Kesän tuntomerkit

On se hienoa, että tv-uutiset ovat tulleet aimo annoksen cityihmistä vastaan mitä tulee kesän tunnistamiseen.

Ennen muinoin opetettiin että kesän saapumisen tunnistaa lintujen liverryksestä ja puiden lehdistä. Nyt Ylen tv-uutiset ystävällisesti kertoivat, että kesä on tullut, sillä Aurajoen pientareella ja Espan puistossa loikoo auringonpalvojia ja – mikä tärkeintä – kaupat saavat olla sunnuntaisin auki aina elokuun loppuun.

Tosi näppärää, kun ei tarvitse herkistää korviaan linnulle tai silmiään puiden oksille – silmäni ovat verrattain paljon harjaantuneempia kauppojen aukiolomainosten ja auringonpalvojien bongaamiseen Helsingin harvahkossa betonisekametsässä.

Tai olivat, mutta valitettavasti nenäni paljastaa kesän saapumisen Ylen uutisten kesän tunnistusvinkkejä suuremmalla varmuudella. Kesänhän tunnistaa tietysti siitä, kun pitää alkaa popsimaan allergialääkkeitä, vaikka karvallisia eläimiä tai muita aivastuttajia ole lähimaillakaan.

Luettelen muutamia muita näppäriä cityihmiselle soveliaita tapoja tunnistaa kesä:

• Kaduille ilmestyy terasseja, joilla istuskelevat ihmiset oikeasti kuvittelevat nauttivansa raikkaasta ulkoilmasta katupölyn ja pakokaasun keskellä sätkäänsä oluttuopin ääressä imiessään.
• Televisiouutisten huonon kelin varoitukset muuttuvat metsäpalovaroituksiksi ja siitepölyuhkailuksi. Lisäksi televisiosta alkaa tulla normaalia enemmän roskaa.
• Tietokoneen palvomisen ohessa huomaa kuuman juoman keittämisen sijaan avaavansa ennemmin ikkunan ja vääntävänsä tuulettimen päälle – tai vaihtoehtoisesti kiroavansa sitä, ettei omista tuuletinta.
• Saattaa joutua nukkumaan turvallisen kahden peiton asemesta pelkkien lakanoiden alla. Tämän seurauksena unet ovat vähemmän rentouttavia kun kahden peiton symbolinen paino ei siirrä yön aikana vastuun taakkaa allegorisella voimallaan.

Hmph!

Huomasin vasta nyt, että suuri määrä kommentteja oli tarttunut moderoinnin haaviin. Kerpele. Missähän vaiheessa Bloggeri asetti moderoinnin päälle. Ihmettelinkin, että miksihän ei saa enää lainkaan kommentteja. (Noh. Katsotaanpa, miten tuon moderoinnin saa pois päältä.)

Brokeback Mountain vs. Papin perhe

Viimeisin katsomani elokuva München oli kerrassaan mainio kuvaus kostosta ja anteeksiantamisesta. V niin kuin Verkosto oli (liki absurdi) tarina kohtalonuskoisesta vapaustaistelijasta. Elokuva paitsi kuulosti ja näytti hyvältä myös oli kelpo elokuva teemansa puolesta vastoin kuin Wachowski-veljesten edellinen tekele, Matrix-trilogia. Edelleen Parhaan elokuvan Oscarin voittanut Crash taas oli kerrassaan sykähdyttävästi rasismia ja suvaitsevaisuutta pohtiva elokuva.

Yleisesti ottaen olen pitänyt useimmista elokuvista, jotka olen käynyt katsomassa kevään aikana. Valitettavasti mukaan mahtuu floppejakin – ainakin yksi. En pitänyt lainkaan Ang Leen Brokeback Mountainista. Menin ehkä katsomaan sitä liian suurin odotuksin ja pettymys oli sitten sitäkin suurempi: Brokeback Mountain olisi varmasti ollut ajankohtainen ja kiinnostava kymmenkunta vuotta sitten, mutta nyt se ei oikein tarjonnut mitään uutta ja kiinnostavaa. Jotenkin minua ei jaksanut sykähdyttää tarina kahden homon seksuaalisen identiteetin toteuttamisen vaikeudesta yhteiskunnassa, jonka normit sotivat homoseksuaalisuutta vastaan.

Elokuvassa oli kyllä paljon hyvääkin – esimerkiksi päähenkilöt olivat kiinnostavan ristiriitaisia, mutta sen teema oli kerrassaan onnettomasti rajattu. Elokuvalla ei ollut mitään kiinnostavaa uutta sanottavaa homoseksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä normeista. Se yritti, sikäli kuin tiedän, olla poliittinen ja kantaaottava elokuva. Kovasti yrittämällä ymmärrän juuri ja juuri, miltä osin se oli olevinaan kantaaottava ja radikaali. (Ehkä se oli sitä monille. En tiedä. Minulle ei.)

Se olisi voinut olla kiinnostava tutkielma palavasta halusta kuulua yhteisöön ja olla sen jäsen – kuvitella edes, mutta tämä teema jäi tarinassa valitettavan marginaaliseen rooliin.

Rehellisesti sanoen Minna Canthin Papin perheellä, jonka kävin katsomassa Kansallisteatterissa huhtikuun loppupuolella, oli mielestäni ajankohtaisempi ja kiinnostavampi teema kuin Brokeback Mountainilla. Ainakin Kansallisteatteri sain Canthin teemoista enemmän irti kuin Lee omastaan olkoonkin, että Canthin teemalla oli ikää yli sata vuotta enemmän. Papin perheen ensimmäinen esitys oli nimittäin vuonna 1891 Suomalaisella teatterilla.

Miksikö ajattelen, että Canth pääsi Papin perheessa syvemmälle kuin Lee Brokeback Mountainissa? Koska Brokeback Mountain onnistuu näyttämään jo (enemmän tai vähemmän) hyvin tiedossa olevan yhteiskunnallisen ongelman "homoseksuaalisuus heteronormatiivisessa yhteiskunnassa", Canth näyttää lukuisia ongelmia, jotka olivat aikanaan huonosti tiedostettuja, aina naisen asemesta kristilliseen konservatismiin, mutta ennen kaikkea hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa tavasta, jolla omien arvojen puolesta taistellaan ja mitä taistelu merkitsee.

Niin edistyksestä kuin vanhasta hyvästäkin tulee hyvin helposti jotain henkilökohtaista. Taistelu toisaalt uudistusten toisaalta vanhan hyvän puolesta muuttuu helposti taisteluksi omasta olemassa olosta ja sen oikeutuksesta. Hyvät motiivit taistelun perustana katoavat kun niistä tulee osa omaa identiteettiä; jotain mistä ei voi luopua luopumatta siitä, mitä pohjimmiltaan on.

Brokeback Mountain onnistuu tuottamaan haikeaa mielipahaa kertomalla päähenkilöiden onnettomuudesta: (alleviivaan jälleen) heidän seksuaalisesta vankeudestaan heteronormatiivisessa yhteiskunnasta. Hienoa. Mutta onnistuuko se tuottamaan yhtään mielenkiintoista uutta kysymystä? Valitettavasti ei.

Papin perhe toimii täsmälleen toisin. Kansallisteatterin versio Canthin tarinasta oli liian etäinen, jotta siihen olisi voinut todella samaistua kovinkaan syvästi – ja se oli liian koominen, mutta siitä huolimatta se onnistui herättämään kiinnostavia vieläkin ajankohtaisia kysymyksiä. Sanalla sanoen siitä jäi enemmän käteen esityksen jälkeen.

Lopuksi

Lisäksi minun täytyy myöntää, että Brokeback Mountainia huononsi leffan loppua kohti pahentunut kusihätä, mikä ei vaivannut Papin perheessä. Epäilen, että elokuvateatterien normaali 0,8l-juoma sopii pitkiin kulttuurinautintoihin huomattavasti huonommin kuin Kansallisteatterin normaali 0,33l limupullo. Teidän, lukijoiden, onkin syytä epäillä, että kusihädän tähden arvioni ei ole lähellekään puolueeton. ;-)