Hyperion

– lopultakin vain ajatusten lastenallas, johon on mahdoton hukkua

Harmillista. Matkasin viime viikonloppuna – tai oikeammin viimesunnuntaina - Rantasalmelle vierailemaan ensimmäistä kertaa isäni upouudessa talossa. Olin suunnitellut, että muokkaisin täällä loppuun arvioni Dan Simmonsin Hyperionista (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Hyperion_%28book%29. Laitoin tekstin sähköpostilootaani odottamaan itseäni. Kuvittelin, että olisin päässyt täällä verkkoon, mutta ikäväkseni sain huomata, että Sonera ei ollut vielä vetänyt piuhaa tänne. Kuulemma on kyllä tilattu ja tulossa ADSL-yhteyden kera. Istun nyt Rantasalmen kunnan kirjastossa viimeistelemässä kirjausta.

En luullakseni olisi vaivautunut kirjoittamaan mitään Hyperionista ellen olisi pettynyt siihen. Nyt nimenomaan pettymykseni teki siitä jotain kirjoittamisen arvoista. En nimittäin tunne ketään muuta, joka olisi pettänyt teokseen itseni lisäksi. (Ehkä muut eivät vaan ole uskaltaneet lausua pettymystään ääneen kaltaiselleni jokseenkin vähän proosaa lukevalle ihmiselle.) Jopa henkilöt, jotka ovat avoimesti julistautuneet scifin vihaajiksi, ovat pitäneet Hyperionista. Sitten minä, joka uskon – edelleen – scifin olevan suosikkigenreni tai ainakin yksi niistä, petyn kirjaan, joka on kahminut itselleen mm. Hugo-, Locus- ja Tähtivaeltaja-palkinnot (kirjan takakansi kertoi).

Hyperion on kieltämättä sujuvaa proosaa ja sitä oli mukava lukea, ei käy kieltäminen. Dan Simmons osaa kirjoittaa. Hänen tekstinsä ja ideansa kuulostavat hyvältä ja raikkailta. Pelkät nimet riittävät selittämään mahdottomuuksia - kuten kelpo fantasiassa mikä tahansa magiaksi sanottu.

Hyperion oli kirjana pettymys samalla tavalla kuin Matrix elokuvana. Komean ja pseudosyvällisen ulkokuoren alla kolisi tyhjää. Olisin pettynyt paljon vähemmän, jos Hyperion olisi ollut avoimen pinnallinen – sama pätee Matrixiin. Molemmat teokset antoivat odottaa itseltään paljon mutta tarjosivat lopulta vain sarjan kauniita sanoja nätisti sommiteltuna tai virtaviivaisen, rokkaavan montaasin vailla mainittavaa oivallusta sanojen tai kuvien takana. Molempia tarinoita eteenpäin työntävä voima oli myyttinen kohtalo. Samainen voimavara oli myös molempien tarinoiden kahle. Nähdäkseni kohtalo on silkkaa pinnallisuuden ylistystä. Sanalla sanoen se on syvällisyyden pinnallistuma. Juuri sellaisena - sivumennen mainiten - se on valitettavan erinomainen propagandan väline: sitä erehdytään jatkuvasti pitämään jonain syvällisenä ja siksi sen mieltäminen vaikuttamisen keinoksi on vaikeaa.

Voin hyvin kuvitella, että olisin innostunut Hyperionista aivan eritavalla viisi tai kymmenen vuotta sitten, mutta nyt Hyperion tuntui lähinnä turvalliselta lastenaltaalta, johon on mahdoton hukkua. Yksi syy karvaaseen pettymykseen oli epäilemättä se, että Herman Hessen oivaltavalla tavalla Nietzschen yli-ihmisproblematiikkaa heijastellut Arosusi (ks. aiempi blogikirjauksen aiheesta, Arosuden tragedia) oli jättänyt varsin korkeat odotukset mainetta kahmineelle scifi-romaanille. Niin tai näin, puitteiltaan ja lähtökohdiltaan loistokkaalla lastenaltaalla ei ollut syvyyttä kuin harhaksi.

Sol ja Kierkegaardin Abraham

Petyin Hyperionissa eninten Sol Weinstaubin tarinan Sören Kierkegaard viittaukseen. (Hyperion on rakenteeltaan kokoelma toisiaan ennestään tuntemattomien hahmojen toisilleen kertomia tarinoita, jotka selittävät kuinka heistä kukin oli päätynyt samaan kummalliseen tilanteeseen missä hahmot nyt olivat; pyhiinvaellusmatkalla myyttisille aikahaudoille.) Solin tarina lupasi paljon, mutta loppujen lopuksi lähinnä latisti Kierkegaardin eksistentialismia kuin teki kunniaa sille puhumattakaan siitä, että se olisi onnistunut sanomaan jostain uutta ja kiinnostavaa samasta teemasta (kuten Hessen Arosusi Nietzschen yli-ihmisestä luomalla näkymän kolmeen hahmoon, jotka ovat kaikki jollain tavalla hyvin lähellä yli-ihmistä).

Idea – sallinette pienen spoilerin – Sol Weinstaubin tarinassa oli lyhyesti seuraava. Solin tytär sairastuu Hyperion-planeetan kummallisia aikahautoja tutkiessaan kiroukseen, joka saa hänet nuorentumaan päiväpäivältä ja unohtamaan vähä vähältä elämänsä – kunnes hän lopulta katoaisi. Sol alkaa nähdä tyttären sairastumisen jälkeen unta, jossa ääni kehottaa:

”Sol! Ota tyttäresi, ainoa tyttäresi Rachel, jota rakastat ja mene Hyperion-nimiseen maailmaan ja uhraa hänet siellä polttouhrina paikassa, jonka minä osoitan sinulle.”

Kierkegaardin filosofiaa työkseen tutkinut Sol näkee tilanteen anologisena Kierkegaardin Pelossa ja Vavistuksessa (ks. esitettämään analyysiin raamatun kohdasta, jossa Abraham saa Jumalalta käskyn uhrata poikansa Iisakin Hänelle. Ydinkysymys Kierkegaardille oli, millaisen eettisen valinnan Abraham teki ollessaan valmis uhraamaan poikansa Jumalalle vaikka tämä oli ristiriidassa kaiken muun Jumalan säätämän kanssa? Toisin sanoen mikä erotti Abrahamin intention uhrata poikansa murhaajan intiosta vuodattaa verta?

Korostettakoon, että en ole Kierkegaard asiantuntija, eikä tulkitani ole siten välttämättä järin hyvä tulkinta Pelosta ja vavistuksesta. Ehkä ilmaisen vain näkemykseni siitä mikä olisi tehnyt siitä kiinnostavan näkökulmastani en sitä mitä Kierkagaard todella ajattela - tai tarkoitti.

Solin valinta uhrata tai olla uhraamatta tytärtään Lemminkäiselle on tuskin analoginen valinnalle, jonka Abraham teki. Solia tarinassa eteenpäin ajava motiivien konflikti on toisaalta epätoivo ”mitä muutakaan voisin enää yrittää” ja toisaalta ajatus ”tämä on tilaisuuteni näyttää Lemminkäiselle oma eettinen järkkymättömyys”. Toisaalta Sol ei halua hyväksyä tragediaansa, toisaalta hän ei halua hyväksyä irrationaalista mahdollisuutta – mihin tai mille? – minkä tyttären uhraaminen loisi. Sol saattoi ajatella, että Lemminkäinen herättäisi hänen tyttärensä kuoleista uhrauksen jälkeen, mutta syy mikä johtaa hänet valinnan partaalle ei ole usko kuten Abrahamin tapauksessa. Ero on olennainen.

Kysymyksessä ei ole oikeastaan edes pohjimmiltaan eettinen valinta vaan enemmin psykologinen sisäinen ristiriita. Se on tarinan käänteenä saman kaltainen kuin kysymys siitä, sortuuko ex-vankilakundi rikoksien tielle sosiaalisen paineen takia. Ehkä asteen sofistikoituneempaa mutta enintään asteen.

Tilannetta ei muuta yhtään sen eettisemmäksi se, että Sol sanoo olevansa valmis tappamaan enemmin itsensä kuin tyttärensä – vaikka vain näyttääkseen Lemminkäiselle, ettei tämä pysty horjuttamaan hänen uskoaan ja eettistä vakaumustaan. Kysymys on tässä kohdassa toki jo jossain määrin eettinen mutta edelleen enemmän sosiaalinen kuin henkilökohtainen, kuten Abrahamin valinta oli Kierkegaardin, puhumattakaan siitä, että Solin valinta perustuisi Abrahamin tavoin yksinomaan valinnan itsensä eettiselle arvolle eikä (lähinnä) Solin irrationaaliselle epätoivolle.

Kierkegaard huomauttaa, ettei Abraham kertonut valinnastaan kenellekään, ei edes vaimolleen tai pojalleen. Abrahamin valinnan eettisyys ei perustunut yhteisöön; ei siihen, että hän haluaisi olla hyvä uskovainen tai edes hyvä ihminen valintansa ansiosta. Se ei niin ikään perustunut normeihin tai käskyihin. Jumalahan oli nimenomaisesti käskenyt ”älä tapa” ja nyt hän itse vaati rikkomaan tuota käskyä vastaan. Juuri tämä tekee valinnasta kiinnostavan. Abrahamin valinnan perustana oli sokea usko. Solin valinnassa on kysymys pelkästään epätoivosta ja halusta näyttää – ehkä se on tässä suhteessa lähempänä Jobin tarinaa kuin Abrahamin. Toki Kierkegaard kirjoittaa myös Jobista (Epätieteellisessä jälkikirjoituksessa esimerkiksi), mutta Simmonsin Sol puhuu nimenomaan Abrahamin valinnasta. Siitä ei ole kyse.

Simmonsin Solia voi puolustaa vielä väittämällä, että onhan tässä kyse sokeasta uskosta siinä mielessä, että kyse on samankaltaisesta eettisestä valinnasta kuin itsensä maansa vuoksi uhraavan sotilaan tapauksessa. Vaikka tässä tapauksessa Sol ei pelastaisikaan ketään mahdollisella itsensä uhraamiselle, hänen voi ajatella kuolevan jonkin ideologian, judeokristillisen tradition puolesta; olevan sen esitaistelija. Ehkä, mutta se ei tässä tapauksessa lisää pennin vertaa valinnan eettistä arvoa. Kierkegaardin pointti kun nimenomaan oli käsittääkseni se, että Abraham ei valintansa hetkellä edustanut ketään. Päinvastoin, hänen eettinen valintansa olisi räikeässä ristiriidassa hänen edustamaansa uskonnon kanssa. Abrahamin eettinen valinta oli ehdottoman henkilökohtainen ja perustui johonkin sellaiseen uskonnolliseen, jota kukaan muu ei koskaan voisi ymmärtää.

Entä Solin valinta. Valitsi hän miten tahansa, hänen valintansa olisi ymmärrettävissä, se olisi psykologisoitavissa eikä siksi edustaisi Kierkegaardin käsitystä ylimmästä, sokeaan uskoon perustuvasta eettisyyden tasosta; tasosta jota ulkopuolinen tarkkailija ei pystyisi erottamaan mielipuolisuudesta, muttei siksi että kyse olisi mistään mielipuolisesta vaan siksi ettei eettisyyttä sen korkeimmalla tasolla voi enää välineellistää.

Eettiset normit ja hyvä elämä

Pidän henkilökohtaisesti ehdottoman loistavana Kierkegaardin oivallustaan siitä, ettei eettisyys ole kaikkein korkeimmalla tasolla välineellistettävissä keinoksi hyvään elämään, suurimpaan mahdolliseen mielihyvään tai mihinkään muuhunkaan. (Kierkegaard jakaa olemassa olon kolmeen tasoon: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tulkitsen tässä, että olemassa olon tasot jakavat myös eettisyyden kolmeen tasoon: esteettiseen (esim. utilitarismi?), eettiseen (esim hyve-etiikkaa?) ja uskonnolliseen (ylin, Kierkegaardin kuvaama taso).) Seikka jää täysin tavoittamattomaksi esimerkiksi utilitaristisessa moraalikäsityksessä ja hyve-etiikassa (=etiikan valtavirta). Ovallus on siinä määrin loistava, että sulatan Kierkegaardin kristillisyyden ja suostun lukemaan hänen tekstejään huolematta siitä, että olen vakaumuksellinen ateisti.

Vertaa ”eettisten normien noudattaminen on tie (keino) hyvään elämään”, ”eettiset normit ovat hyvä elämä”. Ensimmäisestä (ehkä) näennäisesti seuraa jälkimmäinen. Olennaisin ero on siinä, että ensimmäisessä implisiittisesti kiistetään, että eettisiin arvoihin sitoutuminen sinänsä määrittäisi hyvän elämän, johon ne ovat (olevinaan?) keino. Jälkimmäinen on huomattavasti vahvempi eettinen lähtökohta, jossa keinot ja päämäärät ovat vain näennäisen erillisiä toisistaan. Kuitenkin samalla eettisyydeltä on pudonnut pohja. Ei ole mitään hyvää elämää tai suurinta mahdollista mielihyvää, johon eettisyys johtaisi, tarkasti ottaen ei edes pelastusta eettisen elämän viimeisenä motiivina. (Sillä eikö pelastus olisi myös osa sitä hyvää (iankaikkista) elämää, johon ensimmäisessä tapauksessa normien oletetaan johtavan?)

Nähdäkseni kyse on itse asiassa täsmälleen samasta, minkä pohjalta Nietzsche – hyvin erinäkökulmasta tosin – kritisoi utilitarismia ja hyve-etiikkaa. Nietzschen tapauksessa eettinen elämä saa tosin muodon, jonka kutsuminen eettiseksi saattaa kuulostaa harhaanjohtavalta, mutta siitä siinä olennaisesti on kysymys. Näen kaksi keskeistä eroa. Ensinnäkin Kierkegaard antaa alemmille eettisille tasoille edes jonkin arvon, mutta Nietzschelle ylin, ehdottoman subjektiivinen eettinen taso on kaikki kaikessa – muut moraalin tasot edustava viimeistä ihmistä vastakohtana yli-ihmiselle. Toiseksi Nietzschelle ensin on tahto ja sitten tahdotun sisältö (usko), Kierkegaardille ensin on usko ja sitten vasta voima uskoa (tahto). Kuin kysyisi, kumpi oli ensimmäisenä, muna vai kana, paitsi että tässä tapauksessa on vaikea väittää, että vaihtoehdot ovat totaalisen väärät.

Tietyssä mielessä on todella sääli, etteivät Nietzsche ja Kierkegaard kyenneet edes etsimään yhteistä kieltä: jostain syystä minusta tuntuu vahvasti siltä, että he olisivat hyvinkin voineet löytää toisistaan hengenheimolaisen – toisen arosuden. Eikö alla olevan Kierkegaardin etiikkaa käsittelevän Wikipedin sitaatin paksunnettu kohta muistuta kovin sitä, millaisen eettisen positioon ihmisen tulisi päätyä Nietzschen mukaan (eli olla hyvän ja pahan tuollapuolen säätämällä itse omat arvonsa ja moraalin) (http://en.wikipedia.org/wiki/Kierkegaard)?

However, Kierkegaard (through his pseudonym Johannes de Silentio) is not arguing that morality is created by God; instead, he would argue that a divine command from God transcends ethics. This distinction means that God does not necessarily create human morality: it is up to us, the individual, to create our own morals and values. Rather, any religious person must be prepared for the event of a divine command from God that would take precedence over all moral and rational obligations. Abraham, the knight of faith, chose to obey God unconditionally, and was rewarded with his son, his faith, and the title of Father of Faith. Abraham transcended ethics and leapt into faith.

Syvästi ironista ja luonteeltaan mustaa

Elämässäni on tapahtunut pieniä muutoksia. Valmistuin maisteriksi, muutin tyttöystäväni kanssa yhteen ja unohdin elämäni tarkoituksen. Kahdesta ensimmäisestä uskon jos selvinneeni, mutta kolmas kyllä vielä kaihertaa mieltäni.

Ollakseni rehellinen en voi väittää olleeni aivan varma missään vaiheessa siitä, että elämälleni on tarkoitus enkä siten siitä, että olen todellakin unohtanut sen. Toinen vaihtoehto on, että olen aivan viime päivien aikana alkanut kuvitella, että olisin joskus tiennyt kyseisen ihmiselämän suuruisen salaisuuden. Ja se kolmas – pelkään pahoin todennäköisin – on, etten tullut aiemmin ajatelleeksi koko asiaa mainittavasti enkä siten painaneeksi mieleeni, että minulta puuttuu todellakin sellainen. Ehkäpä nyt suuret elämänmullistukset ovat suistaneet aivoni valemuistoihin ja ajatteluni itsepetokseen.

Siksi toiseksi, elämän tarkoituksen unohtaminenhan sinänsä on erinomainen esimerkki pahaksi äityneestä kansallishenkisestä romantiikasta: sotaan lähdetään sankareina – ja usein siellä unohdetaan minkä vuoksi sitä olikaan tarkoitus esittää sankaria. Naimisiin mennään elämään onnellista loppuelämää ja noin 50% eroaa täsmälleen samasta syystä.

Myönnän, etteivät esimerkit ole juurikaan analogisia elämän tarkoituksen unohtamisen kanssa ja toivon, ettei lukija vaivaa asialla päätään tai anna sen vaivata itseä muuten. Elämän tarkoitus on nimittäin ehdottomasti jotain irrationaalista ja järjetöntä. Juuri siksi rationaaliseen ajatteluun kallellaan oleva länsimainen ihminen päätyy ajattelemaan, että meidät on heitetty tänne maailmaan totaaliseen vapauteen ja vain olemaan vailla sellaista olemusta, joka määrittäisi ja suuntaisi olemista solubiologista tasoa kiinnostavammalla tavalla. Rationaalisesti ajattelevan ihmisen pitäisi suorastaan halveksia ajatusta elämänsä tarkoituksesta – ikään kuin olisi jokin solubiologiaa, kemiaa, fysiikkaa jne. perustavampi voima; ikään kuin materiaalisen olemisen alkuehdoissa olisi suuri järjestys, joka astuu kausaalisen vuorovaikutuksen varpaille; ikään kuin olisi kiinnostavaa tutkia tulkitsevaa kokonaisuutta selittävien yksityiskohtien asemesta.

Siis tämän irrationaalisen voimavaran minä olen nyt unohtanut – tai tämän inhottavan rationaalisuuden taakan olen kuvitellut unohtaneeni. Osasyy tähän tietysti saattaa olla se, että olen nyt keskittynyt opiskelemaan luonnontieteitä ennen, kuin löydän elämäni tarkoituksesta sen palan, joka opastaa seuraavassa siirrossa. Jos syynä on hurahtamiseni luonnontieteisiin ja tämä oli todellakin hairahdus oli elämäni tarkoituksen välttämätön osa, sen täytyy olla julmaa kohtalon ivaa – ja olisi siten juuri sitä mitä elämän tarkoituksen tuleekin olla. Olisin toki suonut elämäni tarkoituksen olleen enemmin ymmärtää elämän tarkoituksen perimmäinen mielettömyys, kuin unohtaa sen jonkin pahaisen paradoksin takia.

Ei sovi kuitenkaan valittaa. Tämä sentään on omiaan tukemaan uskomustani, että elämän tarkoitus on syvästi itseironinen ja luonteeltaan musta.

Voin vain ihmetellä, miksi niin moni tahtoo kuvitella elämän tarkoituksesta jotain hyvää. Olihan kristillisen mytologiankin elämän tarkoituksellisimman hahmonkin elämän tarkoitus kuolla syyttömän ristillä vähintäänkin itseironisesti anteeksiannon ja laupeuden symbolina. Muut elämän tarkoitusta hourailleet opit eivät jää juuri huonommaksi: uusliberalisti haaveilu rahan vapauttavuudesta kunhan vain hyväksyy talouden kahleet ei minusta eroa suurestikaan absurdiudessaan monien filosofien rakastamasta pyrkimyksestä epäillä kunnes voi epäillä vain epäilemistään.

Onko sitten elämän tarkoituksen tarkoitus vakuuttaa meidän jatkamisen tärkeydestä kuin järkevää perustetta sille ei ole olemassa? Jos näin olisi, elämän tarkoituksen tarkoitus olisi täsmälleen sama kuin sen kysymisestä pidättäytymisen: estää näkemästä elämää pohjimmiltaan mielettömänä. Vakuuttaakseni arvon lukijan lopullisesti elämän tarkoituksen vahvasti ironisesta ja mustasta luonteesta, minun on vielä huomautettava, että kaikki tietämäni elämän tarkoituksen kieltäjät ovat käsitykseni mukaan tehneet elämän tarkoituksettomuudesta (tosin usein puhuen siitä totaalisena vapautena tai jonain vastaavana) elämänsä tarkoituksen.

Näyttäisi siltä, että elämän tarkoitusta ei pääse pakoon rationaalisuuden sen enempää kuin avoimen irrationaalisuuden suojiin: Siltä pelastaa vain aivoton viihde ja muu poroporvarius, kaikkinaiset kumoamiset ja unohdukset ovat vain tie entistä syvemmälle elämän tarkoituksellisuuden suossa.

Jälleen väärin asetettu kysymys

Ja jälleen on taas yksi hyvä syy enemmän keskittyä pohtimaan oikeita kysymyksiä oikeiden vastausten asemesta:

Ylen TV-uutisten tuoreeseen mielipidemittaukseen vastanneista vain 21 prosenttia kannattaa Nato-jäsenyyttä, 54 prosenttia vastustaa ja 25 prosenttia ei kerro tai ei osaa sanoa kantaansa.

Tilanne muuttuu täysin toiseksi, jos valtionjohto päättää hakea Naton jäsenyyttä. TV-uutisten kyselyssä kansalaisilta kysyttiin myös kysymys Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?.

Hakemusta tukee tässä tapauksessa 49 prosenttia kyselyyn vastanneista. Valtionjohdolle ei halua antaa tukeaan 37 prosenttia kansalaisista. 15 prosenttia ei tiedä tai ei kerro kantaansa.

(Yle24, 16.10.2005)

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ihmiset vastaisivat, jos jatko kysymykseen "Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?" olisi "millaisia olisivat yllämainitut perustellut syyt"?

Ärsyttävää törmätä toistuvasti vääriin ja johdatteleviin kysymyksiin - vieläpä varsin arvovaltaisten tahojen esittäminä. Kuvittelin, että Ylellä olisi töissä ammattilaisia, jotka osaisivat laatia gallupit asteen verran pätevämmin, mutta ei.

Olennaisesti kysymys olettaa, että Nato-jäsenyydelle on esitettävissä hyvä perusteet, jotka valtionjohto tuo ilmi ilmoittaessaan hakevansa Nato-jäsenyyttä. Monet vastaajat ovat todennäköisesti olettaneet, että valtionjohto tuo (kysyksen spekulatiivisessa tilanteessa) todellakin keskusteluun uusia asianhaaroja ja perusteita, joita ei ole aikaisemmin huomattu tai jotka nousevat ajankohtaisiksi tulevaisuudessa. Minun on helppo uskoa, että moni Naton vastustaja kykenee kuvittelemaan perusteita ja näkökantoja, jotka muuttaisivat heidän näkemyksensä asiasta. On kuitenkin anteeksiantamatonta tukeutua tällä tavoin kontrafaktuaalisiin asianhaaroihin ja vastaajien mielikuvitukseen. Ylen gallupin tekijöiden olisi tullut esittää täsmällisesti, millaisia nämä hyvät perusteet ovat.

Ensimmäinen ajatus, mikä minulle tuli mieleen nähtyäni uutisspotin, oli: "Jopas, enpä olisi arvannut, että suomalaiset ovat näin auktoriteettiuskoista kansaa." Johtopäätökseni meni metsään niin, että kolisi. Onneksi tarkastin kysymyksen muotoilun Yle24-portaali sähkeuutisista. Tuolla tavalla asetellun kysymyksen pohjalta ei nimittäin voi tehdä juuri mitään johtopäätöksiä, koska useat vastaajat ovat - mitä luultavammin – tulkinneet, että "perustellut syyt" tarkoittaa hänen näkökulmastaan perusteltuja syitä ja edelleen, että huonosti perustellut syyt eivät ole kysymyksen olettamia "perusteltuja syitä".

Kansallisen itsemääräämisoikeuden tulevaisuus

Ulrich Beck ja Anthony Giddens nostivat esille kiintoisan seikan kansallisen vallan ja EU:n vallan välisestä suhteesta keskustelun avauksessaan EU:n tulevaisuudesta (HS 16.10.2005). Kansallisen vallan siirtyminen EU:lle ei välttämättä vähennä kansallisten hallitusten valtaan. Beck ja Giddens huomattavatkin:

Monet nykypäivän ilmiöt ja ongelmat syntyvät kansallisvaltioiden ulkopuolella, eikä niitä voida ratkoa kansallisvaltioiden sisällä.

Nykymaailman paradoksi onkin se, että kansalliskiihkoilijat ja eristäytymisten kannattajat saattavat olla valtion ja sen etujen pahimmat viholliset. EU:ssa virallisen itsemääräämisen voikin vaihtaa todelliseen valtaan, jonka avulla kansallisia kulttuureja voidaan vaalia ja taloudellista hyvinvointia voidaan parantaa. Unioni pystyy monissa asioissa ajamaan kansallia etuja paljon paremmin kuin valtiot yksin. Sellaisia asioita ovat muun muassa talous, maahanmuutto, lain ja järjestyksen valvonta, ympäristö ja puolustus.

Itse olen ajatellut mutu-pohjalta samoin. Nimellisen vallan siirtyminen EU:lle Suomen hallitukselta ja eduskunnalta ei välttämättä ole pois Suomen de facto -vaikutusmahdollisuuksista. Päinvastoin. Olen perustellut itselleni, että demokratia ei voi toteutua, jos demokraattisesti valittujen elimien valta ei ulotu kaikille vallan tasoille. Esimerkkinä demokratiavajeesta on talouden päättäjien vallan globalisoituminen työntekijäjärjestöjen ja valtiojohdon vaikutusmahdollisuuksien laahatessa pahasti perässä. Kiina-ilmiö on nähdäkseni hyvä esimerkki demokratiavajeesta.

Talouden päättäjät pystyvät kiristämään valtioilta etuja vain uhkaamalla toimintojen siirtämisellä ulkomaille tai - yleisemmin - "niiden järkeistämisestä ja keskittymisestä ydinliiketoimintaan". Edelleen talouden kansainvälistyminen ei näy työntekijäjärjestöjen tasolla. Tämä osaltaan mahdollistaa sen, että monikansallisten firmojen on yhä helpompi kyykyttää työntekijäjärjestöjä melkein miten tahtovat - nähdäkseni - vain koska demokraattiset toimielimet eivät toimi vastaavalla globaalilla tasolla kuin talouden toimielimet. Valitettavasti nyt monikansallisten yhtiöiden julkituodut perusteet "kipeisiin ratkaisuihin" tuntuvat olevan tasoa "mutkun meidän kilpailijatkin toimivat niin-ja-niin, miks me ei saatais". Talouden villin lännen kesyttäminen ei onnistune pohattojen pyssyjen kokoa kasvattamalla vaan demokraatian ja oikeusvaltion periaatteiden ulottamisella yhä laajemmalle - myös talouden leikkikentälle.

Hyvin samankaltainen argumentti on toistettavissa esimerkiksi suhteessa rikollisuuteen ja sen torjuntaan. On vaikea nähdä, että rajojen sulkeminen vähentäisi monikansallistunutta järjestäytynyttä rikollisuutta. Ennemminkin yritys hoitaa kansainvälistä rikollisuutta kansallisin voimavaroin johtaa ainoastaan yksilön oikeuksien ja yksityisyyden suojan kaventumiseen ja on siten askel kohti poliisivaltiota.

Ilman EU:ta Suomi jäisi täysin monien globaalin vallan keskittymien ulkopuolelle. Olisikin hyvä aika ulottaa yhteistoiminnan ongelmista käytävät argumentit (Yhteislaidunten tragediasta vapaamatkustajaongelmaan) myös valtioiden ja instituutioiden tasolle.

Seiskan rumuuden haastavuus

Tein vajaa viikko sitten osakunnalle epäviralliset vaalijulisteet laitettavaksi vessaan. Vaalipäälliköt Anu ja Ressu ihastuivat julisteisiin siinä määrin, että intoutuivat laittamaan kopion myös aulan seinään ja ottamaan yhden kopion ihan varmuuden varalta.

Kirjoitan asiasta vasta nyt, koska halusin sallia itselleni hienoisen ajan toipua yliopiston atk-ylläpidon tuottamasta järkytyksestä. Yritin ensimmäisen kerran käydä tulostamassa kuvia A3-kokoisiin väriprintteihin kykenevällä maksullisella laitteella. Vajaan tunnin yrittämisen lopputulos oli 4 epäonnistunutta printtiä ja yksi onnistunut A4-vedos. Maanantaina yritimme uudestaan. Tällä kertaa rohkenin kysyä neuvoa atk-tuelta. Noin 2 tunnin selvittelyn ja ihmettelyn jälkeen selvisi, että jonkun päivityksen yhteydessä koneisiin oli asennettu väärä ajuri eikä edes atk-tuki pystynyt vaihtamaan käyttäjien ajureita. Lopputulos oli se, että printtasimme julisteet atk-tuen koneelta. Hmph!

Lopputulos näyttää joka tapauksessa tältä (klikkaa kuvaa avataksesi isomman kuvan):

Alkuperäinen idea oli, että juliste koottaisiin ihmisten itse itsestään ottamista kuvista. Suurin osa julisteiden kuvista on tosiaan itse itsestä otettuja. Minun julisteiden taittajana lisäämä pieni lisämauste oli pari Seiskasta napattua ideaa. Olisin halunnut tehdä julisteista täysin Seiskan julkkisjuorusivujen näköisen. Olin jopa aikeissa ostaa Seiskan malliksi. En ostanut. Minulle selvisi pian, ettei juliste Seiskan juorusivujen tapaan sommiteltuna toimisi. Syy tähän on se, että juorusivuilla on keskellä yksi tai kaksi isoa kuvaa ja ne on ympäröity pienemmillä juoruilla ja pienemmillä kuvilla. Epävirallisessa vaalijulisteessa kaikkien pitäisi tulla yhtälailla esiin.

Tyydyin käyttämään Seiskan juorusivujen taustaväriä ja tapaa leikata joitakin kuvia (rajataan tausta pois ja lisätään taustalle hohka-efekti, joka nostaa kuvaa esiin räikeän värisestä taustasta, johon se muuten helposti hukkuisi. Selkeyden takia päädyin jättämään Seiskan värilliset juorulaatikot pois ja korvaamaan ne isolla keltamustalla tekstillä. Sydämet ovat Seiskan ja muiden juorulehtien hengen mukaisia. Niitä ei käsittääkseni käytetä kovin paljon – lähinnä viestittämään lukijalle, että "tässäpä taitaa olla kyse rakkaudesta". Kovin paljon tämän syvällisempään analyysiin en pysty, sillä Seiskan ynnä muiden juorulehtien juorusivut saavat minut lähinnä pahoinvoivaksi.

Täytyy tosin vielä sanoa, että julisteiden tekemisen jälkeen osaan arvostaa enemmän roskalehtien taittajia. Kuvien leikkaaminen ja niiden sommittelu juorusivujen sekavaan tyyliin on työlästä ja vaatii taitoa. Mahtaa olla alentavaa käyttää taitojaan, jotta saisi aikaiseksi jotain niin rumaa ja sekavaa kuin juorusivut.

Yliopiston kolmas tehtävä

Kävin tänään vastaamassa HYY:n edustajiston vaalien vaalikoneen kysymyksiin. Innokkuuteni yllätti minut, konehan avataan vasta 19.10. ja tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin koneen kysymyksiin saattoi vastata. Myönnän, ettei ajatus edustajistoon valinnasta ole lainkaan vastenmielinen. En sentään missään vaiheessa ole ollut aikeissa kampanjoida erityisemmin valintani puolesta. Blogissanikin ajattelin mainita vain sulkeissa olevana sivuseikkana, että ehdokasnumeroni on 200.

Sinänsä moinen innokkuus ei olisi ollut mitenkään hätkähdyttävää, ellen olisi suorastaan innostunut perustelemaan ja pohtimaan muutamia vaalikoneen kohtia. Ehkäpä vaalilauseeni "nimim. huono argumentaatio harmittaa minuakin" oli alkanut elämään omaa elämäänsä ja pullahti esille hyvinkin konkreettisessa muodossa, kun pääsin vastaamaan vaalikoneen kysymyksiin.

Kannan ottamisesta pidättäytymisen kantaaottavuus

Kaikkea syytä innostuneisuuteen ei toki tule vierittää vaalikoneelle tai sloganilleni. Itse asiassa useat argumentit olivat pyörineet mielessäni jo pitkään, ennen kuin ne purkautuivat ulos vaalikoneen kysymysten myötä. Esimerkiksi kysymys siitä tulisiko HYYn "ottaa kantaa muihinkin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin kysymyksiin (esim. hedelmöityshoidot, terrorismin vastainen sota, energiaratkaisut)".

Mielestäni tulisi. Perustelin myöntävää kantaani kahdella tavalla. Ensinnäkin vetosin yliopistolakiin ja toiseksi perustelin, että virallisesta kannasta pidättäytyminen on kannanotto.

Vuosi sitten voimaantullut yliopistolain muutos muotoilee yliopiston kolmanneksi tehtäväksi ymmärretään sen vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa:

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040715, korostus minun)

Savolaisen osakunnan inspehtori (ja HY:n 2. vararehtori) Mauno Kosonen tiivistää, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus toteutuu 1) tutkimuksessa, 2) opetuksessa sekä 3) vastavuoroiseen kumppanuuteen perustuvassa yhteistyössä. Yliopiston ja tutkimuksen kaupallinen ja taloudellinen hyöty on ollut jo pitkään selviö, mutta yliopiston merkitys talouden yhtenä tukipilarina on vain yksi tapa, jolla yliopiston tulisi toimia yhteiskunnassa. Nähdäkseni merkittävämpi tehtävä liittyy sosiaalisten innovaatioiden ja ideoiden tunnistamiseen, jalostamiseen ja hyödyntämiseen.

HYY on yksi harvoista kanavista ja foorumeista, joissa opiskelijoiden ideoita voidaan jalostaa, hyödyntää ja tuoda esille yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samalla se on keskeisellä tavalla vapaampi toimimaan nimenomaan tällä areenalla kuin yliopisto, jota sitoo pyrkimys olla korostetun ei-poliittinen ja siinä suhteessa riippumaton. Nähdäkseni onkin yliopistolain hengen mukaista, että HYY ottaa kantaa merkittäviksi katsomissaan yhteiskunnallisissa asioissa ja auttaa tätä kautta yliopistoa toteuttamaan kolmatta tehtäväänsä sosiaalisten innovaatioiden kehittäjänä, jalostajana ja julkituojana.

Toinen vaalikoneessa esittämäni argumentti näkemykseni puolesta oikeastaan lähinnä vain tukee yllä olevaa argumenttia: Käsittääkseni erityisesti ainejärjestöjen suosima argumentti "HYY:n ei tule ottaa kantaa muihin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin asioihin, koska HYY:an kuuluu erimieltä olevia jäseniä, joiden näkemyksiä HYY talloisi ottamalla kantaa" ei ole järin kestävä – saati toimiva. Tulee pitää mielessä, että myös virallisesta kannanottamisesta pidättäytyminen on tapa ottaa kantaa. Olennaisesti kanta on "Tämä asia ei kuulu meille millään muotoa emmekä halua sanoa asiasta siksi juuta tai jaata". HYY:n edustajiston ei tulisi keskittyä ottamaan kantaa olemalla ottamatta virallisesti kantaa juuri mihinkään. Tärkeämpää on edustaa äänestäjiään – mielipiteineen ja erimielisyyksineen – rehellisesti ja avoimesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita harhaista pakkomiellettä konsensukseen, vaan edellyttää päinvastoin uskallusta keskustella ja päättää myös sellaisista asioista, joista ei vallitse yksimielisyys ja yhteisymmärrys.

Kolmas argumentti, jota en tosin esittänyt vaalikoneessa liittyy osakuntaan. Savolaisen osakunnan säännöissä viitataan samaiseen yhteiskunnalliseen tehtävään kuin minkä yliopistolain muutos kirjaa lakiin nyt. "1 § Savolaisen osakunnan tarkoitus on olla savolaisten opiskelijoiden yhdysside, ylläpitää yhteyksiä maakuntaan, edistää jäsentensä sosiaalisia oloja, yhteiskunnallisia ja henkisiä pyrintöjä sekä monipuolista ja kehittävää harrastustoimintaa." (SavOn säännöt) Savolaisen osakunnan edustajana ja jäsenenä katson suorastaan velvollisuudekseni korostaa myös HYYssä yhteiskunnallisia pyrintöjä – ja yhteyksiä maakuntaan.

Pako poliittisuudesta

Yleisemmin. Yhteiskunnan poliittisuus ei vähene sillä, että välttelee ottamasta asioihin kantaa ja välttelee sitä kautta olemasta poliittinen toimija – päinvastoin. Juuri epäpoliittisuus korostaa ja nostaa jotkin elämän alat poliittisiksi ja sulkee ne pois yksityisen elämän piiristä.

Erityisen räikeästi tämä näkyy eettisten valintojen politisoitumisena ja toisaalta saman aikaisena taloudellisen toimimisen valumisena pois poliittisen elämän piiristä eräänlaiseksi politiikan katvealueeksi. Taloudellisilta päättäjiltä tulisi vaatia täsmälleen samaa poliittista ja eettistä vastuullisuutta kuin poliittisiltakin. Sitä mukaa kun taloudesta tehdään yksittäisen menestyjän juttu, myös poliittinen vastuu katoaa tai ainakin hämärtyy. Siinä vaiheessa, kun talouden päättäjät ovat vastuussa vain imaginäärisille lukuarvoille tulosennusteessa ja neljännesvuosikatsauksessa, ollaan unohdettu talouden alkuperäinen merkitys elämisen tason parantajana ja inhimillisen elämän mahdollistajana.

Vastaavasti kun eettinen vastuu on täysin politisoitu ja siirretty poliittisen, yhteisöllisen elämän piiriin, yksilön merkitys on kadonnut. Ihmisestä on tullut lopullisesti osa koneistoa, vailla todellista valtaa tehdä muita kuin koneiston sallimia päätöksiä.

Ongelma piilee pohjimmiltaan liiallisessa individualismin korostamisessa. Se katoaisi, jos kaikki valinnat nähtäisiin sekä yksilön eettisinä valintoina että poliittisina, poliittisen toimijan valintoina; eli toisin sanoen jos yksilöä ei nähtäisi yhteisöstään erillisinä vaan aina myös poliittisena toimijana. Sen, että ostaa Chiquita-banaaneja Reilun kaupan banaanien asemesta, ei tulisi olla yhtään sen vähempää poliittinen valinta kuin sen, että kannattaa vaikkapa Kokoomusta Vasemmisto liiton asemesta. Kysymys on ainoastaan erilaisista poliittisista ja eettisistä valinnoista.

Etsi ero

Väänsin Savolaisen osakunnan avajaisbileisiin julisteen. Lopputulos näyttää tältä:

(C) Ari-Pekka Lappi. Taustan valokuva on Heikki Hannikaisen ottama ja piirros Enni Penttilän käsialaa.

Ellei sinulla, arvoisa lukija, ole parempaa tekemistä, voit etsiä kaksitoista eroa yllä olevan julisteen väritetyn Oktoberfest-naisen ja alla olevan Enni Penttilän alkuperäisen viivapiirroksen välillä. Pikseli tason viilausta ei otetan lukuun. Viivat menevät kuvissa hieman eritavalla.

(c) Enni Penttilä. Kuva on julkaistu alunperin Savolaisen Osakunnan Laulukirjassa. Kuvan tekijänoikeudet kuuluvat Savolaiselle osakunnalle ja Enni Penttilälle. Kuvan julkaisemiseen blogissani on Enni Penttilän lupa.