Ostin heräteostoksena joululahjakauppoja kiertäessäni Noam Chomskyn Ideologia ja valta I:n. Vastoin kuin kielioppi teoretisointi Chomskyn poliittis-ideologiset tekstit ovat järjestään olleet todella helppoa luettavaa. Syykin on ilmeinen: Chomsky suuntaa tekstinsä potentiaaliselle vastarinnalle – ei eliitille. Hän pyrkii siihen, että hänen tekstejään pystyvät lukemaan ja ymmärtämään hekin, joilla ei ole akateemista koulutusta.
Itse pidän Chomskyn tekstejä hieman liian optimistisina ja siksi vainoharhaisina. Hän tuntuu olettavan "pahan" johtuvan pahantahtoisten pääoman kaitsijoiden ja muun erityisesti taloudellisen – mutta myös poliittisen – eliitin ilkeistä juonista. On varmasti olemassa Chomskyn olettamia "superpahiksikia", jotka kyykyttävät vain harrastuksen ja huvin vuoksi köyhiä ja vähäosaisia, mutta tuskinpa heitä on mitenkään merkittävää määrää selittämään Chomskyn havaintoja, esimerkiksi sitä, että USA:n hallitus on tullut järjestelmällisesti vastustaneeksi demokraattisia kansalaisten hyvinvoinnin kasvattamiseen tähtääviä hallituksia.
Esimerkkeinä Chomsky esittää Dominikaanisen tasavallan, jossa ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin Boschin valtakausi jatkui 9 kuukautta, kunnes sotilasvallankaappaus korjasi asiat ennalleen. Toinen esimerkki voisi olla El Salvador, missä hallitus yritti parantaa intiaanien asemaa ja jakoi heille maata maanviljelemistä varten. Yhdysvallat tuki terroria, jolla intiaanit ajettiin pois maaplänteiltään. Kolmas esimerkki voisi olla Filippiinit ja Itä-Timor, josta vaiettiin hyvin pitkään länsimedioissa ja kun asia nousi otsikoihin, oli jo myöhäistä. Ylipäätään Chomskyn esittämä esimerkkien vyöry on mykistävä ja nopea vilkaisu viitteisiin vakuutti, että esimerkit ovat vieläpä todellisia.
Kysymys on nyt siitä, miten USA:n tosiasiassa demokratian vastainen toiminta on ymmärrettävissä ja selitettävissä. Chomskyn ajatus siitä, että maailmaa pyörittää pieni rikkaiden pääoman haltijoiden ja bisnesmaailman eliitti, ei täysin vakuuta. (Siteeraisin tässä Platonia, mutta valitettavasti Platonin tekstit ovat Helsingissä. Joka tapauksessa) Platon sekä Gorgias-dialogiss että Valtiossa todistelee diktaattorien olevan kaikista vähiten vapaita, koska he joutuva palvelemaan – tahtoivat tai eivät – fiktiota vallasta ja hallitsemisesta. Näin ajattelen myös olevan pitkälti talousmaailman eliitin tilan: he joutuvat – tahtoivat tai eivät – seuraamaan tiettyä fiktiota rikkaudesta ja talouden pyörittämisestä. He palvelevat koneita ja tavaroita, eivätkä ne jätä tilaa pahantahtoisuudelle – teknologia, tavarat ja edistyminen ovat korvanneet vapaan tahdon.
"kohde auton vasemmalla puolella" "selvä" "tulita"
Ajatuksen selventämiseksi referoin muistaakseni Persianlahden sodasta tehtyä videota. Oli yö. Videossa näkyi jonkin tehokkaan tykin tähtäin näyttö ja ääniraidalla kuuluivat sotilaan ja komentokeskuksen välinen keskustelu. Ilmeisesti komentokeskus näki saman kuvan. Tähtäimessä näkyi sinisiä hahmoja, auto ja puro. Ilmeisesti taustalla oli peltoa. Komentokeskuksesta annettiin käsky tulittaa: "kohde auton vasemmalla puolella" "selvä" "tulita". Tähtäimessä välähtää muutama valopallo. Kohteella ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. Seuraava kohde on toisella puolella autoa – sama proseduuri. Kolmas piiloutuu auton taakse. Komentokeskus kertoo, että kolmas kohde on auton takana ja kehottaa tulittamaan autoa. Sotilas tottelee. Auto lentää ilmaan ja ilmeisesti kolmas kohde auton mukana.
Huomattavaa esimerkissä on, että ihmisistä puhutaan kohteina. Heille ei anneta edes sitä inhimillisyyttä, minkä termi "vihollinen" olisi suonut. Järjestelmä toi mieleen videopelin. Peliohjeet kuuluvat radiosta, pelaaja – sotilas – ohjaa täysin mekaanisesti, ajattelematta tähtäimen oikeaan kohtaan ja painaa nappia. Kaikki tapahtuu kauniisti ja steriilisti, verta ei näy, vain kivoja valopalloja sinimustaa taustaa vasten ja kuvaruudulla kaatuvia sinivalkoisia hahmoja. Periaatteessa kuka tahansa pystyisi painamaan nappia sen suuremmin asiaa ajattelematta ja tuntematta siitä moraalista tuskaa: tähän jenkkiarmeija on juuri pyrkinyt. Kun sotilaat eivät joudu kohtaamaan toimiensa seurauksia, moraalisia ongelmia ei juurikaan synny, eikä siten monia muitakaan ongelmia.
Sama mekaanisuus koskee myös Chomskyn demonisoimaa jenkkihallitusta ja talousmaailman eliittiä. Aikojen saatossa, kenenkään välttämättä tietoisesti pyrkimättä siihen, USA:an on rakentunut yllä kuvaamani tilanteen kaltainen peli. Pelin pelaajat ja siitä kärsivät eivät joudu koskaan kohtaamaan toisiaan. Pelaajat saavat palkkion siitä, että tottelevat – konetta. Pelin ohjaajat eivät keskimäärin hahmota kokonaisuutta eivätkä tajua mitä tekevät, sillä he ovat vielä kauempana "kohteesta". Informaatiota on yksinkertaisesti liikaa, se on liian yksityiskohtaista ja sen avaaminen vaatisi liian paljon aikaa. On helpompi tulkita raportteja kaavamaisen välinpitämättömästi ja poimia niistä muutamia muka tärkeitä yksityiskohtia ja toimia kuten on aina ennekin toimittu.
Kokonaisuutta ei voi saavuttaa?
Otan havainnollisen esimerkin: Ajatellaan että hallituksen (en tässä määrittele tarkasti minkä maan hallituksesta on kyse) alaisessa viestintä virastossa on jokaisella johtajalla on 20 alaista. Yhteensä alaisia on 100. Periaatteessa näyttää siltä, että tilanne on inhimillinen. Sanotaan että jokainen alainen tekee tunnollisesti työtään ja yrittää pyyteettömästi seurata maailman ja kotimaan tapahtumia sekä analysoida niitä. Jokainen kirjoittaa johtajalleen keskimäärin sivumittaisen referaatin päivässä ja sekä yhden pidemmän 30 sivun mittaisen raportin kuukaudessa. Kymmenen sivun raportti on kirjoitettu kohtuullisella akateemisella, harmaalla kielellä ja ne sisältävät paljon täsmällistä kvantitatiivista tietoa. 30 sivun raportit toimitetaan myös muille esimiehille.
Tässä fiktiivisessä tapauksessa esimies saa luettavakseen 3600 (1*20*30+100*30) sivua raportteja ja sähköposti viestintää kuukaudessa. Koska sivumäärä on järjetön, oletetaan että alaiset ovat hieman laiskempia ja toimittavat vain puolet tuosta teksti määrätä. Edelleen sivuja on 1850, mikä kaiken muun työn ohessa on melkoinen urakka etenkin, jos haluaa hahmottaa kokonaisuuden numeroiden takaa. Alaisilla on riittävästi tekemistä omassa pienessä leikkilaatikossaan. On turha edes kuvitella, että he pyrkisivät vakavasti rakentamaan hyvää kokonaiskuvaa. Enemmin he etsivät tiedostamattaan todisteita omille hypoteeseilleen ja arvailuilleen kaikkea muuta kuin avoimin mielin.
Kokonaisuuden hahmottamiseen on kaikenmaailman komiteoita ja työryhmiä. Ongelma on siinä, että vaatii suurta rohkeutta tuottaa jotain sellaista mikä eroaa huomattavasti kaikesta aikaisemmin tehdyistä johtopäätöksistä.
Pointtini on, että muutos vie aikansa. Kukaan ei varsinaisesti ole syypää siihen, että se tapahtuu hitaasti ja että usein kehitys vie "väärään suuntaan". Tosiasia on, että osana suurta koneistoa, vapaan tahdon osuus on huomattavasti pienempi kuin toivomme – ja sen osuutta entisestään pienentää suurille koneistolle tyypillinen taipumus tuottaa välinpitämättömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää kokonaisuus.
Tästä näkökulmasta Chomskyn kuvailema demoni on erikoistuminen, tiukka pitäytyminen omalla pienellä leikkilaatikolla, äärimmilleen viritetty individualismi ja haluttomuus keskustella kriittisesti teknologiasta (kuten Heidegger siitä haluaisi keskusteltavan).
Palatakseni vielä hetkeksi Persianlahden sota esimerkkiin: Talouseliitti vastaa sotilasta joka istuu puikkojen takana, talouden tunnusluvut vastaavat tähtäinnäyttöä ja aikojen saatossa rakentunut koneisto komentokeskusta. Talouseliitti tottelee konetta, koska sille ei ole opetettu ainuttakaan oman toiminnan arviointi tapaa, joka asettaisi koneen käskyvallan kyseenalaiseksi. Samaan tapaa sotilaan on itse oivallettava sellainen tapa mitata oman toiminnan hyvyyttä, joka sallii kapinoida ylempää valtaa vastaan. Hänen on ratkaistava, kuinka hän kapinoinnin jälkeen voi ajatella rakastavansa ja palvelevansa lähimmäisiään, joita hän sodassa puolustaa - muka. Hänen on keksittävä, ettei ansiokas palvelus sekä siitä saadut mitalit ja ylennykset, ole kaikki kaikessa.
