Reasokeria suupielissä

Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa millaisessa paikassa Anni asustaa. Oli jo aikakin: seurustelun aloittamisesta on jo pari kuukautta enkä ollut vielä nähnyt hänen lukaaliaan. Matkasin sinne 10-ratikalla. Vastapäätäni aivan ratikan takaosassa istui tyttö – vai pitäisikö sanoa nuori nainen. Hän nousi ratikkaan samalta pysäkiltä kuin minäkin Lasipalatsin edestä. Aseteltuaan ostoskassinsa penkille hän syödä pullaa.

Syötyään pullastaan kolmeneljäsosaa hän heitti loput roskiin. Ehkä hän pudotti pullan palan lattialle eikä siksi halunnut syödä sitä. En nähnyt. Mielessäni vilahti kuva nälkää näkevästä afrikkalaisesta. Taisin hieman paheksuakin tyttöä. Yllätyin.

En ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi koko loppu päivän pudotettuaan nälkäpäiväkeräyskirstuun 50 senttiä tai ehkä peräti 5 euroa. Minä enintään kuvittelen hetken ajan olevani hieman parempi ihminen kuin olenkaan. Sekin pieni hyvän olon tunne menee nopeasti ohi. Tilalle astuu kyynisyys: Valitettavan suurella osalla kehitysavusta käytännössä pidetään pystyssä juuri niitä rakenteita, joiden takia kehitysapua tarvitaan ja jotka ovat omiaan tuottamaan köyhyyttä. Edelleen esimerkiksi niinkin hyvä asia kuin Reilukauppa käy valitettavan usein tekosyystä olla puhumatta ongelman syystä - länsimaitten massiivisista maataloustukiaisista.

Viimekädessä vika meidän kaikkien pään sisällä; siinä että ”Tutsi on tutsi, hutu on hutu ja suomalainen on suomalainen. Tutsi ei ole hutu tai suomalainen. Piste.” Jokainen nälkäpäiväkeräys muistuttaa, ettei "nälkäänäkevä somali ole meitä". Emme ole pahoillamme siitä, että meillä - koko ihmiskunnalla - on asiat huonosti, vaan siitä, että heillä - nälkäänäkevillä somaleilla tai indonesian tulvauhreilla - menee huonosti. En tiedä näettekö pointtiani.

Tunnen itseni hetken kovin voimattomaksi. Pian taas ryhdistäydyn. Muistan olevani liian kyyninen ollakseni kyyninen.

Jostain syystä minunkin mieleeni on syöpynyt yhteys ”roskiin heitetty ruoka on pois kehitysmailta”. Ei se taida ihan niinkään olla. Se että kaupoissa on yltäkylläisesti tarjolla kaikkea, on kyllä pois kehitysmailta - tavallaan. Yksi roskiin heitetty pullan neljännes ei merkitse yhtään mitään verrattuna vaikkapa uuteen leikkelemerkkiin. Näin jo pelkästään siksi, että merkittävä osa leikkeleistä päätyy roskiin päiväysvanhoina muoveineen kaikkineen. Tästä huolimatta minä haluan, että kaupassa on riittämiin juuri niitä tuotteita, mitä käytän se uusi leikkelemerkki mukaan luettuna. Tämä ei kolkuta omatuntoani millään tavalla ja roskiin heitetty tuore pullan neljännes saa kärjistäen omatuntoni puhkumaan raivosta. Ei kai minussakin elä pikkuporvarillisen moralismin siemen, eihän?

Jatkan tarinaani.

Kului hetki.

Tyttö kaivoi empien kauppakassistaan paperisen pussin ja noukki sen pohjalta toisen pullan. Se oli samanlainen korvapuusti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa hän ei heittänyt viimeistä neljännestä roskiin – sinne päätyi vain paperipussi.

Kului hetki.

Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen.

Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa.

Annoin kohtaukselle nimenkin: ”Viimeinen pullani ennen elämän muutosta”. Nimi lupasi taatusti liikaa. Kohtaus oli ehdottoman yhdentekevä mutta juuri sen yhdentekevyys on kiinnostavaa. Loppujen lopuksi juuri tällaiset pienet asiat kertovat elämästä ja olemisesta paljon.

Hetken tajuntani täytti huomio siitä, että tytöllä on suupielissään raesokeria - eikä hän tajua sitä. Ärsyttävää. En haluaisi huomata takertuvani turhanpäiväisiin ulkoisiin yksityiskohtiin.

Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun kiinnitin vastaavaan täysin yhdentekevään seikkaan huomioni. Päinvastoin: Olen ensimmäkseen epäolennaisuuksien vallassa.