”Ei enää mikään teini”

Lähdin tänään kotoa kymmenen maissa siivottuani vahingossa aiheuttamani sotkun kämppikseni huoneesta. Heräsin ennen häntä ja päätin laittaa kämppikseni apposen auki olleen huoneen oven kiinni, etten häiritsisi hänen yöuniaan. Onnettomasti oven takana ollut pyykkiteline pysyi pystyssä avoimen oven ansiosta - ja oven vieressä ollut kasvi vain siksi, että pyykkitelinettä piteli paikallaan ovi.

Kun laitoin oven kiinni pyykkiteline kaatuessaan kumosi komean, korkean huonekasvin (nimestä minulla ei ole hajuakaan), joka edelleen liikkeen voimasta linkosi multaa lattialle. Tämän kaiken pahan lisäksi pyykkiteline piti käsittämätöntä metelia. Epäilen suuresti kämppikseni näytelleen, ettei hän herännyt. Siivosin heti suurimmat sotkut ja loput kämppiksen suoriuduttua keittiöön opiskelemaan.

**ttu!

Kotoa lähdettyäni nousin bussiin numero 66A. Istuunnuin toiseksi viimeiselle penkille. En edes yrittänyt lukea vaan keskityin iltapäivän ranskan tenttiin ja painin alitajuntani kanssa painaakseni huonosti alkaneen osan päivästä taka-alalle.

Tyttö turkoosissa topissa

En voinut olla kuulematta takanani istuneen trendikkäästi turkoosiin toppiin ja tiukkoihin housuihin pukeutuneen tytön ja vähemmän trendikkäästi löysiin tumman puhuviin kuteisiin sonnustautuneen pojan keskustelua. Minusta tuntuu, että poika oli ihastunut tyttöön, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä.

Tyttö suhtautui poikaan aavistuksen verran alentuvasti – luulisin. Tai ehkä kyse oli vain siitä, että hän suhtautui yleisesti ottaen ihmisiin uhmaakkasti ja itsetietoisesti. Selvästikin hän halusi olla aikuinen, mutta häneen ei oltu vielä suhtauduttu (riittävässä määrin) aikuisena. Joka tapauksessa nyt he olivat vain ystäviä. Päättelen tämän siitä, että tyttö kertoi aika avoimesti, mielestäni tuttavalliseen sävyyn perheestään ja suvustaan mutta halusi pitää pojan kaukana. Hän oli kasannut kassinsa heidän välissä olevalla penkille.

Missähän määrin he tiedostivat tämän kaiken - olettaen tieteknin, että olen oikeassa? Itse en ole aiemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota tällaisiin pieniin tapahtumiiin. Olen pitänyt itseäni huonona ihmistuntija En pidä tästä puutteesta itsessäni ja yritän nyt herkistää silminä ihmissuhteille. Psykologiaa opiskelevasta tyttöystävästä on tässä suuri hyöty.

Minua on ahdistanut oikeastaan koko yliopisto-opiskeluni ajan se tosiseikka, etten ymmärrä ihmisiä. Minua ympäröi mielivaltainen tuntematon. Olen tuon tuntemattoman armoilla. En pysty puolustautumaan, jos se todella haluaa hyökätä. (Totta kai se haluaa!) Nyt vasta olen alkanut taistelemaan minua ympäröivän mielivaltaisen tuntemattoman tunnetta vastaan. Miksen aiemmin, olen kysynyt itseltäni. Ehkä en tiennyt sen olevan mahdollista. Rehellisyyden nimissä en tiedä nytkään mutta uskon?

Taakse jätetyt 20 vuotta

Tyttö ei ollut enää teini. Synttärit olivat olleet eilen ja ikää oli nyt tasan kaksikymmentä. Hän oli hihkunut onnesta – kuulemma. Teiniksi nimittelyn ajat olivat nyt ohi!

Poika oli ilmeisesti alle 20. Hän sanoi, ettei oikeastaan haluaisi täyttää vielä kahtakymmentä. Aika menee liian nopeasti. Kohta on kolmekymmentä ja sitten viisikymmentä.

Aloin pohtimaan vanhenemistä: sitä kuinka tyttö ei halunnut olla enää lapsi tai teini. Käytännössä se tarkoittanee sitä, ettei halua tehdä enää asioita, jotka ovat leimaantuneet teineiksi tai jotka ovat jotenkin lapsellisia, vain siksi että ne ovat muka teinejä tai lapsellisia; eikä hän halua edelleen, että kukaan ajattelee hänen tekevän mitään sellaista, koska hän ei enää ole ”teini” tai ”lapsi”- nimellisti.

Luulenpa, ettei tämän kaltainen oman elämisensä ja vapautensa sulkeistaminen rajoitu vain näihin kahteen kategoriaan ”teini” ja ”lapsi”.

Kasvamisesta

Olin viimeviikonloppuna Loimaalla järjestämässä Pelageya: Clarissie -nimistä larppia. Loistava peli sivumennen mainiten, sai aika paljon hyvää julkistuutta (ks. esim. Turun sanomat 11.4.2005).

Pelin äänentoistosta vastannut tamperelainen valitteli sitä, että teknoala on nuorentunut hirvittävän paljon suhteessä siihen, miten vanha hän itse oli. Vanhat tekijät eivät jaksa olla enää mukana, vaan ovat jättäytyneet eläkkeelle. Itse hän oli vanha tekijä – arvasittekin varmaan.

Muuan veteraanilarppaaja valitteli Loimaalla samaa: larppaajat nuorenevat nuorenemistaan ja hän tuntee itsensä yhä vanhemmaksi ja vanhemmaksi heidän seurassaan. Pelageyan kaltaiset pelit ovat mukavat poikkeus säännöstä. Nimittäin pelin pelaajien keski-ikä oli arviolta 25 vuotta. Vanhoja, yli 30-vuotiaita pelaajie oli aika paljon.

Ehkäpä teknomusiikin harrastaminen ja larppaaminen ovat asioita, jotka leimaantuvat helposti johonkin elämänvaiheeseen. Tämän vaiheen mentyä ohi harrastus halutaan jättää, koska se kuuluu jo loppuneeseen jaksoon elämästä - on sen vaiheen reliikki ja symboli, aikaan kiinnittyvä ankkuri.

Haluamme todistaa kasvaneemme henkisesti sulkeistamalla elämästämme pois osia, joita emme enää uskalla arvostaa. Sosiaalinen paine ennen kaikkea johtaa tähän. Statuksen säilyttäminen edellyttää luopumista ja luopuminen on todiste kasvamisesta ehkä jopa suuremmassa määrin kuin uusien asioiden omaksuminen.

Tytölle se, että hän oli nyt 20-vuotias, selvästi todisti jotain ja merkitsi paljon. Muuttiko se häntä todella? Oliko kyse vain pienestä nimellisestä muutoksesta? Mitä kaikkea hän jätti tuon muutoksen takia taakseen?

Ei! Syntymäpäivä ei muuttaneet tyttöä teinistä aikuiseksi – eivätkä yhtään miksikään muuksi. Muotoilisin tämän toisin. Enemmin se antoi hänelle luvan kasvaa aikuiseksi ja lupauksen tulla kohdeltuksi aikuisena. Hän jätti taakseen velvollisuuden olla hyväksy se, ettei ole vielä aikuinen.

Muuttuminen on vaikeaa, koska yhteisö pitää meitä paikallaan, kunnes se pakottaa muuttumaan – nimellisesti aikuistumaan, kasvamaan - tahdoimme sitä kuten (kuten tyttö) tai emme (kuten poika)

Minä olen tahtonut muuttua viimeiset 9 vuotta. Olen pakottanut itseni muuttumaan. Olen vakuutellut että muutos on tärkeää. Kuvittelen että muutoshalu kumpuaa minusta. Enää en tiedä edes siitä, välitänkö muuttumisen halun alkuperästä. Syvenevää nihilismiä?

Reasokeria suupielissä

Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa millaisessa paikassa Anni asustaa. Oli jo aikakin: seurustelun aloittamisesta on jo pari kuukautta enkä ollut vielä nähnyt hänen lukaaliaan. Matkasin sinne 10-ratikalla. Vastapäätäni aivan ratikan takaosassa istui tyttö – vai pitäisikö sanoa nuori nainen. Hän nousi ratikkaan samalta pysäkiltä kuin minäkin Lasipalatsin edestä. Aseteltuaan ostoskassinsa penkille hän syödä pullaa.

Syötyään pullastaan kolmeneljäsosaa hän heitti loput roskiin. Ehkä hän pudotti pullan palan lattialle eikä siksi halunnut syödä sitä. En nähnyt. Mielessäni vilahti kuva nälkää näkevästä afrikkalaisesta. Taisin hieman paheksuakin tyttöä. Yllätyin.

En ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi koko loppu päivän pudotettuaan nälkäpäiväkeräyskirstuun 50 senttiä tai ehkä peräti 5 euroa. Minä enintään kuvittelen hetken ajan olevani hieman parempi ihminen kuin olenkaan. Sekin pieni hyvän olon tunne menee nopeasti ohi. Tilalle astuu kyynisyys: Valitettavan suurella osalla kehitysavusta käytännössä pidetään pystyssä juuri niitä rakenteita, joiden takia kehitysapua tarvitaan ja jotka ovat omiaan tuottamaan köyhyyttä. Edelleen esimerkiksi niinkin hyvä asia kuin Reilukauppa käy valitettavan usein tekosyystä olla puhumatta ongelman syystä - länsimaitten massiivisista maataloustukiaisista.

Viimekädessä vika meidän kaikkien pään sisällä; siinä että ”Tutsi on tutsi, hutu on hutu ja suomalainen on suomalainen. Tutsi ei ole hutu tai suomalainen. Piste.” Jokainen nälkäpäiväkeräys muistuttaa, ettei "nälkäänäkevä somali ole meitä". Emme ole pahoillamme siitä, että meillä - koko ihmiskunnalla - on asiat huonosti, vaan siitä, että heillä - nälkäänäkevillä somaleilla tai indonesian tulvauhreilla - menee huonosti. En tiedä näettekö pointtiani.

Tunnen itseni hetken kovin voimattomaksi. Pian taas ryhdistäydyn. Muistan olevani liian kyyninen ollakseni kyyninen.

Jostain syystä minunkin mieleeni on syöpynyt yhteys ”roskiin heitetty ruoka on pois kehitysmailta”. Ei se taida ihan niinkään olla. Se että kaupoissa on yltäkylläisesti tarjolla kaikkea, on kyllä pois kehitysmailta - tavallaan. Yksi roskiin heitetty pullan neljännes ei merkitse yhtään mitään verrattuna vaikkapa uuteen leikkelemerkkiin. Näin jo pelkästään siksi, että merkittävä osa leikkeleistä päätyy roskiin päiväysvanhoina muoveineen kaikkineen. Tästä huolimatta minä haluan, että kaupassa on riittämiin juuri niitä tuotteita, mitä käytän se uusi leikkelemerkki mukaan luettuna. Tämä ei kolkuta omatuntoani millään tavalla ja roskiin heitetty tuore pullan neljännes saa kärjistäen omatuntoni puhkumaan raivosta. Ei kai minussakin elä pikkuporvarillisen moralismin siemen, eihän?

Jatkan tarinaani.

Kului hetki.

Tyttö kaivoi empien kauppakassistaan paperisen pussin ja noukki sen pohjalta toisen pullan. Se oli samanlainen korvapuusti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa hän ei heittänyt viimeistä neljännestä roskiin – sinne päätyi vain paperipussi.

Kului hetki.

Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen.

Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa.

Annoin kohtaukselle nimenkin: ”Viimeinen pullani ennen elämän muutosta”. Nimi lupasi taatusti liikaa. Kohtaus oli ehdottoman yhdentekevä mutta juuri sen yhdentekevyys on kiinnostavaa. Loppujen lopuksi juuri tällaiset pienet asiat kertovat elämästä ja olemisesta paljon.

Hetken tajuntani täytti huomio siitä, että tytöllä on suupielissään raesokeria - eikä hän tajua sitä. Ärsyttävää. En haluaisi huomata takertuvani turhanpäiväisiin ulkoisiin yksityiskohtiin.

Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun kiinnitin vastaavaan täysin yhdentekevään seikkaan huomioni. Päinvastoin: Olen ensimmäkseen epäolennaisuuksien vallassa.

Homehtunut jääkaappi

Kiipesin tänään puolenpäivän aikoihin Vinnille. Laitoin veden kiehumaan nuudeleita varten ja avasin maitorahkapakkauksen. Vilkaisin olisiko jääkaappissa maitoa – ihan vain siltä varalta että keittäisin kahvia. Oli siellä. Tölkin viimeinen käyttöpäivä oli tänään eikä kukaan ollut edes kirjoittanut omistuskirjoitustaan tölkkiin.

Erinomaista: Tässä vaiheessa vielä hymyilytti.

Jostain käsittämättömästä syystä tulin vilkaisseeksi myös toiseen jääkaappiin. Se ei yleensä ole käytössä. Kuvittelin ettei se nytkään olisi edes päällä. Olin hyvin väärässä. Kaappi oli ensinäkin päällä. Sisällä oli noin 12 astetta. Rämppäsin tovin puolirikkinäistä virtakytkintä ja luulen saaneeni sen pois päältä. Toiseksi kaappi ei ollut tyhjä – oikeastaan. Se oli yltä päältä homeessa.

Söin. En menetä ruokahaluani helposti. Äitini karkaisi kulinaarisen osan sydämestäni kuvailemalla ruokapöydässä mm. poskiontelopunkteerauksen tulosta pitkänlaisesti. Limaa oli kuulemma ainakin kahvikupin verran. Mieleenpainuva pikkutarina.

Ruokailun jälkeen kävin puhdistamaan jääkaappia. Ensitöikseni tarkistin, oliko osakunnalla uusia keittiörättejä. Oli. Laitoin kaikki helposti irtilähtevät osat tiskikoneeseen ja koneen pesemään. Ruiskutin kaappiin reilusti desifiointiainetta ja aloin hinkkaamaan. Parin toistokerran jälkeen alkoi näyttää hyvältä.

Ikäväkseni huomasin, että pakastinlokerokin oli homeessa – ja sieltä löytynyt melkein tyhjä Savon viina -pullo sekä jäätelöpakkaus. Jäätelöä ei ollut sisällä nimeksikään hometta kylläkin. En ymmärrä, mitä pakkaus pakastelokerossa oikein teki ja mistä asti se oli ollut siellä.

Kaadoin homeelta säästyneen Savon viina -pullon jämän pakastelokeroon ja maustoin desifiointiaineella. Home lähti yllättävän helposti. Tai ehkäpä sydämeni oli kovettunut muun kaapin hinkkaamisesta.

Puhdistusurakan päätteeksi kävin noutamassa viinakaapista pullon Theacher's Highland Cream -viskiä akuuttiin vitutukseen. Päätin olla tyytymättä kellokaapin virkailijan vitutuspulloon, kun saatoin isännän oikeudella hyödyntää laadukkaampia juomia aivan yhtä ilmaiseksi. En tosin tyhjentänyt koko pulloa, en lähimainkaan.

Seuraavaksi keitän kahvia ja alan tehdä sitä, mitä tulin tänne tekemään ja mitä olisin jo tekemässä ilman homehtunutta jääkaappia: kirjoittaa graduani.

Jos ehkä joskus ajattelinkin ammatikseni homehtua tutkijan kammiossa, tämän päiväisen kokemuksen jälkeen harkitsen asiaa uudestaan – ainakin tuon homehtumisen osalta. (Heh! Huono vitsi päivässä pitää psykiatrin voi--loitolla.)

Tintin Muskar XII vastaa Belgian Leopold III:a?

Isäni on muuttamassa ja kehotti minua katsomaan pääsiäislomani aikana, mitä haluaisin säilyttää. Heitin suuren määrän vanhoja vaatteitani pois jo perjantaina ja tungin jäljelle jääneet kahteen kaappiin – tai no tungin ja tungin, ei niitä järin paljon tarvinnut tunkea. Tänään ennen kun lähden takaisin Helsinkiin ajattelin katsoa loput.

Kävin toissapäivänä vilkaisemassa mitä kirjoja meiltä löytyy etuvarastosta. Kannoin sieltä kymmenkunta numeroa belgialaisen Hergén piirtämiä Tintin seikkailuja sisälle. Kun olin vielä ala-asteella, Tintti oli yksi ehdottomia suosikkisarjakuvahahmojani. Luin uudestaan pari numeroa - puolittain kai nostalgian takia puolittain mielenkiinnosta. En muista mihin silloin olin kiinnittänyt huomiota, mutta nyt niitä lukee kyllä ihan eri silmällä ja kiinnittää hyvin erilaisiin asioihin huomiota.

Erityisesti Kuningas Ottokarin valtikka näin vanhemmalla iällä oli vallan toinen kirja kun lapsena. Lapsena en pitänyt siitä yhtään – se oli kauhean tylsä. Nyt siitä löytyy yllättävän paljon sisältöä ja viittauksia sekä historiaan että politiikkaan. Kuningas Ottokarin valtikan julkaistiin 1939. Hergé siis piirsi sitä vuonna 1938. Pintapuolisesti luettunahan Tintit ovat puhtoisia seikkailutarinoita, kylläkin ajoittain ronskilla huumorilla höystettynä sellaisia. Kuningas Ottokarin valtikka on kuitenkin selvästi poliittinen kannanotto.

Lienee syytä hieman valottaa juonta Kuningas Ottokarin valtikassa. Tintti onnistuu sotkeutumaan Syldavian ja Bordurian väliseen valtakahnaukseen. Molemmat maat sijaitsevat Balkanin niemimaalla mutta ovat muuten täysin fiktiivisiä valtioita. Tätä taustaa vasten Syldavia kuulostaa kovasta Serbialta ja Borduria Bosnialta olkoonkin, että rivien välit puhuvat jostain aivan muusta. Bordundia yrittää vallata Syldavian ovelan salajuonen avulla – varastamalla Syndavian kuninkaalta Muskar XII:sta hänen vallan symbolinaan olevan valtikan. Syldavian lain pykälän mukaan kuningas, joka kadottaa valtikkansa, ei voi hallita maata. Kuningasta vastaan onkin punottu laaja salaliitto, jossa on mukana hänen lähimpiä avustajiaan. Tintti onnistuu kuin onnistuukin pelastamaan Muskar XII salaliiton syöveristä.

Ehkäpä kiinnostavin yksittäinen yksityiskohta oli suunnitelmallinen propaganda ja viittauksen salamasotaan. Borduria oli suunnitellut tarkoin, mitä asiasta tiedotetaan ulkomaailmalla. Ensimmäisten vallattavien kohteiden joukossa oli radioasema. Edelleen Borduria suunnitteli tunkeutuvansa maahan moottoroiduilla joukoilla vapauttamaan maan "Muskar XII:n hirmuvallasta". Taustalla, Bordurian motiiveina olivat tietysti historian vääryydet.

Salamasodalle tyypillinen nopea moottoroitujen joukkojen hyödyntäminen ja propaganda olivat tyypillisiä toiselle maailmansodalle ja erityisesti Saksalla, ei ensimmäiselle maailmansodalle eikä etenkään Balkanin niemimaalle.

Löysin pikaisella google-haulla hyvän lyhyehkö artikkelin Tintistä ja Hergéstä: http://www2.valitutpalat.fi/p333265.html. Kiinnostava pikku yksityiskohta, oli että Hergé kertoi sarjakuvissaan omasta elämästään. Valtaosa hahmoista on karikatyyrejä hänen tuntemistaan ihmistä.

Sopii huomata myös, että Hergé kaveerasi II maailmansodan alla fasistien kanssa ja oli vähällä päätyä tästä syystä vankilaan sodan loputtua fasistien kukistumiseen (emt.). Tämä muistaen sopii miettiä, missä määrin Belgian valloittanut Saksa vastaa Borduriaa, Syldavia Belgiaa ja Muskar XII:n Belgian silloista ilmeisen huonosti asioiden todellisesti tilasta selvillä ollutta kuningasta Leopold III:a. Vastoin kuin Syldaviaa ja Muskar XII:sta Belgiaa ja Leopold III:a pelastamaan ei löytynyt urheaa lehtimiestä

Google löysi myös kiinnostavat ranskankielisen artikkelin teoksesta. Valitettavasti ranskan kielen taitoni ovat sen verran onnettomat (vajaan yhden kurssin perusteella), etten suurinta osaa artikkelista ymmärtänyt.

Se artikkelista selvisi, että arveluni artikkelin poliittisista kytköksistä pitänevät paikkansa tai ainakin osuvat aika lähelle oikeaa. Esimerkiksi pääpahiksen nimi, Müsstler lienee synteesi Mussoliinista ja Hitleristä. Artikkeli vahvisti epäilyni siitä, että Burduria voisi hyvinkin vastata symbolisesti natsi-Saksaa vaikkakaan tästä ei valinne yksimielisyyttä: "La Bordurie va tenter d'annexer la Syldavie avec l'aide d'un certain Müsstler (p 53). Ce nom est une synthèse de Mussolini et de Hitler, et ses méthodes évoquent très largement celles du dictateur allemand. D'autres références permettent d'ailleurs d'identifier les Bordures aux nazis : les noms, les uniformes, les avions, mais aussi la technique du prise de pouvoir qui consiste à infiltrer la Syldavie grâce à une Garde d'acier." (En uskaltaudu suomentamaan pätkää, koska osaan ranskaa sen verran huonosti.)

Edelleen, sikäli kuin ymmärrän, myös artikkeli vihjaa siihen, että Syldavia olisi Belgia: "Grâce au royaume de Syldavie, cette Belgique déguisée en pays slave, Hergé va pouvoir intégrer à son histoire les éléments qui l'intéressent tout en se donnant les moyens de styliser l'événement et d'échapper au didactisme."

Valitettavasti artikkelissa ei – sikäli kuin ymmärrän – spekuloida sitä, onko Syndavian kuningas Muskar XII:n esikuvana Belgian silloinen kuningas Leopold III. Ehkä se oli jätetty pois jo pelkästään siksikin, että Belgia on edelleen kuningaskunta, jossa sopii olla hieman varovainen sen suhteen, mitä sanoo kuninkaallisista. Edelleen kiinnostavalla tavalla jää auki Hergé todellinen suhtautuminen fasisteihin ja Hitleriin. Hergéhän itse oli sodan aikana fasistien puolella. Nämä taas esiintyvät sarjakuvassa enemmin pahiksina. Käänsikö Hergé takkinsa, mitä tulee politiikkaan? Ehkäpä hän ajautui vain sattumalta fasistien seuraan eikä kääntänyt näille selkäänsä, koska he takasivat hänelle hyvän ja turvallisen aseman sodan aikana? Asian selvittäminen vaatisi jonkin Hergé elämänkerran lukemista. Jaksaisinkohan...

Iltalehden ilosanomaa

Olin tänään käytyäni laskettelemassa Tahkolla niin väsynyt, että tulin pitkästä aikaa lukeneeksi Iltalehden. Iltalehden journalismi on keskimäärin sen verran äkkimakeaa ja populistista, etten siihen useinkaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa kykene

Tunnustan syntini: IL ei suinkaan ollut ainoa roskalehti, jonka sivuja olen pääsiäislomani aikana tullut käännelleeksi. Tuntemani häpeä laajenee kanssahäpeäksi, kun mietin kuinka moni muu suomalainen on hairahtunut roskalehtien pariin tänäkin viikonloppuna.

Jotakin yhteiskunnastamme täytyy kertoa se, että juorulehti Seiskassa saattaa olla jopa yli 200 sivua, mikä lienee keskimääräisen yläasteen tai lukion oppikirjan laajuus. Seiskan levikkiä lasketaan sadoissa tuhansissa, oppikirjan kymmenissä. Seiskaa luetaan niin yhtälailla viisitoista kesäisenä kuin kolmikymppisenä ja vielä kiikkustuolissa, oppikirjoihin ei kosketakaan kokeen jälkeen.

Pieni katsaus Iltalehden pääsiäistarjontaan lienee paikallaan synninpäästönä hairahdukselleni.

TeliaSoneran pornorahat

IL 26.3.2005 uutisoi, että TeliaSonera ansaitsee pornolla 1,6 miljardia kruuna eli 175 milj. euroa. Tarkemmin sanoen näin väittää muuan ruotsalainen, jonka nimen jätän tässä mainitsematta häveliäisyyttäni. Hänen laskujensa perustana oli – mitä ilmeisemmin hatusta heitetty – arvio, jonka mukaan 20% laajakaistayhteyksillä ladattavasta materiaalista on pornoa.

Ilmeisesti pitäisi ajatella, että jos netissä ei olisi bitin bittiä pornoa, TeliaSonera nettoaisi 20% vähemmän. Tai sitten ei: Valistunut lukija saattaisi kuvitella 1,6 miljardin kruunun olevan 20% TeliaSoneran liikevaihdosta – tai voitoista. Näin ei ole! TeliaSonera lähteen mukaan 1,6 GKr on nimittäin 2 % TeliaSoneran liikevaihdosta. Edelleen yli 500 miljoonan euron liikevoitto kuulostaa epäuskottavalta. En vanno mutta muistelen, että TeliaSonera ei tehnyt järin suuria voittoja tänä vuonna paitsi ehkä enintään omistajilleen – osinkoahan voidaan maksaa vaikka velkaa ottamalla.

Ehkäpä ruotsalaisarvion logiikan kummallisuus perustuu jollain kierolla tavalla siihen, että TeliaSonera netonnee merkittävimmän osan tuloksestaan liikemaailman tietoliikenteestä – ei yksityisillä laajakaistayhteyksillä. Tämä on pelkkää spekulaatiota, sillä IL:n jutussa ei puhuta halaistua sanaa yritysmaailman osuudesta Teliasoneran "pornorahoista".

Sen lisäksi, että juttu oli hyvä esimerkki IL:n julkaisemien argumenttien tasosta, se oli surullinen muistus siitä, miksi en lue iltalehteä. Mitä saadaan kun tilastot, päättelykyvyttömyys, lehtimiesfantasiat ja moralismi kohtaavat? Tutkiva iltapäivälehti journalismi!

Tosin suoraan sanottuna se ei vetänyt vertoja seuraavalla jutulle, joka oli kylläkin kohtuullisen hyvin kirjoitettu, mutta kokoaukeaman jutun aiheena surullinen esimerkki kansakunnan henkisestä tilasta.

Muistokynttilöitä

Kansakunta suree! Ken "Kentsu" Ojalan jäi raitiovaunun alle (Salatut elämät, 11.3.2005).

MTV3:n fiktiivisen hahmon, Kentsun onnettomuus tuotti enemmän surua kuin Konginkankaan bussionnettomuuden yksivuotismuistelo. Konginkankaalle oli ilmestynyt vain yksi muistokynttilä siinä, missä Kentsun fiktiivinen turma tuotti lukuisia kynttilöitä heti seuraavana päivän.

Loistava mittari: Kynttilä! Tulee varmasti halvemmaksi kuin esimerkiksi puhelingalluppi. Sen kun menee katsomaan montako surukynttilää on ilmestynyt -- onnettomuus paikalle.

Mediatutkija Veijo Hietasen kommentit toivat juttuun ripauksen asiantuntevuutta. Juttu kuitenkin säilytti erinomaisen hyvin pinnallisuutensa. Jutun sävy huvitti: Ikään kuin toimittaja olisi kokenut velvollisuudekseen lohduttaa Kentsun onnettomuutta surreita lukijoita. Se on normaalia. Täysin normaalia. Ihmiset ovat kokeneet ennenkin surua ja onnellisuutta median tuottamien tarinoiden kautta ja niiden siivittämänä.

Niinpä niin. Ihminen on tarinoivat eläin, elää tarinoissaan. Voi vaan miettiä mitä tarinaa eli se mies, joka päätyi roikkumaan pää alaspäin lahkeestaan parvekkeelta. IL:n mukaan mies oli yrittänyt kiivetä (ex?)tyttöystävänsä parvekkeelle huonolla menestyksellä. Ellei hän olisi selvinnyt, olisi sietänyt päästä Darwinin ennätysten kirjaan. Tragikoomisuudessaan verraton tapa kuolla: roikkua lahkeestaan kännissä (ex?)tyttöystävänsä parvekkeesta. (Olenko nyt liian ivallinen?)

Ahdasmielisyyttä ruotsista

Voin vain hämmästellä, miten suuren arvon IL antaa toljailuille rakkaassaa naapurimaassamme Ruotsissa. IL yllättää ja kertoo, että ruotsissa ollaan kovin ahdasmielisiä homo- ja biseksuaaleja kohtaan.

Vääränlaisen seksuaalisen vakaumuksen paljastaminen vanhemmilleen on johtanut jopa pahoinpitelyihin henkisestä väkivallasta puhumattakaan. Naapurilintukodon äidit ovat erityisen innokkaita vääränlaisesta seksuaalisuutta edustavan lapsirukkansa eristämisestä ja kurittamisessa.

Suomessa ei kuulemma ole ollut tapauksia, jossa toinen vanhemmista olisi pahoinpidellyt homoutensa tunnustaneen lapsensa.

Mitä, mitä, mitä? Ollaanko ruotsissa ahdasmielisempiä? Ei tästä sellaista johtopäätöstä voine vetää. Ehkäpä syy on se, että suomessa lapset eivät järin auliisti kerro vanhemmilleen seksiseikkailuistaan ja –intohimoistaan? Ainakaan itse en voisi kuvitella, että olisin halunnut kertoa vanhemmilleni homoudestani yhtään sen enempää kuin heteroudestanikaan. Seksuaalisuutteni ei mielestäni kuulu heille. Ilmeisesti ruotsissa ajatellaan toisin?

Iltalehti ei puhu halaistua sanaa tästä mahdollisesta syystä po. eroon.

Kun oikein muistelin, äitini taisi joskus kannustavasti sanoa, että hänen mielestään on ihan ok, vaikka olisinkin "sellainen poika". Minulla ei nimittäin ollut tyttöystävää yläasteella eikä lukio aikaankaan, enkä ollut juurikaan tytöistä edes puhunut. Olin varsin huvittunut äitini kommentista. (Ehkä ei olisi pitänyt olla.) Syy tyttöystävän uupumisen oli valitettavasti vain se tosiseikka, että olin itseinhoinen nörtti – ei seksuaalinen "epänormaalius". Sääli. Näin heterona noin puolet ihmiskunnan seksuaalisesta viehätysvoimasta menee minulta yli hilseen.

Lyhyt ja pinnallinen ristiriita

Listasin blogini http://www.blogilista.fi:hin. Siinä ohessa tulin lueskelleeksi muiden blogeja. Yllätyin, hieman. Suuri osa blogikirjauksista oli kappaleen tai kahden mittaisia. Melkoinen kontrasti: omanihan ovat olleet enemmin sivun tai kahden mittaisia.

Kahden kappaleen mittainen kirjaus tuntuisi minusta lähinnä lyhytjänteiseltä ja pinnalliselta. Jos minulla ei olisi sen enempää sanottavaa, harkitsisin kahdesta viitsinkö edes kirjoittaa. En tällä halua mitenkään paheksua tai moralisoida niitä, jotka haluavat kirjoittaa lyhyesti ja usein, pohdiskelen lähinnä vain omaan tyyliäni.

Lienen kummajainen pitkine teksteineni. Suoraan sanottuna en edes halua tietää, jaksaako kukaan lukea näitä vai onko lyhytjännitteinen ja pinnallinen nettikulttuuri vienyt voiton. Itse nimittäin olen netin käytön suhteen ehdottoman pinnallinen ja lyhytjännitteinen.

En jaksa nähdä vaivaa ja keskittyä. RSS-syötteet ovat taivaan lahja: Minun ei tarvitse selata uutislähteiden sivuja läpi (lisää tietoa RSS-syötteistä ks. esim Ylen sivut). Voin selata nopeasti otsikoita ja jos ei kiinnosta siirryn seuraavaan uutispalveluun. Katson mieluummin videoita kuin luen pitkiä syvälisiä nettikolumneja, joita kyllä luen mutta vain harvoin.

Olen siis juuri sellainen ihminen, jollaisen en odota lukevan blogiani juuri paria ensimmäistä kappaletta pidemmälle vaikka aiheet ehkä muuten kiinnostaisivatkin.

Ainakin luulen niin, ja jo se on hyvä syy olla ottamatta selvää lukeeko kukaan tätäkään tekstiä.

En kyttää. Sivulla ei tietääkseni ole mitään ohjelmaa, joka paljastaisi onko joku käynyt lukemassa tämän tekstin – paitsi että voitte paljastaa itsenne. Jätin nimittäin (toiveikkaasti) kommenttiosion kaikille avoimeksi, koska en enää pääse vieraskirjani ylläpitoon. Freebokin mukaan käyttäjätunnustani ei enää ole olemassa. Vieraskirja kuitenkin olla möllöttää verkossa, en voi poistaa sitä, en voi muuttaa sitä. Pitäisi lähettää spostia Freebokin ylläpitoon.

Tv-uutisten tähdet

Tulin törmänneeksi ensimmäistä kertaa MTV3:n kymmenen uutisten kello 21:n mainokseen. En todellakaan katso usein televisiota, mutta nyt kun olen viettämässä pääsiäistäni täällä Savossa tv sattui olemaan otolliseen aikaan auki. Erityisesti dramaattinen kamera zoomauksen ääniefekti oli tipauttaa minut sohvalta – olisivat jättäneet edes sen osan muotiuutisformaatista rapakon pahemmalle puolelle mutta ei.

Siinä, että uutiset – erityisesti mainoskanavien uutiset – rakennetaan tarkasti draaman lainalaisuuksia noudattaen, ei ole mitään uutta. Tämä viihteen edistysaskel - mutisten muodon lipuminen yhä lähemmäksi mitä tahansa halvalla tuotettua jännityssarjaa, yllättää joka kerta.

Nyt kun MTV3 on tuonut suomalaiseen uutismaisemaan, sekä "tämän päivän jaksossa X tapaa Y:n ja A riitaantuu B:n kanssa" -tyyliset etukäteismainostukset että lyhyet uteliaisuutta kiihottavat juonipaljastukset uutisten alkutunnarin aikana, odotan enää alkutekstejä, joissa kerrotaan, kuka on tänään uutisten pääosissa ja kuka sivuosissa – jos mahdollista englanniksi:

Today in the news
Starring
....Ishenbai Kadyrbekovin
....Juhani Salonius,
[...]
Co-starring
....Presidentti Akajevin,
....Vladimir Putin,
....Nils Gustafsson
[...]

Ja niin edelleen.

Lienen ristiriitainen? Luen lyhyitä juttuja ja kirjoitan pitkiä, olen suhteellisen lyhyt jännitteinen netin käyttäjän ja halveksin median alati kasvavaa pinnallisuutta.

Ristiriitaisuus kunniaan!

Meri sisälläni - ajatuksia eutanasiasta

Päätin siirtyä toiseen blogisoftaan, koska DiaryLand toimi varsin kankeasti. Tämä on nyt ensimmäinen kirjoitus tähän blogiin. Siirrän vielä joitakin tekstejäni tänne käsipelillä, ettei blogi näyttäisi turhan tyhjältä.

Enpä ole näemmä kirjoittanut taaskaan aikoihin. Se selittyy pitkälti sillä, etten ole vain ennättänyt. Savolaisen Osakunnan isännyys on tuottanut uskomattoman paljon töitä. Etenkin helmikuu oli hyvin ohjelman täyteinen. Silloin oli Savolaisen Osakunnan 100-vuotisvuosijuhla. Jatkoilla oli porukkaa noin 300 ja sillikselläkin, seuraavana aamuna noin 130.

Nyt aivan viimeaikoina olen kirjoittanut ahkerasti graduani. Se onkin edennyt kohtuullista vauhtia. Graduohjaajani ei ole vaan vielä ennättänyt kommentoida kokoon parsimiani pätkiä. Toivottavasti kysymys on vain kiireestä.

Käytettävissäni ollutta aikaa ei ainakaan ole lisännyt se, että aloin jälleen seurustelemaan. Mistä pääsenkin näppärällä aasin sillalla aiheeseen, mistä minun piti kirjoittaa, eutanasiaan. Kävimme eilen, minä ja tyttöystäväni Anni siis, katsomassa kehutun Meri sisälläni -elokuvan.

Sivusto http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/mn/mar_adentro.htm tiivistää juonen oikein mainiosti:

"Meri sisälläni on espanjalaisen Alejandro Amenábarin ohjaama tositapahtumiin perustuva elokuva Ramón Sampedrosta, jonka kaikki raajat ovat olleet halvaantuneina lähes 30 vuotta. Hän on elänyt suurimman osan elämästään sängyssä perheensä ja ystäviensä huolehdittavana. Ramónin ainoa toive on kuolla, mutta hän ei pysty siihen ilman apua. Koska yhteiskunnan on vaikeampi hyväksyä armomurhaa kuin monien hänen läheistensä, joutuu hän taistelemaan oikeudestaan kuolla."

Meri sisälläni oli ja on niitä harvoja elokuvia, joita katsoessani olen löytänyt palan kurkustani. Elokuva puhuu aika selvästi eutanasian puolesta, mutta edukseen se ei paukuta sanomaansa vasaralla. Ramón Sampedrosta on tehty hymyilevä ja rauhallinen. Hän ei huou itseinhoa tai katkeruutta – hän haluaa vain ihmisarvoisen elämän – ja kun se on mahdotonta, edes ihmisarvoisen kuoleman.

Elokuvan teema "elämä on oikeus, ei velvollisuus" ei sinänsä ollut pala kurkussa, vaan se, että elokuva oudolla tavalla vahvisti viimeaikaiset ajatukseni.

Ajattelen aika usein kaiken uudestaan. Tarkastan, olenko todella valmis sitoutumaan siihen maailmankuvaan, jonka olen valinnut. Olenko ollut itselleni rehellinen. Viime viikon aikana minua on askarruttanut juuri eutanasia ja kysymys elämän arvosta.

Elämä ei ole oikeus eikä se ole velvollisuus. Eläminen on sekä oikeus että velvollisuus – eläminen itse, yksin. En tarkoita elämistä elämän vuoksi, mahdollisesti vain siksi että elämä ja eläminen sekoitetaan keskenään. Elämän ja elämisen välillä on selvä ero, mutta usein ero jää huomaamatta.

Elämä on ainostaan elämisen edellytys. Se ei ole mikään erityinen arvo – ei erityisen arvokas. Elämä on sanalla sanoen tiettyjen kemiallisten yhdisteiden reaktioita – jatkuvaa muuntumisia muodosta toiseen. Se on täysin materiaalista ja sellaisenaan jokseenkin merkityksetöntä. Elämäni arvo on vastannee noin 75 kiloa vetyä, hiiltä, happea, rautaa – mistä nyt sitten koostunkaan. (Kapitalisti lisäisi päälle brändini arvon, joka on toivoakseni huomattavasti suurempi, minä en tee niin.)

Elämiseni arvo on mittaamaton. Eläminen on aktiivinen prosessi, joka koostuu vapauksista, velvollisuuksita, mahdollisuuksista, ajatuksista, tunteista, mielettömyyksistä, älyllisyydestä – kaikesta sellaisesta, mistä emme oikein tiedä mitä se on – emmekä ehkä koskaan tule tietämäänkään.

Nähnette eron.

Eutanasia päättää elämän mutta se on vain yksi tapa elää. Sanalla sanoen: Elämänsä päättäminen on elämistä – äärirajoilla. Sikäli kuin eutanasia on todella oma valinta, siinä määrin kuin se on omaa elämää, se on täysin oikeutettu. Tämä on analogista itsemurhan kanssa: Itsemurha on täysin hyväksyttävissä, itsemurhaan kannustaminen saati siihen pakottaminen ei ole.

Meri sisälläni oli silmissäni elokuva elämästä vailla elämistä; vailla päätöksiä, joita olisi halunnut tehdä ja vapauksia, jotka olisi halunnut elää. Se vahvisti sitä, että elämä vailla elämistä ei ole minkään arvoista.

Kysymys on viimekädessä siitä, mitä haluaa elää – ja osaa. Ramón ei halunnut eikä osannut elää sitä elämää, joka olisi ollut hänelle mahdollista neliraajahalvaantuneenakin. Elokuvan piispa halusi – ja osasi. Eikö siis Ramónkin olisi voinut oppia nauttimaan elämästään edes siinä määrin, ettei olisi halunnut vain kuolla?

Varmasti olisi voinut mutta olisiko hänen pitänyt. Ei tässä siitä ole kysymys vaan siitä, minkä arvon haluamme antaa ihmisen tahdolle päättää mihin sopeutuu, mistä osasta minäänsä luopuu. Ja edelleen yleistäen kysymys on siitä, tulisiko ihmiset opettaa elämään kuhunkin tilanteeseen sopivalla tavalla?

Toistan: Elämä sinänsä ei ole elämistä, siitä päättäminen ja jopa sen päättäminen on. Elämä ei ole vapaata tai kahlittua. Se vain on. Ainoastaan elämistämme voi luonnehtia vapaaksi tai kahlituksi. Elämisen sopeuttaminen elämän itseisarvon vuoksi – on yksinkertaisesti mieletöntä! Se olisi silkkaa elämisen pilkkaa.

Emmehän halua, että ihmiset oppisivat ja tottuisivat elämään muutaman harvan valtiaan orjina, vaikka se epäilemättä olisi mahdollista. Jos haluaa olla vapaa, tuskinpa kenelläkään on oikeutta tulla sanomaan "sinun pitää luopua halustasi olla vapaa". Jos haluaa kuolla, koska kokee elämisen arvottomaksi, en usko kenelläkään olevan yhtään sen enempää oikeutta vaatia luopumaan haluista ja ne aiheuttavista ikävistä kokemuksistasi.