Jälleen törmään hämmentävään argumenttiin maamiinojen puolesta: "Suomen maamiinat eivät aiheuta kenellekään vaaraa, nehän ovat varastossa lukkojen takana." Tällä kertaa argumentin toisti Jyrki Katainen.
Hyväksyisiköhän Katainen sopimuksen, joka ainoastaan kieltää maamiinojen käytön sodankäynnin välineenä. Maamiinoja toisin sanoen saisi käyttää jatkossakin osana koulutusta ja kansalaisten vakuuttamiseen Suomen puolustuksen uskottavuudesta sekä - ennen kaikkea - niitä saisi edelleen säilyttää varastossa, jossa ne tosiaankin ovat suhteellisen vaarattomia.
Ylipäätään maamiinoista käyty diskurssi on vähintäänkin hämmentävää ja nostaa monia mieleen monia kysymyksiä, joihin vastaamista (järjestelmällisesti) vältellään.
Ensinnäkin millaisia asejärjestelmien tulisi olla? Kuinka sen pitäisi vaikuttaa? Ovatko järjestelmät jotka tappavat varmasti parempia kuin järjestelmät jotka todennäköisesti vain vammauttavat vakavasti?
Toiseksi onko miinojen kieltosopimuksilla todellista merkitystä muuttuvassa turvallisuus poliittisessa tilanteessa? En ole alan asiantuntia, mutta minusta vaikuttaa kuten myös majuri Aki Huhtisesta (jolta luulen poimineeni ainakin osan näistä ajatuksista – en ole varma), että sodankäynti on entistä suuremassa määrin asymmetristä. Toisin sanoen sotaa käydään terroristeja vastaa. Sotaa ei käydä enää valtioiden tai muiden tasavahvojen ja –veroisten osapuolten välillä. Aina sodan toisesta osapuolesta ei ole täyttä selvyyttä. Neuvottelu yhteyttä ei ole, kun sodan toinen on piiloutunut eikä paljasta itseään. Siten myös rauha on mahdoton - kenen kanssa se tulisi solmia. Israel on hyvä esimerkki valtiasta, jonka mainetta tahraavat osittain ehkä syystäkin se, että se on sodassa ei kenenkään kanssa. Ei ole selvää kenen kanssa sen pitäisi neuvotella. Näyttää siltä, ettei Israel edes halua neuvotella tai on haluton neuvottelemaan. En ole tässä mitenkään erityisesti Israelin puolella. Haluan vain ymmärtää, miksi Israelin on niin vaikea käydä rauhanneuvotteluja ja saada solmittua rauhansopimusta.
Palestiinalla on yhdeksän päätä. Vaikka kahdeksan niistä suostuisi neuvottelemaan, aina on yksi, joka suunnittelee seuraavaa iskua. Israelilla palestiinalaisten näkökulmasta on vain januksen kasvot. Sodan toinen on epämääräinen molempien tapauksessa. Kuninkaat ovat kuolleet ja heidän myötä ikuisen rauhan sopimisen mahdollisuus. Ikuista rauhaa ei sovita. Se syntyy, se tehdään ja se on aina parhaimmillaankin mahdoton. Olinpa runollinen, ehkä sittenkin ihailen salaa lyyristä ranskalaista nykyfilosofiaa. Olisinko siis sittenkin kaappifenomenologi, tai ehkä peräti kaappi-derida.
Sotaa käydään entistä useammin informaatiolla ja informaatiosta. Tällaisessa sodankäynnissä miinoilla ei välttämättä ole suurtakaan merkitystä. Vaikka miinat kiellettäisiinkin on toinen asia vaikuttaako kielto ja millä tavalla se vaikuttaa.
Maamiinojen kieltämistä on vastustettu vetoamalla "uskottavaan puolustukseen". Kysymys kuuluukin: mitä on uskottavat puolustus ja millä tavalla se on muuttumassa? Loppujen lopuksi kysymys on myytistä, joka perustuu historiaan ja mielikuviin, joilla ei ole tulevaisuuden uhkien kannalta välttämättä suurtakaan merkitystä.
En ihmettelisi, vaikka armeijan sisäisissä puolustus- ja uhkaselonteoissa maamiinat olisi vuosia sitten todettu suhteellisen tehottomiksi aseiksi. Ainoastaan uskottavan puolustuksen myytin ylläpitäminen edellyttää sitä, että maamiinoista luopumista vastustetaan viimeiseen asti. Kun alkaa näyttää siltä, että taistelu maamiinojen merkityksestä on kääntymässä tappioksi, on vaadittava jälleen uskottavan puolustuksen nimissä, että niiden tilalle on saatava "kehittyneempiä ja kalliimpia asejärjestelmiä".
Kehittyneisyys ja kalleus ovat keskeisiä määritteitä. Halpa ja alkeellinen mutta toimiva ei kelpaa. Tärkeää ei ole se, toimiiko järjestelmä, vaan se, että siihen liittyy sellaisia mielikuvia kuin "tosi tehokas", "hieno", "moderni", "muiden maiden silmissä kadehdittavaa", "ammattimaista" ja "tappaa vain sotilaita". Vietnam, Afganistan, Irak, Palestiina ja Tšetšenian (näin muutamia mainitakseni) ovat mainioita esimerkkejä siitä, että terrori(smi) on todella tehokas, halpa ja suhteelliseen alhaiseen kehitystasoon perustuva puolustautumiskeino, johon kehittyneillä ja kalliilla asejärjestelmillä on vaikea vastata - ellei peräti mahdoton.
A-piste ohjelmassa esiintynyt kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki argumentoi uskottavasti, ettei terroriin voi edes oikeastaan vastata muuten kuin puuttumalla terrorin synnyttäviin syihin. Jos terrorilla ei ole poliittista kannatusta, terroristi solut joutuvat eristyksiin ja lopulta niiden toiminta muuttuu mahdottomaksi - terrorismi näivettyy. Tätä argumenttia vasten Putinin ja Bushin aggressiivinen terrorismin vastainen taistelu on täysin hakoteillä, eikä heidän sodalleen näy loppua.
Näin ajattelen tänään. Muutos vaatii: Toivottavasti huomenna huomaan olleeni väärässä.
Tekoja päiväkirjatekstityypin tähden
Valitettavasti - tai ehkä onneksi - päiväkirjatekstityyppiin kuuluu myös päivän tapahtumista tarinointi.
Ajatuksista ei synnyt elämänkertaa ja potentiaalinen elämänkerrallisuus on luonteenomaista päiväkirjoille. Asiaa ei muuta se, etten ole aikeissa kirjoittaa elämänkertaa. Elämänkertakielteisyys on vakaumuksellista: haluan elää eteenpäin, vaikka havaitsisinkin sen taaksepäin, niin paljon kuin se on mahdollista. Elämänkerta altistaisi minut muisteloille Kierkegaardin terminologiaa käyttääkseni.
Elämänkerran lumoissa harhautuisin ehkä yrittämään jotain, mikä on mahdotonta: saman onnen ja tyytyväisyyden toiseen kertaa elämistä. Vaarantaisin haluni muuttua jatkuvasti. Tämä on, kuten olette varmasti jo huomanneet, ristiriitaista; itsessään mahdoton tavoite. Ihastuttavan ironista. Tämän halun muuttua haluan säilyttää - en halua muuttua!
Joka tapauksessa: Nukuin tänään kahteentoista. Enni herätti paukahtamalla sisään. Hän on aikeissa muuttaa pikku hiljaa Arin luo ja tänään hän kuljetti sinne varastosta noutamansa pöydän ja kukkia.
Huoneeni on nyt ihastuttavalla tavalla avarampi kun Ennillä "on tilaa kukilleen omassa huoneessaan". Toivottavasti se vähentää entisestään hedelmäkärpästen määrää - ei niitä paljon ole mutta aivan liikaa kaltaiselleni urbaanille filosofille.
Iltapäivällä kävin pelaamassa sählyä Dilemman vuorolla. Alussa näytti siltä, ettei tule kunnon pelejä. Pelaajia oli minut mukaan luettuna neljä. Loppujen lopuksi pelaajia oli kuusi. Oli yllättävän mukavaa pelata sählyä. Taidan mennä seuraavallakin viikolla. Tosin huomasin, etten ollut pelannut sählyä viiteen vuoteen.
Illalla - en oikeastaan ole tehnyt yhtään mitään. Söin rasvaista opiskelija ruokaa. Nukuin päivä unet, mikä takaa etten tänään saa säädylliseen aikaan unta. Katsoin puoli yhdekän uutiset, Itsevaltiaat ja Uutisvuodon. Kaikki olivat tällä kertaa oikein viihdyttäviä paketteja. Ainoastaan tv-uutisten Pohjois-Ossetiaa käsittelevä pätkä ehkä hieman liian pitkä, tiivistäminen olisi tehnyt uutisesta viihdyttävämmän. Ehkä alushoususillaan juoksevia pikkutyttöjä (ja -poikia) olisi tänään voinut näyttää pari sekuntia vähemmän - ne on jo nähty - ja samoin Putinin puheessa olisi luullakseni ollut leikkausvaraa. Sairaala pätkä oli bueno. Kohdassa, jossa Putin katseli vakavin kasvoin uhreja, oli juuri sitä jännitettä ja mahtipontisuutta, mitä hänen kaltaiseltaan voimapoliitikolta odottaa.
Illemmalla saatan katso p--- seis, tämä ei enää vastaa päiväkirjaviestintäni funktiota. Suustani oli siis päästä sammakko. Haluan luoda itsestäni päiväkirjassani siistin, sivistyneen, kolean ja ylipäätään siivon kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti