Opinnoista ja kysymys talouden välttämättömyyksistä ja luonnollisuuksista<

Viime aikona on ollut hieman kiirus ja olen jäämässä pahasti jälkeen tavoitteesta kirjoittaa vähintään kaksi sivua päivässä. Todennäköisesti tilanteita, joissa ei ole aikaa kirjoittaa tänne, tulee lukuvuoden aikana yhä useammin vastaan. Lukujärjestys näyttää jokseenkin täydeltä. Syksyn ensimmäinen kurssit on alkanut. English for Career Purpose vaikuttaa oikein lupaavalta. Lauantaina olisi kesän viimeisen kurssin tentti. Hovimestarin päivällinen ja Näin puhuu Zarathustra etenevät verkkaisaa tahtia.

Paavo Pylkkänen lupautui ohjaamaan graduani. Jotenkin minulla on vielä sellainen fiilis, etteivät gradu asiani ole vielä lähellekään ratkaistut. Pitänee käydä hakemassa sopimus planketti ammanuensilta torstaina ja sen jälkeen mennä Matti Sintosen vastaanotolle juttelemaan asiasta.

Talous ja välttämättömyys

Tänään katsellessani tv-uutisia jälleen pisti korvaan väite siitä, että nykyinen taloudellinen trendi on "välttämätön" ja kehityssuunta on "luonnollinen".

En voi kuin ihmitellä, mitä hittoa talouden kontekstissa tarkoittaa se, että jonkin on välttämätöntä ja luonnollista. Käsittääkseni taloudessa on aina kyse pohjimmiltaan sopimuksesta.

Kaikista primitiivisimmillän, vaihdanta taloudessa kaksi yksilöä sopivat siitä, että jos ensimmäinen anta hyödykkeen A toiselle, toinen antaa hyödykkeen B ensimmäiselle. On vaikea nähdä mitä erityisen välttämätöntä ja luonnollista tässä. Molemmat sopimukset osapuolet voisivat toimia toisin eikä siinä olisi edes mitään ihmeellistä, kysymys ei siis voi olla välttämättömyydestä. Edelleen molemmat sopimuksen osapuolet noudattava joitaki tiettyjä tapoja ja merkinanton järjestelmiä, jotka ovat nähdäkseni ennemmin keinotekoisia kuin luonnollisia.

Kun vaihdantataloudesta edetään kvartiaaritalouteen, mikä muuttuu? Missä vaiheessa jostakin osasta puheena olevaa sopimusten järjestelmää tulee luonnollinen tai välttämätön?

Olisikohan taloustieteilijöillä, jotka väittävät nykyisen kaltaisen markkinatalouden määrittämän kehityssuunna olevan välttämätön, hyvä aika tutustua muihin kulttuureihin vaikkapa afrikassa. Ehkä heille siellä selviäisi, että kiina-ilmiö ei ole sen enemmäpää välttämätön ja luonnollinen kuin tapa polttaa tupakka aina ruokailun jälkeen.

Maamiinoista, asymmetrisestä sodankäynnistä ja päiväkirjani funktiosta

Jälleen törmään hämmentävään argumenttiin maamiinojen puolesta: "Suomen maamiinat eivät aiheuta kenellekään vaaraa, nehän ovat varastossa lukkojen takana." Tällä kertaa argumentin toisti Jyrki Katainen.

Hyväksyisiköhän Katainen sopimuksen, joka ainoastaan kieltää maamiinojen käytön sodankäynnin välineenä. Maamiinoja toisin sanoen saisi käyttää jatkossakin osana koulutusta ja kansalaisten vakuuttamiseen Suomen puolustuksen uskottavuudesta sekä - ennen kaikkea - niitä saisi edelleen säilyttää varastossa, jossa ne tosiaankin ovat suhteellisen vaarattomia.

Ylipäätään maamiinoista käyty diskurssi on vähintäänkin hämmentävää ja nostaa monia mieleen monia kysymyksiä, joihin vastaamista (järjestelmällisesti) vältellään.

Ensinnäkin millaisia asejärjestelmien tulisi olla? Kuinka sen pitäisi vaikuttaa? Ovatko järjestelmät jotka tappavat varmasti parempia kuin järjestelmät jotka todennäköisesti vain vammauttavat vakavasti?

Toiseksi onko miinojen kieltosopimuksilla todellista merkitystä muuttuvassa turvallisuus poliittisessa tilanteessa? En ole alan asiantuntia, mutta minusta vaikuttaa kuten myös majuri Aki Huhtisesta (jolta luulen poimineeni ainakin osan näistä ajatuksista – en ole varma), että sodankäynti on entistä suuremassa määrin asymmetristä. Toisin sanoen sotaa käydään terroristeja vastaa. Sotaa ei käydä enää valtioiden tai muiden tasavahvojen ja –veroisten osapuolten välillä. Aina sodan toisesta osapuolesta ei ole täyttä selvyyttä. Neuvottelu yhteyttä ei ole, kun sodan toinen on piiloutunut eikä paljasta itseään. Siten myös rauha on mahdoton - kenen kanssa se tulisi solmia. Israel on hyvä esimerkki valtiasta, jonka mainetta tahraavat osittain ehkä syystäkin se, että se on sodassa ei kenenkään kanssa. Ei ole selvää kenen kanssa sen pitäisi neuvotella. Näyttää siltä, ettei Israel edes halua neuvotella tai on haluton neuvottelemaan. En ole tässä mitenkään erityisesti Israelin puolella. Haluan vain ymmärtää, miksi Israelin on niin vaikea käydä rauhanneuvotteluja ja saada solmittua rauhansopimusta.

Palestiinalla on yhdeksän päätä. Vaikka kahdeksan niistä suostuisi neuvottelemaan, aina on yksi, joka suunnittelee seuraavaa iskua. Israelilla palestiinalaisten näkökulmasta on vain januksen kasvot. Sodan toinen on epämääräinen molempien tapauksessa. Kuninkaat ovat kuolleet ja heidän myötä ikuisen rauhan sopimisen mahdollisuus. Ikuista rauhaa ei sovita. Se syntyy, se tehdään ja se on aina parhaimmillaankin mahdoton. Olinpa runollinen, ehkä sittenkin ihailen salaa lyyristä ranskalaista nykyfilosofiaa. Olisinko siis sittenkin kaappifenomenologi, tai ehkä peräti kaappi-derida.

Sotaa käydään entistä useammin informaatiolla ja informaatiosta. Tällaisessa sodankäynnissä miinoilla ei välttämättä ole suurtakaan merkitystä. Vaikka miinat kiellettäisiinkin on toinen asia vaikuttaako kielto ja millä tavalla se vaikuttaa.

Maamiinojen kieltämistä on vastustettu vetoamalla "uskottavaan puolustukseen". Kysymys kuuluukin: mitä on uskottavat puolustus ja millä tavalla se on muuttumassa? Loppujen lopuksi kysymys on myytistä, joka perustuu historiaan ja mielikuviin, joilla ei ole tulevaisuuden uhkien kannalta välttämättä suurtakaan merkitystä.

En ihmettelisi, vaikka armeijan sisäisissä puolustus- ja uhkaselonteoissa maamiinat olisi vuosia sitten todettu suhteellisen tehottomiksi aseiksi. Ainoastaan uskottavan puolustuksen myytin ylläpitäminen edellyttää sitä, että maamiinoista luopumista vastustetaan viimeiseen asti. Kun alkaa näyttää siltä, että taistelu maamiinojen merkityksestä on kääntymässä tappioksi, on vaadittava jälleen uskottavan puolustuksen nimissä, että niiden tilalle on saatava "kehittyneempiä ja kalliimpia asejärjestelmiä".

Kehittyneisyys ja kalleus ovat keskeisiä määritteitä. Halpa ja alkeellinen mutta toimiva ei kelpaa. Tärkeää ei ole se, toimiiko järjestelmä, vaan se, että siihen liittyy sellaisia mielikuvia kuin "tosi tehokas", "hieno", "moderni", "muiden maiden silmissä kadehdittavaa", "ammattimaista" ja "tappaa vain sotilaita". Vietnam, Afganistan, Irak, Palestiina ja Tšetšenian (näin muutamia mainitakseni) ovat mainioita esimerkkejä siitä, että terrori(smi) on todella tehokas, halpa ja suhteelliseen alhaiseen kehitystasoon perustuva puolustautumiskeino, johon kehittyneillä ja kalliilla asejärjestelmillä on vaikea vastata - ellei peräti mahdoton.

A-piste ohjelmassa esiintynyt kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki argumentoi uskottavasti, ettei terroriin voi edes oikeastaan vastata muuten kuin puuttumalla terrorin synnyttäviin syihin. Jos terrorilla ei ole poliittista kannatusta, terroristi solut joutuvat eristyksiin ja lopulta niiden toiminta muuttuu mahdottomaksi - terrorismi näivettyy. Tätä argumenttia vasten Putinin ja Bushin aggressiivinen terrorismin vastainen taistelu on täysin hakoteillä, eikä heidän sodalleen näy loppua.

Näin ajattelen tänään. Muutos vaatii: Toivottavasti huomenna huomaan olleeni väärässä.

Tekoja päiväkirjatekstityypin tähden

Valitettavasti - tai ehkä onneksi - päiväkirjatekstityyppiin kuuluu myös päivän tapahtumista tarinointi.

Ajatuksista ei synnyt elämänkertaa ja potentiaalinen elämänkerrallisuus on luonteenomaista päiväkirjoille. Asiaa ei muuta se, etten ole aikeissa kirjoittaa elämänkertaa. Elämänkertakielteisyys on vakaumuksellista: haluan elää eteenpäin, vaikka havaitsisinkin sen taaksepäin, niin paljon kuin se on mahdollista. Elämänkerta altistaisi minut muisteloille Kierkegaardin terminologiaa käyttääkseni.

Elämänkerran lumoissa harhautuisin ehkä yrittämään jotain, mikä on mahdotonta: saman onnen ja tyytyväisyyden toiseen kertaa elämistä. Vaarantaisin haluni muuttua jatkuvasti. Tämä on, kuten olette varmasti jo huomanneet, ristiriitaista; itsessään mahdoton tavoite. Ihastuttavan ironista. Tämän halun muuttua haluan säilyttää - en halua muuttua!

Joka tapauksessa: Nukuin tänään kahteentoista. Enni herätti paukahtamalla sisään. Hän on aikeissa muuttaa pikku hiljaa Arin luo ja tänään hän kuljetti sinne varastosta noutamansa pöydän ja kukkia.

Huoneeni on nyt ihastuttavalla tavalla avarampi kun Ennillä "on tilaa kukilleen omassa huoneessaan". Toivottavasti se vähentää entisestään hedelmäkärpästen määrää - ei niitä paljon ole mutta aivan liikaa kaltaiselleni urbaanille filosofille.

Iltapäivällä kävin pelaamassa sählyä Dilemman vuorolla. Alussa näytti siltä, ettei tule kunnon pelejä. Pelaajia oli minut mukaan luettuna neljä. Loppujen lopuksi pelaajia oli kuusi. Oli yllättävän mukavaa pelata sählyä. Taidan mennä seuraavallakin viikolla. Tosin huomasin, etten ollut pelannut sählyä viiteen vuoteen.

Illalla - en oikeastaan ole tehnyt yhtään mitään. Söin rasvaista opiskelija ruokaa. Nukuin päivä unet, mikä takaa etten tänään saa säädylliseen aikaan unta. Katsoin puoli yhdekän uutiset, Itsevaltiaat ja Uutisvuodon. Kaikki olivat tällä kertaa oikein viihdyttäviä paketteja. Ainoastaan tv-uutisten Pohjois-Ossetiaa käsittelevä pätkä ehkä hieman liian pitkä, tiivistäminen olisi tehnyt uutisesta viihdyttävämmän. Ehkä alushoususillaan juoksevia pikkutyttöjä (ja -poikia) olisi tänään voinut näyttää pari sekuntia vähemmän - ne on jo nähty - ja samoin Putinin puheessa olisi luullakseni ollut leikkausvaraa. Sairaala pätkä oli bueno. Kohdassa, jossa Putin katseli vakavin kasvoin uhreja, oli juuri sitä jännitettä ja mahtipontisuutta, mitä hänen kaltaiseltaan voimapoliitikolta odottaa.

Illemmalla saatan katso p--- seis, tämä ei enää vastaa päiväkirjaviestintäni funktiota. Suustani oli siis päästä sammakko. Haluan luoda itsestäni päiväkirjassani siistin, sivistyneen, kolean ja ylipäätään siivon kuvan.

Valtio epäjumalana

Löysin Näin puhuu Zarathustran divarista todella tyylikkäänä hyväkuntoisena kovakantisena laitoksena. Käännös on vuodelta 1907 ja ulkonäkökin noudattelee 1900-luvun alun tyyliä (valitettavasti painovuodeksi sanottiin MCMLXX). Hinta, 5 euroa oli sen verran vähän, etten voinut jättää kirjaa divariin lojumaan.

Yllättävää. Ensimmäisen 50 sivun perusteella kirja vaikuttaa suorastaan loistavalta. Olen muistaakseni joskus yrittänyt lukea sitä, mutta raskassoutuinen tyyli, hankalat ajatukset ja vielä hämärämpi päähenkilö olivat silloin minulle liikaa.

Nyt hourupäinen, ateisti fanaatikko Zarathustra vaikutta oikein sympaattiselta henkilöhahmolta ja minun on helppo samaistua häneen. Samalla minun on helppo olla monessa kohtaa erimieltä. Esimerkiksi ajatus yli-ihmisestä on minulle edelleen hämärä ja outo. Sitä vastoin ajatus viimeisestä ihmisestä ja siitä, kuinka mitätön tuo pienten nautintojen ylivarovainen ja päämäärätön hedonisti on, on rautaista asiaa.

Valtiaat ja valtaistuimet

Luin juuri kohdan, jossa Zarathustra (ja Nietzsche) parjaa valtaistuimia ja valtiota ylipäänsä. Ajatuskulku on harvinaislaatuisen ajankohtainen.

"Katsokaa, kuinka ne kiipeävät, nämä nopsat apinat! Ne kiipeävät toistensa yli ja reuhtovat itsensä siten lokaan ja syvyyteen. [...] heidän hullutensa se on - ikäänkuin onni istuisi valtaistuimella! Usein istuu loka valtaistuimella - ja usein myös valtaistuin loassa!"

Kuulostaako tutulta? Aivan liian tutulta? Esimerkkejä nousee julkisuuteen tuon tuosta, viimeisimpänä USA:n presidentin vaalikohu.

On hämmentävää, kuinka vähän painoarvoa Ylen uutisissa annettiin 500 000 ihmisen mielenosoitukselle Bushia vastaan ja kuinka paljon Bushin vaalikekkuloinnille ja puheille. Voi vain ihmetellä, miksi Bush saa jopa puheaikaa Ylen uutisissa, mutta mielenosoittajat tai Kerry eivät ole eivät ole saaneet. Kerrylle itselleen ei ole suotu puheaikaa lainkaan, hänen kannattajansa ovat saaneet sanoa sanan tai pari. Bushin suhteen on toisin. Hänen kannattajistaan (sikäli kuin muistan) ainoastaan Dick Cheney on päässyt puhumaan suomalaisille.

Onko Ylellä muuta syytä olla näinkin paljon Bushin puolella kuin se, että jenkkimediat tuottavat Bushista helposti suomalaisille käännettävissä olevaa materiaalia ja että YLE on sanalla sanoen liian laiska edes yrittääkseen harjoittaa hyvää, tasapuolista journalismia. Voisiko olla niin, että YLE pyrkii vain säilyttämään status quon ja sysää sitä horjuttavat voimat marginaaliin? Siinä ei kai olisi mitään epätavallista. Vastaavanlaisen turvallisen valinnan YLE teki Pohjois-Ossetian verilöylyn uutisoinnissa tänään. Ainoastaan Imperiumin, Venäjän kasvottoman valtiokoneiston ääni kuului (riippumatta siitä kuka puhui) tänään puoli yhdeksän uutisissa. Terroristit olivat "roistoja" ja fanaatikkoja, jotka ainoastaan halusivat kuuluvuutta omalle aatteelleen.

Hypoteesi: Jos sattuisi käymään niin onnettomasti FSB paljastuisi verilöylyn aloittajaksi, se haudattaneen parilla lyhyellä rituaalin omaisella lauseella ja koko tapauksen annetaan unohtua. Imperiumia, yhtenä valtio-hirviönä ei saa loukata, ellei se koidu valtiohirviöiden rodun parhaaksi. Kun koho laantuu, suomalaiset omaksuvat venäläiset fatalistisen asenteen elämään ja sanovat "Vot, sellaista elämä on." (R. Kapuscinski: Imperiumi) Saattaa olla, että moni on näin jo itselleen sanonut. Se on oikeastaan pelottavan helppoa. Ei kulunut kovinkaan montaa päivää edellisestä vastaavasta verilöylystä Venäjällä (Moskovan Oopperassa), kun asia oli käytännössä unohtunut. Estonian uppoamisen jälkeen parin päivän suruajan jälkeen oli täysin korrektia todeta "vot, sellaista elämä on" - suorastaan suotavaa.

Kyynisyydestä on tehty vaivatonta ja tuskatonta, välittämisestä vaivautunutta ja tuskallista. Välittäminen edellyttää nimittäin osallistumista, kykyä säälin ja huonoa omatuntoa (esimerkiksi siitä, ettei jaksa jäädä kuuntelemaan Amnestyn tai Unicefin rahanruinaajien puheita tai ettei ole aikeissa osallistua tempauksiin).

Välittäminen implikoi säälin, uhrimielen ja halun antaa vähästään vielä vähän enemmän. Todella valitettavaa, koska minä haluaisin välittää ja mutta hinta taitaa olla liian korkea tällä hetkellä ja tässä elämän tilanteessa. En siksi toiseksi ole vakuuttunut säälin autuudesta. Olen liian nietzscheläinen herkutellakseni kuvilla nälkäänäkevistä lapsista tai kidutetuista vangeista. En halua ostaa hyvää omatuntoa rahalla vaan ajatuksilla ja teoilla. Haluan muutoksen ilman sääliä, halveksuntaa ja alentamista. Ehkä olen liian idealistinen - kuten myös Nietzsche, mutta vastoin kuin N. saatan joutua harkitsemaan idealismiani uudestaan tosiasioiden edessä. Moraalia ja eettisyyttä koskevissa asioissa nihilisti joutuu kärsimään vakaumuksestaan: Hän ei voi hyväksyä mitään ja hänen on hyväksyttävä kaikki. Hänen on määritettävä hyvä yhä uudelleen, sillä perusta hyvälle kuolee elettyään vain hetken.

"'Maan päällä ei ole mitään minua suurempaa: jumalan järjestävä sormi minä olen" - näin tuo hirviö [=valtio] karjuu. [...] Niin, teitäkin se arvaa, te vanhan jumalan voittajat! Te olette väsyneet taistelussa, ja nyt teidän väsymyksenne palvelee uutta epäjumalaa."

Miksi USA:n presidentin vaalit näkyvä niin selvästi Suomen valtamedioissa? Onko niillä suurtakaan merkitystä keskiverto suomalaiselle? Tuskinpa vaan, etenkin kun uutisointi painottuu vahvasti henkilöihin ja heidän persoonallisuuteen. Heidän ajamansa politiikka on selvästi sivuasia. Keskeisempää Suomen valtamedioissa on se, että Bush on vahva johtaja, kuin se, että hän aikoo jatkaa ennakoivan sodan -politiikka. Kerrystä mieleeni on painunut vain veteraanitausta ja se, ettei hän ole "yhtä vahva johtaja kuin Bush".

Sivumennen mainiten: Mistähän mahtaa löytyä seuraava Ihmiskunnan Vihollinen ennakoivan sodan alttarille? Naapurimaa Iran voisi olla aika hyvä arvaus, sehän on näppärästi Irakin ja Afganistanin välissä, piilottelee varmasti terroristijohtajia ja uhkaa Yhdysvaltojen turvallisuutta mahdollisuudella kehittää ydinase.

Kansa tarvitsee epäjumalan, jota palvoa. Suomalaiset poliitikot ja julkkikset eivät enää riitä eikä Suomi valtiona ei ole ollut tarpeeksi aikoihin. Isänmaa on kokenut inflaation. Olemme osa globaalia maailmaa - mutta eihän sitä voi palvoa, moinen saattaisi jopa johtaa ajatukseen, että myös kehitysmaat ovat osa globaalia maailmaa. Jumalan on oltava kaunis, kehitysmaat eivät sitä ole.

USA kelpaa (epä)jumalaksi ja USA:n presidentin vaalit (epä)jumalan manifestaatioksi. USA on riittävä kaunis, eikä rumaa puolta ole pakko katsoa. (Siinä missä kehitysmaathan ovat jotain liian rumaa, eikä kaunista puolta ole pakko katsoa.)

Nietzsche kirjoittaa harvinaisen osuvasti myös kyynisyyteen kannustavasta mediasta: "Katsokaa näitä tarpeettomia! Sairaita he ovat aina, he oksentavat sappensa ja sanovat sitä sanomalehdeksi. He nielevät toisensa eivätkä voi edes toisiaan sulattaa."

Media on pakkomielle tiedostaa kollektiiviset vääryydet, pelot, uhat ja vaarat, ja samalla yritys peittää ne. Media tuottaa kauneutta (=totuuden), kieltämällä kauneuden ja näyttämällä ruman.

PS. Nietzschen kirjoitustyyli ja ajattelutapa ovat jotain herkästä tarttuvaa. En minä yleensä näin nietzscheläinen ole. Tässä kirjoitus foorumissa on se hyväpuoli, että voin myöhemmin kumota itseni eikä siinä ole mitään outoa tai kummallista.

Taittamista, taittamista ja jotain valmistakin

Olen minä tehnyt muutakin kuin ajatellut ja lukenut Nietzscheä.

Taitoin SavOn fuksiläystäkkeen sekä fuksijulisteen. Eilen läystäke laitettiin kokoon talkoovoimin. Kopiokone painokoneeni tuotti rumaa jälkeä. En ollut osannut ottaa huomioon sitä ja paikka paikoin sivunumero jäi melkein sivun ulkopuolelle. Kopiokone vaatii näemmä aivan käsittämättömän isot tulostusmarginaalit.

Fuksijuliste sitä vastoin oli iloinen yllätys. Aleksandriasta löytyi suhteellisen huokea väriprintteri (10 kopiokopiokortti sykäystä per arkki = ~ 70 senttiä), joka tuotti todella hyvää jälkeä.

Fuksina ja fuksitoiminnan suunnittelijana

Fukseus ja fuksitoimikuntalaisuus on yllättävän vaikea yhdistää. Olen näemmä epäuskottava fuksiksi. En malta olla hiljaa siitä, että tiedän aika paljon yliopistosta, HYY:stä ja kaikkesta, mikä liittyy noihin järjestöihin. Tästä syystä en voine syyttää tuutoriani siitä, ettei hän salli minulle fuksin tietämättömyyttä, eksyneisyyttä ja haurautta. Toisaalta, mikäpä minua estää syyttämästä häntä moisesta paitsi ehkä nihilistin omatunto?

Sinänsä kiintoisaa: Humanistisen tdk:n fuksiesitteissä korostettaan, että kaikki on enemmän tai vähämmän vapaaehtoista. Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan läpysköissä vähintään puheen sävy - jos ei mikään muu - antoi ymmärtää, että kaikki on enemmän tai vähämmän pakollista.

Itse olen tosin päättänyt osallistua suurimpaan osaan fuksitapahtumista ja olla "hyvä fuksi", oli se kuinka vapaaehtoista tahansa.

Miksikö? Lähinnä huvin vuoksi ja mielenkiinnosta. Ainakin viisi vuotta sitten fuksina oli hauskaa. Fuksitilaisuukssa tapasi uusia ihmisiä sekä oppi jotain uutta ihmisistä ja elämisestä. Toiseksi, ilmaistakseni asian teoreettisesti, minua kiinnostaa nähdä, miten filosofian laitos rakentaa identiteettejä ja myyttejä. Mitä Helsingissä tarkoittavat "olla filosofi" ja "olla filosofinen"? Fuksitoiminta on erinomainen mahdollisuus nähdä myytit ja identiteettikoneisto läheltä siinä, missä tähän asti olen tarkaillut niitä selvästi kauempaa.

Sunnuntaina oli ensimmäinen vapaaehtoinen teoreettisen filosofian fuksitapaaminen. Yritin kyllä lähteä kotiin viimeisellä bussilla, mutta - tämä saattaa kuulostaa selittelyltä - bussipysäkin merkki oli kadonnut. Aamulla kymmenen aikoihin paikalle oli ilmestynyt upouusi bussikatos. Vanha kyltti taisi olla ojan pohjalla.

Koska epäonnistui kotiin lähtemisessä jäin tuutorini (Solja Koveron) luo juomaan olutta. Sitä oli jääkaapissa parikymmentä tölkkiä ja Dilemma tarjosi. Solja itse tyytyi pariin tölkkiin ja siiryi nukkumaan (jo) kello 1. Jatkoin oluiden ryystämistä Soljan elokuvista palanneen poikaystävän, Tanelin kanssa aamuun asti.

Illan ja alkuyön puheet koskivat pääasiassa opiskelua. Soljan mentyä nukkumaan puhuimme Tanelin kanssa aluksi sivistyneesti filosofiasta ja kirjallisuudesta - lähinnä Lacanista, Bodiousta, Bohmista ja Beckketistä. Aamulla olimme ennättäneet politiikkaan ja siihen pisteeseen, että väitin provokatiivisesti olevani "ratiofasisti" ja Taneli vannoi lukuisien punaisten käsitteiden nimiin. (Älkää muuten suotta tarkastako sanakirjasta, mitä "ratiofasisti" merkitsee. Olen itse keksinyt koko käsitteen.) Minulla oli oikein hauskaa. Toivottavasti myös muilla oli - kevyeen kenttäkekkuliin ynnä provokaatioon sotkettu ironia on vaarallinen lelu.

Vähän kyllä hävettää. Ei missään nimessä siksi, että jäin puolituntemattoman ihmisen luokse juomaan olutta, kun en ennättänyt bussiin - se on kunniakasta, miehuullista ja ennen kaikkea boheemia - vaan siksi, että Tanelilla oli seuraavana päivänä synttärit. Lienee kohtelista pariskunnille "syntymäpäiväaamurauha". Esitän tässä julkisen anteeksipyynnön. (Ei ole täysin mahdotonta, että tämä saattuu anteeksipyynnön kohteiden silmiin, vaikkakin ehkä epätodennäköistä.)

Maanantaina siirryin filosofian fuksiesittelyistä ja kampuskierrokselta fuksimateriaalin suunnitteluun vinnille. Sen jälkeen kävin luennolla kuulemassa totuuksia viestinnän lainsäädännöstä. En muista enää mitä aihetta siellä käsiteltiin, koska olin ensimmäisellä puoliskolla enemmän kuin nukahtaa ja toisellakin puoliskolla olin vain vähän pirteämpi. Lopulta siirryin Kuppala-opiskelijatilan kautta kotiin taittamaan fuksilehteä.

Nytkin minun pitäisi taittaa fuksilehteä, mutta luovatauko lienee kohdallaa. Olen kuitekin taittanut sitä koko päivän (pl. luento 16.30-19.45).