Ohjelman väliloinen

(Pieniä korjauksia tehty 25.9.2005.)

Sanna soitti minulle eilen yllättäen ja ilmoitti olevansa Helsingissä vailla suurempaa tekemistä. Juna lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua ja Helsingin kaupat olivat köyhdyttäneet hänen lompakkoaan niin paljon viime vierailujen aikana, että hän halusi suoda sille hienoisen lepotauon.

Tapasin hänet kahdelta. Enimmäkseen päivittelimme Brasilian onnetonta turvallisuus tilannetta ja Nissenin tulevan mainoskampanjan vastenmielisyyttä. Hän oli nimittäin käynyt koeyleisenä arvioimassa silmälasivalmistajien 2006 vuoden mainoskampanjoita. Nissen oli herättänyt yleistä paheksuntaa. Muut olivat aika perinteisiä, jopa tasapaksuja.

Huomasin pian yrittäväni puolustella Nissenin mainoksia, vaikken ollut edes nähnyt niitä. Perustelin, että mainostajia on kahta kastia. Toiset pyrkivät tekemään mainoksen niin, että ne itsessään luo myönteisiä mielikuvia, joka saa kohteen ostamaan tuotteen. Toiset taas pyrkivät siihen, että mainos jää mieleen hinnalla millä hyvänsä. Äärimmäisen vastenmieliset ja typerät mainokset ovat siihen tarkoitukseen oikein hyviä. Ne jokainen väkisinkin huomaa. Sitten vaan luotetaan niitä ympäröivän ohjelman (tai ohjelmien) luovan riittävän paljon myönteisiä tuntemuksia, jotka sitten yhdistyvät tuotteeseen. Mainoksen vastenmielisyys ja sen typerä yksituiskohdat unohtuvat pian ja jäljelle jää muisto tuotemerkistä ja ohjelman tuottamasta hyvästä fiiliksestä.

Ensinnä mainittua mainostyyppiä voisi kutsua rehdiksi suostuttelijaksi, koska mainoksen tehokkuus perustuu pääosin sen omiin avuihin, ja toista ohjelman väliloiseksi, koska mainos toimii, jos sitä ympäröi jonkin hyvää fiilistä synnyttävä ohjelma.

Tapaamisen jälkeen ostin liput Night Watchiin 23.15 alkavaan näytökseen ja menin osakunnalle odottelemaan sen alkamista. Odottelemista riitti, sillä Vinnille saapuessani oli vasta neljä. Lukaisin JiiTuomas Harviaisen minulle ystävällisesti lähettämän artikkelinsa luonnoksen ja söin hyvillä mielin torstain vaali-illanistujaisten jäänteitä.

Toisen vuoden biologi

Joskus kymmenen jälkeen osakunnalle kapusi alakerran biotieteellisen tiedekunnan fuksiaisista pari kolme biologia lepäilemään. Jutustelin tovin yhden, toista vuotta opiskelevan biologitytön kanssa. Hänen kaverinsa olivat ilmeisesti palanneet bileisiin, mutta hän oli jäänyt lepäilemään. En osaa arvioida kuinka paljon hän oli juonut. Hän ei päälle päin näyttänyt olevan kovin humalassa.

Keskustelu ajautui elokuvaan 4. Selostin hänelle suunnilleen saman, mistä puhuin edellissä blogimerkinnässäni. Lopuksi pahoittelin sitä, että tylsistytin häntä mannermaishermeneuttissemioottispla-plaa-plaa –spekuloinnilla. Hän ei tunnustanut siinä olevan mitään pahoiteltavaa. Päin vastoin, kysyipä vielä, mitä graduni käsitteli, kun tulin maininneeksi, että olen 7. vuoden opiskelija ja että palautin graduni. En tiedä kiinnostiko häntä oikeasti vai kysyikö hän sen vain kohteliaisuudesta. Selosti joka tapauksessa graduni perusargumentin.

Kummallinen keskustelu. En kysynyt missään vaiheessa hänen nimeään eikä hän minun. En itse asiassa keskustellut juuri mitään, mistä voisi kuvitella keskustelevansa, jos tapaa täysin oudon ihmisen lepäilemässä Vinnin sohvalla vihreisiin haalareihin sonnustautuneena. Sellaista se on.

Pian keskustelun jälkeen riensin Tennispalatsiin. Myöhästyin ensimmäistä kertaa elämässäni näytöksen alusta - tosin vain viitisen minuuttia. Olin nimittäin kuvitellut, että elokuva alkaa 23.45 ja se alkoikin 23.15. Tajusin erehdykseni hieman liian myöhään. Olin kotona 1.30. Menin suoraan nukkumaan.

4

Kävin maanantaina Annin kanssa katsomassa Ilya Khrzhanovskyn elokuvan 4. Kuvittelin, että elokuva sisältäisi paljon visuaalisia oivalluksia ja vähintäänkin oudon kantavan juonen. Kieltämättä se sisälsikin visuaalisia oivalluksia, mutta juonta siinä ei ollut nimeksikään. Tarkoitan juonta siinä mielessä, että sillä olisi ollut jotain merkitystä elokuvan kantavana voimana.

Elokuva on rakennettu täysin metaforien varaan. Itse juonikin on vain yksi metafora muiden joukossa, sellaisenaan jokseenkin merkityksetön. Juoni edustanee Khrzhanovskyn käsitysta ruumiin genealogiasta: Alun ruumiskuva on teknologian ja valheiden syövyttämä, keskivaiheessa sen lävistää pakonomainen toisto ja tylsyys. Tietyssä mielessä tyhjä toisto korvaa antiteesinä teesin, teknologisuuden ja valheellisuuden. Lopulta ne yhdistyvät (synteesinä) houreiseksi itsensä kieltämiseksi; rituaaleiksi, joissa kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan aina yhtä inhottavana ja jossa henkinen kantti mitataan vahvuutena kestää kaiken toistuminen.

Kaikkia metaforia lävistää Khrzhanovskyn läpensä nihilistinen ja pessimistinen käsitys ruumiista; kyse on pelkästä lihakimpusta, jonka kohotamme itsepetoksen ja toiston kautta joksikin enemmäksi. Sielua ja mieli vain oire älyllisestä epärehellisyydestä, joka vieraannuttaa meidät sieluttomasta ja merkityksettömästi lihasta. Ja juuri tätä älyllistä epärehellisyydestä kutsumme älyllisyydeksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tässä vaiheessa Khrzhanovskyn elokuvan älyllisyys kumoaa itse itsensä - kuten kelpo Hegeliä kunnioittavan hengen tuleekin kasvaakseen.

Elokuva ei ollut hyvä, sitä oli vaikea seurasta eikä se ollut järin kaunis, mutta se oli ajatuksia herättävä. Kävin viime viikonloppuna katsomassa myös Kim Ki-Dukin Rautakolmosen ja Saul Dibbin Bulledboyn. Ensinnä mainittu oli elokuvana kerrassaan mainio toinenkin kelvollinen. Ne yhteensäkin kuitenkin jäävät 4:n alle mitä tulee heränneiden ajatusten määrään.

Olisiko sitten niin, että ajatukset kaipaavat hienoista pahoinvointia herätäkseen?