Valvontakamera makuuhuoneessani

Jos kirjoittaisin yksinomaan siitä, mitä olen minäkin päivänä tehnyt, päiväkirja muodostuisi tuhottoman tylsäksi. Tänään nukuin kolmeen ja sen jälkeen olen lukenut hesarin, käynyt kaupassa ja jutellut parin osakunta tutun kanssa, joihin törmäsin sattumalta kauppaan meno matkalla. Nukkumaan menin kuudelta aamulla, mikä selittänee sen, että heräsin varsin myöhään. Lisäksi olen harkinnut lenkille lähtemistä ja päivittänyt Hovimestarin päivällisen -kotisivuja.

Siinä tämä päivä. Olisi ollut varmasti tylsää, ellen olisi kaiken tämän ohessa ajatellut.

Mihin helsinki tarvitse uusia asuin alueita

Riitta Snäll ihmettelee mielipide kirjoituksessa, mihin Helsinki tarvitsee uusia asuinalueita. Hän on havainnut, että muuttoluvut ovat laskemaan päin. Lisäksi hän arvioi kehityksen jatkuvan asukasystävillisempien naapurikuntien takia.

Mielipide kirjoitus on erinomainen esimerkki heikosta argumentaatiosta. Paneudun siihen siksi hetkeksi.

Riitta Snäll päättelee virheellisesti tosiasioista "asukasluku on vähentynyt viimevuonna" normiin "asuintalojen lisärakentaminen ei ole tarpeen". Hienostelija voisi kutsua tätä naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Lisäksi hän päättelee virheellisesti, että nykyinen asioiden tila tulee vallitsemaan myös tulevaisuudesta. Tai oikeastaan hän ei päättele vaan väittää, eikä perustele. Helsinki ei mitä luultavammin purematta niele ajatusta siitä, että naapuruskunnat ovat auttamatta asukasystävällisempiä.

Mihin lisäasuinalueita sitten tarvitaan? Oletan, että Helsinki hamuaa itselleen lisää veronmaksajia. Yksi syy, miksi potenttiaalinen Helsinkiläinen ei muuta Helsinkiin, on se, ettei täällä ole asuntoja ja jos vaikka onkin, niin ne ovat tuhottoman kalliita. Tässä on enemmän kuin puolet totta. Pääkaupunki seudulle muuttajilla on siten ainakin kaksi hyvää syytä muuttaa asukasystävällisempiin lähikuntiin.

Jos Helsinki haluaa vaikuttaa tähän asioiden tilaan, sen ei ainakaan kannata tyytyä vallitsevaan asuntotilanteeseen kuten Riitta Snäll vaatii, vaan nimen omaan kaavoittaa lisää asuinalueita. Jos Helsinki ei niin tee, sen maine kalliina asuinkuntana, josta kaiken muun pahan lisäksi on tosi vaikea saada asuntoa, ei muutu ja täten Helsinki varmistaisi sen ettei asukasluku pääse kasvamaan. Tätä Helsinki ei varmasti halua, joten jotopäätös on, ette Snällin vaatimus on mielletön ja kysymys asuinaluiden tarpeellisuudesta itsessään osoittaa että hän on täysin pihalla Helsingin kaavoitus politiikasta ja sen taustalla olevista tekijöistä. Jään odottamaan mielenkiinnolla vaivautuuko kaupunki vastaamaan Snällin mielipiteeseen.

Opiskelijan näkökulmasta uudet asuinalueet tulevat tilauksesta. Tarjonnan lisääntyminen toivonmukaan laskee hintoja tai ainakin estää niitä nousemasta sitä vauhtia kuin ne ovat nousemassa. Kohta puoleen alkanevat jäljeen joka vuotiset jutut tv:ssä ja lehdissä siitä, että kaikille opiskelijoille ei ole löytynyt asuntoa ja että osa joutuu tyytymään opintojensa alussa hätämajoitukseen.

Hyvästit yksityisyydelle?

Tietoturva asiantuntija Jyri Hovila kirjoittaa tietoliikenteen valvonnan lisäämiseen tähtäävästä Eu-direktiivistä (HS 27.8.2004): "[I]nternet palvelun tarjoaja velvoitaan säilyttämään viestliikennetietoja 12-36 kuukauden ajan. Liikenteen sisältöä ei ehdotuksen mukaan tulla valvomaan, vaan rekisteriin tallennettaisiin 'liikenne- ja paikkatiedot sekä näitä tietoja koskevia tilaaja- ja käyttäjätietoja'."

Käytännössä tämä Hovilan mukaan tarkoittaisi mm. sitä, että rekisteristä voitaisiin jälkeen päin nähdä millä WWW-sivuilla henkilö on käynyt ja keneltä hän on saanut sähköpostia.

Jotenkin osaan suhtautua tällaiseen vain hyvin kyynisesti. Perusteitahan moista direktiiviä vastaan on vaikka kuinka:

• Sillä ei oikesti pystytä parantamaan turvallisuutta, mihin diktiivi pyrkii, sillä rikolliset ja terroristi keksivät kyllä keinot kierttää valvoontaa ja huijata viranomaisia. Siten hyöty suhteessa käsittämättömiin kustannuksiin on olematon.*

• Viranomaiset eivät ole täysin luotettavia. Vuotoja sattuu ja tietoja käytetään väärin. Esimerkkejä on vaikka kuinka. Viimeisimpänä tulee mileen Supo ja Sonera -jupakka. Siten jo viranomaisten oikeuksien lisääminen on aina pontiaalisesti loukkaus yksityisyyttä vastaan.*

• Jo valvonta sinänsä loukkaa yksityisyyttä. Jos kyse olisi jostain konkreettisesta, kuten kulun valvonta, direktiivi ei ikinä menisi läpi. Käytännössähän tämä vastaisi tilannetta, jossa jokaiseen asennetaan lähetin, joka kertoo, missä hän on milloinkin ollut ja kenen kanssa hän on päivän aikan jutellut. Se, että tieto on vain viranomaisen käytössä, ei juurikaan muuta tilannetta ja sen tuomittavuutta.

  Suomen perustuslaki käsittääkseni takaa kansalaisille oikeuden yksityisyyteen. Yksityisyyden - esimerkiksi kotirauhan - loukkaaminen on sallittua käsittääkseni vain jos henkilö epäillään rikoksesta. Sikäli kuin internetin käyttö tapahtuu kotirauhan piirissä, myös sen pitäisi kuulua kotirauhan piiriin, eikä se siten kuulu viranomaisille.

*) Hovila esittää tämän argumentin tai saman tapaisin argumentin mielipide kirjoituksessaan.

Palaan kyyniseen suhtautumiseeni. On mielestäni varsin selvää, että direktiivi läpimennessään rikkoo räikeästi yksityisyyttä vastaan. Lisäksi tarkkailu käytännössä vähentäisi yksilönvapautta ja tarjoaisi kasvupohjan sananvapauden rajoittamiselle ja moralismille.

Jos direktiivi menee läpi, se muuttanee samalla tapaamme mieltää yksityisyys. Muutos ei välttämättä ole nopea. Joka tapauksessa meistä tulisi entistä suuremmassa määrin julkisia. Välttämättä siinä ei ole mitään pahaa. Se, että kirjoitan tätä nettipäiväkirjaa on osoitus siitä, että olen valmis tekemään itsestäni asteen verran julkisemman.

En vastusta direktiiviä siksi, että vie minulta aimo siivun yksityisyytä. Päin vastoin, suhtaudun ääri-individualismiin varsin epäluuloisesti ja minusta ei ole paha asia, että ihmiset uskaltautuvat yhä suuremmass määrin tulemaan ulos kuorestaan.

Vastustan direktiiviä:

1. Mielestäni ihmisiä tulisi kannustaa olemaan avoimempia ja kertomaan itsestään enemmän sekä osallistumaan esimerkiksi yhteiskunalliseen päätöksen tekoon ja yhteisistä asioista käytävään diskurssiin. Tällainen direktiivi saattaa ajaa ihmiset puolustamaan entistä tarkemmin yksityisyyttään, jota uhtaan ja joka kyseenalaistetaan jatkuvasti.
2. Tapa ja perusteiden, joilla direktiivi riistää yksityisyyttä, ovat mielestäni väärät. Minulla tulisi olla edes jotain sanavaltaa siihen, miten paljon itsestäni kerron ja kenelle. Tästä ole pitkää askelta yhteiskuntaan jossa valvonta on viety vielä pidemmälle.

Vielä makuhuoneestani ei löydy kameraa, mutta ehkä tulevaisuudessa löytyy. Minähän olen direktiivin ajattelutavan mukaan potenttiaalinen rikollinen, ja voisin - sanontaan nyt - myydä kotonani laittomia aseita tai salaisia tietoja.

Hovila huomauttaa, että Suomessa yksityisyyttä on helppo rajoittaa turvallisuuteen vedoten. Kenen turvallisuuden vuoksi minun pitäisi uhrata yksityisyyttäni? Omani?

Jatkan ajatus leikkiä. Kuinka monta prosenttia makuuhuoneisiin ja kotirauhan alueille asennettavien kameroiden ja mikrofonien pitäisi vähentää rikollisuutta ja terrorismin vaaraa, jotta olisit valmis hyväksymään sen, että myös sinun makuhuoneeseen (ja vessaan) asennetaan valvontakamera? Omasta puolestani vastaan, että prosenteilla ei ole merkitystä, vaan sillä hinnalla mitä joutuisin maksamaan. Vaikka tietoja ei koskaan käytettäisi millään tapaa minua vastaan, vaikka järjestelmä toimisi juuri niinkuin sen pitää ja tiedot pysyisivät niiden hallussa, joilla on niihin oikeus, ja vaikka järjestelä parantaisi merkittävästi turvallisuutta, en silti hyväksyisi sitä. Jatkuva tarkkailu ja valvonta muuttaisi minua tavalla, joka ei miellytä minua.

Minusta tulisi entistä suuremassa määrin osa koneista; osa jonka vioittumista valvotaan tarkoin.

Punatähdet, Taiteiden yö ja Russel

Eilen (25.8.) oli Punatähtien keikka. Punatähdet olivat tehneet ison läjän uusia iskeviä piisejä. Kuulemistani uusista piiseistä

Vorssan manifesti on ehkäpä suosikkini.

Tänään oli Taiteiden yö ja Pyryn muutto. Kävin kahlaamassa Tennispalatsin näyttelyt läpi. Osmo Rauhalan näyttely oli ainoa joka iski. Rauhalalla on ihastuttavan luonnontieteellinen tapa käsitellä ympäristöä ja luontoa koskevia kysymyksiä. Tennispalatsin jälkeen kävin kiertelemässä kirjakaupoissa. Olin vähällä osastaa Foucaultin Archeology of Knowledgen ja Pia Koposen improa käsittelevän kirjan (en muista nimeä). Maltoin mieleni. Kello 21.00 päädyin katsomaan nykytanssai Kiasman eteen. Kymmenen maissa lähdin auttamaan Pyryä hieman epäonnisesti edenneessä muutosta.

Mykistävin näky Taiteiden yönä oli sateen piiskaama Pohjois-Haaga. Pääkatu oli autio ja hiljainen - outo kokemus keskustan ihmispaljouden jälkeen. Sääli ettei siinä ollut mitään, mitä taide näkyisin tarkoittaa. Sateelta puuttui (asetettu) konteksti ja sen myötä kaikki.

Päiväannos filosofiaa

Luin vihdoin Russelin artikkeli "Miksi en ole kristitty". Vielä pari vuotta sitten olisin ollut siitä innoissani. Minulla ei olisi ollut juuri mitään lisättävää Russelin sinänsä napakaan retoriikkaan.

Nyt - en oikein tiedä, miten tekstiin tulisi suhtautua. Siinä on paljon hyvää, mutta samalla se on paikka paikoin sanalla sanoen naiivi.

En tiedä missä määrin Russel tahallaan yleistää, missä määrin tekstissä näkyy 1920-luku ja missä naiivius on tahatonta. Esimerkiksi on hämmentävää, ettei Russell halua erotella kristittyä kirkkoinsituution jäsenenä ja kristittyä yksilönä, subjektina. Russell yleistää todella surutta, eivätkä kaikki yleistykset oikein kestä tarkempaa arviota.

Toinen seikka, mikä minua Russellin tekstissä rasittaa, on se, ettei siinä millään tavalla kyseenalaisteta omia lähtökohtia. Russell tuskin edes huomaa, ettei hänkään lähde aivan tyhjältä pöydältä vailla uskoa mihinkään. Tekstissä tiede asetetaan (loogiselle positivismille tyypilliseen tapaan) epäilyksen yläpuolelle tai sen taakse. Nähdäkseni tieteen etu uskontoihin nähden on se, että se on aina lähtökohtaisesti kyseelaista ja kyseenalaistettua.

"Uskonto perustuu mielestäni ensisijassa ja pääasiallisesti pelkoon. [...] Pelko on koko asian perusta - mystillisen pelko, vajavaisuuden pelko, kuolemanpelko. Pelko on julmuuden äiti, ja siksi ei ole mitään ihmettelemistä, jos julmuus ja uskonto ovat kulkeneet käsi kädessä. [...] Tässä maailmassa alamme nyt vähän ymmärtää asioita ja hiukan tehdä itsemme niiden herraksi tieteen avulla, joka on voimalla painanut tietään askel askeleelta kristillistä uskontoa vastaan, kirkkoja vastaan ja kaikkia vanhoja määräyksiä vastaan. Tiede voi auttaa meitä pääsemään tämän raukkamaisen pelon yli, jossa ihmiskunta on elänyt niin monia sukupolvia."(Russel, Miksi en ole kristitty.)

1. Väite siitä, että uskonto perustuisi pelkoon on sanalla sanoen epäuskottava. Ehkäpä tilanne 1920-luvun Lontoossa oli hyvin erillainen kuin suomessa. Itse ajattelen, että uskonto perustuu traditioon sekä vetoaviin ja puhutteleviin myytteihin/tarinoihin. Pelko on toissijainen motiivi uskomiseen.

2. Russelli ylistämän tieteen voisi samalla tapaa sanoa perustuvat pelkoon: erehtymisen, valheen ja uskomisen pelkoon.

3. Jälkiviisaasti voinee sanoa, ettei tiede ole juurikaan auttanut pääsemään pelkojen yli, päin vastoin se on tuottanut suunnattoman määrän uusia pelkoja, joita ei aikaisemmin olisi osattu edes kuvitella. Nykyisin ihminen osaa pelatä viruksia, terrorismia, ammattirikollisia, ydinsotaa, liikenneonnettomuuksia, tietoturvaa, ylipainoa ja ties vaikka mitä.

Ehkäpä ennätän jossain vaihessa analysoimaan tekstiä ajan ja ajauksen kanssa. Nyt menen nukkumaan.

Markkinaperkeleet tänään 24.8.

Perverssiä: Markkinahenkisissä demokratioissa sana "pakottaa" korvataan yhä useammin sanalla "kannustaa".

Suomessa opiskelijoita kannustetaan nopeampaan valmistumiseen "parantamalla" opintotukea ja rajaamalla opiskeluoikeutta. Saksassa pitkäaikaistyöttömiä kannustetaan työnvastaanottamiseen leikkaamalla sosiaaliturvaa - korjaa: Saksassa ollaan aikeissa kannustaa kansalaisia näin. Kaikki eivät ole vielä täysin vakuuttuneita kannustin järjestelmästä. Onneksi taloustieteilijät tietävät paremmin myös Saksassa kuinka saamattoman rahvaan yksinkertainen mieli toimii.

Tällaisia kannustuspuheita lukiessa tulee mieleen Freud ja se kuinka kaikkialla on todellakin mahdollista nähdä peniksiä (tai lacanlaisittain falloksia). Ainoa ero tässä on kai se, että markkinatalouden-Freud näkee kaikkialla kannustumia ja taloudellisia välttämättömyyksiä.

Vihjaa, älä puhu!

Markkanatalouden demokratioissa näyttää vallitsevan normi, joka kieltää puhumasta ja keskustelemasta ongelmista. Valtion pitää teoillaan vihjata kansalle, mitä se haluaisi heidän tekevän. Konkreettisesti tämä näkyy opiskelijoiden tapauksessa siinä, että valtio valta ei halua panostaa kovinkaan paljon laajamittaiseen opintoneuvontaa, jossa opiskelijaa kannustetaan keskustelemalla oikenlaisiin päätöksiin.

Vihjailu on valtiokoneistosta tehokkaampi keino: Kai se opiskelija tajuaa valmistua, jos vähän vilautetaan lainan lyhyennys mahdollisuus -porkkanaa tai opintoaika rajoitus -keppiä.

Lain säädännön populaaripuoli yleisesti ottaenkin perustuu siihen, että kansalaiset tietävät rangaistukset. Vihjaileva hallintokulttuuri kertakaikkiaan estää kertomasta suoraan syitä ja perusteluja lain säädännön taustalla.

Jokainen tietää, miksi taposta saa useissa tapauksissa vankeutta, mutta harvalle on kerrottu, miksi talousrikoksista saa pidemmän kakun. Ja niin edelleen.

Vihjailevan demokratian luonteeseen kuuluu se, että kansalainen on näennäisen vapaa tekemään juuri mielensä mukaan. Käytännössä hänen pitäisi tajuta tehdä johtopäätöksensä valtiovallan vihjeista, esimerkiksi avustuksen suuruksista, kepeistä ja porkkanoista. Nyt kansalaisen pitäisi tajuta lopettaa opiskeluja, perustaa firma ja ryhtyä it-alan luovaksi osaajaksi.

Mistä vihjailuun perustuva hallintokulttuuri on saanut alkunsa? Oma intuitio ja tietämys johdattaa minut valistukseen ja elitistiseen ajattelu traditioon. Ihmiset ovat keskimäärin tyhmiä, he eivät osaa olla vapaita, vaan heidä pitää pakottaa siihen ja ennen kaikkea heille on turha yrittää perustella - eivät he kuitenkaan ymmärtäisi. (Ei lähdettä, mielikuvia!)

Vielä pari vuotta sitten, olisin ollut ehdottomasti sitä mieltä että kansalaiset ovat tyhmiä, sillä perusteella, että suurin osa ihmisistä on tyhmiä. Punasiirtyhmän jälkeen, en enää ole vakuuttunut, onko meille varaa tuollaiseen elitismiin. Tyhmyyden toteaminen on yhtä tyhjän kanssa, ellei sille voi tehdä mitään - etenkin ellei sille halua tehdä mitään.

Vanhempi Vanhanen on hyvä esimerkki käsiään levittelevästä, turhanpäiväisen älymystö elitistismin mannekiinista. Vaikka hänen johtopäätöksensä olisivatkin oikeita, mitä ne vähänkään tieteellisin perustein arvioiden eivät ole*, ne ovat ehdottoman turhia, koska niiden avulla on parhammassakin tapauksessa mahdollista vahvistaa status quota, ei muuttaa maailmaa paremmaksi.

*) Hesarissa oli tänään hyvä, hillitty mielipidekirjoitus Tatu Vanhasen jotopäätöksiä vastaan. Siitä käy hyvin ilmi, kuinka kaukana Vanhempi Vanhanen on tieteentekemisestä.

Saa nähdä, miten pitkään valtiolla on varaa hakata päätänsä seinään älymystön elitismin hengessä. Ehkäpä ajat ovat muuttuneet sen verran, että peruskoulussa voitaisiin jo alkaa opettamaan hieman suuremmassa mittakaavassa demokraattisessa valtiossa elämämisen peruslainalaisuuksia.

Tällä hetkellä opetusohjelmaan kuuluva yhteiskunta oppi on lähinnä vitsi. Lukioassa jo melkein päästään asiaan, mutta historia-keskeinen lähestymistapa on ennemmin puuduttava kuin politisoitumiseen innostava.

Manifesti

Minä vaadin:

• Enemmän ongelma-lähtöistä yhteiskuntaopin opetusta peruskouluun, lukioon, ammattikouluun sekä korkekouluihin.

• Filosofien opetuksessa historia tulisi korvata argumentaatio teorialla, diskurssi analyysillä, moderneilla eettisillä teorioilla, ja ylipäätään nykyajassa kiinni olevalla ajattelulla.

  Kenellä on oikeasti käyttöä Platonille, Aristoteleelle, Descartesille ja muille filosofian historian suurille karvapäille. Filosofian historia ja perinne on hyvä tuntea, jos filosofiaan tekee työkseen. Käytännön elämässä Platon merkitsee täsmälleen yhtä paljon kuin sähköjohdon resistenssin laskukaavan tietäminen sähkövaloa käyttäessä.

  Analogia on sikäli huono, että läheskään kailla filosofeilla ei ole käyttöä Platonille (tai yhdellekään muulle historian suurelle kurakurkulle), siinä missä sähköalalla resistenssi-laskut taitavat kuulua perustyökalupakkiin.

• Propagandan mustattu maine tulee puhdistaa ja piilovaikuttaminen (mainokset ja valtiollisen tason vihjailu) olisi syytä painaa unholaan.

Pelkään tosin pahoin, että vielä tällä hetkellä tämä on vuoroin utopiaa ja ironiaa. Sinänsä avoimesti poliittiselle yhteiskunnalle, joka ei ole merkkinahumun sokaisema, olisi varmasti tilausta.

Rfid - Sieg heil, pääoma!

Rfid (radio frequency identification) on tulossa kertoo HS tänään (24.8.). Rfid sirun ansioista tuotteen elinkaarta voidaan tarkkailla tehtaalta kaatopaikalle.

Tästä hyötyvä Helsingin sanomien käsittämättömän kritiikittömän jutun mukaan kaikki:

• Tehdas tietää tarkasti mihin tavara päättyy. Tuotanto ja jakelu tehostuu [Eli työntekijöitä tarvitaan vähemmän, jolloin saadaan näppärästi kustannussäästöjä. -APL].
• Rfid-koodin ansiosta kuljetusliikkeiden, vähittäisliikkeen ja kaupan varastokirjanpito helpottuu. [Eli työntekijöitä varastoista voidaan potkia pellolle. -APL]
• Kaupassa ostosten tiedot luetaan samalla kun ne työnnetään ostoskoriin. Ostokset voi maksaa näppärästi kannettavalla tai kännykällä. [Eli kassahenkilökunta voidaan siirtää kotistoon, ja pääoma tuottaa entistä parammin - harvemmille. -APL]
• Rfidin ansiosta jääkaappi osaa kertoa, jos jokin tuote on lopussa. [=Niiden, joilla on tähän varaa, tarvitsee miettiä entistä vähemmän tylsiä arkisia asioita kuten kaupassa käyntiä. Siispä teoriassa: Vapaajan vieton tehostumisen myötä myös työnteko tehostuu ja pääomat tuottaa paremmin. -APL]

.

On Rfid tunnisteissa sentään yksi hyväkin puoli. Nimittäin se, että tuotteiden kierrättäminen helpottuu, kun on mahdollista tunnistaa koneellisesti mistä materiaaleista tuote on valmistettu.

Helsingin sanomat ilmaisee tämän kaiken hyvin toiseen tapaa. HS yrittää epätoivoisesti uskotella lukijalle, että juttu on kriittinen kainolojutulla "Rfid:n pimeä puoli".

Kainojuttun todellinen luonne paljastuu viimeistää jutun loppupuolella olevista epäilijöitä syyttävistä ja fatalistisista sanamuodoista: "Turhien pelkojen hälventämiseksi ja yksityisyyden suojan takaamiseksi rfid:n leviämiseen olisi syytä varautua hyvissä ajoin normein."

Toisin sanoen kirjoittajan mielestä (1) rfid:iä on turha pelätä ja (2) rfid:n tuloa osaksi elämää ei voi estää. Itse pidän pelottavampana sitä fatalismia, jolla kirjoittaja vaikuuttaa lukijoita rfid-tekniikan vääjäämättömästä tunkeutumisesta arkeen: "Maailmalla on jo esimerkkejä siitä, että suuryhtiöt ovat joutuneet jarruttamaan rfid:n käyttöön ottoa asiakkaiden pelkojen vuoksi."

Anteeksi, mitä!? Pitäisikö suuryhtiöidenkö saada päättää, mitä ihmiset haluavat, pelkäävät ja käyttävät. Tämä taitaa olla taas sitä kärjelleen käännettyä markkinautopiaa, jossa tarjonta määrää kysynnän.

Ateismi ja feminismi

Kävin tänään tekemässä Viestinä ja Kulttuuri –kirjatentin. Suoritettavana olivat Stuart Hallin Identiteetti, Deborah Cameronin Sukupuoli ja kieli, Douglas Kellnerin Mediakulttuuri ja Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. Tentti menee luullakseni läpi, toinen kysymys onkin kuinka hyvin arvosanoin.

Mitä ajattelen tänään

Kirjoista – yllättäen – Cameronin Sukupuoli ja kieli oli kaikkein antoisin ja tuotti ajatuksia. Kirja pisti miettimään ateismin, erityisesti vakaumuksellisen tai nihilistisen ateismin, asemaa yhteiskunnassa ja kielessä. Luonnostelen tässä tekstissä ajatuksiani ja kärjistän siksi ehkä paikka paikoin liikaa. Tämän tekstin pääasiallisena tavoitteena on selventää hieman omia ajatuksia ja toisaalta estää kirjoitus ja ajattelutaitoa ruostumasta. Teksti ei ole tarkoitettu kristinuskon kritiikiksi tai miksikään muuksi sellaiseksi. Ennen kuin kiiruhdan ateismiin esittelen lyhyesti erästä Cameronin argumenttia:

Cameronin pääargumentti on, että vallitseva kieli on seksistinen ja vallitsevat kielelliset käytännöt halventavat tai sitovat naista. Suomea ja suomalaisia ajatellen alkuosa Cameronin tekstistä on parhaimmillaankin vain yleissivistävää eikä sovellut kunnolla suomeen. Cameron tarkastelee laajasti sukujen (esim. ruotsin en/ett, saksan der/das/die) ja sukupuoli sidonnaisen yksikön kolmannen (esim. englannissa he/she) merkitystä, sekä sitä, kuinka seksismi näkyy sanastossa. Vaikka suomenkielen sanastokin on epäilemättä jossain määrin seksistinen eivät Cameronin esimerkit osu maaliinsa.

Sanasto ja kielioppi osuuden jälkeen Cameron siirtyy käsittelemään miesten ja naisten diskurssien (l. puhetapojen) asemaa yhteiskunnassa. Cameron väittää, että miehiset diskurssit (eli puhetavat) ovat selvästi arvostetumpia kuin feminiiniset diskurssit ja että toisaalta arvostetut diskurssit nähdään tyypillisesti miehisenä, ja monet halveksitut diskurssit taas naisellisina. Jotkut feministit näkevät päällisin puolin sukupuolineutraalit diskurssitkin maskuliinisina. Esimerkiksi tieteellistä puhetapaa käyttävä nainen ei ole erityisen naisellinen; tieteellisesti puhuva mies taas voi olla miehinen (vrt. s. 103-104; 256). Edelleen juoruilu ja (suomessa) kälättäminen koetaan naisten puhetapaan kuuluvaksi. Nainen, joka ei juoruile eikä kälätä, on naiseksi hyvin epätyypillinen – ehkäpä jopa epänaisellinen.

Cameronin mukaan naiselle, joka haluaa välttää halveksunnan, ei jää montaa vaihtoehtoa: hänen on omaksuttavat miehinen puhetapa ja samalla luovuttava palasta identiteettiään, tai hänen on vaiettava, jolloin hänen ei tarvitse luopua identiteetistään. (s. 178-179.) Cameron korostaa, että tämä ei ole normatiivinen toteamus, vaan puhtaasti nykytilaa kuvaava. Hänen mielestään naisille järjestetyt itsevarmuus- ja puhetaitokurssit, joissa harjoitellaan eroon naisen kielenkäytölle tyypillisistä halveksituista piirteistä, halventaa naista ja samalla tekee miehille tyypillisestä kielenkäytöstä normin (s. 264-265).

Miten feministinen kielen kritiikki liittyy ateismiin?

Ateismi – vakavasti otettavissa muodoissaan – on vastaavalla tavalla altavastaajan roolissa Euroopassa kuin feminismikin, tai ehkä jopa vielä huonommassa. Esimerkiksi tänään Hesarissa mielipide Marko Aurikko perusteli mielipide kirjoituksessaan, miksi kristinuskon arvoperustaa ei tulisi kirjata EU:n perustuslakiin. Kukaan ei viitsisi edes perustella, miksi ateismin arvoperustaa ei tulisi kirjata EU:n perustuslakiin. Ajatus ateismin arvoperustasta on vähintäänkin outo.

Ateismi mielletään negaation kautta. Ateisti ei usko jumalaa. Kyse on uskon puuttumisesta. Tyypillisesti ei ajatella "Ateisti uskoo, että jumalaa ei ole. Koska ateistilta puuttuu usko jumalaan, on helppo liukua väittämään, että ateistilta puuttuu moraali ja eettisyys, ja edelleen ateistin on vaikea perustella kristitylle, kuinka jonkin puuttuminen voisi olla argumentti minkään asian puolesta.

Helppo ja huono esimerkki moraalittomuudesta ja ateismista on Itä-Eurooppa. Itä-Euroopan kaoottisesta tilasta syytetään sitä, että uskonnon kieltäminen on riistänyt ihmisiltä yhteisen arvomaailman, mikä on edelleen johtanut moraalin rappioon. Väite on vieläpä muotoutunut muotoon "ateismi johtaa moraalin rappioitumiseen". Esimerkkiä käytetään usein perusteltaessa miksi suomessa uskonnon tulee olla pakollinen aine peruskouluissa.

Argumentti menee vikaan monessa kohtaa. Ensinnäkin Itä-Euroopan moraalin rappiota voi selittää aivan yhtä hyvin heikolla taloudellis-sosiaalisella tilanteella. Kun ihmiset eivät saa laillisin ja hyväksytyin keinoin tyydytettyä edes välttämättömiä tarpeitaan, moraali menettää merkityksensä täysin uskonnosta riippumatta. Toiseksi moraali opitaan enintään vain epäsuorasti uskonnosta, ja se on siitä riippumaton. On varsin helppo kuvitella ateistinen valtio, jossa moraali on hyvin korkea. Kolmanneksi Itä-Euroopassa kaikkinainen valistus on heikolla tasolla. Neljänneksi koulutus ja moraali korreloivat vahvasti. Itä-Euroopan yleinen koulutus ei välttämättä ole laadukkainta mahdollista. Viidenneksi sopii miettiä millä tavalla neuvostoliiton poliittinen kulttuuri, vainot (esim. valkovenäläisten tappaminen nälkään), epäreilu oikeuskäytäntö ja mielivaltainen byrokratiakoneisto ovat vaikuttaneet ihmisten moraaliin ja ajatteluun (katso Ryszard Kapuscinski: Imperiumi).

Palatakseni argumenttiin uskonnon asemasta peruskoulussa. Myös ateistit (eivät vain kristityt) ovat sokeita sille, mitä uskonnon pakollisuudesta seuraa ja mitä sen kylkiäisenä tulee. Uskonnon opetus asettaa kristillisen moraalin, elämänkatsomuksen ja vakaumuksen kaikkien muiden moraalien, elämänkatsomusten ja vakaumusten mittapuuksi. Ateismi – esimerkiksi – on olemassa vain suhteessa kristinuskoon, islam jäsennetään tyypillisesti kristillisen kehikon läpi jonain "toisena", ei-meinä. Uskonnon opetushan ei periaatteessa tarkoita kristinuskon opetusta. Käytännössä se on juuri kristinuskon aseman lujittamista ja kristinuskoon kuulumattomien uskonnollisten diskurssien marginalisoimista.

Uskonnon opetus tuottaa helposti ennakkoluuluja muita uskontoja, elämänkatsomuksia ja uskonnottomia. Esimerkiksi jopa pyrkimys vähentää suvaitsemattomuutta eriuskoisia kohtaan, perustuu käytännössä stereotyypille, jotka jäsennetään kristinuskon normien pohjalta. Islam nähdään juutalais-kristillisen perinteen jatkumona, juutalaisuus kristinuskon esimuotona, ateismia kristillisen jumalan kieltämisenä ja siten vain kristinuskon vastakulttuurina, hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa ja shintolaisuudessa nähdään paljon samaa kuin kristinuskossa ja niin edelleen. Uskonnon opetuksessa uskonnollisen suvaitsevaisuuden erottaa suvaitsemattomuudesta vain se, että edellisessä tapauksessa stereotyypit esitetään myönteisessä valossa jälkeisessä kielteisessä, molempia leimaavat ennakkoasenteet ja -luulot.

Hyvän vertailukohdan voinee löytää feminismistä. Kenellekään tulee tuskin mieleen alkaa opettaa sovinistista ajattelutapaa ja sukupuolirooliajattelua koulussa, vaikka se epäilemättä vahvistaisi kansallista identiteettiä ja ehkäpä jopa moraalia. Tällainen oppi aine halventaisi selvästi naisen suvereniteettia. Uskonnon opettamisessa on kysymys pitkälti samasta, siinä opetetaan kristillistä ajattelutapaa ja kristillistä rooli- ja stereotyyppiajattelua.

Suomalaisessa yhteiskunnassa hiljainen ateismi hyväksytään, vakaumuksellista tai nihilististä ateismia ei edes haluta havaita. Kristillinen perinne ja kristinuskon jälki kielessä näkyy kuitenkin siinä, että ateismin taustalla halutaan nähdä usko tieteeseen tai talouteen. Hiljaisessa ateismissa tiede ja/tai talous korvaavat jumalan, mitään todellista muutosta ei tapahdu. Siinä missä on täysin luontevaa ja hyväksyttävä uskoa jumalaan, ei ole vastaavalla tavalla täysin luontevaa ja hyväksyttävä uskoa, ettei jumalaa ole – täytyyhän sieltä taustalta löytyä usko tieteeseen, talouteen tai mihin tahansa mikä vain korvaa jumalan, mutta ei muuta mitään. Edelleen olisi absurdia kysyä, miksi kristityltä puuttuu usko siihen, ettei Jumalaa ole. (vrt. feminismi: On periaatteessa varsin luontevaa ajatella, että naiselta puuttuu penis, mutta kummallista ajatella, että mieheltä puuttuu emätin ja kohtu. Tuntuu luontevalta ajatella että jos naisella olisi penis, se korvaisi emättimen. Jos taas miehellä olisi emätin, syntyy mielikuva hermafrodiitista. (Cameron, Sukupuoli ja kieli.))

Vakaumuksellinen eli nihilistinen ateismi ei perustu millekään muulle. Sen ydin ja perustua on uskomus, Jumalaa ei ole. Ellei ateismilla tarkoiteta nimenomaan vakaumuksellista ateismia, ateismi on suljettu täysin kaikkien uskomiseen ja uskonnollisuuteen liittyvien diskurssien ulkopuolelle. Nähdäkseni tilanne on nyt juuri tämä. Ateismi mielletään ei-uskomiseksi, ei-ajatteluksi, ei-vakavaksi – ei miksikään, hieman samaan tapaa kuin (esim.) naiseus on mielletty (ja mielletään edelleen esim. psykoanalyysissä) peniksen tai falloksen puuttumiseksi, ei-mieheydeksi (vrt. Cameron Sukupuoli ja kieli: s. 110-113).

Ateisti voi tietysti kohottaa uskomisen puuttumisen hyvin korkealle arvoasteikossaan, samalla tapaa kuin feministi voi olla ylpeä siitä, että häneltä puuttuu penis (tai fallos). Tällä ei ole mitään merkitystä yhteiskunnan tai vallitsevan ideologian kannalta.

Ateisti on edelleen käytännössä pakotettu hyväksymään kristillinen moraali ja kristilliset käytänteet, vaikka teoreettisia vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka aina libertaristisesta etiikasta marxilaiseen, konstruktivistiseen etiikkaa. Ateisti ei voi vakavissaan kyseenalaistaa kristillisiä käytäntöjä, jos haluaa pysyä yhteisön arvostettuna ja täysvaltaisena jäsenenä.

Jos ateisti esimerkiksi arvostelee arvioliitto instituutiota siitä, että se on läpensä kristillinen, hänelle vastataan yksioikoisesti että voihan hän saada siviilivihkimisen – ikään kuin se muuttaisi olennaisesti jotain.

Vastaavalla tavalla ateistin on vaikea perustella, miksi hän pitää pääsiäisen näkyvää ja kuuluvaa viettoa hänen uskonnollisen vakaumuksen halventamisena. Ateistien sitä vastoin tulee toimia toisin, vaieta ja olla näkymättömiä. He eivät tule saamaan vastaavaa näkyvyyttä pääuutislähetyksissä, joissa kristityt pääsevät jouluisin kertomaan "Joulun ilosanomaan" ja pääsiäisen sitä, kuinka "Jeesus kuoli meidän kaikkien syntien puolesta". Ateistilla ei ole edes mitään keinoa kritisoida näitä käytäntöjä kaivamatta maata jalkojensa alta. Jos hän kieltäytyy viettämästä joulua, hän on ylivakava, niuho – voisihan hän vallan hyvin nähdä Joulun kaupallisuuden riemujuhlana, vaieta vakaumuksestaan ja osallistua sen viettämiseen osana yhteisöä. Vastaavasti pääsiäisen näkyvän viettämisen kritisoiminen nähdään lähinnä naurettavana ja lapsellisena. Sitä se onkin. Sama kulttuurisen suvaitsevaisuuden vaade ei kuitenkaan päde kristittyihin. Esimerkiksi kristittyjen identiteettiä uhkaava jumalan pilkka nousee otsikoihin tuon tuosta. Usein uusi ja outo leimataan moraalittomaksi nimenomaan kristillisistä lähtökohdista.

Ateistin kannalta on tietysti periaatteessa lohdullista, että tiede ja talous ovat heikentäneet kristinuskon asemaa ajattelua dominoivana ideologiana. Sitä vastoin ongelmallista on, että ateismi nähdään usein tieteen ja markkinatalouden kylkijäisenä, pinnallisena, materialistisena ja moraalittomana uskonnonkorvikkeen tai sen puuttumisena. Niin ikään pidän ongelmallisena sitä, että ateismi nähdään moraalista erillisinä jopa ei moraalisuuteen kannustavana. Näin ei tulisi olla. Jokaisessa maailmankatsomuksessa tulisi löytyä eettinen ja moraalinen puoli. Ateismista se linkki moraaliin usein uupuu siksi, että kieli ja vallitseva kulttuuri altistaa meidät ajattelutapaan, jossa ateismi on uskon ja moraalin puuttumista.

Varattu mies

Tämän viikkoisen Sanoitusrupeaman tuloksena syntyi yksi suht' hyvä piisi:

Varattu mies

(san. Itkonen & Lappi; sov. & säv. MehtäPerkele)

Päivä alkaa, kunpa se päättyisi
kauniiseen uneen paratiisista
Kahden ihmisraunion kodissa
paistaa ikkunasta aurinko

Salomailla sattuman, koti koloissa kohtaloiden
sama kertosäe kirjoitettiin lauluun ihmisraunioiden
rakkaus on rahaa ja valtaa
onni saa ostaa mammonaa

Kun työtä tehtävää yötä päivää
murheen ei jaksa masentaa.
Kanna vainaat, täältä raivaa
hautaa pörssikurssin taa.

Ole varattu mies
ole varattu meille
Elä varattu mies
elä ahneille
perkeleille

Taas myötä elävää yötä päivää
murheet jaksaa vain masentaa
Kanna lapset, täältä laivaa
jätä haaveesi vuotamaan

Salomailla sattuman, koti koloissa kohtaloiden
sama kertosäe kirjoitettiin lauluun ihmisraunioiden
Sarvekas hahmo hymy naamallaan
vaihtaa arvosi kassalla rahaan

Ole varattu nainen
ole varattu meille
Elä varattu nainen
elä ahneille
perkeleille