Graduni tiivistelmä

Lähetin graduni eilen myös toiselle gradutarkastajista elektronisessa muodossa ja tiedustelin jahka hän ennättäisi kommentoimaan sitä, ilman että valmistumisaika juurikaan paljon venyy. Nyt jännitän vastausta. Sain tiivistelmänkin kirjoitettua. Koska siitä tuli mielestäni aika selkeä, päädyin julkaisemaan sen myös täällä. Joutunen karsimaan sitä aika paljon virallista abstraktia silmällä pitäen.

---

Rheomoodi on koe kielellä ja ajattelulla. Se pyrkii tarkastelemaan kielen rakenteen ja todellisuuden välisestä suhdetta kriittisesti, vetoamatta mahdollisesti virheelliseen arki-intuitoon tai traditioon pohjautuvaan filosofiseen intuitioon. Rheomoodin yhtenä motivoivana lähtökohtana on havainto, ettei arki-intuitiomme useinkaan vastaa esimerkiksi sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan implikoimaan käsitystä todellisuudesta jakamattomana ja siten ei-atomistisena kokonaisuutena.

Bohm kutsuu tavanomaiselle ajattelutavalle tyypillistä tapaa jäsentää maailma toisistaan täysin erillisistä, jakamattomista atomeista koostuvaksi mekanistiseksi koneistoksi fragmentoituneeksi. Tällainen fragmentoitunut jäsennystapa koskee erityisesti kieltä; ajattelemmekin hyvin tavanomaisesti, että kielellinen merkitys koostuu merkitysatomeista (merkeistä, sanoista tai lauseista) ja niiden välistä suhdetta kuvaavista ominaisuuksista (esimerkiksi lauseen subjekti, objekti ja verbi). Kun kieli jäsennetään atomistisesti, jää merkitysatomien välinen suhde otetaan usein annettuna ja muka todellisuutta vastaavana. Kuvittelemme esimerkiksi, että lähes kaikkia eurooppalaisia kieliä dominoiva subjekti-verbi-objekti rakenne heijastelee todellisuuden rakennetta, koska atomistinen kielen tulkinta ei anna mitään muuta intuitiivista vaihtoehtoa ymmärtää merkitysatomien välistä suhdetta.

Bohmin oma vaihtoehto framentoituneelle, atomistiselle tulkinnalle on kielen kenttätulkinta. Tämän tulkinnan mukaan kieli koostuu usealla tasolla vaikuttavista merkityskentistä, jotka lävistävät ja sulautuvat toisiinsa. Kentät eivät rajoitu pelkästään kielen sisäiseen rakenteeseen vaan sulautuvat erottamattomasti osaksi ajattelua, havaitsemista ja olemista maailmassa. Jos kielen kaikkien yksikköjen – aina yksittäisestä merkistä kirjalliseen teokseen – looginen rakenne on kenttä, joka lävistää tietoisuuden kokonaisuutena ja sulautuu sen kaikkiin muihin osiin, useimmat arki-intuition ja filosofisen intuition vääristymät on selitettävä kielen rakenteen vääristymien kautta. Esimerkiksi kvanttifysiikka on arki-intuition vastaista täsmälleen niin kauan kun käyttämämme kieli tukee todellisuuden jäsentämistä tällä tavoin. Kvanttifysiikan ahkera opiskelu voi kuitenkin muuttaa tapaamme jäsentää todellisuutta kielen kautta siinä määrin, että kvanttifysiikan teoreettisesta viitekehyksestä tulee täysin intuitiivinen ja luonteva tapa ajatella.

Bohmin rheomoodi on koe, joka olennaisesti toisaalta pyrkii paljastamaan tavanomaisesti käytetyn kielen fragmentaarisuuden ja toisaalta perustelemaan, että syy tähän fragmentaarisuuteen on pitkälti virheellisessä käsityksessä kielen todellisesta rakenteesta; siinä ettemme tiedosta, miten kieli todella toimi. Kokeessa koehenkilö – lukija – omaksuu uuden tavallisuudesta poikkeavan kielenkäytön moodin. Hypoteesi on, että jos hän kynee sisäistämään sen, hänen kielellinen ja metafyysinen intuitionsa muuttuu radikaalisti eikä tämä muutos rajoitu vain uuteen, hypoteettiseen kielenkäytön moodiin vaan sulautuu ja lävistää kaiken muun ajattelun.

Pidän sitä seikkaa, että oma intuitioni muuttui radikaalisti kokeen myötä, todisteena siitä, että Bohmin hypoteesi kielestä kenttänä ja toisaalta tavanomaisesti käyttämämme kielen fragmentaarisuudesta on oikea tai hyvin oikean suuntainen. Kokeen hiominen empiirisesti toistettavaksi ja siten Bohmin kokeen muuntaminen filosofisesta kokeesta tieteelliseksi vaatisi kuitenkin vielä paljon työstämistä. Merkittävin ongelma on, milloin koehenkilön voi sanoa sisäistäneen rheomoodin ja oppineen soveltamaan rheomoodin kielioppia ja milloin hän vain toistaa mekaanisesti esimerkkejä todella kykenemättä sisäistämään uutta kielenkäytön moodia.

Eläviä hahmoja, kuolleita hahmokonsepteja

Yllätyin, etten luettuani George Prattin Enemy Ace - War Idyllin pitänyt teosta mitenkään erityisen kummoisena tai oivaltavana. Siinä olisi ollut aineksia hyväksi teokseksi. Sarjakuva oli nätisti piirretty. Tunnelmaa korostava, pääasiassa tummanpuhuva, aggressiivinen tyyli miellytti silmääni. Tarina oli puitteiltaan hyvä ja henkilöhahmot olivat paikoin varsin oivaltavia.

Toinen teoksen pääteemoista, sodan kauheudet, oli tosin mielestäni turhan kulunut. Pratt oli kuitenkin onnistunut löytämään minulle uuden tavan kertoa niistä: nuori Vietnamin sodasta selviytynyt amerikkalainen lehtimies tekee juttua I maailmansodan saksalaisesta lentäjä-ässästä. Toimiva ja tunnelmaan sopiva kerrontatapa oikeutti sinänsä varsin kuluneen teeman varsin tavanomaisen käsittelyn.

Toinen teema sitä vastoin oli kiehtova: sota-minä ja rauhan ajan minä. (Muistelen tosin törmänneeni myös tähän teemaan jossain muussa yhteydessä.) Lehtimies ajatteli, että sota-minä ja rauhan ajan minä ovat sama asia. Lentäjä-ässä taas ajatteli, että sodassa hän oli sodan ajan minä ja eli sotapersoonansa kautta. Rauhan aikana hän saattoi kylläkin muistaa jotain sota-minästään, mutta oli joka tapauksessa jotain olennaisesti muuta. Hänen teesinsä oli: Sota tekee meistä eri ihmisiä. Sodan päätyttyä: rauha muuttaa meidät jälleen toiseksi ihmiseksi, mutta sodan jäljet jäävät myös tähän rauhan jälkeen syntyneeseen minään.

Sinänsä teoksessa ei tapahtunut juuri mitään. Pratt keskittyy rakentamaan hahmojaan ja kertomaan, miksi he ovat ja ajattelevat siten, kuin ajattelevat. Periaatteessa kaikki, mikä voisi tehdä teoksesta loistavan on koossa, mutta jotain silti puuttuu. Tarina ei vaan ala elää. Yksi syy on se, että Pratt mielestäni toistelee aika paljon varsin kuluneita ajatuksia. Kirjassa omaa on oikeastaan vain kuvat ja tapa jolla dialogi on rakennettu. Ajatukset ovat pitkälti kierrätettyjä ja mielestäni tarpeettoman kritiikittömästi toistettuja. Tämä kierrätys jättää suuhun sieluttoman ja pintapuolisen maun.

Vaikka hahmot – kuten jo sanoin – ovat kiinnostavia, ne ovat sitä lähinnä konsepteina. Mielestäni on erittäin kiinnostava lähtökohta ottaa dialogin lähtökohdaksi kaksi sodasta selviytynyttä hahmoa, jotka jäsentävät minän ja itsen hyvin erilaisilla tavoilla. Valitettavasti Prattin teoksessa konseptit jäävät konsepteiksi, eivätkä ne nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi hahmoina– kahta viimeistä sivua lukuun ottamatta. Juuri kun Pratt onnistuu puhaltamaan hahmokonsepteihinsa hieman eloa, tarina loppuu.

Vain hieman elämän tarkoituksesta

Vietin eilen synttäreitäni. Edellisenä lauantaina olin Annin opiskelukaverin, Annin häissä Turussa. Perjantaina menin lupailemaan Jussille, että kirjoittaisin Susj-lehteen jotain teemalla matka. Aiheet saattavat vaikuttaa kaukaisilta, eikä yhteyden hahmottamista helpottane se, että uumoilin kirjoittavani jotain otsikolla "Matka ei mihinkään – elämän tarkoituksettomuuden tarkoituksesta". Tosin saattaa olla, että joudun perääntymään. En ole vahvoilla mannermaisessa ristiriitojen logiikan mahdottomuuden mahdollisuuksissa. Lähinnä osaan vain pilailla moisilla Hegel-lähtöisillä ajatussolmuilla – huonosti.

Lauantaina kello 12.50 istuin rautatieaseman ratapihalla Annini vieressä. Odotin junan lähtöä vuoroin ajatellen elämän tarkoituksen tarkoituksettomuutta – mitä siitä voisi kirjoittaa, ja vuoroin häitä, jonne olimme matkalla. En tuntenut sen enempää morsianta kuin sulhastakaan, en ainuttakaan häävierasta – paitsi tietysti tietty Annini.

Ratapihan lävitse kävellyt polttariseurue yhdisti molemmat mielessäni vuorotelleet teemat. Tuleva onnellinen morsian kulki keskellä - sanalla sanoen typerän näköisessä - sairaanhoitajan asussa ja näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja hyväntuuliselta. Muu seurue oli vastapainoksi oikein biletunnelmissa suomalaiseen apaattiseen tapaan. Miksiköhän näin päin? Polttarit – viimeinen vapaan naisen ilta kavereiden seurassa. Eipä näyttänyt tällä kertaa kovin vapaalta tai toverilliselta.

Miksiköhän tällaisia perinteitä on syntynyt ja miksi niitä ylläpidetään? Välttämättömän nöyryytyspolttareiden ainesosan, morsiamen tai sulhasen, luulisi olevan erimieltä polttareiden laadusta, mutta usein niin ei ole. Päinvastoin, usein nöyryytettävä – eikä tämä koske vain tämän tyypin polttareita – paitsi hyväksyy tradition myös pitää sitä tärkeänä.

Traditio tekee elämästä edes hetkeksi tarkoituksellista. Sellaista, ettei tarvitse miettiä miten päin olla ja mitä tehdä. Hetken on kaiken keskipisteenä. Hetken on jotain, joka ei ole eksyksissä.

Itse avioliitossa on kyse hyvin paljon samasta: tarkoituksellisuuden kuvitelmasta, vallasta ja arvostuksesta; halusta rakentaa omaa identiteettiä olemalla osa jotain suurempaa ihmisestä vieraantunutta instituutiota. Olen vakavissani: avioliitto on sikäli ihmisestä vieraantunut, että emme enää kysy tekeekö se meidät onnelliseksi, paremmiksi vai ei, ja jos tekee niin miten. Avioliitto on monille taikatemppu, jonka onnelliseksi tekevää ja paremmuutta lisäävää vaikutusta ei tule kyseenalaista, eikä etenkään tule kysyä, miten se toteuttaa kaikki sille asetetut odotukset.

Kun tähän ihmisestä vieraantuneeseen instituutioon lisätään se tosiseikka, että suurin osa haluaa elää osana sitä, vallan ja arvostuksen kuvitelmista tulee enemmän tai vähemmän todellista. Tarkoitus pysyy kuitenkin edelleen kuvitelmana. Loppujen lopuksihan tarkoituksessa on kysymys vain tulkinnasta jonka annamme maailmalle, olemiselle ja elämällemme. Joskin luonnollisesti haluamme uskotella itsellemme ettemme vain kuvittele.

Kirkossa oleminen eettisenä valintana

Tajusin vasta Turussa, että joutuisin seuraamaan vihkitilaisuutta kirkossa. En tiedä, miksen tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin. Yleisesti ottaen olen vältellyt kirkollisia tilaisuuksia aina kun vain mahdollista. Minusta on paitsi epäkohteliasta myös eettisesti väärin ottaa osaa pyhää toimitukseen epäuskojana – vieläpä vakaumuksellisena sellaisena.

Aiemmin tunsin oloni kirkossa kiusalliseksi ja turhautuneeksi. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Ajattelin ehkä, että toimitus jotenkin loukkaa identiteettiäni. Olin kirkkoon ahdistettu ateisti. Tämä on yksi seikka, jonka suhteen vanheneminen on hionut minusta kulmia.

Nyt lähinnä tunsin vain vaivaantuneisuutta siitä, että minä – valehtelin. Sitä se lähinnä on. En keksi parempaakaan sanaa. Periaatteessa jumalanpalveluksessa istuminen indikoi uskoville, että toinen – mitä tulee uskontoon – uskoo edes jossain määrin samoihin asioihin kuin itse. Ehkä hän on agnostikko, ehkä hän on maallistunut, mutta joka tapauksessa hänessä on samaa vaikka vain arvoissa ja normeissa. Kristillinen moraalikin riittää, tai halu olla osa kristillisiä instituutioita. Halu. Suomalainen yhteiskunta käytännössä pakottaa jokaisen olemaan jollain tapaa osa kristillisiä instituutioita. Kristillisyys on oletusarvo esimerkiksi paljon puhuttaneessa uskonnon opetuksessa ja läpensä kristillisen tradition lävistämässä, joskin onneksi maallistuneessa koulujärjestelmässä.

Minä ateistina ja nihilistinä en katso edustavani millään tavalla kristillisyyttä ja kun sitten istun kirkossa, valehtelen antamalla muiden – uskovien, agnostikkojen ja ateistien – kuvitella, että ei-kristillisyys olisi lähinnä vain harvinainen poikkeus. Kirkossa oleminen on minulle vähän sama kuin seisoisin mielenosoituksessa, jonka agendaa en allekirjoita. Osallistumalla mielenosoitukseen, olen tehnyt poliittisen teon, jolla on ainakin potentiaalisesti paljonkin merkitystä ja joka ei ainakaan saisi olla yhdentekevä. Kun istun kirkossa, olen tehnyt uskonnollisen teon, jolla on ainakin merkitystä (poliittisessa mielessä) ja joka ei niin ikään saisi olla yhdentekevä.

Suurissa mielenosoituksissa yhdellä massassa ei ole suurtakaan merkitystä. Sama koskee kirkossa istumista. En minä oikeasti kenenkään uskomiseen siellä istumalla vaikuttanut – en merkittävästi. Kysymys on periaatteesta. Koska niin jumalanpalveluksessa kuin mielenosoituksessakin samanmielinen massa on merkittävä paitsi poliittisesti myös uskovien tai mielenosoittajien identiteetin rakentumisen kannalta, on sekä ateistina kirkossa istuminen että sellaiseen mielenosoitukseen osallistuminen, jonka agendaa ei allekirjoita, yksinkertaisesti eettisesti väärin.

Eettinen normi on siis seuraava: minun ei tulisi uskotella, että kannatan jotain tai uskon johonkin, johon en usko tai jota en kannata, jos sillä on vaikutusta muiden arviointikykyyn, arvostelmiin ja normeihin tai poliittisiin päätöksiin. Toisin sanoen mielenosoitukseen tulee osallistua vain, jos pitää asiaa hyvänä, ei esimerkiksi siksi, että mieltä osoittamassa on kavereita. Samoin vaaleissa tulee äänestää vain sellaista ehdokasta ja sellaisen asian puolesta, mikä on omasta mielestä hyvä. Ei siksi, että mainoskampanja sattui miellyttämään esteettistä silmää tai muiden poliittisesti epäolennaisten tekijöiden takia. Moinen on vastuuntunnotonta. Yleistäen kaikkien poliittisten – toisten arviointikykyyn ja yhteiskunnan valtarakenteisiin vaikka vain potentiaalisesti vaikuttavien – päätösten tulisi perustua vain ja ainoastaan pyrkimykseen tehdä mahdollisimman hyvä ja mielellään kokonaisvaikutuksiltaan edullinen päätös kaiken sen pohjalta, mitä tietää ja kykenee ymmärtämään.

Tästä kaikesta huolimatta menin siis kirkkoon. Ehkä olen liian kyyninen, jotta voisin ottaa itse itselleni asettamani eettisen normin ehdottoman vakavasti ja pitää siitä kiinni myös siinä tapauksessa, että tradition rikkomisesta aiheuttaisi jollekulle mielipahaa. Tai – vielä pahempaa – ehkä olenkin vain onnellisuuskalkyylejä pyörittelevä benthamlainen poroporvari, jolla ei ole edes halua seisoa ryhdikkäästi oman nihilisminsä ja vallan tahtonsa takana (viittaus Nietzschen huomioihin utilitarismin vastenmielisyydestä, alentavuudesta ja laumasieluisuudesta).

Tarkemmin ajatellen se todellinen pääasiallinen syy kirkkoon menemiseen taisi olla se, etten halua olla ehdoton ja mustavalkoinen. Kieltämättä on hieman epäkohteliasta vesittää omaa tekstiä näin, jos vaikka joku haluaisi pitää argumenttiani hyvänä, mutta eettisenä normina yllä oleva on hieman mustavalkoinen ja tiukasti seurattuna turhan ehdoton.

Entä synttärini sitten; miten ne liittyvät tähän kaikkeen? Lähinnä vain siten, että minulla on nyt yhden vuoden verran suuremmat paineet löytää elämälleni tarkoitus pidinpä sen tarkoitusta kuinka tarkoituksettomana tahansa.

Sääli. Toisaalta, ehkä suuri massa ottaa elokuvasta (ja kirjasta) Käsikirja linnunradan liftareille onkeensa ja ymmärtää, että elämän tarkoitusta tärkeämpi on kysymys elämän tarkoituksesta. Kävin katsomassa leffan eilen. Pidin kovin, joskin luullakseni hieman vähemmän kuin Annini.