”Ei enää mikään teini”

Lähdin tänään kotoa kymmenen maissa siivottuani vahingossa aiheuttamani sotkun kämppikseni huoneesta. Heräsin ennen häntä ja päätin laittaa kämppikseni apposen auki olleen huoneen oven kiinni, etten häiritsisi hänen yöuniaan. Onnettomasti oven takana ollut pyykkiteline pysyi pystyssä avoimen oven ansiosta - ja oven vieressä ollut kasvi vain siksi, että pyykkitelinettä piteli paikallaan ovi.

Kun laitoin oven kiinni pyykkiteline kaatuessaan kumosi komean, korkean huonekasvin (nimestä minulla ei ole hajuakaan), joka edelleen liikkeen voimasta linkosi multaa lattialle. Tämän kaiken pahan lisäksi pyykkiteline piti käsittämätöntä metelia. Epäilen suuresti kämppikseni näytelleen, ettei hän herännyt. Siivosin heti suurimmat sotkut ja loput kämppiksen suoriuduttua keittiöön opiskelemaan.

**ttu!

Kotoa lähdettyäni nousin bussiin numero 66A. Istuunnuin toiseksi viimeiselle penkille. En edes yrittänyt lukea vaan keskityin iltapäivän ranskan tenttiin ja painin alitajuntani kanssa painaakseni huonosti alkaneen osan päivästä taka-alalle.

Tyttö turkoosissa topissa

En voinut olla kuulematta takanani istuneen trendikkäästi turkoosiin toppiin ja tiukkoihin housuihin pukeutuneen tytön ja vähemmän trendikkäästi löysiin tumman puhuviin kuteisiin sonnustautuneen pojan keskustelua. Minusta tuntuu, että poika oli ihastunut tyttöön, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä.

Tyttö suhtautui poikaan aavistuksen verran alentuvasti – luulisin. Tai ehkä kyse oli vain siitä, että hän suhtautui yleisesti ottaen ihmisiin uhmaakkasti ja itsetietoisesti. Selvästikin hän halusi olla aikuinen, mutta häneen ei oltu vielä suhtauduttu (riittävässä määrin) aikuisena. Joka tapauksessa nyt he olivat vain ystäviä. Päättelen tämän siitä, että tyttö kertoi aika avoimesti, mielestäni tuttavalliseen sävyyn perheestään ja suvustaan mutta halusi pitää pojan kaukana. Hän oli kasannut kassinsa heidän välissä olevalla penkille.

Missähän määrin he tiedostivat tämän kaiken - olettaen tieteknin, että olen oikeassa? Itse en ole aiemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota tällaisiin pieniin tapahtumiiin. Olen pitänyt itseäni huonona ihmistuntija En pidä tästä puutteesta itsessäni ja yritän nyt herkistää silminä ihmissuhteille. Psykologiaa opiskelevasta tyttöystävästä on tässä suuri hyöty.

Minua on ahdistanut oikeastaan koko yliopisto-opiskeluni ajan se tosiseikka, etten ymmärrä ihmisiä. Minua ympäröi mielivaltainen tuntematon. Olen tuon tuntemattoman armoilla. En pysty puolustautumaan, jos se todella haluaa hyökätä. (Totta kai se haluaa!) Nyt vasta olen alkanut taistelemaan minua ympäröivän mielivaltaisen tuntemattoman tunnetta vastaan. Miksen aiemmin, olen kysynyt itseltäni. Ehkä en tiennyt sen olevan mahdollista. Rehellisyyden nimissä en tiedä nytkään mutta uskon?

Taakse jätetyt 20 vuotta

Tyttö ei ollut enää teini. Synttärit olivat olleet eilen ja ikää oli nyt tasan kaksikymmentä. Hän oli hihkunut onnesta – kuulemma. Teiniksi nimittelyn ajat olivat nyt ohi!

Poika oli ilmeisesti alle 20. Hän sanoi, ettei oikeastaan haluaisi täyttää vielä kahtakymmentä. Aika menee liian nopeasti. Kohta on kolmekymmentä ja sitten viisikymmentä.

Aloin pohtimaan vanhenemistä: sitä kuinka tyttö ei halunnut olla enää lapsi tai teini. Käytännössä se tarkoittanee sitä, ettei halua tehdä enää asioita, jotka ovat leimaantuneet teineiksi tai jotka ovat jotenkin lapsellisia, vain siksi että ne ovat muka teinejä tai lapsellisia; eikä hän halua edelleen, että kukaan ajattelee hänen tekevän mitään sellaista, koska hän ei enää ole ”teini” tai ”lapsi”- nimellisti.

Luulenpa, ettei tämän kaltainen oman elämisensä ja vapautensa sulkeistaminen rajoitu vain näihin kahteen kategoriaan ”teini” ja ”lapsi”.

Kasvamisesta

Olin viimeviikonloppuna Loimaalla järjestämässä Pelageya: Clarissie -nimistä larppia. Loistava peli sivumennen mainiten, sai aika paljon hyvää julkistuutta (ks. esim. Turun sanomat 11.4.2005).

Pelin äänentoistosta vastannut tamperelainen valitteli sitä, että teknoala on nuorentunut hirvittävän paljon suhteessä siihen, miten vanha hän itse oli. Vanhat tekijät eivät jaksa olla enää mukana, vaan ovat jättäytyneet eläkkeelle. Itse hän oli vanha tekijä – arvasittekin varmaan.

Muuan veteraanilarppaaja valitteli Loimaalla samaa: larppaajat nuorenevat nuorenemistaan ja hän tuntee itsensä yhä vanhemmaksi ja vanhemmaksi heidän seurassaan. Pelageyan kaltaiset pelit ovat mukavat poikkeus säännöstä. Nimittäin pelin pelaajien keski-ikä oli arviolta 25 vuotta. Vanhoja, yli 30-vuotiaita pelaajie oli aika paljon.

Ehkäpä teknomusiikin harrastaminen ja larppaaminen ovat asioita, jotka leimaantuvat helposti johonkin elämänvaiheeseen. Tämän vaiheen mentyä ohi harrastus halutaan jättää, koska se kuuluu jo loppuneeseen jaksoon elämästä - on sen vaiheen reliikki ja symboli, aikaan kiinnittyvä ankkuri.

Haluamme todistaa kasvaneemme henkisesti sulkeistamalla elämästämme pois osia, joita emme enää uskalla arvostaa. Sosiaalinen paine ennen kaikkea johtaa tähän. Statuksen säilyttäminen edellyttää luopumista ja luopuminen on todiste kasvamisesta ehkä jopa suuremmassa määrin kuin uusien asioiden omaksuminen.

Tytölle se, että hän oli nyt 20-vuotias, selvästi todisti jotain ja merkitsi paljon. Muuttiko se häntä todella? Oliko kyse vain pienestä nimellisestä muutoksesta? Mitä kaikkea hän jätti tuon muutoksen takia taakseen?

Ei! Syntymäpäivä ei muuttaneet tyttöä teinistä aikuiseksi – eivätkä yhtään miksikään muuksi. Muotoilisin tämän toisin. Enemmin se antoi hänelle luvan kasvaa aikuiseksi ja lupauksen tulla kohdeltuksi aikuisena. Hän jätti taakseen velvollisuuden olla hyväksy se, ettei ole vielä aikuinen.

Muuttuminen on vaikeaa, koska yhteisö pitää meitä paikallaan, kunnes se pakottaa muuttumaan – nimellisesti aikuistumaan, kasvamaan - tahdoimme sitä kuten (kuten tyttö) tai emme (kuten poika)

Minä olen tahtonut muuttua viimeiset 9 vuotta. Olen pakottanut itseni muuttumaan. Olen vakuutellut että muutos on tärkeää. Kuvittelen että muutoshalu kumpuaa minusta. Enää en tiedä edes siitä, välitänkö muuttumisen halun alkuperästä. Syvenevää nihilismiä?

Reasokeria suupielissä

Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa millaisessa paikassa Anni asustaa. Oli jo aikakin: seurustelun aloittamisesta on jo pari kuukautta enkä ollut vielä nähnyt hänen lukaaliaan. Matkasin sinne 10-ratikalla. Vastapäätäni aivan ratikan takaosassa istui tyttö – vai pitäisikö sanoa nuori nainen. Hän nousi ratikkaan samalta pysäkiltä kuin minäkin Lasipalatsin edestä. Aseteltuaan ostoskassinsa penkille hän syödä pullaa.

Syötyään pullastaan kolmeneljäsosaa hän heitti loput roskiin. Ehkä hän pudotti pullan palan lattialle eikä siksi halunnut syödä sitä. En nähnyt. Mielessäni vilahti kuva nälkää näkevästä afrikkalaisesta. Taisin hieman paheksuakin tyttöä. Yllätyin.

En ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi koko loppu päivän pudotettuaan nälkäpäiväkeräyskirstuun 50 senttiä tai ehkä peräti 5 euroa. Minä enintään kuvittelen hetken ajan olevani hieman parempi ihminen kuin olenkaan. Sekin pieni hyvän olon tunne menee nopeasti ohi. Tilalle astuu kyynisyys: Valitettavan suurella osalla kehitysavusta käytännössä pidetään pystyssä juuri niitä rakenteita, joiden takia kehitysapua tarvitaan ja jotka ovat omiaan tuottamaan köyhyyttä. Edelleen esimerkiksi niinkin hyvä asia kuin Reilukauppa käy valitettavan usein tekosyystä olla puhumatta ongelman syystä - länsimaitten massiivisista maataloustukiaisista.

Viimekädessä vika meidän kaikkien pään sisällä; siinä että ”Tutsi on tutsi, hutu on hutu ja suomalainen on suomalainen. Tutsi ei ole hutu tai suomalainen. Piste.” Jokainen nälkäpäiväkeräys muistuttaa, ettei "nälkäänäkevä somali ole meitä". Emme ole pahoillamme siitä, että meillä - koko ihmiskunnalla - on asiat huonosti, vaan siitä, että heillä - nälkäänäkevillä somaleilla tai indonesian tulvauhreilla - menee huonosti. En tiedä näettekö pointtiani.

Tunnen itseni hetken kovin voimattomaksi. Pian taas ryhdistäydyn. Muistan olevani liian kyyninen ollakseni kyyninen.

Jostain syystä minunkin mieleeni on syöpynyt yhteys ”roskiin heitetty ruoka on pois kehitysmailta”. Ei se taida ihan niinkään olla. Se että kaupoissa on yltäkylläisesti tarjolla kaikkea, on kyllä pois kehitysmailta - tavallaan. Yksi roskiin heitetty pullan neljännes ei merkitse yhtään mitään verrattuna vaikkapa uuteen leikkelemerkkiin. Näin jo pelkästään siksi, että merkittävä osa leikkeleistä päätyy roskiin päiväysvanhoina muoveineen kaikkineen. Tästä huolimatta minä haluan, että kaupassa on riittämiin juuri niitä tuotteita, mitä käytän se uusi leikkelemerkki mukaan luettuna. Tämä ei kolkuta omatuntoani millään tavalla ja roskiin heitetty tuore pullan neljännes saa kärjistäen omatuntoni puhkumaan raivosta. Ei kai minussakin elä pikkuporvarillisen moralismin siemen, eihän?

Jatkan tarinaani.

Kului hetki.

Tyttö kaivoi empien kauppakassistaan paperisen pussin ja noukki sen pohjalta toisen pullan. Se oli samanlainen korvapuusti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa hän ei heittänyt viimeistä neljännestä roskiin – sinne päätyi vain paperipussi.

Kului hetki.

Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen.

Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa.

Annoin kohtaukselle nimenkin: ”Viimeinen pullani ennen elämän muutosta”. Nimi lupasi taatusti liikaa. Kohtaus oli ehdottoman yhdentekevä mutta juuri sen yhdentekevyys on kiinnostavaa. Loppujen lopuksi juuri tällaiset pienet asiat kertovat elämästä ja olemisesta paljon.

Hetken tajuntani täytti huomio siitä, että tytöllä on suupielissään raesokeria - eikä hän tajua sitä. Ärsyttävää. En haluaisi huomata takertuvani turhanpäiväisiin ulkoisiin yksityiskohtiin.

Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun kiinnitin vastaavaan täysin yhdentekevään seikkaan huomioni. Päinvastoin: Olen ensimmäkseen epäolennaisuuksien vallassa.

Homehtunut jääkaappi

Kiipesin tänään puolenpäivän aikoihin Vinnille. Laitoin veden kiehumaan nuudeleita varten ja avasin maitorahkapakkauksen. Vilkaisin olisiko jääkaappissa maitoa – ihan vain siltä varalta että keittäisin kahvia. Oli siellä. Tölkin viimeinen käyttöpäivä oli tänään eikä kukaan ollut edes kirjoittanut omistuskirjoitustaan tölkkiin.

Erinomaista: Tässä vaiheessa vielä hymyilytti.

Jostain käsittämättömästä syystä tulin vilkaisseeksi myös toiseen jääkaappiin. Se ei yleensä ole käytössä. Kuvittelin ettei se nytkään olisi edes päällä. Olin hyvin väärässä. Kaappi oli ensinäkin päällä. Sisällä oli noin 12 astetta. Rämppäsin tovin puolirikkinäistä virtakytkintä ja luulen saaneeni sen pois päältä. Toiseksi kaappi ei ollut tyhjä – oikeastaan. Se oli yltä päältä homeessa.

Söin. En menetä ruokahaluani helposti. Äitini karkaisi kulinaarisen osan sydämestäni kuvailemalla ruokapöydässä mm. poskiontelopunkteerauksen tulosta pitkänlaisesti. Limaa oli kuulemma ainakin kahvikupin verran. Mieleenpainuva pikkutarina.

Ruokailun jälkeen kävin puhdistamaan jääkaappia. Ensitöikseni tarkistin, oliko osakunnalla uusia keittiörättejä. Oli. Laitoin kaikki helposti irtilähtevät osat tiskikoneeseen ja koneen pesemään. Ruiskutin kaappiin reilusti desifiointiainetta ja aloin hinkkaamaan. Parin toistokerran jälkeen alkoi näyttää hyvältä.

Ikäväkseni huomasin, että pakastinlokerokin oli homeessa – ja sieltä löytynyt melkein tyhjä Savon viina -pullo sekä jäätelöpakkaus. Jäätelöä ei ollut sisällä nimeksikään hometta kylläkin. En ymmärrä, mitä pakkaus pakastelokerossa oikein teki ja mistä asti se oli ollut siellä.

Kaadoin homeelta säästyneen Savon viina -pullon jämän pakastelokeroon ja maustoin desifiointiaineella. Home lähti yllättävän helposti. Tai ehkäpä sydämeni oli kovettunut muun kaapin hinkkaamisesta.

Puhdistusurakan päätteeksi kävin noutamassa viinakaapista pullon Theacher's Highland Cream -viskiä akuuttiin vitutukseen. Päätin olla tyytymättä kellokaapin virkailijan vitutuspulloon, kun saatoin isännän oikeudella hyödyntää laadukkaampia juomia aivan yhtä ilmaiseksi. En tosin tyhjentänyt koko pulloa, en lähimainkaan.

Seuraavaksi keitän kahvia ja alan tehdä sitä, mitä tulin tänne tekemään ja mitä olisin jo tekemässä ilman homehtunutta jääkaappia: kirjoittaa graduani.

Jos ehkä joskus ajattelinkin ammatikseni homehtua tutkijan kammiossa, tämän päiväisen kokemuksen jälkeen harkitsen asiaa uudestaan – ainakin tuon homehtumisen osalta. (Heh! Huono vitsi päivässä pitää psykiatrin voi--loitolla.)