Kesän tuntomerkit

On se hienoa, että tv-uutiset ovat tulleet aimo annoksen cityihmistä vastaan mitä tulee kesän tunnistamiseen.

Ennen muinoin opetettiin että kesän saapumisen tunnistaa lintujen liverryksestä ja puiden lehdistä. Nyt Ylen tv-uutiset ystävällisesti kertoivat, että kesä on tullut, sillä Aurajoen pientareella ja Espan puistossa loikoo auringonpalvojia ja – mikä tärkeintä – kaupat saavat olla sunnuntaisin auki aina elokuun loppuun.

Tosi näppärää, kun ei tarvitse herkistää korviaan linnulle tai silmiään puiden oksille – silmäni ovat verrattain paljon harjaantuneempia kauppojen aukiolomainosten ja auringonpalvojien bongaamiseen Helsingin harvahkossa betonisekametsässä.

Tai olivat, mutta valitettavasti nenäni paljastaa kesän saapumisen Ylen uutisten kesän tunnistusvinkkejä suuremmalla varmuudella. Kesänhän tunnistaa tietysti siitä, kun pitää alkaa popsimaan allergialääkkeitä, vaikka karvallisia eläimiä tai muita aivastuttajia ole lähimaillakaan.

Luettelen muutamia muita näppäriä cityihmiselle soveliaita tapoja tunnistaa kesä:

• Kaduille ilmestyy terasseja, joilla istuskelevat ihmiset oikeasti kuvittelevat nauttivansa raikkaasta ulkoilmasta katupölyn ja pakokaasun keskellä sätkäänsä oluttuopin ääressä imiessään.
• Televisiouutisten huonon kelin varoitukset muuttuvat metsäpalovaroituksiksi ja siitepölyuhkailuksi. Lisäksi televisiosta alkaa tulla normaalia enemmän roskaa.
• Tietokoneen palvomisen ohessa huomaa kuuman juoman keittämisen sijaan avaavansa ennemmin ikkunan ja vääntävänsä tuulettimen päälle – tai vaihtoehtoisesti kiroavansa sitä, ettei omista tuuletinta.
• Saattaa joutua nukkumaan turvallisen kahden peiton asemesta pelkkien lakanoiden alla. Tämän seurauksena unet ovat vähemmän rentouttavia kun kahden peiton symbolinen paino ei siirrä yön aikana vastuun taakkaa allegorisella voimallaan.

Hmph!

Huomasin vasta nyt, että suuri määrä kommentteja oli tarttunut moderoinnin haaviin. Kerpele. Missähän vaiheessa Bloggeri asetti moderoinnin päälle. Ihmettelinkin, että miksihän ei saa enää lainkaan kommentteja. (Noh. Katsotaanpa, miten tuon moderoinnin saa pois päältä.)

Brokeback Mountain vs. Papin perhe

Viimeisin katsomani elokuva München oli kerrassaan mainio kuvaus kostosta ja anteeksiantamisesta. V niin kuin Verkosto oli (liki absurdi) tarina kohtalonuskoisesta vapaustaistelijasta. Elokuva paitsi kuulosti ja näytti hyvältä myös oli kelpo elokuva teemansa puolesta vastoin kuin Wachowski-veljesten edellinen tekele, Matrix-trilogia. Edelleen Parhaan elokuvan Oscarin voittanut Crash taas oli kerrassaan sykähdyttävästi rasismia ja suvaitsevaisuutta pohtiva elokuva.

Yleisesti ottaen olen pitänyt useimmista elokuvista, jotka olen käynyt katsomassa kevään aikana. Valitettavasti mukaan mahtuu floppejakin – ainakin yksi. En pitänyt lainkaan Ang Leen Brokeback Mountainista. Menin ehkä katsomaan sitä liian suurin odotuksin ja pettymys oli sitten sitäkin suurempi: Brokeback Mountain olisi varmasti ollut ajankohtainen ja kiinnostava kymmenkunta vuotta sitten, mutta nyt se ei oikein tarjonnut mitään uutta ja kiinnostavaa. Jotenkin minua ei jaksanut sykähdyttää tarina kahden homon seksuaalisen identiteetin toteuttamisen vaikeudesta yhteiskunnassa, jonka normit sotivat homoseksuaalisuutta vastaan.

Elokuvassa oli kyllä paljon hyvääkin – esimerkiksi päähenkilöt olivat kiinnostavan ristiriitaisia, mutta sen teema oli kerrassaan onnettomasti rajattu. Elokuvalla ei ollut mitään kiinnostavaa uutta sanottavaa homoseksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä normeista. Se yritti, sikäli kuin tiedän, olla poliittinen ja kantaaottava elokuva. Kovasti yrittämällä ymmärrän juuri ja juuri, miltä osin se oli olevinaan kantaaottava ja radikaali. (Ehkä se oli sitä monille. En tiedä. Minulle ei.)

Se olisi voinut olla kiinnostava tutkielma palavasta halusta kuulua yhteisöön ja olla sen jäsen – kuvitella edes, mutta tämä teema jäi tarinassa valitettavan marginaaliseen rooliin.

Rehellisesti sanoen Minna Canthin Papin perheellä, jonka kävin katsomassa Kansallisteatterissa huhtikuun loppupuolella, oli mielestäni ajankohtaisempi ja kiinnostavampi teema kuin Brokeback Mountainilla. Ainakin Kansallisteatteri sain Canthin teemoista enemmän irti kuin Lee omastaan olkoonkin, että Canthin teemalla oli ikää yli sata vuotta enemmän. Papin perheen ensimmäinen esitys oli nimittäin vuonna 1891 Suomalaisella teatterilla.

Miksikö ajattelen, että Canth pääsi Papin perheessa syvemmälle kuin Lee Brokeback Mountainissa? Koska Brokeback Mountain onnistuu näyttämään jo (enemmän tai vähemmän) hyvin tiedossa olevan yhteiskunnallisen ongelman "homoseksuaalisuus heteronormatiivisessa yhteiskunnassa", Canth näyttää lukuisia ongelmia, jotka olivat aikanaan huonosti tiedostettuja, aina naisen asemesta kristilliseen konservatismiin, mutta ennen kaikkea hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa tavasta, jolla omien arvojen puolesta taistellaan ja mitä taistelu merkitsee.

Niin edistyksestä kuin vanhasta hyvästäkin tulee hyvin helposti jotain henkilökohtaista. Taistelu toisaalt uudistusten toisaalta vanhan hyvän puolesta muuttuu helposti taisteluksi omasta olemassa olosta ja sen oikeutuksesta. Hyvät motiivit taistelun perustana katoavat kun niistä tulee osa omaa identiteettiä; jotain mistä ei voi luopua luopumatta siitä, mitä pohjimmiltaan on.

Brokeback Mountain onnistuu tuottamaan haikeaa mielipahaa kertomalla päähenkilöiden onnettomuudesta: (alleviivaan jälleen) heidän seksuaalisesta vankeudestaan heteronormatiivisessa yhteiskunnasta. Hienoa. Mutta onnistuuko se tuottamaan yhtään mielenkiintoista uutta kysymystä? Valitettavasti ei.

Papin perhe toimii täsmälleen toisin. Kansallisteatterin versio Canthin tarinasta oli liian etäinen, jotta siihen olisi voinut todella samaistua kovinkaan syvästi – ja se oli liian koominen, mutta siitä huolimatta se onnistui herättämään kiinnostavia vieläkin ajankohtaisia kysymyksiä. Sanalla sanoen siitä jäi enemmän käteen esityksen jälkeen.

Lopuksi

Lisäksi minun täytyy myöntää, että Brokeback Mountainia huononsi leffan loppua kohti pahentunut kusihätä, mikä ei vaivannut Papin perheessä. Epäilen, että elokuvateatterien normaali 0,8l-juoma sopii pitkiin kulttuurinautintoihin huomattavasti huonommin kuin Kansallisteatterin normaali 0,33l limupullo. Teidän, lukijoiden, onkin syytä epäillä, että kusihädän tähden arvioni ei ole lähellekään puolueeton. ;-)

Roolipeliblogaamisen vaikeudesta

Aloin kirjoittamaan roolipeleistä roolipeliblogissa. Seurauksena tämän blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Täytyy sanoa, että olen hitusen tyytymätön alkuun.

Ensimäiset tekstini Roolipelisopimus ja roolipelitaito ja Historiallinen näkökulma roolipelitutkimuksen kahtiajakoisuuteen aiheuttivat kai lähinnä vain hämmennystä. Kuulemma tekstit olivat turhan akateemisia ja hankalasti ymmärrettäviä termejä oli liiaksi - tai jotain.

Nyt odotan mielenkiinnolla, miten uusimpaan tekstiini Roolipeliryhmästä suhtaudutaan. Olen henkisesti varautunut vastaavanlaiseen hämmennykseen - tällä kertaa tosin hiljaiseen sellaiseen. Yritin kyllä olla selkeä ja suorastaan välttelin sivistyssanoja, teknisiä termejä ja puolisuoraan englannistä käännettyjä tapoja sanoa asioita. Lopputuloksena oli erotteluja suomen allatiivin (eli ulkotulennon, -lle) ja adessiivin (eli ulko-olennon, -llä, -lla) välillä.

Todennäköisesti kieliopin tasolla tehdyt erottelut saavat osakseen vielä vähemmän ymmärrystä kuin outojen käsitteiden avulla tehdyt. Sellaiseen kun ei näin jäkeen päin ajatellen ole totuttu. Sääli. Suomenkielen morfologiaa käytetään luvattoman vähän hyväksi vaikka taivuttamalla ja johtamalla saatujen sanamuotojen moninaisuus on yksi suomen kielen vahvuuksista.

Minusta ei selvästikään ole minkään ajattelun popularisoijaksi. Näinköhän olen toistanut itsestään selvyyksiä tarpeettomasti ja jättänyt mainitsematta olennaisia olettamuksiani, jotka eivät ole - vastoin kuvitelmiani - millään tavalla itsestään selviä.

Jeesus-pilakuvat

En malta olla ottamatta kantaa keskusteluun Muhammed-pilapiirroksista. Itse asiaa en halua suuremmin kommentoida. Hyväksyn uskontoihin kohdistuvan satiirin satiirin kohteena olevasta uskonnosta ja julkaisufoorumista riippumatta. On kuitenkin täysin toinen asia onko satiiri hyvä vai huono asia – poliittisesti. Satiiri on ainakin jossain määrin epäonnistunutta, jos siihen suhtaudutaan kritiikittömästi pelkkänä hauskana pikku ivana eikä se herättää keskustelua. Näin ajatellen suurin osa satiirista on epäonnistunutta; myös esimerkiksi Natsien aikoinaan harrastama juutalaissatiiri. Se ei herättänyt keskustelua vaan ainoastaan muukalaisvihaa. Tästä näkökulmasta Muhammed-pilakuva onnistui satiirina mutta oli hyvin lähellä, että se olisi vain lisännyt muukalaisvihaa - ja olisi siten epäonnistunut; ollut huonoa satiiria poliittisessa mielessä. Hankala otus tuo satiiri.

Keskusteluun. Yleinen kanta suomalaisessa ja yleisemminkin eurooppalaisessa lehdistössä näyttäisi olevan, että kyse on vääjäämättömästä konfliktista länsimaisen sanavapauskäsityksen ja meille oudon islamilaisen fundamentalismin välillä. (ks. esim. HS 4.1.2005)

Niinpä niin. Jos Muhammed-pilakuvissa Muhammedin tilalla olisi ollut Jeesus, olisikohan Suomessa rapsahtanut tuomio Uskonrauhan rikkomisesta rikoslain luvun 17 pykälän 10 nojalla?

10 § (27.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
[…]
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Ellei pilakuvien Muhammedin korvaaminen Jeesuksella vielä riitä täyttämään rikoksen tuntomerkkejä eli ei ole julkista herjaa kirkon pyhänä pitämää kohtaan, miten paljon Muhammed-pilakuvia rankempaa aineistoa Suomessa saisi julkaista Jeesuksesta ennen kuin pääsisi (pahimmassa tapauksessa) linnaan miettimään tekoaan?

Kysymys on tietysti teoreettinen.

Epäilen, että Suomen pääsääntöisesti talouden kahlitsemalla lehdistöllä ei ole varaa julkaista mitään, mikä voisi loukata tilaajakunnan enemmistöä. Esimerkiksi pilakuva Jeesuksesta olisi sanomalehdelle kuin sanomalehdelle hyvin lähellä taloudellista itsemurhaa. Sivumennen mainiten sama taloudellinen tosiasia tappoi aikoinaan poliittisen lehdistön Suomesta: lehdistöllä ei ollut varaa leikata muutenkin taloudellisen kannattavuuden rajoilla keikkuvaa levikkiään poliittisilla (tai uskonnollisilla) kannoilla – eikä ole vieläkään. Internet tietysti luo kaivatun loven median taloudellisten tosiasioiden sananvankeuteen. Sopii vain toivoa, että internet pakottaa lehdistönkin käyttämään sananvapautta entistä laajemmin poliittisia (ja uskonnollisia) kantoja pelkäämättä. Yhtä kaikki: ei siihen, että tunnelatautuneet uskomukset ja sananvapaus ajautuvat konfliktiin, tarvita fundamentalismia.

Väitteet konfliktista sananvapauden ja fundamentalismin välillä ovat pahasti liioiteltuja. Käyty keskustelu kuvastaakin länsimaissa vallitsevaa ylimielisyyttä heille vieraita aate- ja uskomusjärjestelmiä kohtaan ja sitä, ettei länsimaissa oikein edes käsitetä, että täällä suositut kapitalistis-tieteellis-kristilliset aate- ja uskomususkomusjärjestelmät ovat todellakin vain aate- ja uskomususkomusjärjestelmiä – eivätkä totuus ja ainoa oikea vaihtoehto.

Lopuksi, Suomessa kristinusko on (de jure ja de facto) asetettu eriarvoiseen asemaan verrattuna mihin tahansa muuhun aate- tai uskomusjärjestelmään. Tohdin epäillä, että suomalaisessa oikeusistuimessa loukkauksiin kristinuskoa (ja luterilaista kirkkoa) kohtaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin ja ankarammin kuin loukkauksiin mitä tahansa muuta uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan. Milloinkahan Suomessa uskalletaan ottaa uskonvapaus vakavasti ja yrityksistä suojella laein ja opetussuunnitelmin kristillistä perintöä luovutaan?

Sanan 'kulttuuri' monikon merkitys

Viimeiset pariviikkoa ovat kuluneet Matkalla alas –livepelin valmisteluun ja artikkelin kirjoittamiseen Larpin järjestäjän käsikirjaan. Sinänsä se, että päädyin kirjoittamaan artikkelia käsikirjaan on ironista: en nimittäin ole koskaan järjestänyt yli 10 hengen peliä. Suomalaisessa larp-kulttuurissa alle 10 hengen pelit ovat hyvin epätavallisia. Pelini ovat yleisesti ottaenkin kaikkea muuta kuin valtavirtaa.

Esimerkiksi nyt työstämäni Matkalla alas on neljän hengen scifi-peli. Peli sijoittuu noin 8 neliön alueelle eikä sisällä ainuttakaan tehtävää tai suoranaisia tavoiteita. Hahmot ovat tarkoituksellisen ristiriitaisia ja etäisiä. Hahmokuvausten ensisijainen tarkoitus on herättää kysymyksiä ennemmin kuin vastata mihinkään. Maailmankuvauksesta ei ole edes yritetty tehdä kattavaa vaan siinä on keskitytty ainoastaan pelin kannalta olennaisiin teemoihin. Ja teemat, ne ovat varsin radikaaleja ja kiinni nykyhetkessä siinä, missä perinteisesti teemoiksi on yritetty löytää jotain universaalia, epämääräistä ja yleismaailmallista.

Nyt ainoa pelkoni on, etten saa houkuteltua peliin riittävästi pelaajia. Esimerkiksi erään hahmon kautta kerrottu pohdinta siitä, mitä tapahtuisi, jos sana 'kulttuuri' menettäisi monikkonsa arkikielenkäytöstä, saattaa olla hieman liian kummallista tavaraa useimmille pelaajille:

"

[Merkinnän päiväys on 21.5.2353. Michel on eronnut miehestään kaksi viikkoa sitten. Huomaa: pelin kaksi pääteemaa on "yksilöllisyyden ja yhteisön suhde" sekä "perheen merkitys elämän tavassa, jossa lähtökohtana on kaikessa yksilö". Pelimaailmassa kulttuuri on eriytynyt yksilöstä ja siitä on tullut ihmiselle samalla tavalla vastakkainen kuin luonnosta.]

Johan Henkellin artikkelin "Sanan kulttuuri monikon merkitys" se on syystäkin klassikko. Korostan sitä jälleen. Henkell näki jo kaksisataa vuotta sitten:

"Kulttuurissa, jossa sanan luonto monikko uupuu, ensimmäinen ja peruuttamaton askel kohti ihmisen ja luonnon eroa on otettu; hetki, jolloin (arki)kielenkäytössä kulttuuri esiintyy vain yksiköllisenä, subjektin eroosio on viety loppuun; minä on täydellisen yksin ja eksyksissä.

On väärin sanoa: (1) "Brasilian ja Saksan *luonnot ovat erilaisia." Pitäisi sanoa: (2) "Luonto Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Vertaa näitä lauseita lauseisiin (3) "Brasilian ja Saksan kulttuurit ovat erilaisia" ja (4) "*Kulttuuri Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Miten minän käsite muuttuu, kun lauseesta (3) tulee selvästi huonoa kielenkäyttöä ja vielä nyt hieman virheellisestä - tai ainakin kankealta kuulostavasta - lauseesta (4) osa sujuvaa yleiskieltä.

Suunta on selvä. Kulttuuri-sanan monikko tulee häviämään - tai oikeammin sanan monikko saa uuden alkuperästään erotetun merkityksen historian tutkimuksessa."

Nyt ollaan pisteessä, jossa sanalla kulttuuri ei ole monikkoa arkikielessä. Ennuste on osoittautunut hyvin paikkansa pitäväksi. Kulttuuri on vastaavalla tavalla vastakkainen ihmisen kanssa kuin luonto 1900-luvulla eläneen antropologin, Lévi-Straussin erottelussa. Juuri tämä kulttuurin ja ihmisen vastakkaisuus ja kulttuurin monikon katoaminen on pääsyy syy siihen, ettemme enää osaa – elää perheessä.

Olen vakavissani. Syy avioerooni on pitkälti se, että sanan kulttuuri monikko on kadonnut arkikielestä ja siirtynyt lähinnä historian tutkimukseen. En esitä tätä syynä avioerooni, sillä hyvin harva ymmärtää Henkellin klassikkoartikkelin merkityksen.

Emme enää ymmärrä perheen merkitystä. Pääasiallinen syy tähän on yksinkertainen ja löytyy jo Henkellin klassikko artikkelissa:

"Perimmäinen syy siihen, että tulemme asettamaan kulttuurin ihmiselle vastakkaiseksi täsmälleen siinä vaiheessa kun sen monikko on kadonnut on sama kuin alkuperäinen syy luonnon ja ihmisen intuitiiviselle vastakkaisuudelle. Sanojen luku on eri. Kun on vain yksi luonto ja yksi kulttuuri, niiden täytyy olla jotain ratkaisevalla tavalla erilaisia kuin ihmiset (monikko!). Luonnon semanttinen yksiköllisyys on jotain jumalaista ja universaalia, ikään kuin yli-inhimillistä. Se oli voitettava ja alistettava meidän (monikko!) voimavaraksemme – tai Heideggerin sanoin varannoksemme. Samoin on kulttuurin laita. Kulttuurista tulee voimavara tai varanto."

Tätä nykyä perhe nähdään voimavarana, josta yksilö ammentaa jaksamista ja tasapainoisuutta. Perhe ei ole osa yksilöä. Perhe on yksi kulttuurimuoto muiden joukossa ja se eroaa (ideaalitapauksessa) onnistuneesta terapiasta vain siinä, että perhe ei historiallisesti ole medikalisaation tulosta; perhe ei ole lääke sairaudeksi nimetylle piirteelle, puutteelle tai ominaisuudelle siinä missä terapia on.

Näin ei pitäisi olla. Uskonnon ohessa perhe on niitä harvoja kulttuurimuotoja, jotka ovat vielä selvästi osa minää. Puhe kulttuurin ja minän erosta ja se seikka, että sanaa kulttuuri käytetään arkikielessä vain yksiköllisenä, tekee suhteemme perheeseen hankalaksi ja ristiriitaiseksi. Perhe on kulttuurimuotona selvästi jotain yksiköllistä mutta ilmiönä monikollinen: perheet hajoavat ja ovat toisistaan erillisiä. Perhe ei ole kulttuuria, mutta se rakentuu vahvasti kulttuurillisten traditioiden varaa ja edellyttää sitoutumista tiettyihin kulttuurillisiin normeihin. Perhe on biologinen linkki kulttuurin sekä yksinäisen ja eksyneen minän välillä. Juuri siksi se on monille niin hankala asia.

Minäkään, vaikka tietyllä tasolla ymmärrän ongelman, en ole osannut käyttää ymmärrystäni käytännössä. Ehkä ymmärsin liian myöhään, että kieli pettää meitä. Kieli sekoittaa parhaimmatkin yritykseni ymmärtää minän ja perheen; minän ja toisen rakkaan välillä vallitseva suhde. Ennen kaikkea kielen takia perheterapialle on kysyntää niinkin paljon kun sille on. Juuri sen takia minä-tekniikat eivät ole ratkaisu henkisiin ongelmiin – minä-tekniikat kuitenkin perustuvat kieleen.

"

Huipputekniikka ei ole leikinasia?

Jos jenkkifilmissä tai -sarjassa on huipputekniikka ja tietokoneita, jos niillä on vieläpä keskeinen asema tarinassa, voi olla aika luottavainen, että tulee näkemään jotain kornia ja surkuhupaisaa. Tämä on jotain sellaista, mihin törmää eurooppalaisissa filmatisoinneissa hyvin harvoin jos koskaan. Liekö syy se, että genre, johon erehtymättömät tietokoneet, huipputekniikka ja it-velhot kiinteinten liittyvät, ei ole suosittu täällä? En ainakaan tiedä eurooppalaista vastinetta 24:llä, Aliakselle, C.S.I:lle tai vaikkapa vuosia sitten näkyneelle Pimeyden Sydämelle.

Kun jenkkirainan it-velho tekee koneella jotain – aivan mitä tahansa – tai kun kone ajaa jotain algoritmia ruudulla vilistää kissan kokoisia kirjaimia, numeroita tai symboleita. Huomaa: kissan kokoisia – eihän niistä muuten ottaisi töllöttimen ruudulta mitään selvää. Edelleen kun it-velho esittelee jotain oivallustaan tai tutkimuksensa tulosta, suurelle screenille ilmestyy khuuleja animaatioita, videoita ja graaffeja. Joskus huvitan itseäni yrittämällä arvioida, kuinka monta työtuntia it-gurun esityksen vääntäminen on vaatinut ammattitaitoiselta graafikolta – tarinassahan it-velho on vääntänyt grafiikan työnsä ohessa kiireaikataululla. Genrelle tyypillistä näyttäisi olevan myös se, että juuri oikea toiminto vaatii enintään kaksi hiiren klikkausta (erinomaista käyttöliittymäsuunnitelua!) tai vaihtoehtoisen mielipuolisen näppäimistön rääkkäystuokion ja että grafiikka ylipäänsä on optimoitu vain ja ainoastaan töllöttimen palvojaa silmällä pitäen – ja se näkyy.

Joo-joo. Kyllähän se näyttää ihan kivalta, mutta tiivistäen: Jenkki rainojen it-tykitys on vähintään yhtä kaukana todellisuudesta kuin kung fu- ja wuxia- leffoja yltiöakrobaattiset taistelukohtaukset paitsi, että pilke silmässä -asenne puuttuu tai ei ainakaan näy. Onhan se ajoittain ihan kivaa katsottavaa – mutta samalla surkuhupaisaa ja kornia. Jopa jäyhän isänmaallisissa sotaelokuvissa on enemmän tahallista huumoria; jopa ne tehdään enemmän pilke silmäkulmassa kuin jenkkirainojen it-tykitys ja huipputekniikkahype. Ilmeisesti tietokone ja tekniikka ei ole leikinasia – vielä.

Kysymys ei ole siitä, etteikö tietokoneista ja huipputekniikasta voisi repiä huumoria - helpostikin. Ajatellaan nyt vaikka keskiverto nörtin räyhähenkistä viharakkaussuhdetta koneeseen. Missä ovat ne kaikki perkeleet, jotka seuraavat muka huolella testattujen laatuohjelmien kaatumista; kun (vähintään) kahdeksan tunnin työ haihtuu bitteinä ilmaan? Mihin on piilotettu kameroilta se syvään juurtunut vitutus, joka sikiää vähitellen mielessä kunnes lopulta tajuaa, että ehtolauseessa olikin '==' eikä '!=' kuten piti? Entä se konekatkeruuden läpensä pilaama ilonpurkaus, kun monen tunnin turhan työn keräämä henkinen paine purkautuu virheen löydyttyä saati kun paljastuu, että koodissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei se toimi – katsos, ohjelmointikielet eivät ole täydellisiä? Kyllä sitä huumoria löytyisi vaikka millä mitalla – enkä vielä sanonut sanaakaan projektiaikatauluista.

Yleisemmin

En nyt puhu vain jenkkifilmatisoinneista vaan ihan yleisemminkin. Ehkä huipputekniikka on liian herkkä aihe, jotta siitä uskallettaisi tehdä ronskia huumoria. Monet kuitenkin odottavat sen pelastavan maailman miltä tahansa: terrorismilta, ilmastonmuutokselta, ydinsodalta, kommunismilta – mitä nyt vielä keksisin. Tai ehkäpä käsikirjoittajilla ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista kokemuspohjaa, jotta he osaisivat laskea aiheesta leikkiä. Sanalla sanoen he eivät ymmärrä tekniikasta tuon taivaallista – paitsi ehkä teoriassa.

Tietokonetta ei panna ruudulla halvalla – eikä huipputekniikkaa. Nörtistä tehtävä huumorikin on rajannut huipputekniikan ulkopuolelleen: vain nörtin sosiaaliselle toilailulle uskalletaan nauraa – mutta hänen tietotekniikkaminäänsä enemminkin pelätään.

Eettisiä rajatilanteita

[Kirjoitusvirheitä korjattu klo 23.05.]

Määrittelin aiemmin, että on eettisesti hyväksyttävää huijata kunhan pelisäännöt ovat kaikille selvillä eikä huijattu ole (pelisääntöjen epäselvyyden takia) puolustuskyvytön. Toisin sanoen ollakseen eettisesti hyväksyttävissä huijaus ei saa perustua toisen tietämättömyyden, hyväuskoisuuden tai luottamuksen törkeään hyväksikäyttämiseen. Mutta missä menee raja?

Selvästikin suurin osa mainonnasta on eettisesti hyväksyttävissä, vaikka mainokset pyrkivätkin tyypillisesti jollain tapaa huijaamaan kuluttajaa kuvittelemaan, että tuote on ehdottomasti hintansa väärti ja kilpailevia tuotteita parempi vaikka se ei sitä olisikaan. Vain poikkeustapauksessa mainoksen ensisijainen tavoite on vain tehdä tuote tunnetuksi ilman yritystä manipuloida kuluttajan mielikuvaa ei-tosiasiohin perustuvilla väitteillä tai luomatta lisäarvoa tuotteelle (fiktiivisen ja tunnelatautuneen) brändin kautta.

Edellinen yritykseni käsitellä tätä samaa teemaa oli mielestäni tarpeettoman epäselvä. Tarkennan kahden tapaustutkimuksen kautta.

Tapaus 1: epäeettistä huijaamista?

Opiskelija haluaa rahoittaa opintonsa opintuen ja lainan asemasta mainosrahoitteisesti, siten että mainostaja ostaa pikseleitä Suomen kartalta ja samalla tukee hänen opintojaan nimellistä näkyvyyttä vastaan. Opiskelija markkinoi ideaansa toivottamalla "kaikki yritykset, yhteisöt ja yksityiset tervetulleeksi osallistumaan velattoman unelmani toteuttamiseen. Tavoitteenani on vapauttaa itseni opintolainoista, KELA:n opintotuista ja saada kokoon 50 000 € opiskelurahaa.” Tapaus perustuu Mikko Niemisen todelliseen ideaan; ks. myös Jounin kritiikki. Haluan kuitenkin erottaa tapauksen henkilöstä ja yleistää sen koskemaan ketä tahansa, jolla on samankaltainen idea. Junnaan tapauksessa vieläkin, koska se on kiinnostava rajatapaus: missä menee huijaamisen ja ei-huijaamisen raja.

Väite:

Opiskelija toimii kyseisessä tapauksessa jossain määrin epäeettisesti, koska hän (tietoisesti tai tiedostamastaan) pyrkii johtamaan potentiaalista mainostajaa harhaan käyttämällä hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta ja mahdollista tietämättömyyttä. Vaikka kyseessä ei ole epäeettinen huijausyritys, on opiskelijan tapa ilmaista asiansa vähintäänkin harhaanjohtava.

Argumentti:

1. Opiskelija korostaa haluavansa vapauttaa itsensä opintolainoista (huomaa hämärä monikon käyttö!) ja KELA:n opintotuesta. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa, että mielestäni on kohtuutonta olettaa kaikkien tietävän, ettei Suomen opintotukijärjestelmä ole enää lainaperustainen (muutos on tapahtunut hieman reilu kymmenen vuotta sitten).

2. Yleisesti ottaen idean markkinoinnissa korostuu viesti: minun tukemiseni on (ainakin melkein) hyväntekeväisyyttä. Olkoonkin, että myös rehellisen egoistiset motiivit ansaita helppoa rahaa tekemättä juuri mitään löytyvät myös tekstistä (melko suoraan). On syytä huomata, että kysymys ei ole hyväntekeväisyydestä vaan selvästikin yrityksestä ansaita helppoa rahaa käyttämällä hyväksi petollista retoriikkaa, suhteitaan ja ihmisten hyvää tahtoa. Opiskelija voisi saada aivan riittävästi rahaa elämiseensä ilman armolantteja, mitä hän nyt kinuaa. Häntä ei ole kohdannut mikään onnettomuus eikä hän ole mitenkään pakottavassa hankalassa tilanteessa, missä hänellä ei olisi muuta toivoa kuin hyväntekijöiden rahat. Kysymys ei siis missään nimessä ole hyväntekeväisyydestä ja se tulisi tehdä selväksi kuten tulen myöhemmin argumentoimaan. Hyväntekeväisyydellä ei saa mainostaa ellei kyseessä ole todella hyväntekeväisyys, se on jo laissa kiellettyä, eikä opiskelija onnekseen tule eksplisiittisesti tehneeksi niin.

3. Sivusto hieman sekavasti vihjaa, että mainoskartalla saattaisi olla jotain todellista mainosarvoa. "Puolikas.net tarjoaa uudenlaisen ja hauskan tavan mainostaa. Yhden ruudun hinta on edullinen [=20-400 e] ja pieni kertasijoitus antaa pysyvän paikan vuosiksi [=neljäksi vuodeksi] eteenpäin." On hyvin vaikea perustella, miksi mainostaminen kannattaisi. Sen pohjalta, mitä itse olen lukenut viestintää ja tunnen markkinointia, sivuston maksettu mainos on yksiselitteisesti huono mainos, jos sitä ylipäänsä haluaa pitää mainoksensa. Se ei tuo mainostajalla mainittavasti lisää näkyvyyttä eikä "myy tuotetta tai brändiä". Mainostuksen asemesta puhuisinkin itse sponsoroinnista, josta tässä on selvästikin on kyse. Sponsorointi ja mainostus eroavat toimintaperiaatteensa suhteen toisistaan merkittävästi eikä niitä tule sekoittaa keskenään. Sponsoroinnilla pyritään parantamaan yrityksen mainetta ja imagoa, mainoksella taas myymään yrityksen tuotetta tai brändiä. Sponsorointiin saattaa joskus liittyä mainostus ja mainostusstrategiaan sponsorointi, mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia.

   Minusta on harhaanjohtavaa markkinoida sponsorointia mainostuksena – joskin toki huomattavasti vähemmän harhaanjohtavaa kuin antaa ymmärtää, että opinnot olivat edelleen lähtökohtaisesti lainarahoitteiset. Tämä tuskin on eettiseti väärin, sillä sivusto tekee selväksi millaisesta "mainoksesta" on kyse.

4. On melko kieroa (mutta, jälleen, ei luullakseni eettisesti väärin) markkinoida sillä, ettei halua elää valtion tuilla. Tekstissä korostuu ajatus, että valtion raha on huono asia, markkinavoimien antama raha ei ole. Sivuston teksti haluaa luoda kuvan "tulen antamaan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos mainostajia on sivullani riittävän paljon" toki sillä erolla tässä tapauksessa, että opiskelija tavoittelee selvästi palkkaansa suurempaa pottia elämiseensä. Vertaa: "Luovun saamastani minulle ilmaisesta rahasta (=opintotuki & asumislisä), jos sponsoroit minua siitä hyvästä (tai muuten vain) hitusen enemmän", "annan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos tuet tätä jalouttani hitusen suuremmalla summalla". Tällainen markkinointi menee kyllä hieman vyön alle. Ollaan olevinaan markkinavoimien askeettinen pyhimys, joka ei huoli "ansiotta saatua valtionrahaa"; ei halua alentua "sosiaalipummiksi" vaan haluaa rahoittaa opintonsa ihan itse markkinavoimien ehdoilla.

   Taustalla oleva piilotäky lienee "jos minä olen omillani enkä nosta valtion rahaa, verotusta voidaan alentaa ja sinäkin hyödyn siitä pidemmän päälle; ainakin sivustoni on potentiaalinen 'menestystarina' verotuksen alentamisen ja sosiaaliturvan karsimisen puolesta puhujille. Tällaisen menestystarinan sinäkin haluat kuulle, etkä haluakin".

   Täytyy sanoa, että tuntuu pahalta myöntyä siihen, että tässä ei liene eettisesti mitään väärää vaikkakaan ei myöskään mitään eettisesti hyvää tai arvokasta. Lähinnä ajatus on vain tekopyhä.

Tiivistäen: Näyttäisi siltä, että po. opiskelija pyrkii käyttämään hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä siitä, että tätä nykyä opiskelijan ei ole mikään pakko ottaa lainaa, jos hän vain tyytyy elämään vaatimattomasti (mihin opiskelija ei tässä tapauksessa tyydy). Toiseksi opiskelija yrittää käyttää hyväksi "mainostajien" hyväuskoisuutta uskottelemalla, että kyse olisi mainonnasta vaikka tosiasiassa kyse on enemminkin sponsoroinnista. Kolmanneksi opiskelija (saattaa) käyttää melko röyhkeällä tavalla hyväksi potentiaalisen asiakkaansa hyväuskoisuutta ja halua laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen markkinoimalla sponsorointia epäsuorasti eräänlaisena hyväntekeväisyytenä, missä "mainostaja voi pelastaa hänet velalta". Hän yrittää uskotella, että antamalla hänelle rahaa mainostaja on "pienen ihmisen puolella" vaikka perusteet väitteelle ovat yksinkertaisesti olemattomat. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa projekti onnistuu ja siitä tulee menestystarina, jota käytetään osana oikeistolaista propagandaa pientä ihmistä vastaan. Opiskelija ei kuitenkaan missään valehtele suoraan päin naamaa, mutta tekeekö se seikka tapauksesta eettisesti hyväksyttävän? Edellyttääkö eettisesti väärä huijaaminen valheellisuutta? Lainsäädännössähän valheellisuus (tai selvästi harhaanjohtavan tiedon antaminen) on käsittääkseni lähtökohta.

Seuraava kysymys onkin, voidaanko odottaa, että potentiaalinen asiakas näkee harhaanjohtavien selitysten taakse ja tekee tietoisen valinnan tukea siitä huolimatta kyseistä opiskelijaa? Toisin sanoen, sisältääkö sivu törkeän yrityksen huijata potentiaalista mainostajaa vai onko se pelkästään oivaltavaa ja ovelaa ihmisten höynäyttämistä ostamaan ilmaan? Mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän? Missä tapauksissa on kuluttajan moka, jos hän ei ymmärrä sivun uskottelujen petollisuutta ja osaa lukea tekstiä tarpeeksi kriittisesti? Yritän havainnollistaa vastuukysymystä toisen, tällä kertaa täysin fiktiivisen, esimerkin kautta.

Tapaus 2: ryöstinkö vanhan rouvan?

Kuljen kadulla mustassa puolipitkässä villakangastakissani. Olen viluissani työntänyt toisen käden tauskuun ja toinenkin käsi on nyrkissä. Nahkahansikkaani kun ovat hitusen kylmät. Pysäytän yllättäen vanhan rouvan ja pyydän – myönnettäköön - töykeästi: "Anna minulle rahaa! Tarvitse rahaa voidakseni opiskella ilman lainaa!" En ole aikeissa ryöstää häntä. Pyydän vain rahaa toiveikkaana rouvan hyvästä tahdosta ja halusta auttaa. Vanha rouva kaivaa kuin kaivaakin hieman pelokkaan näköisenä rahaa kukkarostaan ja kiiruhtaa suorinta tietä poliisin luo kertomaan ryöstöstä.

No niin. Syyllistyinkö ryöstöön? Voinko väittää, ettei minulla ollut mitään aikomusta ryöstää vanhaa rouvaa ja että tämä täysin vapaaehtoisesti antoi minulle rahaa tukeakseen opintojani? (Vrt. Syyllistyikö tapauksen 1 opiskelija huijaukseen ja harhaanjohtavaan markkinointiin? Syyllistyikö hän siihen vaikkei edes pyrkinyt huijaamaan ketään vaan kohteliaasti ja asiallisesti pyysi rahaa opintoihinsa hatarin ja harhaanjohtavin perustein? Onko lähtökohtana "tyhmyydestä saa maksaa"?)

Vanha rouva voi täysin perustellusti väittää, että hän pelkäsi minun hakkaavan hänet ellei hän antaisi rahaa, olkoonkin että pidin toista kättäni taskussa ja molempia nyrkissä vain, koska minua sattui paleltamaan; olkoonkin etten sanonut "tämä on ryöstö".

En ole mitenkään erityisen pitkä (vain 175 cm) enkä hirvittävän lihaksikaskaan, mutta voin kuvitella, että joku vanhus voisi pelästyä minua kuvaamassani tilanteessa. Olisiko minun siis pitänyt tehdä selväksi, että en ole aikeissa ryöstää häntä – olen vain kylmissäni – vai olisiko vanhuksen pitänyt osata lukea tilannetta paremmin; tajuta vaikkapa että villakangastakkini puhuu sen puolesta etten ole ryöväri? >;->-

Intuitioni sanoo, että minun olisi pitänyt tehdä selväksi, etten millään tavalla uhkaile häntä. Samoin, opiskelijan tulisi tehdä selväksi, että hän haluaa vain tehdä helppoa rahaa ja sillä sipuli – ongelma on, että jos hän tekisi asian riittävän selväksi, kukaan ei todennäköisesti "mainostaisi" hänen sivullaan (ja epäilen tuleeko kovin moni mainostamaan muutenkaan). Samoin minun on vaikea uskoa, että saisin kovinkaan montaa ropoa, jos menisin kadulla kohteliaasti pyytämään: “Hyvää päivää, nimeni on Ari-Pekka Lappi ja kerään rahaa opintojani varten. Haluaisitteko tukea minua, jottei minun tarvitsisi ottaa velkaa voidakseni pitää yllä nykyistä elintasoani. Valtio kyllä maksaa opintukea sen verran, että tulen juuri ja juuri toimeen, mutta minua huvittaisi elää vähän leveämmin. Esimerkiksi asuminen yksityisiltä markkinoilta vuokratussa yksiössä ja haluni ajella omalla autolla julkisen liikenteen käyttämisen asemesta maksavat, puhumattakaan siitä, että ostan mieluummin oppikirjani omaksi kun lainaan ne kirjastosta. Vastineeksi kiitän teitä opinnäytetöissäni – ehkä jopa verkkosivuillani – ja saatte sitä kautta näkyvyyttä." (Mainittakoon selvyyden vuoksi, etten omista autoa enkä asu kalliisti ja kirjani joko lainaan tai ostan halvalla divarista.)

Siis

Kysymys siitä, onko tapauksen 1 tulonhankintakeino eettisesti hyväksyttävä riippuu siitä, mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän. Selvääkin selvempää on, että kuluttajalle (oli hän nyt sitten vaikka mainostaja itsekin) ei saa puhua palturia totena. Sitä vastoin on epäselvää, missä määrin kuluttajaa saa johtaa harhaan retoriikalla ja puolitotuuksilla. Missä menee raja? Tapaus on ainakin jossain määrin analoginen fiktiivisen tapauksen 2 kanssa. Jos en yritä ryöstää tuntematonta vastaantulijaa, minun tulisi tehdä se jotenkin hänelle selväksi. Nimittäin jos hän tulkitsee, että uhkaan häntä jollain tavalla, hänellä on hyvät perusteet tulkita tapahtuma ryöstöksi – ja sitä pahempi minulle. Toivottavasti näette analogisuuden.

Missä kohdin sitten ryöstöyritys muuttuu pelkäksi rahan aneluksi? En tiedä. Epäilenpä, että oikeudessa minua ei olisi tuomittu ryöstöstä, mutta jossain yllä kuvaamani tilanteen paikkeilla raja ryöstön ja ei-ryöstön välillä kulkee. Jos minulla esimerkiksi olisi ollut veitsi taskussa, jossa toinen käteni oli, tilanne olisi selvästi toinen. Intentioni olla ryöstämättä - vain pyytää rahaa - vaikuttaisi tuolloin falskilta.

Missä vaiheessa huijausyritys muuttuu rehdiksi markkinoinniksi, rahankeräykseksi tai hyväntekeväisyydeksi? Jälleen, on hyvin vaikea vetää yksiselitteistä rajaa mihinkään. On todella sääli, että asiasta käydään varsin vähän keskustelua, vaikka toki aina silloin tällöin julkisuudessa kohutaan siitä, kuinka vaikkapa hyväntekeväisyys voi olla voittoa tuottavaa liiketoimintaa: joskus avustusrahoista vain luvattoman pieni osa löytää perille ja loput jäävät kaiken maailman välikäsien taskuihin. Pelisäännöt pitäisi tehdä selväksi ja ensimmäinen askel olisi, että rahankerääjät tekevät selväksi omat motiivinsa ja keinonsa avoimesti ja rehellisesti, yrittämättäkään johtaa ketään harhaan retorisesti (kuten tapauksessa 1) saati valehtelemalla suoraan päin naamaan.