Elämässäni on tapahtunut pieniä muutoksia. Valmistuin maisteriksi, muutin tyttöystäväni kanssa yhteen ja unohdin elämäni tarkoituksen. Kahdesta ensimmäisestä uskon jos selvinneeni, mutta kolmas kyllä vielä kaihertaa mieltäni.
Ollakseni rehellinen en voi väittää olleeni aivan varma missään vaiheessa siitä, että elämälleni on tarkoitus enkä siten siitä, että olen todellakin unohtanut sen. Toinen vaihtoehto on, että olen aivan viime päivien aikana alkanut kuvitella, että olisin joskus tiennyt kyseisen ihmiselämän suuruisen salaisuuden. Ja se kolmas – pelkään pahoin todennäköisin – on, etten tullut aiemmin ajatelleeksi koko asiaa mainittavasti enkä siten painaneeksi mieleeni, että minulta puuttuu todellakin sellainen. Ehkäpä nyt suuret elämänmullistukset ovat suistaneet aivoni valemuistoihin ja ajatteluni itsepetokseen.
Siksi toiseksi, elämän tarkoituksen unohtaminenhan sinänsä on erinomainen esimerkki pahaksi äityneestä kansallishenkisestä romantiikasta: sotaan lähdetään sankareina – ja usein siellä unohdetaan minkä vuoksi sitä olikaan tarkoitus esittää sankaria. Naimisiin mennään elämään onnellista loppuelämää ja noin 50% eroaa täsmälleen samasta syystä.
Myönnän, etteivät esimerkit ole juurikaan analogisia elämän tarkoituksen unohtamisen kanssa ja toivon, ettei lukija vaivaa asialla päätään tai anna sen vaivata itseä muuten. Elämän tarkoitus on nimittäin ehdottomasti jotain irrationaalista ja järjetöntä. Juuri siksi rationaaliseen ajatteluun kallellaan oleva länsimainen ihminen päätyy ajattelemaan, että meidät on heitetty tänne maailmaan totaaliseen vapauteen ja vain olemaan vailla sellaista olemusta, joka määrittäisi ja suuntaisi olemista solubiologista tasoa kiinnostavammalla tavalla. Rationaalisesti ajattelevan ihmisen pitäisi suorastaan halveksia ajatusta elämänsä tarkoituksesta – ikään kuin olisi jokin solubiologiaa, kemiaa, fysiikkaa jne. perustavampi voima; ikään kuin materiaalisen olemisen alkuehdoissa olisi suuri järjestys, joka astuu kausaalisen vuorovaikutuksen varpaille; ikään kuin olisi kiinnostavaa tutkia tulkitsevaa kokonaisuutta selittävien yksityiskohtien asemesta.
Siis tämän irrationaalisen voimavaran minä olen nyt unohtanut – tai tämän inhottavan rationaalisuuden taakan olen kuvitellut unohtaneeni. Osasyy tähän tietysti saattaa olla se, että olen nyt keskittynyt opiskelemaan luonnontieteitä ennen, kuin löydän elämäni tarkoituksesta sen palan, joka opastaa seuraavassa siirrossa. Jos syynä on hurahtamiseni luonnontieteisiin ja tämä oli todellakin hairahdus oli elämäni tarkoituksen välttämätön osa, sen täytyy olla julmaa kohtalon ivaa – ja olisi siten juuri sitä mitä elämän tarkoituksen tuleekin olla. Olisin toki suonut elämäni tarkoituksen olleen enemmin ymmärtää elämän tarkoituksen perimmäinen mielettömyys, kuin unohtaa sen jonkin pahaisen paradoksin takia.
Ei sovi kuitenkaan valittaa. Tämä sentään on omiaan tukemaan uskomustani, että elämän tarkoitus on syvästi itseironinen ja luonteeltaan musta.
Voin vain ihmetellä, miksi niin moni tahtoo kuvitella elämän tarkoituksesta jotain hyvää. Olihan kristillisen mytologiankin elämän tarkoituksellisimman hahmonkin elämän tarkoitus kuolla syyttömän ristillä vähintäänkin itseironisesti anteeksiannon ja laupeuden symbolina. Muut elämän tarkoitusta hourailleet opit eivät jää juuri huonommaksi: uusliberalisti haaveilu rahan vapauttavuudesta kunhan vain hyväksyy talouden kahleet ei minusta eroa suurestikaan absurdiudessaan monien filosofien rakastamasta pyrkimyksestä epäillä kunnes voi epäillä vain epäilemistään.
Onko sitten elämän tarkoituksen tarkoitus vakuuttaa meidän jatkamisen tärkeydestä kuin järkevää perustetta sille ei ole olemassa? Jos näin olisi, elämän tarkoituksen tarkoitus olisi täsmälleen sama kuin sen kysymisestä pidättäytymisen: estää näkemästä elämää pohjimmiltaan mielettömänä. Vakuuttaakseni arvon lukijan lopullisesti elämän tarkoituksen vahvasti ironisesta ja mustasta luonteesta, minun on vielä huomautettava, että kaikki tietämäni elämän tarkoituksen kieltäjät ovat käsitykseni mukaan tehneet elämän tarkoituksettomuudesta (tosin usein puhuen siitä totaalisena vapautena tai jonain vastaavana) elämänsä tarkoituksen.
Näyttäisi siltä, että elämän tarkoitusta ei pääse pakoon rationaalisuuden sen enempää kuin avoimen irrationaalisuuden suojiin: Siltä pelastaa vain aivoton viihde ja muu poroporvarius, kaikkinaiset kumoamiset ja unohdukset ovat vain tie entistä syvemmälle elämän tarkoituksellisuuden suossa.