Posliininuken kasvot

Kirjoitanpa toisen tekstin pian heti edellisen perään sillä aikaa, kun kerään rohkeutta käydä taas graduni kimppuun.

Kaksi pikkutyttöä

Toissapäivänä bussissa noustessani huomasin peräpenkeillä kaksi posliininukkea – sellainen tunne minulle tuli.

Toisella (hieman nukkemaisista) pikkutytöistä oli sähäkkä, kaikkialle hapsottava punainen tukka ja aika paljon meikkiä kasvoilla. Toisella ei ollut sähäkän punaisia hiuksia mutta meikkiä oli tuskin yhtään sen vähempää – ei kuitenkaan riittävästi peittämään naamaa kansoittavia pisamia. Ikää tytöillä oli tuskin ainakaan kovin paljon yli kymmentä vuotta. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella, että tytöt voisivat olla edes yläasteella.

Kaukaisesti pikkutytöt toivat mieleeni erään tytön ensimmäiseltä luokalta. Hänen hiuksensa eivät olleet yhtä epäluonnollisen punaiset mutta hiuspehko sohotti samalla tavalla kaikkialle. Ja hänellä oli paljon pisamia, joita ei oltu tosin edes yritetty meikata piiloon.

Yllätin itseni miettimällä, missä hän on tätänykyä ja miltä hän näyttää. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta ottaa asiasta selvää. En muista hänen nimeään enkä muista nähneeni häntä sitten ensimmäisen luokan. Ehkä hänen perheensä muutti tai ehkä vain muistini pelaa heikosti.

Teki melkein mieli jäädä tuijottamaan tyttöjä. En kuitenkaan jäänyt.

Posliinin sirpaleita

Istuunnuin parin penkkirivin päähän tytöistä. (Istuin nyt, kuten yleensä, bussissa takaoven lähettyvillä edestä katsoen bussin oikealla reinalla.)

Mieleeni nousi auttamatta näky putoavasta posliininukesta; siitä kun se iskeytyy betoniin kerrostalon pihassa ja posliini räjähtää sirpaleina ympäri pihaa – ja nuken pikku peruukki jää merkitsemään putoamispaikkaa. Kaikki tapahtuu hidastetusti.

Ajatus jatkoi matkaansa viimeisimmässä Hesarin kuukausiliitteessä olleeseen juttuun Japanista ja siellä suositusta huvista pukeutua joksikin mangahenkilöksi ja mennä näyttäytymään julkisesti.

Kai ajattelin että pikkutytöt olivat ikään kuin pukeutuneina mangahenkilöiksi ja tulleet näyttäytymään julkisesti. Ero on siinä, että manganaamio (yleensä) otetaan itse pois, tyttöjen naamio – pelkään pahoin – otetaan pois.

"Ei järin reilua tyttöjä kohtaan", huomautin itselleni ja vastasin samalla: "mutta ajattelu ei useinkaan ole reilua ketään kohtaan". Uskoisin jokaisen joskus päätyneen huomioon "kauheaa mitä ajattelinkaan juuri".

Tuskin kului sekuntiakaan kun mieleeni nousi toinenkin vastalause. "Ehkä pikkutytöt olivat todellakin menossa naamiaisiin. Ehkä joku heidän tuttavistaan täytti vuosia."

Lapsen naamio

Kun ajatukseni oli loitsinut silmieni eteen näyn naamiaissynttärikemuista palasin synkempiin mietteisiin.

Lapsen kasvojen riistämistä kutsutaan usein aikuistumiseksi.

Lapsen annetaan ymmärtää, ettet hän voi olla enää se, mitä on ollut tähän. Sanat ja katseet kehottavat jättämään lapsen kasvot tähän. Joitain ei tarvitse edes sanoin kehottaa. He olisivat pukeneet itselleen aikuiskasvot mieluusti jo aikaisemmin, jos vain olisivat voineet. Katseiden voimaa aliarvioidaan usein. (Minä en sivumennen mainiten kuulunut niihin joihinkin, joiden aikuistumista katseet riittävän ohjastamaan.)

Aina välistä huomaan kysyväni itseltäni "onkohan noidenkin aikuisen kasvojen alle unohtunut lapsen pikku naamio". "Tuskinpa", arvelen hetken pohdittuani, "miten se mahtuisi olemaan alla? Eivätkö aikuisnaamiot olisi hajottaneet sitä?"

Omat lapsen naamioni - niitä on laskenta tavasta riippuen kaksi tai kolme - ovat jo pirstaleina. Tuskin edes tiedä kuka olin. Se nyt tietysti johtuu osittain siitä, etten ole välittänyt tietää enkä varjella naamioitani. Päin vastoin olen pitänyt huolta siitä, että ne murskaantuivat - varmasti.

Saavuin pysäkilleni suunnillen samaan aikaa kun olin päässyt ajatuksissani tähän pisteeseen ja huomasin, ettei tästä olisi tietä eteenpäin... paitsi ehkä enintään melankolian maille. Ne eivät sillä hetkellä houkuttaneet.

Minua huvitti hieman huomioi, että ajatuskudelmani loppui kuten matkani, kulkuneuvosta nousemiseen - sillä erolla, että ajatus ei kuljettanut minua mihinkään erityiseen paikkaan mutta bussi kuljetti kotiin.

Sivumennen mainiten. Uteliaisuus vei lopulta voiton. Päätin sittenkin alkaa kyttäämään tällä sivulla kävijöitä ja asensin Extreme tracking -kyttäyspalikan. Anteeksi.

Ankeat maisemat

Gradua tehdessäni olen viime päivinä innostunut kuuntelemaan suomenkielistä raskasta musiikkia. Erityisen syvälle on iskenyt Kotiteollisuus, jota en aikaisemmin ollut juurikaan kuunnellut. Lainasin kirjastosta albumin Kuolleen kukan nimi. Kerrassaan loistava.

Rakastaa/Ei rakasta

"Taas kaivan hautaa iloilleni,
vedän hirteen suruni
ei mitään tunteita,
ei mitään heikkouksia"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen, Kotiteollisuus)

Hymyilytti. Perin nostalgista.

Muistan kun en itse pitänyt surua tai iloa järin suuressa arvossa. Stoalaisuus oli pop. Vaikka ollakseni rehellinen en minä silloin tainnut tietää järin tarkasti, mitä stoalaisuus edes tarkoittaa. Osasin käyttää nimeä suurinpiirtein oikein ja hahmotin suunnilleen, mihin kontekstiin se liittyi. Nimen ja kontekstin tunnistaminen on kovin vähän stoalaisuudesta.

Yritin vastata kysymykseen, milloin oikeastaan kaivoinkaan hautaa ilolle ja vedin suruni hirteen - turhaan. En muista tarkasti. Ainakin silloin kun olin yläasteella. Ehkä hieman ala-asteellakin ja lukiossa. En todellakaan muista.

Kertosäkeen tosin sijoittaisin enemmin lukioaikaan kuin yläasteelle. Sen viimeisen säkeen persoonamuodoksi sopisi kohdallani kylläkin paremmin yksikön ensimmäinen:

"Mietin miksi päässäni joka aamunkoi
kuolinkellot soi, kuolinkellot soi
Mietin mikä vaivaa kun en päättää voi:
rakastaa vai ei rakasta"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Harmillista huomata kuinka vähän muistaakaan. Epäilemättä oma merkityksenä on sillä seikalla, että vielä vuosi sitten inhosin menneisyyttäni; en välittänyt muistaa. Ehkä olen ollut menneisyydelleni liian ankara. Tuskinpa se sentään niin inhottava oli.

Tehty mikä tehty. Nyt kun saattaisin haluta joskus puhuakin menneisyydestäni, en enää muista sitä riittävän hyvin.

Vieraat maailmat

Siinä vaiheessa kun ilojen ja surujen tunteminen alkoi jälleen kiinnostamaan tilanne (ja tunnelma) oli vähän saman tapainen kuin Kotiteollisuuden laulussa Satu peikosta:

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään
(Satu peikosta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Kyynisyys ja melankolia iskivät rajusti kasvoilleni: "Näinkö vaikeaa se onkin? Enkö vain voisi päättää tuntea vain kivoja asioita? Pystyinhän siihen joskus - tai kuvittelin pystyväni."

On yllättävän helppo uskotella itselleen tuntevansa kun ei tunne mitään vahvasti. Kuinkahan moni muu on elänyt tai elää nyt siinä kuvitelmassa, että hallitsee täysin tunteitaan - tunteitaan, joita ei ole kuin nimeksi hallitavaksi ja kaikki loppu on fantasiaa tunteiden sotajoukosta ja itsestä sen ylipäälikkönä?

Itse asiassa tunteminen ja järkeily ovat analogisia. On yllättävän helppo uskotella itselleen ajattelevansa fiksuja, kun ei todellisuudessa ajattele mitään kovin fiksusti; korkeat standardit eivät rasita. (nimim. kokemusta on)

Kun oppii olemaan itsekriittinen, on hävetä itsensä maan rakoon: Näinkö helvetin tyhmä minä olinkin? Vertaa tätä lauseeseen: "Näinkö helvetin kylmä minä olinkin?" Ehkä olen poikkeus, mutta suurimman häpäen hetkellä osasin hetken vain parjailla: "Tuokaa neula, tuokaa lankaa, tästä se vaikeneminen alkaa" (Hiljaisuuden julistaja, Mokoma).

Sitten päätin ryhdistäytyä ja olla välittämättä. Häpeä ei hyödytä mitään. Omituisinta tässä on, että asetelma kääntyy ajankuluessa päälaelleen.

Nyt suorastaan etsin virheitä ajatuksistani. Haluan huomata olleeni väärässä ehdottoman hyvästä syystä. Tarkoitan tälle seuraavaa: Kukaan ei halua huomata menneensä halpaan. On kuitenkin täysin toinen asia ajatella väärin jokin monimutkainen asia ja huomata sitten ajatelleensa hieman väärin. Vertaa: On häpeä kompastua jalkoihinsa kadulla kävellessään, mutta ei ole häpeä, jos epäonnistuu kerran harjoitellessaan volttia.

Haluan saada sen jumalaisen kontrollin tuntee - sitä se lähinnä on, kun huomaa kykenevänsä rakentamaan mielessään älyllisyyden tornia seisoen samaan aikaan sen huipulla. Vähän kuin nostaisi itseänsä hiuksistaan suosta eikä kuitenkaan.

Entä tunteet sitten? En voi kieltää, ettenkö olisi aika ajoin sortunut romantisoimaan ja kaihoamaan hetkeä, jossa kykenee murtumaan henkisesti - ja itkemään. Yleensä en siihen pysty.

Kysymys ei ole mistä tahansa murtumisesta. Luulenpa, että minulle murtumisen tunne on hieman samantapainen puhdistumisen tuntemus kuin uskoon tuleminen tai valaistuminen uskoville. Sivumennen mainiten olen tuskin ainoa, joka on toivonut voivansa tulla uskoon tai valaistua - sama se, mutta joutunut luopumaan toivostaan; sanomaan itselleen "mahdotonta ja mieletöntä".

Murtumisessani ei sinänsä ole mitään uskonnollista mutta yhtäläisyyksiä kyllä löytyy. Kysymys on molemmissa sokeasta hypystä; siitä että antaa tunteiden ja näkymäisten assosiaatioiden virran viedä aina hulluuden rajalla ja ehkä ylikin. Ja sitten jokin (joku toinen vierellä, totuus, oivallus, jokin Pyhä tai muu vastaava) tuo takaisin järjen maille - tai ainakin uskottelee tuoneensa. Edelleen ei ole olemassa mitään tekniikkaa murtua samalla tapaa kun ei ole mitään tekniikkaa valaistua tai tulla uskoon. Prosessia voi toki edesauttaa järjestämällä olosuhteet otollisiksi.

Olisinko voinut tulla uskoon, jos olisin hankkiutunut otollisiin olosuhteisiin? Tuskinpa! Olen aivan väärä henkilö. Sanalla sanoen onnettoman huono uskovaiseksi tai valaistuneeksi: liian skeptinen ja muutenkin älyllisesti liian epävakaa, jotta mikään dogmijärjestelmä pidemmän päälle pysyisi harteillani.

...

Pitänee taas palata gradun kirjoittamisen kimppuun. Olipa virkistävää kirjoittaa välistä jotain muuta - henkilökohtaista.

Liisa ja ihmemaan järjestelmällinen väkivalta

7,8,9,10,11,12,2,1,3,5,4,6

Huomasin tällä viikolla, että Levis Carrollin Liisa ihmemaassa on kerrassaan loistava teos.

Aloitin lukemisen nelisen päivää sitten luvusta seitsemän ja luin kirjan loppuun. Tämän jälkeen luin luvut 2 ja 1 (nimen omaan tässä järjestyksessä). Viimeiset luvut menivät noin suurinpiirtein (tosin ei täsmälleen) järjestyksessä 3,5,4,6. Luin tänään loput luvuista 4 ja 6, joita en ollut lukenut samalla kun luin lukujen alun.

En luule saaneeni kirjasta juurikaan sen enempää irti noudattamalla tarinalle omaista epäloogisuutta kuin, jos olisin lukenut luvut järjestyksessä. Jos olisin lukenut luvut järjestyksessä, olisin enintään pitänyt teosta aluksi huonompana kuin se todellisuudessa onkaan. Puolestani Carroll olisi saanut jättää kirjoittamatta kokonaan luvut 1-6 tai edes tiivistää ne yhdeksi luvuksi.

En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, millä tavalla Liisan mielivaltaisen koon muutokset voisivat olla kiinnostavia. Yritin kyllä parhaani. Pohdiskelin, voisiko ratkaisu löytyi murrosikäisen mielenmaisemista ja siitä, että ajoittain haluaa olla aikuinen – tai edes iso, ja ajoittain lapsettaa ja aikuisuus näyttää tylsältä.

Huomautettakoon, etten oleta Carrollin "oikeasti" piilottaneen satuunsa tällaisia merkityksiä rivien väleihin. Suoraan sanottuna en ole kiinnostunut siitä, mitä Carroll on sadullaan halunnut sanoa (tai onko hän edes halunnut sanoa jotain). Teen tulkintani täsmälleen omia tarkoitusperiäni varten.

Olin siis hetken melkein innostua Liisan kasvamisesta jättikokoiseksi ja pienenemisestä lilliputiksi. Kuitenkin se seikka, että ratkaisu kaikkeen oli syöminen tai juominen, latisti intoni. Tylsää. Unien tulkinnasta innostunut voisi pohtia, olisiko Liisalla syömishäiriö; minä en jaksa.

Carroll pääsee mielestäni vauhtiin vasta luvussa 7 - Hullut teekutsut, jossa Liisa tapaa Maaniskuun rusakon ja Hattu Hassisen. En ole lainkaan hämmästynyt siitä, että luku seitsemän on klassikko filosofiassa; (tarkemmin) keskusteltaessa hölynpölystä. Se on kerrassaan loistava.

Kuinka katkaista pää, jos on vain muu ruumis puuttuu

Kirja senkun paranee, kun päästään pelaamaan krokettia Herttakuningattaren kanssa. En osaa – ainakaan vielä – eritelle kunnolla, miksi pidän vallan mainiona keksintönä hahmoa, joka mestaa tai on mestata suurimman osan kirjan loppuosan hahmoista.

"Kun Liisa pääsi takaisin Hangon kissan [=kissa, joka osaa muuttua osittain tai kokonaan näkymättämäksi. Tässä kissasta näkyi vain pää.] luo, hän huomasi yllätyksekseen, että sen ympärille oli kiertynyt melkoinen väkijoukko: pyöveli, kuningas ja kuningatar kiistelivät keskenään muiden ollessa vaiti ja näyttäessä hyvin hermostuneelta.

"Heti kun Liisa saapui, kaikki kolme pyysivät häntä ratkaisemaan riidan ja toistelevat perustelujaan hänelle, vaikka hänen oli hyvin vaikea saada selvää mitä ne oikeastaan sanoivat, koska kaikki puhuivat yhteen ääneen.

"Pyövelin perustelu oli, että päätä ei voi poikkaista ellei ole ruumista, josta sen voisi leikata irti; että sille ei ollut koskaan annettu moista tehtävää eikä se aikoisi aloittaa enää näin myöhäisellä iällä.

"Kuningas taas väitti, että kaikilla, joilla on pää, se voidaan myös poikkaista ja ettei pitänyt puhua soopaa.

"Kuningattaren näkemys oli, että jos asialle ei heti tehtäisi jotakin, kaikilta poikkaistaisiin pää, joka ikiseltä."

Järjestelmällinen väkivalta

Älkää kysykö miksi juuri tämä kohtaus on mielestäni loistava. En osaa sanoa. Ehkäpä siksi että se liittyy yhteen suosikki teemoistani käytännöllisen etiikan puolella: Järjestelmälliseen väkivaltaan.

Olen kirjoittanut tästä lyhyesti aiemminkin. Yksi parhaista esimerkeistä on Teemu Mäen kissan tappovideo. (En ole edelleenkään nähnyt videota - se kun on hieman heikosti saatavissa.)

On rangaistavaa ja äärimmäisen paheksuttavaa videoida yhden kissan murha (tylsällä) kirveellä. Sitä vastoin on täysin hyväksyttävää - jopa kunniallista - olla ammatiltaan teurastaja ja tappaa, joka päivä kymmeniä nautoja, joita on tyypillisesti ensin kuljetettu teuraspaikalle varsin epämukavasti – vaikka tuskinpa naudat sitä ymmärtävät – kymmeniä ellei peräti satoja kilometrejä, ja sitä ennen kasvatettu ihmisen mittapuulla vankilamaisissa oloissa vuosia.

Ero on siinä, että nautoja teurastetaan äärimmäisen systemaattisella ja suunnitelmallisella tavalla, mutta Teemu Mäen kissan surman taustalla ei ollut systeemiä – eikä suurempaan suunnitelmaakaan (etenkäään kansantalouden tai äänestäjien näkökulmasta). Yhteiskunta haluaa suojella meitä mielivaltaiselta väkivallalta, mutta systemaattisen väkivallan edessä se on voimaton. Ehkä osittain siksi että se itse edustaa järjestelmällistä väkivaltaa.

Niin kauan kun väkivalta on itsestään selvää, se on helppo hyväksyä. Herttakuningattaren harjoittama mielivalta oli systemaattisen epäsystemaattista tarinan maailmassa. Kukaan ei osannut kyseenalaistaa sitä. Liisa osasi, koska hän oli tottunut pitämään erilaisia asioita hyväksyttävinä muotoina väkivallasta.

Jos joku asettaa systeemin itsensä synnyttämän järjestelmällisen väkivallan kyseenalaiseksi, hän on hieman samassa asemassa kuin Liisa ihmemaassa: Hämmentynyt siitä että jokin tietty väkivallan muoto hyväksytään täysin.

En ole edelleenkään aikeissa ryhtyä kasvissyöjäksi. Kysymys kuuluu: Pitäisikö minun pystyä perustelemaan, miksi eläinten teurastamiseen liittyvä järjestelmällinen väkivalta on oikeutettua tai ainakin hyväksyttävissä? Entä jos en pystyisi: seuraako siitä, että olen ristiriitainen tai että etten voisi älyllisen rehellisyyden nimissä arvostaa itseäni?

En vastaa. Liisakaan ei saanut vastausta ja juuri kun hän oli kyseenalaistamassa Herttakuningattaren mielivaltaa hän heräsi – maailmaan, missä väkivalta on turvallisesti piilotettu systeemin rattaisiin; siivottu pois näkyviltä.

Kenen meistä paremman maailman fantasioista on muuttamaan kaikkien maailmaa ja jopa suositeltavia ja hyväksyttävissä olevia unelmia?

Säpsähdin huomatessani, miten itsestään selvää on unelmoida vapaasta demokraattisesta maailmasta. Ei se ole itsetään selvää, mutta emmekö silti hämmästelisi, jos joku sanoisi "minä en millään tapaa unelmoi vapaasta, demokraattisesta maailmasta". Kuinka suuri osa unelmistani on tällä tavalla järjestelmän normittamia?

Raja?

Myönnän, että tämän ajatuskulun läpikäyminen on jokakerta yhtä kiusallista. Väkivalta on asia, jota ei voi perustella. Jos sen voi se ei enää ole väkivaltaa. Mihin väkivalta loppuu? Mihin se voi – teoriassa – loppua?

Tee testi! Onko mielestäsi sotilas väkivallan ammattilainen entä teurastaja? Entä onko vanginvartija väkivallan ammattilainen? Entä poliitikko, joka äänestään (aseistettujen) rauhanturvaajien Bosniaan lähettämisen puolesta; onko hän väkivallan ammattilainen? Mihin vedit rajan?

Nähnette nyt, mitä syvemmällä järjestelmässä väkivalta on, sitä helpompi sitä on perustella ja sitä vähemmän se on väkivaltaa.

Onko paras mahdollinen maailma sellainen, jossa järjestelmällisen väkivallan määrä on pienin mahdollinen – vai kukkiiko sellaisessa maailmassa mielivaltainen väkivalta, jollaiselta järjestelmän väkivaltakoneisto meitä suojelee tai ainakin on suojelevinaan?

Rehellisesti sanoen, en osaa vielä vastata. Selvästikin minun pitäisi osata sanoa, mikä on kohtuullinen määrä kyynisyyttä ja nihilismiä. Sinisilmäiseksi idealistiksi en suostu.

Tulevaisuuden ihmisen muistoista

Nyt-lehti kysyi 60 suomalaiselta, mistä tämä aika tullaan muistamaan. Kiinnostavimman vastauksen antoi taiteilija Teemu Mäki:

"Tämä aika tullaan muistamaan siitä uskosta, että markkinat hoitavat kaiken. Tuottavuuden ja kulutuksen kasvua perustellaan kahdella tavalla: se nyt vaan on pakko ettei talous romahda; tai että kulutus torjuu pitkästymistä. Tämä ajattelu vaikuttaa varmaan tulevaisuuden perspektiivistä lohduttomalta; että noinko niille kävi. Ajatus, että ihmisten halut ovat automaattisia ja ohjautuvat itse parhaimpaan muotoonsa, näyttäytyy ehkä jälkipolvien silmissä kummallisena väärinkäsityksenä."

Ehkäpä vastaus miellytti minua siksi eniten, että se oli selvästi filosofinen. Ensinnäkin Mäki sanoo jatkuvan kask--kasvun välttämättömyyden perustuvan kahteen (mitä ilmeisemminkin hänestä virheelliseen) perusteluun. Ensimmäinen perustelu "jos kulutus ja tuottavuus ei kasva, talous romahtaa" näyttäisi tosiaan olevan heikko. Historiassa on useita esimerkkejä joissa kulutus ja tuottavuus eivät ole kasvaneet, mutta talous ei ole siitä huolimatta romahtanut. Oikeastaan nykyinen aika on siitä poikkeuksellinen, että voidaan sanoa tuottavuuden ja kulutuksen kasvaneen varsin pitkään yhtämittaisesti.

Toinen argumentti "jos kulutus ei kasva, pitkästymme (ainakin todennäköisemmin kuin jos kulutus kasvaisi)", vaikuttaa suorastaan absurdilta. Miten kulutuksen kasvu voisi ylipäätään taata sen sen ettemme pitkästyisi. Tietysti tämäntyyppinen ajattelutapa saattaa olla esimerkiksi viihdeteollisuuden kantava voima. Viihdettä on kulutettava enemmän ja enemmän, koska muuten on pitkästyttävä. Jos et osaa sanoa mitään uusimmasta Star Wars -episodista tai Nokian viimeisimmistä kännykkämalleista, olet yksinkertaisesti tylsistyttävä... Niinkö?

Ehkäpä Mäki liioittelee tässä hieman ja rakentelee argumentilleen olkiukkoa.

Eteenpäin! Mäki väittää, että ajatus ihmisen haluista automaattisina ja parhaaseen mahdolliseen muotoon ohjautuvina on lohduton. Implisiittisesti Mäki viittaa tässä erääseen teknodeterminismin muotoon.

Teknodeterminismi sanoo, että todellisuudessa kulutushyödykkeet – ja niiden onnistunut markkinointi – muokkaavat ja määrittävät sitä mitä haluamme. Mäki sanoo, että useimmat kuitenkin ajattelevat virheellisesti, että halut ovat automaattisia ja parhaimpaan mahdolliseen muotoon ohjautuvia.

Esimerkiksi syy siihen, että ylipäätään haluamme ostaan kamerakännykän, on Mäen näkökulmasta väärässä olevien aikalaistemme silmissä se, että kamerakännykkä täyttää tiettyjä haluja, jotka meillä jotenkin luonnostaan on.

Mäki itse uskoo, että haluamme kamerakännykän – olettaen tietysti että haluamme – siksi että se teknologisena välineenä ja markkinoituna tuotteena synnyttää meille halun tehdä asioita, jotka kamerakännykkä mahdollistaa, vieläpä sen mahdollistamalla tavalla.

Ottamatta sen tarkemmin kantaa väitteeseen vallitsevan ajattelutavan lohduttomuudesta, Mäen Heideggeristä ja Nietzschestä ammentavassa argumentissaan on pontta. Mielestäni on varsin selvää, että markkinat luovat haluja sitä mukaa, kun sillä on keinoja ja hyödykkeitä täyttämään ne. Markkinat saa meidät uskomaan, että meillä on (muka!) tarpeita, jotka tuote tyydyttää.

Jotta petos olisi mahdollisiman täydellinen, se saa meidät vielä näkemään sen enemmin palvelijana kuin orjuuttajana. Ja tämän kaiken jälkeen hämmästelemme, kuinka nöyrä palvelijamme Kilpailu ja Markkinat syöksikään jälleen pari sataa suomalaista työttömiksi. Kuulemma nöyrällä palvelijallamme ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin puukottaa (nimellistä) herraansa, Kuluttajia. (Ehkä sillä ei tosiaan ollut. Mistä minä tietäisin, kun en järin laajasti edes tunne uusliberaalia talousteoriaa.)

Palatakseni aiheeseeni: Onko tällainen teknodeterminismi ja se, että se kielletään, sitten kovinkin lohdutonta? Emme varmasti ole siinä mielessä vapaita ja riippumattomia kuin kuvittelemme. Halumme eivät ole niin luonnollisia kuin tahtoisimme uskoa.

Entä sitten? En jaksa uskoa, että joskus tilanne olisi ollut olennaisella tavalla erilainen. Kun teknologia ei ole tuottanut haluja ja muokannut ajatteluamme, uskonto tai poliittinen ideologia on. Loppujen lopuksi Mäen lohduttomuus perustuu haaveeseen täysin autonomisesta, omaehtoisesta omnipotentista. Kärjistäen: taustalla häilyy kristillinen fantasia kaikkivaltiaasta jumalasta, jonka kaltainen Mäkikin ilmeisesti haluaisi olla niin suuressa määrin kuin mahdollista - myönsi sitä tai ei.

Mitä tulevaisuuden ihminen kykenee muistamaan?

Mitä sitten itse uskon, että tulemme muistamaan?

Ensinäkin huomautettakoon, että se riippuu näkökulmasta ja siitä kiinnostuksenalasta. Senhän Nyt-liite erinomaisesti todistikin. Musiikkialalla työskentelevä arvioi muistamisen väärteiksi jotenkin musiikkiin liittyvän käänteen, poliitikko poliittisen käänteen, Juhan af Grann hörhöilyyn liittyvän käänteen ja niin edelleen.

Eikö se ole tilanne nytkin lähihistorian suhteen. Musiikista kiinnostunut muistaa paljon musiikista ja politiikasta kiinnostunut politiikasta. Jotenkin minusta tuntuu, että kysymys "mitä tästä ajasta tullaan muistamaan" on johdatteleva – ainakin hienoisen johdatteleva. Kysymys on oikeastaan siitä, mitä pidät tässä ajassa kiinnostavana ja muistamisen arvoisena.

Hyvin harvat lähtivät edes implisiittisesti vastauksessaan liikkeelle siitä, millä tavalla ihminen kehittyy. Mäki oli harvoja poikkeuksia, koska hän implisiittisesti olettaa ihmisen olevan tulevaisuudessa vähemmän kuluttamisen ja tuotannon tehostamisen perään. Kukaan ei suoranaisesti spekuloi ääneen ihmisen muuttumisen merkitystä siihen mitä muistetaan ja mitä ei. Kukaan ei kysy, mitä tulevaisuudessa tästä ajasta on mahdollista muistaa ja mitä tulevaisuudessa kyetään muistamaan?

Spekuloin: Jos tulevaisuuden ihminen eläisi täydellisessä sosialismissa, kykenisikö hän edes ymmärtämään – noin keskimäärin – mitä tarkoittaa uusliberaali kapitalismi? Luultavasti yhtä vähän kuin me pystymme täysin ymmärtämään, mitä tarkoitti antiikin Kreikan aletheia. (Se käännetään usein 'tiedoksi', Heideggerin mukaan aletheiatarkoittaa ennemmin 'paljastumista' tai 'paljastetuksi tulemista').

Tämän pitkän alustuksen jälkeen vastaan, että tulevaisuuden ihminen muistaa kulttuurista juuri ne piirteet, jotka tukevat kokonaisuutena parhaiten hänen kulttuuriaan, identiteettiään, maailmankuvaansa ja ideologiaansa. Se, missä määrin nämä piirteet vastaavat todellisuutta, on toissijaisen tärkeää. Vähän sama siis kuin kysyisi venäläisiltä, miehittikö Neuvostoliitto Baltian maat vai oliko kyse balttien rauhanomaisesta suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon liittymisestä. Tosiasioilla on merkitystä vasta sen jälkeen kun vastaus on annettu. Ne määrittyvät tosiasioiksi vasta sen jälkeen.

Kirjoittamisen vaikeudesta

Tämä on kolmas yritys saada kirjoitettua jotain järkevää tännekin.

Reiluviikko sitten yritin kirjoittaa Hovimestarin päivällinen -projektin seuraavasta tuotoksesta Matkalla alas -pelistä. Tarkemmin: aioin kirjoittaa pelin teemasta, väkivallasta.

Ei tullut mitään. Kirjoitin reilun sivun puoliväkisin.

Vappubileet

Eilen aloitin uudestaan. En päässyt loppuun. Neuvoston kokous keskeytti. Jälki sentään oli hieman parempaa kuin ensimmäisellä yrittämällä. Kerroin pääasiassa vappubileistä sanasta sanaan seuraavasti:

“Palasin pitkästä aikaan graduni pariin. Kirjoitin tänään sitä pari sivua lisää. En ole oikein tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan. Paljon korjattavaa. Vappubileet ja kaikki siihen liittyneet järjestelyt veivät tuhottomasti aikaa.

Järjestelyissä jäi vielä parantamisen varaa. Mainostuksen olisi voinut hoitaa asteen tyylikkäämmin. Tiedotuksessa oli paljon parantamisen varaa niin etukäteen tiedottamissa kuin bileiden aikana tiedottamisessa. Backstagen juomaliput eivät toimineet. Ja niin edelleen. Pikku huolia onnistuneiden bileiden jälkeen mutta kuitenkin.”

Tässä vaiheessa pysähdyin ensimmäisen kerran. Kuulostaa ruikuttamiselta. Ei lainkaan sellaista, mitä haluaisin kirjoittaa. Kävin kopioimassa apunani olleille savOlaisille apulaisille lähettämästäni kiittelystä pätkän ja muokkasin tekstiä ihan vähän blogimmaksi:

“Yleisesti ottaenhan bileet onnistuivat enemmän kuin hyvin. Maksavia asiakkaita oli 1234 ja kaikkiaan bileissä oli noin 1300 henkilöä vapaalipulliset ja esiintyjät mukaan laskettuna. Luku on suurempi kun saatoimme alunperin edes unelmoida. Vanhan paloturvallisuushan sallii maksimissaan 1000 samanaikaisesti sisällä olevaa henkilöä ja sopimuksessa alunperin annettua lupaa painaa 1200 lippua nostettiin Vanhan aloitteesta 1400, kun ennakkolippujen myynti sujui loistavasti.

Tiivistäen tämä tarkoittaa, että teimme loppujen lopuksi voittoa useita tuhansia euroja. Raja omille pääsemiseksi oli tosin myös varsin korkea ja paineet onnistua olivat niin ikään melkoiset. Näin jälkeen päin ajatellen, tulos olisi ollut parempi hieman pienemmillä riskeillä.

Hyvän tuloksen lisäksi järjestyshäiriöitä ei juurikaan ollut, jono oli pahimmillaankin kohtuullisen mittainen, esiintyjät (Lau, Punatähdet, Calf ja Liekki) olivat viihtyneet ja heidän musiikillinen antinsa oli tasokasta. Näin minulle ovat väittäneen musiikista minua enemmän ymmärtävät. Itse en ennättänyt kuuntelemaan keikkoja. Ylipäänsä bileistä saatu palaute on ollut kutakuinkin poikkeuksetta myönteistä.

Samalla todistimme, että vappubileidemme puitteet sallivat Top40-listan kärkeen löytäneen artistin ja kolmen muun tasokkaan bändin esiintyjäkaartin ja että osakunnissa on ainesta järjestämään tämän tason bileitä enemmän kuin menestyksekkäästi ja vielä väsäämään kaiken tämän ohessa loistava sillis - tai oikemmin kaksi kappaletta loistavia silliksiä seuraavaksi aamuksi.”

Maistui edellee puulta. Huomasin sen itsekin: “Edelliset neljä kappaletta hypetystä oli melkein suora lainaus järjestäjille lähettämästäni kiitos spostista. Suhtautukaa siihen sellaisena. Omalta osaltani loppusaldo oli se, että opin melkoisen paljon uutta suurten tapahtumien järjestämisestä ja tuhlasin hommaan vielä enemmän aikaani. Jäinkö plussalle? Vaikea sanoa.”

Tämän jälkeen siirryin kirjoittamaan alkoholista Anna-Stina Nykäsen NYT-kolumnin innoittamana. Kuten jo mainitsin, minut keskeytti neuvostokokouksen puolta tuntia ennakoitua aiempi alkaminen. Näin jälkeenpäin luettuna tekstissä ei ollut järin paljon syytä tyytyväisyyteen. Pysyköön siis turvallisesti pöytälaatikossa.

Tekstin tila jammailla

Hämmäntävää, että kirjoittaminen on ollut viimeaikoina näin vaikeaa. Yritänkö liikaa? Se on aina virhe: Ainakin minä menen lukkoon, jos yrittän kirjoittaessani liikaa. Oikea kirjoitus tunnelma on rento ja vapautunut. Jotta saisi hyvää tekstiä aikaa, pitäisi uskotella itselle, että ole pakko kirjoittaa - ainakaan hienosti ja fiksusti.

Tekstissä pitäisi olla aina tilaa jammailla ja kokeilla. Jos ei ole, niin sitten toistaa helposti vanhoja tuttuja kaavoja eikä teksti lopulta miellytä itseä. Asia on tietenkin täysin toinen jos on jokin tietty selvästi rajattu asia, mikä on vain sanottava toiselle. Tällöin jammailuvaraa ei tarvitse olla. Tavoitteena on vain ilmaista jotain mahdollillisemman selvästi.

Blogissani minulla ei ole mitään erityistä tarvetta ilmaista mitään jäsennellysti ja selvästi. Tavoitteena on enemminkin "asettautua nähtäväksi" -- sitä se kai lähinnä on.

Jotta voisi tuntea itsensä on "asettauduttava nähtäväksi" niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Yleisesti ottaenhan itsetuntemus edellytää kykyä asettua riittävän kauaksi itsestä esimerkiksi tekstin avulla. Ehkä on muitakin tapoja tuntea itsensä. Minulle se on joka tapauksessa sitä, että "asettautuu nähtäväksi" nähdäkseen itsensä epäsuorasti toisen - ei välttämättä ihmisen, ei välttämättä edes todellisen olion tai asian - kautta.

...

Tai ehkäpä tässä ei ole mitään sellaista, mikä vaatisi yllä olevan kaltaisen syvällisen (?) selityksen. Ehkä olen vain ollut liian paljon kiinni vappubilejärjestelyissä ja muissa vastaavissa huolissa. Minulla ei ole ollut aikaa ja energiaa kirjoittaa.

”Ei enää mikään teini”

Lähdin tänään kotoa kymmenen maissa siivottuani vahingossa aiheuttamani sotkun kämppikseni huoneesta. Heräsin ennen häntä ja päätin laittaa kämppikseni apposen auki olleen huoneen oven kiinni, etten häiritsisi hänen yöuniaan. Onnettomasti oven takana ollut pyykkiteline pysyi pystyssä avoimen oven ansiosta - ja oven vieressä ollut kasvi vain siksi, että pyykkitelinettä piteli paikallaan ovi.

Kun laitoin oven kiinni pyykkiteline kaatuessaan kumosi komean, korkean huonekasvin (nimestä minulla ei ole hajuakaan), joka edelleen liikkeen voimasta linkosi multaa lattialle. Tämän kaiken pahan lisäksi pyykkiteline piti käsittämätöntä metelia. Epäilen suuresti kämppikseni näytelleen, ettei hän herännyt. Siivosin heti suurimmat sotkut ja loput kämppiksen suoriuduttua keittiöön opiskelemaan.

**ttu!

Kotoa lähdettyäni nousin bussiin numero 66A. Istuunnuin toiseksi viimeiselle penkille. En edes yrittänyt lukea vaan keskityin iltapäivän ranskan tenttiin ja painin alitajuntani kanssa painaakseni huonosti alkaneen osan päivästä taka-alalle.

Tyttö turkoosissa topissa

En voinut olla kuulematta takanani istuneen trendikkäästi turkoosiin toppiin ja tiukkoihin housuihin pukeutuneen tytön ja vähemmän trendikkäästi löysiin tumman puhuviin kuteisiin sonnustautuneen pojan keskustelua. Minusta tuntuu, että poika oli ihastunut tyttöön, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä.

Tyttö suhtautui poikaan aavistuksen verran alentuvasti – luulisin. Tai ehkä kyse oli vain siitä, että hän suhtautui yleisesti ottaen ihmisiin uhmaakkasti ja itsetietoisesti. Selvästikin hän halusi olla aikuinen, mutta häneen ei oltu vielä suhtauduttu (riittävässä määrin) aikuisena. Joka tapauksessa nyt he olivat vain ystäviä. Päättelen tämän siitä, että tyttö kertoi aika avoimesti, mielestäni tuttavalliseen sävyyn perheestään ja suvustaan mutta halusi pitää pojan kaukana. Hän oli kasannut kassinsa heidän välissä olevalla penkille.

Missähän määrin he tiedostivat tämän kaiken - olettaen tieteknin, että olen oikeassa? Itse en ole aiemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota tällaisiin pieniin tapahtumiiin. Olen pitänyt itseäni huonona ihmistuntija En pidä tästä puutteesta itsessäni ja yritän nyt herkistää silminä ihmissuhteille. Psykologiaa opiskelevasta tyttöystävästä on tässä suuri hyöty.

Minua on ahdistanut oikeastaan koko yliopisto-opiskeluni ajan se tosiseikka, etten ymmärrä ihmisiä. Minua ympäröi mielivaltainen tuntematon. Olen tuon tuntemattoman armoilla. En pysty puolustautumaan, jos se todella haluaa hyökätä. (Totta kai se haluaa!) Nyt vasta olen alkanut taistelemaan minua ympäröivän mielivaltaisen tuntemattoman tunnetta vastaan. Miksen aiemmin, olen kysynyt itseltäni. Ehkä en tiennyt sen olevan mahdollista. Rehellisyyden nimissä en tiedä nytkään mutta uskon?

Taakse jätetyt 20 vuotta

Tyttö ei ollut enää teini. Synttärit olivat olleet eilen ja ikää oli nyt tasan kaksikymmentä. Hän oli hihkunut onnesta – kuulemma. Teiniksi nimittelyn ajat olivat nyt ohi!

Poika oli ilmeisesti alle 20. Hän sanoi, ettei oikeastaan haluaisi täyttää vielä kahtakymmentä. Aika menee liian nopeasti. Kohta on kolmekymmentä ja sitten viisikymmentä.

Aloin pohtimaan vanhenemistä: sitä kuinka tyttö ei halunnut olla enää lapsi tai teini. Käytännössä se tarkoittanee sitä, ettei halua tehdä enää asioita, jotka ovat leimaantuneet teineiksi tai jotka ovat jotenkin lapsellisia, vain siksi että ne ovat muka teinejä tai lapsellisia; eikä hän halua edelleen, että kukaan ajattelee hänen tekevän mitään sellaista, koska hän ei enää ole ”teini” tai ”lapsi”- nimellisti.

Luulenpa, ettei tämän kaltainen oman elämisensä ja vapautensa sulkeistaminen rajoitu vain näihin kahteen kategoriaan ”teini” ja ”lapsi”.

Kasvamisesta

Olin viimeviikonloppuna Loimaalla järjestämässä Pelageya: Clarissie -nimistä larppia. Loistava peli sivumennen mainiten, sai aika paljon hyvää julkistuutta (ks. esim. Turun sanomat 11.4.2005).

Pelin äänentoistosta vastannut tamperelainen valitteli sitä, että teknoala on nuorentunut hirvittävän paljon suhteessä siihen, miten vanha hän itse oli. Vanhat tekijät eivät jaksa olla enää mukana, vaan ovat jättäytyneet eläkkeelle. Itse hän oli vanha tekijä – arvasittekin varmaan.

Muuan veteraanilarppaaja valitteli Loimaalla samaa: larppaajat nuorenevat nuorenemistaan ja hän tuntee itsensä yhä vanhemmaksi ja vanhemmaksi heidän seurassaan. Pelageyan kaltaiset pelit ovat mukavat poikkeus säännöstä. Nimittäin pelin pelaajien keski-ikä oli arviolta 25 vuotta. Vanhoja, yli 30-vuotiaita pelaajie oli aika paljon.

Ehkäpä teknomusiikin harrastaminen ja larppaaminen ovat asioita, jotka leimaantuvat helposti johonkin elämänvaiheeseen. Tämän vaiheen mentyä ohi harrastus halutaan jättää, koska se kuuluu jo loppuneeseen jaksoon elämästä - on sen vaiheen reliikki ja symboli, aikaan kiinnittyvä ankkuri.

Haluamme todistaa kasvaneemme henkisesti sulkeistamalla elämästämme pois osia, joita emme enää uskalla arvostaa. Sosiaalinen paine ennen kaikkea johtaa tähän. Statuksen säilyttäminen edellyttää luopumista ja luopuminen on todiste kasvamisesta ehkä jopa suuremmassa määrin kuin uusien asioiden omaksuminen.

Tytölle se, että hän oli nyt 20-vuotias, selvästi todisti jotain ja merkitsi paljon. Muuttiko se häntä todella? Oliko kyse vain pienestä nimellisestä muutoksesta? Mitä kaikkea hän jätti tuon muutoksen takia taakseen?

Ei! Syntymäpäivä ei muuttaneet tyttöä teinistä aikuiseksi – eivätkä yhtään miksikään muuksi. Muotoilisin tämän toisin. Enemmin se antoi hänelle luvan kasvaa aikuiseksi ja lupauksen tulla kohdeltuksi aikuisena. Hän jätti taakseen velvollisuuden olla hyväksy se, ettei ole vielä aikuinen.

Muuttuminen on vaikeaa, koska yhteisö pitää meitä paikallaan, kunnes se pakottaa muuttumaan – nimellisesti aikuistumaan, kasvamaan - tahdoimme sitä kuten (kuten tyttö) tai emme (kuten poika)

Minä olen tahtonut muuttua viimeiset 9 vuotta. Olen pakottanut itseni muuttumaan. Olen vakuutellut että muutos on tärkeää. Kuvittelen että muutoshalu kumpuaa minusta. Enää en tiedä edes siitä, välitänkö muuttumisen halun alkuperästä. Syvenevää nihilismiä?

Reasokeria suupielissä

Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa millaisessa paikassa Anni asustaa. Oli jo aikakin: seurustelun aloittamisesta on jo pari kuukautta enkä ollut vielä nähnyt hänen lukaaliaan. Matkasin sinne 10-ratikalla. Vastapäätäni aivan ratikan takaosassa istui tyttö – vai pitäisikö sanoa nuori nainen. Hän nousi ratikkaan samalta pysäkiltä kuin minäkin Lasipalatsin edestä. Aseteltuaan ostoskassinsa penkille hän syödä pullaa.

Syötyään pullastaan kolmeneljäsosaa hän heitti loput roskiin. Ehkä hän pudotti pullan palan lattialle eikä siksi halunnut syödä sitä. En nähnyt. Mielessäni vilahti kuva nälkää näkevästä afrikkalaisesta. Taisin hieman paheksuakin tyttöä. Yllätyin.

En ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi koko loppu päivän pudotettuaan nälkäpäiväkeräyskirstuun 50 senttiä tai ehkä peräti 5 euroa. Minä enintään kuvittelen hetken ajan olevani hieman parempi ihminen kuin olenkaan. Sekin pieni hyvän olon tunne menee nopeasti ohi. Tilalle astuu kyynisyys: Valitettavan suurella osalla kehitysavusta käytännössä pidetään pystyssä juuri niitä rakenteita, joiden takia kehitysapua tarvitaan ja jotka ovat omiaan tuottamaan köyhyyttä. Edelleen esimerkiksi niinkin hyvä asia kuin Reilukauppa käy valitettavan usein tekosyystä olla puhumatta ongelman syystä - länsimaitten massiivisista maataloustukiaisista.

Viimekädessä vika meidän kaikkien pään sisällä; siinä että ”Tutsi on tutsi, hutu on hutu ja suomalainen on suomalainen. Tutsi ei ole hutu tai suomalainen. Piste.” Jokainen nälkäpäiväkeräys muistuttaa, ettei "nälkäänäkevä somali ole meitä". Emme ole pahoillamme siitä, että meillä - koko ihmiskunnalla - on asiat huonosti, vaan siitä, että heillä - nälkäänäkevillä somaleilla tai indonesian tulvauhreilla - menee huonosti. En tiedä näettekö pointtiani.

Tunnen itseni hetken kovin voimattomaksi. Pian taas ryhdistäydyn. Muistan olevani liian kyyninen ollakseni kyyninen.

Jostain syystä minunkin mieleeni on syöpynyt yhteys ”roskiin heitetty ruoka on pois kehitysmailta”. Ei se taida ihan niinkään olla. Se että kaupoissa on yltäkylläisesti tarjolla kaikkea, on kyllä pois kehitysmailta - tavallaan. Yksi roskiin heitetty pullan neljännes ei merkitse yhtään mitään verrattuna vaikkapa uuteen leikkelemerkkiin. Näin jo pelkästään siksi, että merkittävä osa leikkeleistä päätyy roskiin päiväysvanhoina muoveineen kaikkineen. Tästä huolimatta minä haluan, että kaupassa on riittämiin juuri niitä tuotteita, mitä käytän se uusi leikkelemerkki mukaan luettuna. Tämä ei kolkuta omatuntoani millään tavalla ja roskiin heitetty tuore pullan neljännes saa kärjistäen omatuntoni puhkumaan raivosta. Ei kai minussakin elä pikkuporvarillisen moralismin siemen, eihän?

Jatkan tarinaani.

Kului hetki.

Tyttö kaivoi empien kauppakassistaan paperisen pussin ja noukki sen pohjalta toisen pullan. Se oli samanlainen korvapuusti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa hän ei heittänyt viimeistä neljännestä roskiin – sinne päätyi vain paperipussi.

Kului hetki.

Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen.

Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa.

Annoin kohtaukselle nimenkin: ”Viimeinen pullani ennen elämän muutosta”. Nimi lupasi taatusti liikaa. Kohtaus oli ehdottoman yhdentekevä mutta juuri sen yhdentekevyys on kiinnostavaa. Loppujen lopuksi juuri tällaiset pienet asiat kertovat elämästä ja olemisesta paljon.

Hetken tajuntani täytti huomio siitä, että tytöllä on suupielissään raesokeria - eikä hän tajua sitä. Ärsyttävää. En haluaisi huomata takertuvani turhanpäiväisiin ulkoisiin yksityiskohtiin.

Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun kiinnitin vastaavaan täysin yhdentekevään seikkaan huomioni. Päinvastoin: Olen ensimmäkseen epäolennaisuuksien vallassa.