta on puolin ja toisin vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi sitä on ymmärtää. Kohtaaminen jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi ymmärtää on useimmiten jotain pelonsekaista – tahdoimme tai emme. Australiassa nimittäin siirtolaiset eivät ole pakolaisia, mutta heihin kuitenkin suhtaudutaan kuin he olisivat. Oikea australialainen on valkoinen ja puhuu englantia (Aboriginaali ei siis ole oikea australialainen ja se näkyy: aboriginaalien määrä on pudonnut vuoden 1788 750 000 aboriginaalista nykyiseen 450 000!, kertoo Leena Lavonius jutussaan Varjoja paratiisissa (7.1.2005).

"Hyvin koulututetut, paljon matkustaneet ja avarakatseiset australialaiset yllättävät välillä rasistisilla kommenteillaan. Heitä eivät sapeta vain siirtolaisten rikokset vaan myös näiden menneisyys. […] Kun vietnamilaissyntyinen Australian kansalainen Nquyen Tuong Van jäi kiinni huumeiden salakuljettamisesta Singaporessa ja hirtettiin, radio-ohjelmiin soittaneet kuulija eivät pitäneet häntä oikeana australialaisena. Miksi meidän pitäisi surra, kun vinosilmät tappavat toisiaan? Olisi ihan toinen juttu, jos australialainen olisi teloitettu."

Leena Lavonius kuvailee ja jatkaa siteeraamalla italialaissyntyisen Ben Carborneon valittelua: "Perheeni on asunut täällä jo monen sukupolven ajan. Silti aina kun koulussa tuli riitaa, minua haukuttiin mutakuonoksi, italiaanoksi ja gigoloksi". Ja viime vuoden joulukuussa rasismi puhkesi mellakaksi. Lavonius kirjoittaa:

Kutsu tappeluun kävi tekstiviesteillä: "Kaikki tosi australialaiset. Tulkaa sunnuntaina Cronullan rannalle katsomaan, kun aussit hakkaavat libanonilaisia ja mutakuonoja." Ja kutsu kuultiin. Sydneyn uimarannalle kokoontui viitisentuhatta valkoista. Suurin osa seurasi sivusta, kun satojen nuorten joukko kävi libanonilaissiirtolaisten kimppuun. […] Joukkotappelussa loukkaantui 25 henkeä ja 16 pidätettiin.

Onnettomia törmäyksiä

Paul Haggisin poliittinen elokuva Crash (ks. NYTin arvio) setvii erinomaisesti rasismin teemaa. Elokuvassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Melkeinpä kaikki päähenkilöistä näyttäytyvät elokuvan aikana sekä hyväntekijöinä että väärintekijöinä. Elokuvan pahat teot kumpuavat epätoivosta, kyvyttömyydestä luottaa toiseen (eri rotua olevaan) ja väärinkäsityksistä, jotka johtuvat lähes poikkeuksetta siitä, ettei todella kuuntele toista vaan olettaa tietävän mitä toinen tulee sanomaan ennen kuin tämä avaa suunsa. Elokuvassa rasistisuus on vain poikkeustapauksessa tietoinen valinta, useimmiten se on vahinko – silkkaa ajattelemattomuutta ja liian nopeasti tehtyjä johtopäätöksiä.

Haggis ei tyydy vain syyttelemään ihmisiä, jotka ovat rasisteja tai tekemään yksioikoisesti rasismin kohteista uhreja. Oikeastaan kukaan yksittäinen henkilö ei ole syyllinen – vika löytyy yhteiskunnan rakenteista. Ihmisiä ei voi pakottaa olemaan suvaitsevaisia. Kiintiöt ja muut keinotekoiset yritykset parantaa etnisten vähemmistöjen asemaa ovat varmasti jossain määrin toimineet, mutta samalla ne ovat tuottaneet paljon kateutta ja vihaa. Elokuvassa rasistisen poliisin taustalta paljastuu hänen isänsä onneton elämäntarina. Tällä oli ollut aikoinaan tuottoisa huoltopalveluihin erikoistunut yritys, jossa oli töissä pääasiassa mustia. Onnettomasti hän sai kilpailijakseen mustan johtaman huoltofirman, jota yhteiskunta suosi ja tuki. Poliisin isän firma meni nurin ja nyt isän on kahlinnut kotiin virtsatientulehdus tai muu vastaava vaiva eikä mustalta vakuutusvirkailijalta heru rahaa leikkaukseen, jollaisen poliisi uskoo isänsä tarvitsevan. Osasyy tähän on se, ettei hän nöyrry puhumaan vakuutusvirkailijalle kovin kauniisti. Kauna kihahtaa hattuun ja muuta ei enää tarvita.

Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vähemmistöä suosivat kiintiöt ovat kieltämättä yksi syrjinnän muoto – olkoonkin että nyt syrjitään enemmistöä. Sivumennen mainiten argumentti kiintiöitä vastaan ei päde Suomessa ruotsinkielisille varattuja virka- ja koulutusohjelmakiintiöitä vastaan, sillä kuka tahansa taustastaan riippumatta voi hakea ruotsinkielisessä kiintiössä virkaan tai koulutusohjelmaan. Suomenkielinen hakija ei ole täysin samalla viivalla ruotsalaisen kanssa, mutta mikään ei estä häntä opettelemasta ruotsia. Sitä vastoin aika moni asia estää Crashin rasistisen poliisin isää muuttumasta tummaihoiseksi ja pääsemästä osalliseksi heidän saamista tuista.

Toiseksi elokuva antaa ymmärtää, että poliittisen korrektiuden vaade tyrehdyttää keskustelun rasismista ja suvaitsevaisuudesta. Ihmisten on vaikea tuoda julki pelkojaan ja epäilyksiään, koska ne leimataan rasistisiksi; ainoaksi vaihtoehdoksi jää lipua omissa vaietuissa epäilyksissään kohti piilorasismia ja kiellettyä vieraan pelkoa. Elokuvan malliesimerkki tästä on – spoilerivaroitus – valkoinen, suvaitsevainen poliisi, joka lopulta päätyy surmaamaan mustan rasististen ennakkokäsitystensä takia – vaikka kuinka vakuuttelee itselleen suvaitsevaisuuttaan ja avoimuuttaan. Suurin osa rasismista on vain onnettomia törmäyksiä ennakkoluuloihin ja pelkoihin – siihen kai elokuvan nimi Crash viittaa.

Mikä sitten auttaa, jos järjestelmän yritykset parantaa syrjittyjen vähemmistöjen asemaa ovat omiaan pahentamaan tilannetta? Ei juuri mikään muu kuin se, että erilaiset, eri rotuiset (ja eri taustaiset) ihmiset puhuvat keskenään, opettelevat puhumaan keskenään. Tätä yhteiskunnan tulisi tukea.

Fiktiosta uskon uusiin brändeihin

Helsingin sanomien kuukausiliitteen juttu uskomisen tapojen murroksesta oli kiinnostavaa luettavaa. Kiinnostavaksi sen teki se, että artikkelin näkemykset sointuvat aika hyvin yksiin jo vuosia kehittelemäni scifi-maailman visioiden kanssa. Yhdistävä tekijä on teesi: "uskonto ei katoa vaan muuttaa muotoaan".

Pidin vielä vuosi sitten ajatusta uskonnon aseman vahvistumisesta perin outona scifi-visiona pääsääntöisesti realismiin pyrkivään ja maan tasalla pysyttelevään maailmaan. Sittemmin olen alkanut aistia vastaavanlaisia sävyjä muissakin yhteyksissä – ja nyt lopulta Hesarin varsin laajassa artikkelissa. Usko dogmeihin on vähentynyt, samoin uskonnon sosiaalinen merkitys, mutta sen merkitys jonain henkilökohtaisena on kasvanut, kertoo Eeva Kaarina Aronen jutussaan Uskon uudet brändit (HS Kuukausiliite 1/2006). Arosen haastattelema Kirkon tutkimuskeskuksen tohtori Kimmo Ketola kertoo:

"Uuden uskonnolliset liikkeet [New Agesta energian kanavointiin ja astrologiaan] ovat vain jäävuoren huippu laajemmassa siirtymässä, joka on käynnissä uskonnollisuuden alueella. [...] Henkisyys on yleistä humaanisuutta, liberaaleja arvoja, perinteen yläpuolelle nousemista, henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia, mystiikan korostamista, uskoa Henkeen, Elämän voimaan."

"Mutta", Aronen referoi vastikään tehtyä Risc Monitor-tutkimusta, "halu ymmärtää elämän tarkoitusta ei poistu milloinkaan. Vuosittain noin 40 prosenttia suomalaisista haluaisi lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä". Juttu vahvistaa jo muissakin yhteyksissä kuulemani huomion: Kirkosta erotaan, mutta ei niinkään rahallisista syistä – koska halutaan säästää kirkollisveron verran – vaan hengellisistä syistä; koska kirkko ei tarjoa sitä mitä siltä haetaan.

Entä tämän jälkeen?

Uskonnon merkitys on muuttumassa. Uskonkappaleisiin ei enää uskota, niitä ei edes tunneta. Aronen tiivistää, että yhä useampi yrittää koota itselleen tee-se-itse-uskonnon ja –elämänkatsomuksen poimimalla yhden palan tuolta ja toisen jostain muualta. Kehityssuunta on yllättävä, koska se näyttäisi johtavan scifi-maailmani tilaan, jossa:

ei ole olemassa monia eri kulttuureja (tai uskontoja) vaan kaikki kulttuurit (ja uskonnot) sekoittuvat enemmän tai vähemmän muihin kulttuureihin (ja uskontoihin). Ylipäänsä sanan 'kulttuuri' merkitys on muuttunut. Se on toisaalta surkastunut tarkoittamaan kokoelmaa tapoja, ajatuksia, tyylejä, tekstejä, normeja ja vastaavia ja toisaalta se on alkanut tarkoittaa kaikkea ympärillämme vastakohtana itselle samalla tavoin kuin luonto alkoi tarkoittaa 1900-luvun alun paikkeilla kaikkea ympärillämme vastakohtana sille missä elämme ja asumme, kaupungille. Kulttuuri on ottanut luonnon paikan myös siinä mielessä, että enää ei ole eri kulttuureita. Vuonna 2356 sanomme ennemminkin että vain yksi ja sama kulttuuri on rikas kuten sanomme vuonna 2006, että luonto on rikas. Puhumme kulttuurityypeistä tai -maastoista ikään kuin puhuisimme kasvillisuustyypeistä ja maastosta.

Fiktioni ei toki ole kaikin puolin linjassa HS:n artikkelin kanssa. Arosen jutussa korostuu uskonnon muuttuminen yhä yksilöllisemmäksi ja entistä suuremmassa määrin valinnaksi valintojen joukossa: "[Y]ksilökeskeisyys näkyy jo uskonnonkin alueelle, [Kimmo] Ketola sanoo. 'Jos ihmiset pystyvät nykyisin tekemään valintoja kaikilla muillakin elämänalueille, niin mikseivät sitten uskonnonkin'".

Itse tulen korostaneeksi maailmassani subjektin eroosiota ja muutosta:

Kulttuurin muuttuminen luonnoksi on muuttanut ihmisen minäkuvaa. Kun ihminen ei enää kyennyt identifioimaan itseään luontoon, hänen identiteetiltään putosi perusta, samoin kuin kyvyttömyys identifioitua osaksi luontoa pudotti perustan haaveelta täydellisestä harmoniasta eläinten ja kasvien kanssa. Ensin ihminen muuttui eläimestä kulttuurilliseksi olevaksi, persoonaksi. Luonto siirtyi hänen minänsä tuolle puolelle. Vähitellen kehitys johti siihen että myös yhteisö menetti merkityksensä osana minää. Kehitys johti älyllistämisen kulttuurin korostamiseen. Kun lopulta edes kulttuurikaan ei ollut osa minää, jäljellä oli vain naamio - jonka takana ei ollut mitään. Ei ollut enää suurtakaan väliä onko oma itsensä vai jotain muuta. Oma itse on vain yksi kulttuuri - yksi myytti. Minän rakentamisesta tuli tiedettä ja aitouden käsite menetti merkityksensä. Mitä paremmin osaan sopeutua itse rakentamaani minään, sitä parempi ihminen olen. Kaikki on näyttelemistä, yhtä suurta näytelmää. Onnellisuus piilee kyvyssä unohtaa näyttelevänsä ja olevansa osa suurta näytelmää.

Uskonto on kehittelemässäni maailmassa yksi kulttuuri kulttuurityyppien värikkäässä kirjossa. Sillä on paikkansa. Se on paikka, joka tekee minästä merkityksellisen. Siksi se on säilynyt. Se on lopultakin hyvin turvallinen paikka – mutta ei enää oikeastaan valinta.