Roolipeliblogaamisen vaikeudesta

Aloin kirjoittamaan roolipeleistä roolipeliblogissa. Seurauksena tämän blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Täytyy sanoa, että olen hitusen tyytymätön alkuun.

Ensimäiset tekstini Roolipelisopimus ja roolipelitaito ja Historiallinen näkökulma roolipelitutkimuksen kahtiajakoisuuteen aiheuttivat kai lähinnä vain hämmennystä. Kuulemma tekstit olivat turhan akateemisia ja hankalasti ymmärrettäviä termejä oli liiaksi - tai jotain.

Nyt odotan mielenkiinnolla, miten uusimpaan tekstiini Roolipeliryhmästä suhtaudutaan. Olen henkisesti varautunut vastaavanlaiseen hämmennykseen - tällä kertaa tosin hiljaiseen sellaiseen. Yritin kyllä olla selkeä ja suorastaan välttelin sivistyssanoja, teknisiä termejä ja puolisuoraan englannistä käännettyjä tapoja sanoa asioita. Lopputuloksena oli erotteluja suomen allatiivin (eli ulkotulennon, -lle) ja adessiivin (eli ulko-olennon, -llä, -lla) välillä.

Todennäköisesti kieliopin tasolla tehdyt erottelut saavat osakseen vielä vähemmän ymmärrystä kuin outojen käsitteiden avulla tehdyt. Sellaiseen kun ei näin jäkeen päin ajatellen ole totuttu. Sääli. Suomenkielen morfologiaa käytetään luvattoman vähän hyväksi vaikka taivuttamalla ja johtamalla saatujen sanamuotojen moninaisuus on yksi suomen kielen vahvuuksista.

Minusta ei selvästikään ole minkään ajattelun popularisoijaksi. Näinköhän olen toistanut itsestään selvyyksiä tarpeettomasti ja jättänyt mainitsematta olennaisia olettamuksiani, jotka eivät ole - vastoin kuvitelmiani - millään tavalla itsestään selviä.

Jeesus-pilakuvat

En malta olla ottamatta kantaa keskusteluun Muhammed-pilapiirroksista. Itse asiaa en halua suuremmin kommentoida. Hyväksyn uskontoihin kohdistuvan satiirin satiirin kohteena olevasta uskonnosta ja julkaisufoorumista riippumatta. On kuitenkin täysin toinen asia onko satiiri hyvä vai huono asia – poliittisesti. Satiiri on ainakin jossain määrin epäonnistunutta, jos siihen suhtaudutaan kritiikittömästi pelkkänä hauskana pikku ivana eikä se herättää keskustelua. Näin ajatellen suurin osa satiirista on epäonnistunutta; myös esimerkiksi Natsien aikoinaan harrastama juutalaissatiiri. Se ei herättänyt keskustelua vaan ainoastaan muukalaisvihaa. Tästä näkökulmasta Muhammed-pilakuva onnistui satiirina mutta oli hyvin lähellä, että se olisi vain lisännyt muukalaisvihaa - ja olisi siten epäonnistunut; ollut huonoa satiiria poliittisessa mielessä. Hankala otus tuo satiiri.

Keskusteluun. Yleinen kanta suomalaisessa ja yleisemminkin eurooppalaisessa lehdistössä näyttäisi olevan, että kyse on vääjäämättömästä konfliktista länsimaisen sanavapauskäsityksen ja meille oudon islamilaisen fundamentalismin välillä. (ks. esim. HS 4.1.2005)

Niinpä niin. Jos Muhammed-pilakuvissa Muhammedin tilalla olisi ollut Jeesus, olisikohan Suomessa rapsahtanut tuomio Uskonrauhan rikkomisesta rikoslain luvun 17 pykälän 10 nojalla?

10 § (27.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
[…]
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Ellei pilakuvien Muhammedin korvaaminen Jeesuksella vielä riitä täyttämään rikoksen tuntomerkkejä eli ei ole julkista herjaa kirkon pyhänä pitämää kohtaan, miten paljon Muhammed-pilakuvia rankempaa aineistoa Suomessa saisi julkaista Jeesuksesta ennen kuin pääsisi (pahimmassa tapauksessa) linnaan miettimään tekoaan?

Kysymys on tietysti teoreettinen.

Epäilen, että Suomen pääsääntöisesti talouden kahlitsemalla lehdistöllä ei ole varaa julkaista mitään, mikä voisi loukata tilaajakunnan enemmistöä. Esimerkiksi pilakuva Jeesuksesta olisi sanomalehdelle kuin sanomalehdelle hyvin lähellä taloudellista itsemurhaa. Sivumennen mainiten sama taloudellinen tosiasia tappoi aikoinaan poliittisen lehdistön Suomesta: lehdistöllä ei ollut varaa leikata muutenkin taloudellisen kannattavuuden rajoilla keikkuvaa levikkiään poliittisilla (tai uskonnollisilla) kannoilla – eikä ole vieläkään. Internet tietysti luo kaivatun loven median taloudellisten tosiasioiden sananvankeuteen. Sopii vain toivoa, että internet pakottaa lehdistönkin käyttämään sananvapautta entistä laajemmin poliittisia (ja uskonnollisia) kantoja pelkäämättä. Yhtä kaikki: ei siihen, että tunnelatautuneet uskomukset ja sananvapaus ajautuvat konfliktiin, tarvita fundamentalismia.

Väitteet konfliktista sananvapauden ja fundamentalismin välillä ovat pahasti liioiteltuja. Käyty keskustelu kuvastaakin länsimaissa vallitsevaa ylimielisyyttä heille vieraita aate- ja uskomusjärjestelmiä kohtaan ja sitä, ettei länsimaissa oikein edes käsitetä, että täällä suositut kapitalistis-tieteellis-kristilliset aate- ja uskomususkomusjärjestelmät ovat todellakin vain aate- ja uskomususkomusjärjestelmiä – eivätkä totuus ja ainoa oikea vaihtoehto.

Lopuksi, Suomessa kristinusko on (de jure ja de facto) asetettu eriarvoiseen asemaan verrattuna mihin tahansa muuhun aate- tai uskomusjärjestelmään. Tohdin epäillä, että suomalaisessa oikeusistuimessa loukkauksiin kristinuskoa (ja luterilaista kirkkoa) kohtaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin ja ankarammin kuin loukkauksiin mitä tahansa muuta uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan. Milloinkahan Suomessa uskalletaan ottaa uskonvapaus vakavasti ja yrityksistä suojella laein ja opetussuunnitelmin kristillistä perintöä luovutaan?

Sanan 'kulttuuri' monikon merkitys

Viimeiset pariviikkoa ovat kuluneet Matkalla alas –livepelin valmisteluun ja artikkelin kirjoittamiseen Larpin järjestäjän käsikirjaan. Sinänsä se, että päädyin kirjoittamaan artikkelia käsikirjaan on ironista: en nimittäin ole koskaan järjestänyt yli 10 hengen peliä. Suomalaisessa larp-kulttuurissa alle 10 hengen pelit ovat hyvin epätavallisia. Pelini ovat yleisesti ottaenkin kaikkea muuta kuin valtavirtaa.

Esimerkiksi nyt työstämäni Matkalla alas on neljän hengen scifi-peli. Peli sijoittuu noin 8 neliön alueelle eikä sisällä ainuttakaan tehtävää tai suoranaisia tavoiteita. Hahmot ovat tarkoituksellisen ristiriitaisia ja etäisiä. Hahmokuvausten ensisijainen tarkoitus on herättää kysymyksiä ennemmin kuin vastata mihinkään. Maailmankuvauksesta ei ole edes yritetty tehdä kattavaa vaan siinä on keskitytty ainoastaan pelin kannalta olennaisiin teemoihin. Ja teemat, ne ovat varsin radikaaleja ja kiinni nykyhetkessä siinä, missä perinteisesti teemoiksi on yritetty löytää jotain universaalia, epämääräistä ja yleismaailmallista.

Nyt ainoa pelkoni on, etten saa houkuteltua peliin riittävästi pelaajia. Esimerkiksi erään hahmon kautta kerrottu pohdinta siitä, mitä tapahtuisi, jos sana 'kulttuuri' menettäisi monikkonsa arkikielenkäytöstä, saattaa olla hieman liian kummallista tavaraa useimmille pelaajille:

"

[Merkinnän päiväys on 21.5.2353. Michel on eronnut miehestään kaksi viikkoa sitten. Huomaa: pelin kaksi pääteemaa on "yksilöllisyyden ja yhteisön suhde" sekä "perheen merkitys elämän tavassa, jossa lähtökohtana on kaikessa yksilö". Pelimaailmassa kulttuuri on eriytynyt yksilöstä ja siitä on tullut ihmiselle samalla tavalla vastakkainen kuin luonnosta.]

Johan Henkellin artikkelin "Sanan kulttuuri monikon merkitys" se on syystäkin klassikko. Korostan sitä jälleen. Henkell näki jo kaksisataa vuotta sitten:

"Kulttuurissa, jossa sanan luonto monikko uupuu, ensimmäinen ja peruuttamaton askel kohti ihmisen ja luonnon eroa on otettu; hetki, jolloin (arki)kielenkäytössä kulttuuri esiintyy vain yksiköllisenä, subjektin eroosio on viety loppuun; minä on täydellisen yksin ja eksyksissä.

On väärin sanoa: (1) "Brasilian ja Saksan *luonnot ovat erilaisia." Pitäisi sanoa: (2) "Luonto Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Vertaa näitä lauseita lauseisiin (3) "Brasilian ja Saksan kulttuurit ovat erilaisia" ja (4) "*Kulttuuri Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Miten minän käsite muuttuu, kun lauseesta (3) tulee selvästi huonoa kielenkäyttöä ja vielä nyt hieman virheellisestä - tai ainakin kankealta kuulostavasta - lauseesta (4) osa sujuvaa yleiskieltä.

Suunta on selvä. Kulttuuri-sanan monikko tulee häviämään - tai oikeammin sanan monikko saa uuden alkuperästään erotetun merkityksen historian tutkimuksessa."

Nyt ollaan pisteessä, jossa sanalla kulttuuri ei ole monikkoa arkikielessä. Ennuste on osoittautunut hyvin paikkansa pitäväksi. Kulttuuri on vastaavalla tavalla vastakkainen ihmisen kanssa kuin luonto 1900-luvulla eläneen antropologin, Lévi-Straussin erottelussa. Juuri tämä kulttuurin ja ihmisen vastakkaisuus ja kulttuurin monikon katoaminen on pääsyy syy siihen, ettemme enää osaa – elää perheessä.

Olen vakavissani. Syy avioerooni on pitkälti se, että sanan kulttuuri monikko on kadonnut arkikielestä ja siirtynyt lähinnä historian tutkimukseen. En esitä tätä syynä avioerooni, sillä hyvin harva ymmärtää Henkellin klassikkoartikkelin merkityksen.

Emme enää ymmärrä perheen merkitystä. Pääasiallinen syy tähän on yksinkertainen ja löytyy jo Henkellin klassikko artikkelissa:

"Perimmäinen syy siihen, että tulemme asettamaan kulttuurin ihmiselle vastakkaiseksi täsmälleen siinä vaiheessa kun sen monikko on kadonnut on sama kuin alkuperäinen syy luonnon ja ihmisen intuitiiviselle vastakkaisuudelle. Sanojen luku on eri. Kun on vain yksi luonto ja yksi kulttuuri, niiden täytyy olla jotain ratkaisevalla tavalla erilaisia kuin ihmiset (monikko!). Luonnon semanttinen yksiköllisyys on jotain jumalaista ja universaalia, ikään kuin yli-inhimillistä. Se oli voitettava ja alistettava meidän (monikko!) voimavaraksemme – tai Heideggerin sanoin varannoksemme. Samoin on kulttuurin laita. Kulttuurista tulee voimavara tai varanto."

Tätä nykyä perhe nähdään voimavarana, josta yksilö ammentaa jaksamista ja tasapainoisuutta. Perhe ei ole osa yksilöä. Perhe on yksi kulttuurimuoto muiden joukossa ja se eroaa (ideaalitapauksessa) onnistuneesta terapiasta vain siinä, että perhe ei historiallisesti ole medikalisaation tulosta; perhe ei ole lääke sairaudeksi nimetylle piirteelle, puutteelle tai ominaisuudelle siinä missä terapia on.

Näin ei pitäisi olla. Uskonnon ohessa perhe on niitä harvoja kulttuurimuotoja, jotka ovat vielä selvästi osa minää. Puhe kulttuurin ja minän erosta ja se seikka, että sanaa kulttuuri käytetään arkikielessä vain yksiköllisenä, tekee suhteemme perheeseen hankalaksi ja ristiriitaiseksi. Perhe on kulttuurimuotona selvästi jotain yksiköllistä mutta ilmiönä monikollinen: perheet hajoavat ja ovat toisistaan erillisiä. Perhe ei ole kulttuuria, mutta se rakentuu vahvasti kulttuurillisten traditioiden varaa ja edellyttää sitoutumista tiettyihin kulttuurillisiin normeihin. Perhe on biologinen linkki kulttuurin sekä yksinäisen ja eksyneen minän välillä. Juuri siksi se on monille niin hankala asia.

Minäkään, vaikka tietyllä tasolla ymmärrän ongelman, en ole osannut käyttää ymmärrystäni käytännössä. Ehkä ymmärsin liian myöhään, että kieli pettää meitä. Kieli sekoittaa parhaimmatkin yritykseni ymmärtää minän ja perheen; minän ja toisen rakkaan välillä vallitseva suhde. Ennen kaikkea kielen takia perheterapialle on kysyntää niinkin paljon kun sille on. Juuri sen takia minä-tekniikat eivät ole ratkaisu henkisiin ongelmiin – minä-tekniikat kuitenkin perustuvat kieleen.

"