Arosuden tragedia

[Muutamia kirjoitusvirheitä korjattu 22.6.05]

Luin eilen loppuun Herman Hessen Arosuden (ks. Wikipedian esittely Arosudesta. En seuraa analyysissäni tätä esittelyä, mutta se saattaa olla selkeyttävä.).

Kirjasta jäi hyvä maku, vaikkakin se mielestäni hieman huononi loppua kohden. Hesse yritti ehkä liikaa rakentaa teostaan ihailemansa Nietzschen Moraalin genealogia mielessään (ks. Ian Johnsonin englanninkielinen käännös On the Genealogy of Morals). Teoksen alun loistavat ulkopuolisuuden ja minän häilyvyyden teemat liukuivat loppua kohden polariteettien hyvä-kehno ja hyvä-paha väliseksi taisteluksi. Hesse olisi saanut puolestani pysyä alusta loppuun hyvän ja pahan tuolla puolen.

Teos kertoo Harry Haller nimisestä, ilmeisen varkaasta oppineesta erakosta. Tarina sijoittuu Saksaan, todennäköisesti 1920-luvun loppupuolelle. Harryn Hallerin persoonallisuus on kaksijakoinen. Toinen puoli hänestä janoaa verta. Tätä puolta Harry Haller kutsuu arosudeksi. Toinen puoli, nimeltään Harry, on sivistynyt ja ajatteleva, suopeakin – hengen aatelinen, jona Harry Haller haluaa nähdä itsensä. Kaksijakoisuus on sikäli vakavaa, että puolet repivät toisiaan. Arosusi pilkkaa Harry Hallerin sivistyneen minän pikkumaisuuksia ja heikkoutta: kynä ei ole miekkaa vahvempi. Harry pilkkaa arosuden alkukantaisuutta ja yksinkertaisuutta. Harry Haller kärsii, olipa hän sitten arosusi tai Harry. Hän inhoaa ja vihaa itseään syvästi ja julmasti.

(Varovainen arvaus!) Harry Hallerin esikuvana oli ehkä Hesse itse, hengen aatelisena, joka yrittää psykoanalyysin voimin kesyttää niezschenkaltaista 'jaloa petoa' – hullun ja neron synteesiä – symboloivan arosuden itsessään. Tämä jalo peto toisaalta kohottaa hengen aatelisen – sellaisena Hesse halunnee itsensä nähdä – nerouteen ja toisaalta alentaa hänet hulluuteen. Kysymys on siitä kestääkö hengen aatelinen jalon pedon totaalista ulkopuolisuutta ja sen luontaista julmuutta. Jos hän kestää, niin silloin hänestä tulee nero, jos taas ei kestä, hän vajoaa kohti pienten nautintojen ihmistä ja tämän kehnoa epäneroutta.

Arosusi on (niin luulen; arvaan!) Hessen pelokas analyysi itsestä. Entä jos hänestä ei olekaan 'jaloksi pedoksi', neroksi hulluuden rajalla ja kaiken normaalin ulkopuolella? Entä jos hän ei ole riittävän vahva kestääkseen jalon pedon ulkopuolisuutta ja julmuutta? Sitä mukaan kun psykoanalyysi paljastaa hänen tuhannet kasvonsa ja itsepetoksen, jalo peto muuttuu yhä suuremmassa määrin hullun haavekuvaksi – mystiseksi teatteriksi (vain hulluille). Onko sittenkin parempi olla onnellinen sika kuin onneton sokrates (J.S.Mill); onnellinen pienten nautintojen ihminen – poroporvari – kuin hyljeksitty ja yksinäinen jalo peto, joka on tuomittu ulkopuolisuuteen ja kyvyttömyyteen ymmärtää tuomiotaan?

Harry Hallerin perimmäinen kaksijakoisuus, skitsofrenia on moraalista. Arosuden alkukantainen aateluus ja hyvä perustuu käsitykseen hyvästä ylväänä kukoistuksena ja menestyksekkäänä vahvuutena. Arosuden hyvä on johdos kreikan sanasta arete [=(suom.) hyvä], joka viittaa menestyksekkyyteen ja kukoistamiseen kaikilla elämän saroilla aina sodasta politiikkaan ja keskustelutaidosta fyysiseen terveyteen ja loistokkuuteen. Arosuden hyvän (areten) vastakohta on kehno (Nietzschen schlecht) merkityksessä heikko, hatara ja yksinkertainen. Kehno on jotain lammasmaista ja sellaisena porvarillista; sellaista, jonka arosusi tietää voivansa repiä helposti hajalle.

Harry – hengen aatelisina – asettaa arosuden käsityksen hyvästä oman hyvänsä vastakohdaksi, pahaksi (Nietzschen böse). Harry – olkoonkin, että hän ehkä haluaisi kieltää tämän – sitoutuu kristilliseen kaunaiseen käsitykseen hyvästä vastakohtana pahalle. Harryn paha on arosuden hyvä nähtynä kieroutuneessa ja vääristyneessä muodossa. Paha on jotain menestyksensä takia korruptoitunutta ja vahvuutensa takia ylimielistä ja nihilististä, se on vailla todellisia arvoja, jotain sellaista, jonka rakkauden totuuteen on korvannut rakkaus valtaan; valtaan väkivaltaisena petoksena ja hyväksikäyttämisenä. Hyvyys on nöyryyttä, totuutta, jotain sellaista, joka ei periydyn vallan pyrkimyksistämme, jotain enemmän kuin aateluus ja syntyperä – luonteinen vahvuus. Hyvä on fantasia, Jumala, joka asetetaan todellisuuden yläpuolelle ja tavoittamattomiin.

Onnettomasti Harry Haller ei kykene astumaan ristiriitansa yli, tulemaan yli-ihmiseksi, joka on primitiivisen suden ja henkisen, sivistyneen Harryn synteesi. Harry Haller on tuominnut itsensä teesiksi ja antiteesiksi.

Kirjassa Hermine edustaa toisaalta korkeampaa ihmistä, ehkä yli-ihmistä, joka yrittää opastaa Harry yli oman paradoksinsa. Toisaalta hän on itse samanlaisen paradoksin kourissa kuin Harrykin. Ainoa ero on siinä, että Harry näkee itsensä ennemmin sivistyneenä, henkisenä ja pappissäätyyn kuuluvana, Hermine taas primitiivisenä, fyysisenä hengen aateluudesta degeneroituneena. Hänellä oli joskus mahdollisuus kohota porvarilliseen aateluuteen, mutta hän ei nähnyt siinä mitään arvokkuutta. Aateluus – tai sen mahdollisuus – vaihtui kurtisaanin ammattiin.

Entä Pablo? Pablo, jos kuka, on kirjan dekadentti yli-ihminen. Hän ei välitä leikkiä henkevää tai sivistynyttä. Hän ei välitä elää porvarillista, turhanpäiväistä elämää. Hän elää musiikille. On syytä huomata, että Nietzsche näki musiikin (Schopenhaurin tavoin) tahdon puhtaimpana ilmentymänä. Musiikille elävä Pablo on täten tarinan "tahto valtaan" (Nietzschen Wille zur Macht) kaikkein puhtaimmassa muodossa ja siten kaikkein lähimpänä yli-ihmistä.

Loppukohtauksessa Harry Haller pääsee valitsemaan, tuleeko hänestä yli-ihminen vai pitäytyykö hän edelleen paradoksissaan. Pitääkö hän kiinni arosudesta ja Harrystä itsessään? Sääli, että hän valitsee väärin, mutta toisaalta, mitä muutakaan saattoi odottaa.

Pohjimmiltaanhan Hessen Arosusi on tragedia, vieläpä karkeasti ottaen neliosainen sellainen – kuten Nietzschen Zarathustra. Ensimmäisessä osassa esitellään arosuden tragedia. Toisessa osassa tuodaan ilmi pelastumisen mahdollisuus. Kolmannessa osassa kaikki se, mitä Harry Haller oli arvostanut ja mitä halveksunut kääntyy päälaelleen, kaikki suunnitelmat – ennen kaikkea haave armeliaasta kuulemasta, itsemurhasta ratkaisuna sisäiseen paradoksiin – romuttuvat. Neljäs osa on silkkaa satiiria, joka romuttaa kaikki haaveet pelastuksesta. Lopputuloksena Harry ei ole päässyt puusta pitkälle. Hän on edelleen oman onnettomuutensa ja kaunaisuutensa vanki. Pelastuksen mahdollisuus on paljastunut valheelliseksi, ehkä jopa mahdottomaksi. Harry Haller ei ole oppinut nauramaan, eikä hänessä siksi ole neroksi – yli-ihmiseksi, jota työntää eteenpäin tahto valtaan.