Ateismi ja feminismi

Kävin tänään tekemässä Viestinä ja Kulttuuri –kirjatentin. Suoritettavana olivat Stuart Hallin Identiteetti, Deborah Cameronin Sukupuoli ja kieli, Douglas Kellnerin Mediakulttuuri ja Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. Tentti menee luullakseni läpi, toinen kysymys onkin kuinka hyvin arvosanoin.

Mitä ajattelen tänään

Kirjoista – yllättäen – Cameronin Sukupuoli ja kieli oli kaikkein antoisin ja tuotti ajatuksia. Kirja pisti miettimään ateismin, erityisesti vakaumuksellisen tai nihilistisen ateismin, asemaa yhteiskunnassa ja kielessä. Luonnostelen tässä tekstissä ajatuksiani ja kärjistän siksi ehkä paikka paikoin liikaa. Tämän tekstin pääasiallisena tavoitteena on selventää hieman omia ajatuksia ja toisaalta estää kirjoitus ja ajattelutaitoa ruostumasta. Teksti ei ole tarkoitettu kristinuskon kritiikiksi tai miksikään muuksi sellaiseksi. Ennen kuin kiiruhdan ateismiin esittelen lyhyesti erästä Cameronin argumenttia:

Cameronin pääargumentti on, että vallitseva kieli on seksistinen ja vallitsevat kielelliset käytännöt halventavat tai sitovat naista. Suomea ja suomalaisia ajatellen alkuosa Cameronin tekstistä on parhaimmillaankin vain yleissivistävää eikä sovellut kunnolla suomeen. Cameron tarkastelee laajasti sukujen (esim. ruotsin en/ett, saksan der/das/die) ja sukupuoli sidonnaisen yksikön kolmannen (esim. englannissa he/she) merkitystä, sekä sitä, kuinka seksismi näkyy sanastossa. Vaikka suomenkielen sanastokin on epäilemättä jossain määrin seksistinen eivät Cameronin esimerkit osu maaliinsa.

Sanasto ja kielioppi osuuden jälkeen Cameron siirtyy käsittelemään miesten ja naisten diskurssien (l. puhetapojen) asemaa yhteiskunnassa. Cameron väittää, että miehiset diskurssit (eli puhetavat) ovat selvästi arvostetumpia kuin feminiiniset diskurssit ja että toisaalta arvostetut diskurssit nähdään tyypillisesti miehisenä, ja monet halveksitut diskurssit taas naisellisina. Jotkut feministit näkevät päällisin puolin sukupuolineutraalit diskurssitkin maskuliinisina. Esimerkiksi tieteellistä puhetapaa käyttävä nainen ei ole erityisen naisellinen; tieteellisesti puhuva mies taas voi olla miehinen (vrt. s. 103-104; 256). Edelleen juoruilu ja (suomessa) kälättäminen koetaan naisten puhetapaan kuuluvaksi. Nainen, joka ei juoruile eikä kälätä, on naiseksi hyvin epätyypillinen – ehkäpä jopa epänaisellinen.

Cameronin mukaan naiselle, joka haluaa välttää halveksunnan, ei jää montaa vaihtoehtoa: hänen on omaksuttavat miehinen puhetapa ja samalla luovuttava palasta identiteettiään, tai hänen on vaiettava, jolloin hänen ei tarvitse luopua identiteetistään. (s. 178-179.) Cameron korostaa, että tämä ei ole normatiivinen toteamus, vaan puhtaasti nykytilaa kuvaava. Hänen mielestään naisille järjestetyt itsevarmuus- ja puhetaitokurssit, joissa harjoitellaan eroon naisen kielenkäytölle tyypillisistä halveksituista piirteistä, halventaa naista ja samalla tekee miehille tyypillisestä kielenkäytöstä normin (s. 264-265).

Miten feministinen kielen kritiikki liittyy ateismiin?

Ateismi – vakavasti otettavissa muodoissaan – on vastaavalla tavalla altavastaajan roolissa Euroopassa kuin feminismikin, tai ehkä jopa vielä huonommassa. Esimerkiksi tänään Hesarissa mielipide Marko Aurikko perusteli mielipide kirjoituksessaan, miksi kristinuskon arvoperustaa ei tulisi kirjata EU:n perustuslakiin. Kukaan ei viitsisi edes perustella, miksi ateismin arvoperustaa ei tulisi kirjata EU:n perustuslakiin. Ajatus ateismin arvoperustasta on vähintäänkin outo.

Ateismi mielletään negaation kautta. Ateisti ei usko jumalaa. Kyse on uskon puuttumisesta. Tyypillisesti ei ajatella "Ateisti uskoo, että jumalaa ei ole. Koska ateistilta puuttuu usko jumalaan, on helppo liukua väittämään, että ateistilta puuttuu moraali ja eettisyys, ja edelleen ateistin on vaikea perustella kristitylle, kuinka jonkin puuttuminen voisi olla argumentti minkään asian puolesta.

Helppo ja huono esimerkki moraalittomuudesta ja ateismista on Itä-Eurooppa. Itä-Euroopan kaoottisesta tilasta syytetään sitä, että uskonnon kieltäminen on riistänyt ihmisiltä yhteisen arvomaailman, mikä on edelleen johtanut moraalin rappioon. Väite on vieläpä muotoutunut muotoon "ateismi johtaa moraalin rappioitumiseen". Esimerkkiä käytetään usein perusteltaessa miksi suomessa uskonnon tulee olla pakollinen aine peruskouluissa.

Argumentti menee vikaan monessa kohtaa. Ensinnäkin Itä-Euroopan moraalin rappiota voi selittää aivan yhtä hyvin heikolla taloudellis-sosiaalisella tilanteella. Kun ihmiset eivät saa laillisin ja hyväksytyin keinoin tyydytettyä edes välttämättömiä tarpeitaan, moraali menettää merkityksensä täysin uskonnosta riippumatta. Toiseksi moraali opitaan enintään vain epäsuorasti uskonnosta, ja se on siitä riippumaton. On varsin helppo kuvitella ateistinen valtio, jossa moraali on hyvin korkea. Kolmanneksi Itä-Euroopassa kaikkinainen valistus on heikolla tasolla. Neljänneksi koulutus ja moraali korreloivat vahvasti. Itä-Euroopan yleinen koulutus ei välttämättä ole laadukkainta mahdollista. Viidenneksi sopii miettiä millä tavalla neuvostoliiton poliittinen kulttuuri, vainot (esim. valkovenäläisten tappaminen nälkään), epäreilu oikeuskäytäntö ja mielivaltainen byrokratiakoneisto ovat vaikuttaneet ihmisten moraaliin ja ajatteluun (katso Ryszard Kapuscinski: Imperiumi).

Palatakseni argumenttiin uskonnon asemasta peruskoulussa. Myös ateistit (eivät vain kristityt) ovat sokeita sille, mitä uskonnon pakollisuudesta seuraa ja mitä sen kylkiäisenä tulee. Uskonnon opetus asettaa kristillisen moraalin, elämänkatsomuksen ja vakaumuksen kaikkien muiden moraalien, elämänkatsomusten ja vakaumusten mittapuuksi. Ateismi – esimerkiksi – on olemassa vain suhteessa kristinuskoon, islam jäsennetään tyypillisesti kristillisen kehikon läpi jonain "toisena", ei-meinä. Uskonnon opetushan ei periaatteessa tarkoita kristinuskon opetusta. Käytännössä se on juuri kristinuskon aseman lujittamista ja kristinuskoon kuulumattomien uskonnollisten diskurssien marginalisoimista.

Uskonnon opetus tuottaa helposti ennakkoluuluja muita uskontoja, elämänkatsomuksia ja uskonnottomia. Esimerkiksi jopa pyrkimys vähentää suvaitsemattomuutta eriuskoisia kohtaan, perustuu käytännössä stereotyypille, jotka jäsennetään kristinuskon normien pohjalta. Islam nähdään juutalais-kristillisen perinteen jatkumona, juutalaisuus kristinuskon esimuotona, ateismia kristillisen jumalan kieltämisenä ja siten vain kristinuskon vastakulttuurina, hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa ja shintolaisuudessa nähdään paljon samaa kuin kristinuskossa ja niin edelleen. Uskonnon opetuksessa uskonnollisen suvaitsevaisuuden erottaa suvaitsemattomuudesta vain se, että edellisessä tapauksessa stereotyypit esitetään myönteisessä valossa jälkeisessä kielteisessä, molempia leimaavat ennakkoasenteet ja -luulot.

Hyvän vertailukohdan voinee löytää feminismistä. Kenellekään tulee tuskin mieleen alkaa opettaa sovinistista ajattelutapaa ja sukupuolirooliajattelua koulussa, vaikka se epäilemättä vahvistaisi kansallista identiteettiä ja ehkäpä jopa moraalia. Tällainen oppi aine halventaisi selvästi naisen suvereniteettia. Uskonnon opettamisessa on kysymys pitkälti samasta, siinä opetetaan kristillistä ajattelutapaa ja kristillistä rooli- ja stereotyyppiajattelua.

Suomalaisessa yhteiskunnassa hiljainen ateismi hyväksytään, vakaumuksellista tai nihilististä ateismia ei edes haluta havaita. Kristillinen perinne ja kristinuskon jälki kielessä näkyy kuitenkin siinä, että ateismin taustalla halutaan nähdä usko tieteeseen tai talouteen. Hiljaisessa ateismissa tiede ja/tai talous korvaavat jumalan, mitään todellista muutosta ei tapahdu. Siinä missä on täysin luontevaa ja hyväksyttävä uskoa jumalaan, ei ole vastaavalla tavalla täysin luontevaa ja hyväksyttävä uskoa, ettei jumalaa ole – täytyyhän sieltä taustalta löytyä usko tieteeseen, talouteen tai mihin tahansa mikä vain korvaa jumalan, mutta ei muuta mitään. Edelleen olisi absurdia kysyä, miksi kristityltä puuttuu usko siihen, ettei Jumalaa ole. (vrt. feminismi: On periaatteessa varsin luontevaa ajatella, että naiselta puuttuu penis, mutta kummallista ajatella, että mieheltä puuttuu emätin ja kohtu. Tuntuu luontevalta ajatella että jos naisella olisi penis, se korvaisi emättimen. Jos taas miehellä olisi emätin, syntyy mielikuva hermafrodiitista. (Cameron, Sukupuoli ja kieli.))

Vakaumuksellinen eli nihilistinen ateismi ei perustu millekään muulle. Sen ydin ja perustua on uskomus, Jumalaa ei ole. Ellei ateismilla tarkoiteta nimenomaan vakaumuksellista ateismia, ateismi on suljettu täysin kaikkien uskomiseen ja uskonnollisuuteen liittyvien diskurssien ulkopuolelle. Nähdäkseni tilanne on nyt juuri tämä. Ateismi mielletään ei-uskomiseksi, ei-ajatteluksi, ei-vakavaksi – ei miksikään, hieman samaan tapaa kuin (esim.) naiseus on mielletty (ja mielletään edelleen esim. psykoanalyysissä) peniksen tai falloksen puuttumiseksi, ei-mieheydeksi (vrt. Cameron Sukupuoli ja kieli: s. 110-113).

Ateisti voi tietysti kohottaa uskomisen puuttumisen hyvin korkealle arvoasteikossaan, samalla tapaa kuin feministi voi olla ylpeä siitä, että häneltä puuttuu penis (tai fallos). Tällä ei ole mitään merkitystä yhteiskunnan tai vallitsevan ideologian kannalta.

Ateisti on edelleen käytännössä pakotettu hyväksymään kristillinen moraali ja kristilliset käytänteet, vaikka teoreettisia vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka aina libertaristisesta etiikasta marxilaiseen, konstruktivistiseen etiikkaa. Ateisti ei voi vakavissaan kyseenalaistaa kristillisiä käytäntöjä, jos haluaa pysyä yhteisön arvostettuna ja täysvaltaisena jäsenenä.

Jos ateisti esimerkiksi arvostelee arvioliitto instituutiota siitä, että se on läpensä kristillinen, hänelle vastataan yksioikoisesti että voihan hän saada siviilivihkimisen – ikään kuin se muuttaisi olennaisesti jotain.

Vastaavalla tavalla ateistin on vaikea perustella, miksi hän pitää pääsiäisen näkyvää ja kuuluvaa viettoa hänen uskonnollisen vakaumuksen halventamisena. Ateistien sitä vastoin tulee toimia toisin, vaieta ja olla näkymättömiä. He eivät tule saamaan vastaavaa näkyvyyttä pääuutislähetyksissä, joissa kristityt pääsevät jouluisin kertomaan "Joulun ilosanomaan" ja pääsiäisen sitä, kuinka "Jeesus kuoli meidän kaikkien syntien puolesta". Ateistilla ei ole edes mitään keinoa kritisoida näitä käytäntöjä kaivamatta maata jalkojensa alta. Jos hän kieltäytyy viettämästä joulua, hän on ylivakava, niuho – voisihan hän vallan hyvin nähdä Joulun kaupallisuuden riemujuhlana, vaieta vakaumuksestaan ja osallistua sen viettämiseen osana yhteisöä. Vastaavasti pääsiäisen näkyvän viettämisen kritisoiminen nähdään lähinnä naurettavana ja lapsellisena. Sitä se onkin. Sama kulttuurisen suvaitsevaisuuden vaade ei kuitenkaan päde kristittyihin. Esimerkiksi kristittyjen identiteettiä uhkaava jumalan pilkka nousee otsikoihin tuon tuosta. Usein uusi ja outo leimataan moraalittomaksi nimenomaan kristillisistä lähtökohdista.

Ateistin kannalta on tietysti periaatteessa lohdullista, että tiede ja talous ovat heikentäneet kristinuskon asemaa ajattelua dominoivana ideologiana. Sitä vastoin ongelmallista on, että ateismi nähdään usein tieteen ja markkinatalouden kylkijäisenä, pinnallisena, materialistisena ja moraalittomana uskonnonkorvikkeen tai sen puuttumisena. Niin ikään pidän ongelmallisena sitä, että ateismi nähdään moraalista erillisinä jopa ei moraalisuuteen kannustavana. Näin ei tulisi olla. Jokaisessa maailmankatsomuksessa tulisi löytyä eettinen ja moraalinen puoli. Ateismista se linkki moraaliin usein uupuu siksi, että kieli ja vallitseva kulttuuri altistaa meidät ajattelutapaan, jossa ateismi on uskon ja moraalin puuttumista.