Sadepisaroita

2004-10-25 ~ 1:40 p.m.

Aivan ensimmäisenä pahoittelen sitä, että tämän päiväkirja merkinnän alkuosan runko eräästä spostistani - vieläpä henkilölle, joka väittää lukevansa maitolaituriani.

Jos maitolaituri sana hämmentää, niin ei ihmekään, sillä kyseessähän on äärimmäisen kaukaa haettu englannin kielinen sanaleikki, missä "diary" kirjoitetaan vahingossa väärin "dairy". Siitä edelleen hauska hienoisen semanttisen käänteen kautta päästään maitolaituriin, joka siis tarkoittaa maitoa juovaa laitakenttä hyökkääjää.

Liian vaikea esimerkki

Maanantaina oli toinen seminaarini setvimiskerta. Proffa totesi, että minun pitäisi kirjoittaa selkeämmin ja ymmärrettävämmin. Tekstini oli liian vaikeaa. Minusta itsestäni tuntui, ettei hänkään ollut oikein ymmärtänyt, mitä yritin sanoa vaan tarrautui itsepintaisesti semanttiseen merkitykseen - josta en siis puhu. Mitä ilmeisemmin se oli siis liian vaikeaa. Eniten keskustelua aiheutti yksi ilmeisen epäselvä ja vaikea esimerkki. Tarkentavat kommenttini suluissa:

"Bohmin argumenttia voisi luonnehtia seuraavan esimerkin avulla.

Siinä vaiheessa kun tulemme kutsuneeksi ensimmäistä kertaa tasaista noin metrin korkuista pintaa "pöydäksi" todellisuus muuttuu. Välittömästä nimenantamisen hetkellä ainoa muutos on se, että havaitsemme tasossa hienorakenteisemman järjestyksen.

[Olennaista ei ole nimenantaminen, kuten moni valitettavasti analyyttisen filosofian hengessä tulkitsi. Se nyt vaan sattuu liittymään kiinteästi siihen hetkeen kuin todellisuus muuttuu. Kysymyksessä ei tarvitse olla ensimmäinen kerta kuin näemme pöydän eikä hetkessä tarvitse olla edes mitään kummallista tai outoa. Pöydän ei edes tarvitse olla oikeasti pöytä. Voimme sanoa kääntää roskakorin ympäri ja sanoa "pöytä", jolloin se muuttaa jollain tapaa sosiaalista todellisuutta ja fysikaalista todellisuutta. Inhimillisen luovuuden perusta on kyky antaa asioille ja esineille mielivaltaisia merkityksiä ja vieläpä sovittaa ne osaksi todellisuutta.

Kirjoitin itse esimerkiksi juuri tekstin, jossa sanoin "subjekti on satamista". Allegoriat ja metaforat luonnollinen osa inhimillistä ajattelua ja inhimillisiä merkityksiä. Ja ne mielestäni todistavat hyvin, ettei merkitystä tulisi ymmärtää dikotomisena kahden vastakkaisuuden (kuten objektin ja subjektin, havaitsija ja havaittu, toimija ja toiminnankohde) välisenä suhteensa, vaan enemmin jonakin mikä ylipäätään tekee niistä erillisiä.]

Pöydän merkitsevyys [=significance] meille vaihtuu sen funktio myötä. Todellisuus muuttuu ennen kaikkea, koska uuden merkityksen syntymisen jälkeen toimimme todellisuudessa toisella tavalla. Emme vain näe pintaa toisin. Alamme myös käyttää, muokata ja arvioida sitä juuri pöytänä.

[Funktio ei ole ainoa muuttuva asia joka muuttuu, mutta sen muutos sysää käyntiin monia kausaalisia ketjuja, jotka muuttavat pöytää kaikkein eniten. Keskeistä tässä on, että meissä mentaalisella tasolla tapahtuva muutos, ei rajoitus vain päämme sisään vaan se on myös osa sitä maailmaa, missä pöytämme on. Mielivaltaisen pienet muutokset meissä saattaa vaikuttaa maailman toimintaan. Esimerkiksi se, miten katsomme pöytää saattaa olla koiralle merkki "mene tuonne" tai toiselle merkki "et ole ymmärtänyt koko tuon objektin merkitystä, sinulla on vielä jotain oivallettavaa". Olennaista on, ettemme hallitsemme vain murto-osaa merkkeihin piilotetusta vallasta.]

Kun lopulta huomamme, ettei pöytä aja enää tarkoitustaan, siitä tulee "tarpeeton" ja mitä luultavammin "jätettä". Paluuta alkutilaan, jossa pöytä oli vain "noin metrinkorkuinen tasainen pinta", ei ole. Vastaavalla tavalla se, kun ensimmäisen kerran nimesimme luolan "kodiksi", saattoi hyvinkin olla alkusysäys kehitykselle, joka on johtanut pilvenpiirtäjiin.

Uusien merkitysten konkreettista vaikutusta todellisuuteen ei tyypillisesti huomata. Ne nähdään usein jonain, joka ei ole materiaalista todellisuutta tai joka vähintäänkin on sitä hyvin eritavalla kuin esimerkiksi pöytä. Tällainen ajattelutapa johtaa kuvittelemaan, että vaikutamme ympäristöömme ulkopuolisina ja ulkoa päin. Kuvitelma vääristää ihmisen suhdetta luontoon ja muihin ihmisiin, mikä on omiaan tuottamaan ympäristöongelmia, epätasa-arvoa, sekasortoa ja sotia . Ilman lisäoletuksia emme ole yhtään enempää materiaalisen todellisuuden ulkopuolella kuin pöytä. Merkityksemme vaikuttavat siis paitsi siihen minä maailman näemme, myös siihen millaiseksi sen teemme. Merkityksen merkityksen tai ylipäätään minkään merkityksen tietäminen ei ole tärkeää vaan se, kuinka havaitsemme merkityksiä ja jaamme niitä.

Suoria sanoja tiistaina vol. 1

Tiistaina aamupäivällä (ja puolittain edellisenä yönä) kommentoin Max Stamenoville hänen tutkijaseminaariaan "The Rheomode of Language of David Bohm: Is this an idea without a precedent in the history of thought?" hänelle henkilökohtaisesti (spostitse) aika suoraviivaisesti:

You wrote, "The aim is, ergo, to create a mode of language with a new structure that is not prone toward fragmentation as is the case with our native ones." I think your analysis is incomplete. Since I haven't studied neuroscience, linguistics or psychology (but - as minors - physics, computer science, mathematics and communication), I might be unable to appreciate your arguments as much as I should. Anyway, though the creation of a mode of language is certainly an objective of Bohm's experiment, it is not the only one not even the most important one.

[...]

Rheomode is, certainly, a new mode of language, but it doesn't as such make language any better, more coherent, or anything like that. It just makes language a bit different. If we see the change or the difference the rheomode established, we had, already, amended the language: we see slightly better the tacit process of it.

This is why I think your analysis is incomplete and unsatisfied. In fact, you give the nouns the primary role in your analysis and thus improve the general fragmentation of the thought.

Kaiken muun pahan lisäksi menin aloittamaankin spostin sanoilla "Hello!". Hävettää. Olisi pitäinyt sanoa edes jotain tyyliin "Dear Sir" tms. Mutta ei! Graduohjaajani kanssa olen jutustellut hyvin epäformaaliin sävyyn. Suomessa ja Ruotsissa spostikulttuuri on muutenkin epäformaalia, mutta saksassa tilanne on luultavammin täysin toinen.

Stamenov vaivautui kuin vaivautui vastaamaan ja vieläpä yllättävän myönteiseen sävyyn. Ilmeisesti tekstissäni oli jotakin järkeä. Graduni ohjaaja oli vakuutellut, että Stamenov tulisi vastaamaan. Hänen kehotuksestaan ylipäätään kirjoitin.

Suoria sanoja tiistaina vol. 2

Tiistaina kirjoittelin yhdessä parini Elli Kulmalan kanssa esseen Vallan ja Vuorovaikutuksen suhteeseen liittyvistä aiheista. Perinteinen turhautumislausuma kuului tällä kertaa seuraavasti: "Statuksia on erityisen helppo observoida työpaikkayhteisöjen sosiaalisten käyttäytymismallien kautta."

Sanoin asian kurssin pitäjällekin suoraan: "Esseen rustaaminen oli mielestäni turhauttavaa ja rasittavaa. En koe sen antaneen mitään lisäarvoa kurssille, kun esitelmässä oli suunnilleen samat asiat. Kirjoittaminen sinänsä on mukavaa. Pyrin kirjoittamaan pari sivua päivässä. Kuitenkin jos kirjoitan, olisi mukava oppia jotain uutta tai ylipäätään saada itse irti jotain itse kirjoittamisprosessista. Esseetä Elli Kulmalan kanssa rustatessa tuli pariinkin otteeseen mieleen, miksei esiintymiskurssilla voisi keskittyä esiintymiseen."

Yllätyin hieman kun kurssin pitäjä kommentoi palautettani: "Harmillista että kurssi turhautti sinua. [...] Unohda väsymys ja turhautuminen, jooko? ;)". Kommentissa mainittu väsymys liittyi siihen, että totesin kurssin ajankohta klo 8-10 aamulla oli minulle lähinnä epäinhimillinen, koska en malttanut mennä nukkumaan keskiviikkoisin riittävän aikaisin. Pitää varmaan yrittää kehittää hajamielisyys toiseen potenssiin ja alkaa unohdella sellaisia suhteellisen fysikaalisia juttuja kuin väsymys ja nälkä.

Hakemuksia ja roolipelejä

Keskiviikkona aloitin kirjoittamaan työsuunnitelmaan Eero Hämäläisen säätiön apurahahakemusta varten. Nyt kunhan saan tämän kirjoitettua palaan jälkeen sen pariin.

Torstaina kommentoin 2,5 tuntia elämäntapa liiton "roolipeliä". Selviydyin siitä mielestäni aika hyvin. Pääneuvoni oli, että syventäkää hahmoja ja liittäkää ne hahmot paremmin siihen mihin pyritte. Lisäksi sanoin, että tämä teidän roolipeli on ennemmin roolitarina kuin roolipeli ja esitelmöin pitkän pätkän verran roolipelien opetuskäytöstä (Henriksenin artikkelin "On the Transmutation of Educational Role-Play" pohjalta.)

Sadepisaroiden muodostama subjekti

Perjantaina kirjoitin esseen Minerva Pöllöön. Alla on parhaiten onnistunut osa esseestä (loppu) sekä hieman alkua, jotta lopputulemasta saa mitään selvää. Taustaksi kerron, että perjantaina satoi. Olin ehkä hieman melankolisella päällä. En kovin. Esseeni on loppujen lopuksi varsin myönteinen vaikka ajatus siitä, että "minä olen sade" saattaakin kuulostaa masentavalta:

Alkukirjoitus: Minun maailmassani sataa aina, sillä aurinkoisina päivinä en ole siellä läsnä eikä silloin ole minun maailmaani. Minä olen sade ja joskus jotain muuta. Olen sateenkaari, kun aurinko loistaa takanani. Olen kirjava, tyhjä tie aamuyöllä katuvalojen alla. Olen pisaroiden kirjoma lasi sisällä turvassa, lämpimässä. Olen mahdollisuus kasvaa auringon kuumuudesta. Ellet ole aurinko tai aamuyön kulkija, esteetikko, ellet ymmärrä sateeni merkitystä, silloin – pelkään pahoin - olen vain märkä ja kylmä syy olla sisällä - yksin.

Ja sinä olet toinen sade, mutta mitä olet minulle?

Sateenkaari on jotain todellisen ja ei-todellisen rajalla. Tarkasti ottaen se on sadepisaroista heijastunutta auringon valoa. Sateenkaari on kollektiivinen illuusio hieman samaan tapaa kuin esimerkiksi dokumenttielokuva. Yhtäläistä on se, että molemmat ovat vain heijastumia tai projektioita jostain muusta. Ne ovat vain melkein todellisia ja tosia. Tästä huolimatta ne ovat ja ilmenevät kaikille hyvin samalla tavalla.

[…]

Subjekti on sadepisaroiden virtaamista abstraktista (pilvi) kohti omaan kuolemaansa (maanpinta). Staattiseksi ja pysyväksi koettu subjekti tarkoittaa jatkuvaa sadetta. Toisin sanoen niin kauan haluan olla "minä", soisin auringon pysyvän sivuroolissa. Kuitenkin aurinko sateen takana ja siten sateenkaaren syynä tarkoittaa, että jossain ei sada. Näin ollen subjektin päättyminen - aurinkoinen päivä - on vain ajan kysymys. Mitä kirkkaampana sateenkaaren näemme ja mitä tarkemmin minän havaitsemme, sitä todennäköisemmin sade on loppumassa ja vallitseva subjekti on päättymässä.

Introspektio on toiseksi varmin keino päättää vallitseva subjekti – murhata se. Varmin keino on aikuistuminen. Tässä mielessä harva aikuinen välttyy lapsensa murhalta. Onneksi sentään hieman useampi ymmärtää katua sitä, tai edes olla pahoillaan tapahtuneesta - ja lopulta todeta, "juuri näin on hyvä".

On hetkiä jolloin emme havaitse minää ja jolloin sateenkaari on sula mahdottomuus. Jossain vaiheessa on joka tapauksessa yö. Silloin toinen on liian kaukana ja minä on siksi hetkeksi kadonnut. Yötä seuraava sateinen aamuhämärä tuo tullessaan uuden subjektin ja mahdollisuuden nähdä jälleen minä kauniina – nähdä sateenkaari sateen asemesta.

Sarvijuhlat

Vietimme Sarvijuhlia tällä kertaa Karjalaisessa Osakunnassa Liisan kadulla. Karjalaisia oli suhteettoman vähän suhteessa savolaisiin. Ilmeisesti sielläkin tiedotus oli yhtä surkealla tolalla. Hauskaa siellä oli – joka tapauksessa.

Antti sekä ex-tempore reissun Helsinkiin tehnyt Juoni vaivautuivat sarvijuhlien jatkoille. Tiettävästi viihtyivät hyvin vaikka toinen heistä sammuikin aulan kovalle puupenkille kahden maissa ja nukkui siinä vielä puoli kuudelta kun lähdin jatkoilta kotiin. Puupenkki oli taatusti koko tilan huonoiten nukkumiseen soveltuva penkki, joten tuli parikertaan mieleen ehdottaa jotain hieman mukavampaa paikkaa. En viitsinyt herättää.

Äänestys

Yllättävää: Ehdokkaani pääsi valtuustoon. Pitänee nyt vähän seurata mitä hän siellä touhuaa. En muistanutkaan miten tylsiä kuntavaalivalvojaiset voivat olla. Spekulaatiota oli todella vähän. Plussaa annan sitä vastoin siitä, että Tarmo Ropponen sentään jaksoi olla yli-innostunut kun ennuste oli tarkentunut ääntenlaskennan edistyttyä peräti 2 prosenttiyksikköä.

En juuri nyt taida jaksa kirjoittaa kuntavaaleista tämän enempää…