Hän joka ei tiedä tavoitteitaan

Luin joulupäivän aikana joululahjaksi saamani Herman Hessen lyhyehkön vertauskuvallisen romaanin Siddhartha (=hän joka saavuttaa tavoitteensa; kirja näkyy löytyvän internetissä sähköisessä muodossa (http://www.gutenberg.org/etext/2500). Kirjan juonen esittely löytyy Wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Siddhartha_%28novel%29. En paneudu tässä juoneen mutta teksti sisältänee silti spoilereita.

Täytyy tunnustaa, että se oli hienoinen pettymys. Ehkä odotin jotain vastaavalla tavalla syvällistä kuin Arosusi tai edes vastaavalla tavalla sujuvaa kuin Hyperion. Valitettavasti Hesse yrittää jäljitellä vanhahtavaa juhlavalta kuulostavaa kieltä, mutta jää jäljittelyssään puolitiehen verrattuna vaikkapa yhteen hänen esikuvistaan, Nietzschen Näin puhui Zarathustraan, joka on vanhahtavassa runollisuudessaan loistava – ja samalla ärsyttävän hankala lukea ja ymmärtää.

Siddharthan vahvuus – samoin kuin Arosudenkin – on sen rakenne. Siddharhan tapauksessa epäonnistuneen ja juuri siksi onnistuneen kehitystarinan teema jää jollain tavalla kehämäisen tai peilimäisen rakenteen varjoon. Henkilöt jotka esitellään ensimmäisenä poistuvat siitä viimeisenä. Rakenne tuo mieleen Rorschach-musteläikkätestit, joissa kuvan vasen ja oikea puoli ovat toistensa peilikuvia.

Teoksen teeman voisi ehkä tiivistää sanomalla "kaikki jatkuu loputtomasti ja muuttuu – vain omaksi peilikuvakseen". Samoin kuin Arosudessa, myös Siddharthassa teesin ja antiteesin synteesi jää jotenkin puolinaiseksi ja epätäydelliseksi – teesin peilikuvaksi. Alussa Siddhartha on tavoitteistaan varma askeetti, lopussa tavoitteistaan luopunut askeetti. Jolloin tavalla yltäkylläinen, rikas elämä on kasvattanut häntä ja näyttänyt ihmisenä olemisen toisen puolen. Ironisesti Siddharthan täydellistyminen on jotain sellaista, mikä on Arosudessa epätäydellistymistä: tahtomisen loppumista ja minän katoamista.

Siis, mitä tulee minäihanteeseen teoksissa, ne ovat toistensa peilikuvat. Arosudessa minä on tahtomista ja ongelma on minän moninaisuus vastakohtana singulaarisuudelle. Siddhathassa minä on totuuden tavoittelun este ja ongelma liittyy minän kieltämiseen, mikä samalla estää ihmisenä olemisen. Kummassakin romaanissa minä harhauttaa subjektin harhapoluille sillä erolla, että Arosudessa harhapolut ovat tarkoituksenmukaisia ja Siddhathassa ei. Molemmissa teoksissa minä aiheuttaa kärsimystä, joko moninaisuutensa tai totuudesta harhaan johtavan luonteensa tähden. Arosuden nietzscheläinen ratkaisu kehottaa tahtomaan enemmän, olemaan vielä enemmän minä ja olemaan lopulta niin paljon minä, että on Hyvän ja Pahan tuolla puolen, jossa kärsimyksestä – etenkin myötäkärsimyksestä – tulee jollain tavoin epäolennaista. Siddharthan hindulainen vire kehottaa luopumaan tahtomisesta ja tukeutumaan vain totuuteen, jolloin kärsimys ja myötäkärsimys niin ikään menettävät merkityksensä. Kontrasti on olennainen, koska se viimeistään osoittaa Nietzschen projektin positiivisen pohjavireen verrattuna itämaiseen filosofiaan, olkoonkin että Nietzscheä pidetään yhtenä nihilismin suurena nimenä - oikeutetusti.

Siddharthan minän länsimaisuus paljastuu ironisesti juuri siinä, ettei hän suostu suodattamaan totuutta rajaamalla itseään, sulkeistamalla. Hän päätyy ajattelemaan, että ruumiillisuus on osa kokonaisuutta ja täydellisyyttä siinä missä hengellisyyskin – ainakin osa kasvamista – ja epätäydellisyys on täydellisyyden edellytys:

Minä olen löytänyt ajatuksen, Govinda [Sidharthan paras lapsuuden ja nuoruuden ystävä, joka ryhtyi Buddhan seuraajaksi], jota sinä olet taas sanova leikinlaskuksi tai narrimaisuudeksi, mutta se on minun paras ajatukseni. Se kuuluu: jokaisen totuuden vastakohta on yhtä kuin tämä totuus itse! Nimittäin näin: totuuden voi lausua julki ja pukea sanoiksi vain ja ainoastaan silloin, kun se on yksipuolinen. Yksipuolista on kaikki, mikä voidaan ajatella ajatuksilla ja sanoa sanoilla, kaikki sellainen on yksipuolista, puolinaista, kaikesta sellaisesta puuttuu kokonaisuus, pyöreys, ykseys. (s. 156, Siddharthan suomennettu laitos, WSOY, Juva 2000)

Ironisuus piilee siinä, että länsimainen tieteen ihannointi nimenomaan korostaa totuutta ja sen luonnetta täydellisenä. Kuitenkin huolimatta tieteen ihannoinnista, länsimainen ihminen on lopultakin hyvin fyysinen ja ruumiillinen. Hyvin harva – jos yksikään – tiedemies elää askeesissa, vain totuudelle. Hyvin harva – jos yksikään – tiedemies kieltää aistinsa samalla tavalla kuin ne askeesissa kielletään. Siddharthan länsimaisuus piilee avoimessa ruumiillisen ja henkisen ristiriidassa ja hänen itämainen outoutensa piilee avoimuudessa tuota ristiriitaan kohtaan ja siinä, että ratkaisu ristiriitaan on sekä fyysisen nautinnon että totuuden tahtomisesta luopumisesta.

Sieltä jostain jää kuitenkin nirvana löytymättä. Loppujen lopuksi Siddharthasta, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti "hän joka saavuttaa tavoitteensa", tulee "hän joka ei tiedä tavoitteitaan". Samaan päättyy Arosusi mutta näkökulma on päinvastainen: Tavoitteitaan ei voi tietää, ne pitää asettaa.

Jouluinen koulumarginalisoija

Opetushallituksen pääjohtajan Kirsi Linderoosin mielestä kristillinen perinne tulisi säilyttää koulujen joulujuhlassa (HS 22.12.2006). Virsi tai kaksi ei loukkaa ketään – ei ainakaan kovin pahasti.

Loukkaa? Ei joulujuhlan kristillisyyden mahdollinen loukkaavuus ole suurin ongelma vaan se, että se marginalisoi. Minusta kristillisen perinteen loukkaavuus ja sen sopivuus koulujen syyskauden päätösjuhlaan on kaksi eri asiaa En usko, että lapsia juurikaan häiritsee sana tai pari Jeesuksesta ja kristillisestä Jumalasta. Enemmän se häiritsee (ja pelottaa) heidän vanhempiaan. Sitä vastoin lapsille ja nuorille on kova pala huomata, ettei kuulukaan joukkoon; ettei saa samaa kohtelua kuin muut. (Vrt. Onerva Korhosen yleisöosastokirjoitus Hesarissa 22.12.2005.)

Olen jo aikaisimmissa kirjoituksessa argumentoinut koulujen uskonnon opetusta vastaan blogissani aiemmin. En nyt toista argumenttiani. Otan aiheeseen toisen näkökulman:

Ensinnäkin: Minulla ei ole (lähtökohtaisti) mitään kristinuskoa vastaan. Samalla korostan, että minulla ei ole (lähtökohtaisti) mitään muitakaan uskontoja vastaan. (Odotan toki, että jokainen uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta noudattaa lakeja. Pidän ehdottoman hyvänä asiana, jos henkilö uskonnollisesta vakaumuksestaan riippumatta kunnioittaa muita kanssaihmisiä ja heidän näkemyksiään. Nähdäkseni valtio saa ja sen tulee kampanjoida muita kunnioittavan, suvaitsevan asenteen puolesta vaikka niin tekemällä talloisinkin joidenkin uskonnollisten kuppikuntien varpaille.)

Palatakseni argumentteeni, uskonnot tulisi asettaa Suomessa mahdollisimman pitkälti samalle viivalle. Vaikka en pidä koulujen kristillisyyttä korostavaa joulujuhlaa järin merkittävänä uskontoja ja vakaumuksia eriarvoiseen asemaan asettavana tekijänä, se on sellainen. Aivan vastaavalla tavalla en pidä feministisen liikkeen arvostelemia kielellisiä käytänteitä (esim. "mies"-päätteisiä ammattinimikkeitä, huorittelu), kovinkaan merkittävänä sukupuolten epätasa-arvoa lisäävinä tekijöinä, mutta kuitenkin ne ovat sitä.

Tästä pääsen toiseen, keskeimpään pointtiini: Pidän kiistämättömänä tosiasiana sitä, että joulun kristillisyyden korostaminen kouluissa marginalisoi ne oppilaat, jotka eivät edusta kyseistä perinnettä. Sitä mukaa kun ei-kristittyjen määrä lisääntyy – se tulee hyvin todennäköisesti lisääntymään – yhä suurempi määrä ihmisiä joutuu joulun kristillisyyden korostamisen takia marginaaliin (kunnes ehkä jossain vaiheessa kristityistä tulee marginaalia). Kouluissa, joissa merkittävä osa lapsista on ei-kristittyjä, tämä on vakavasti otettava seikka. Ainoankaan lapsen ei tulisi kokea, että opettaja huomioi muita oppilaita huomattavasti häntä enemmän vain koska on joulu takia ja oppilaan vanhemmat sattuvat edustamaan väärää uskontokuntaa. (Onerva Korhonen (HS 22.12.2005) oli ilmeisesti kokenut jouneensa ikävällä tavalla marginaaliin siksi, ettei kuulunut kirkkoon.)

En sano, että valtio voisi estää marginalisoitumisen tai edes että sen tulisi pyrkiä kaikessa ja aina taistelemaan sitä vastaan – se olisi tasapäistämistä, mihin ei myöskään tulisi sortua. Jos nyt kuitenkin sattuu käymään niin, että marginalisoitumista lisäävät käytänteet häviävät itsestään koulujen joulujuhlista, niin hyvä niin. En näe mitään syytä, miksi valtion pitäisi suojella niitä oikein erikseen jämentämällä kouluja joulujuhlan kristillisyydestä. (Ylipäänsä, kirkko ja valtio olisi syytä pitää täysin erillään. Valitettavasti Suomessa näin ei vielä ole.)

Hyperion

– lopultakin vain ajatusten lastenallas, johon on mahdoton hukkua

Harmillista. Matkasin viime viikonloppuna – tai oikeammin viimesunnuntaina - Rantasalmelle vierailemaan ensimmäistä kertaa isäni upouudessa talossa. Olin suunnitellut, että muokkaisin täällä loppuun arvioni Dan Simmonsin Hyperionista (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Hyperion_%28book%29. Laitoin tekstin sähköpostilootaani odottamaan itseäni. Kuvittelin, että olisin päässyt täällä verkkoon, mutta ikäväkseni sain huomata, että Sonera ei ollut vielä vetänyt piuhaa tänne. Kuulemma on kyllä tilattu ja tulossa ADSL-yhteyden kera. Istun nyt Rantasalmen kunnan kirjastossa viimeistelemässä kirjausta.

En luullakseni olisi vaivautunut kirjoittamaan mitään Hyperionista ellen olisi pettynyt siihen. Nyt nimenomaan pettymykseni teki siitä jotain kirjoittamisen arvoista. En nimittäin tunne ketään muuta, joka olisi pettänyt teokseen itseni lisäksi. (Ehkä muut eivät vaan ole uskaltaneet lausua pettymystään ääneen kaltaiselleni jokseenkin vähän proosaa lukevalle ihmiselle.) Jopa henkilöt, jotka ovat avoimesti julistautuneet scifin vihaajiksi, ovat pitäneet Hyperionista. Sitten minä, joka uskon – edelleen – scifin olevan suosikkigenreni tai ainakin yksi niistä, petyn kirjaan, joka on kahminut itselleen mm. Hugo-, Locus- ja Tähtivaeltaja-palkinnot (kirjan takakansi kertoi).

Hyperion on kieltämättä sujuvaa proosaa ja sitä oli mukava lukea, ei käy kieltäminen. Dan Simmons osaa kirjoittaa. Hänen tekstinsä ja ideansa kuulostavat hyvältä ja raikkailta. Pelkät nimet riittävät selittämään mahdottomuuksia - kuten kelpo fantasiassa mikä tahansa magiaksi sanottu.

Hyperion oli kirjana pettymys samalla tavalla kuin Matrix elokuvana. Komean ja pseudosyvällisen ulkokuoren alla kolisi tyhjää. Olisin pettynyt paljon vähemmän, jos Hyperion olisi ollut avoimen pinnallinen – sama pätee Matrixiin. Molemmat teokset antoivat odottaa itseltään paljon mutta tarjosivat lopulta vain sarjan kauniita sanoja nätisti sommiteltuna tai virtaviivaisen, rokkaavan montaasin vailla mainittavaa oivallusta sanojen tai kuvien takana. Molempia tarinoita eteenpäin työntävä voima oli myyttinen kohtalo. Samainen voimavara oli myös molempien tarinoiden kahle. Nähdäkseni kohtalo on silkkaa pinnallisuuden ylistystä. Sanalla sanoen se on syvällisyyden pinnallistuma. Juuri sellaisena - sivumennen mainiten - se on valitettavan erinomainen propagandan väline: sitä erehdytään jatkuvasti pitämään jonain syvällisenä ja siksi sen mieltäminen vaikuttamisen keinoksi on vaikeaa.

Voin hyvin kuvitella, että olisin innostunut Hyperionista aivan eritavalla viisi tai kymmenen vuotta sitten, mutta nyt Hyperion tuntui lähinnä turvalliselta lastenaltaalta, johon on mahdoton hukkua. Yksi syy karvaaseen pettymykseen oli epäilemättä se, että Herman Hessen oivaltavalla tavalla Nietzschen yli-ihmisproblematiikkaa heijastellut Arosusi (ks. aiempi blogikirjauksen aiheesta, Arosuden tragedia) oli jättänyt varsin korkeat odotukset mainetta kahmineelle scifi-romaanille. Niin tai näin, puitteiltaan ja lähtökohdiltaan loistokkaalla lastenaltaalla ei ollut syvyyttä kuin harhaksi.

Sol ja Kierkegaardin Abraham

Petyin Hyperionissa eninten Sol Weinstaubin tarinan Sören Kierkegaard viittaukseen. (Hyperion on rakenteeltaan kokoelma toisiaan ennestään tuntemattomien hahmojen toisilleen kertomia tarinoita, jotka selittävät kuinka heistä kukin oli päätynyt samaan kummalliseen tilanteeseen missä hahmot nyt olivat; pyhiinvaellusmatkalla myyttisille aikahaudoille.) Solin tarina lupasi paljon, mutta loppujen lopuksi lähinnä latisti Kierkegaardin eksistentialismia kuin teki kunniaa sille puhumattakaan siitä, että se olisi onnistunut sanomaan jostain uutta ja kiinnostavaa samasta teemasta (kuten Hessen Arosusi Nietzschen yli-ihmisestä luomalla näkymän kolmeen hahmoon, jotka ovat kaikki jollain tavalla hyvin lähellä yli-ihmistä).

Idea – sallinette pienen spoilerin – Sol Weinstaubin tarinassa oli lyhyesti seuraava. Solin tytär sairastuu Hyperion-planeetan kummallisia aikahautoja tutkiessaan kiroukseen, joka saa hänet nuorentumaan päiväpäivältä ja unohtamaan vähä vähältä elämänsä – kunnes hän lopulta katoaisi. Sol alkaa nähdä tyttären sairastumisen jälkeen unta, jossa ääni kehottaa:

”Sol! Ota tyttäresi, ainoa tyttäresi Rachel, jota rakastat ja mene Hyperion-nimiseen maailmaan ja uhraa hänet siellä polttouhrina paikassa, jonka minä osoitan sinulle.”

Kierkegaardin filosofiaa työkseen tutkinut Sol näkee tilanteen anologisena Kierkegaardin Pelossa ja Vavistuksessa (ks. esitettämään analyysiin raamatun kohdasta, jossa Abraham saa Jumalalta käskyn uhrata poikansa Iisakin Hänelle. Ydinkysymys Kierkegaardille oli, millaisen eettisen valinnan Abraham teki ollessaan valmis uhraamaan poikansa Jumalalle vaikka tämä oli ristiriidassa kaiken muun Jumalan säätämän kanssa? Toisin sanoen mikä erotti Abrahamin intention uhrata poikansa murhaajan intiosta vuodattaa verta?

Korostettakoon, että en ole Kierkegaard asiantuntija, eikä tulkitani ole siten välttämättä järin hyvä tulkinta Pelosta ja vavistuksesta. Ehkä ilmaisen vain näkemykseni siitä mikä olisi tehnyt siitä kiinnostavan näkökulmastani en sitä mitä Kierkagaard todella ajattela - tai tarkoitti.

Solin valinta uhrata tai olla uhraamatta tytärtään Lemminkäiselle on tuskin analoginen valinnalle, jonka Abraham teki. Solia tarinassa eteenpäin ajava motiivien konflikti on toisaalta epätoivo ”mitä muutakaan voisin enää yrittää” ja toisaalta ajatus ”tämä on tilaisuuteni näyttää Lemminkäiselle oma eettinen järkkymättömyys”. Toisaalta Sol ei halua hyväksyä tragediaansa, toisaalta hän ei halua hyväksyä irrationaalista mahdollisuutta – mihin tai mille? – minkä tyttären uhraaminen loisi. Sol saattoi ajatella, että Lemminkäinen herättäisi hänen tyttärensä kuoleista uhrauksen jälkeen, mutta syy mikä johtaa hänet valinnan partaalle ei ole usko kuten Abrahamin tapauksessa. Ero on olennainen.

Kysymyksessä ei ole oikeastaan edes pohjimmiltaan eettinen valinta vaan enemmin psykologinen sisäinen ristiriita. Se on tarinan käänteenä saman kaltainen kuin kysymys siitä, sortuuko ex-vankilakundi rikoksien tielle sosiaalisen paineen takia. Ehkä asteen sofistikoituneempaa mutta enintään asteen.

Tilannetta ei muuta yhtään sen eettisemmäksi se, että Sol sanoo olevansa valmis tappamaan enemmin itsensä kuin tyttärensä – vaikka vain näyttääkseen Lemminkäiselle, ettei tämä pysty horjuttamaan hänen uskoaan ja eettistä vakaumustaan. Kysymys on tässä kohdassa toki jo jossain määrin eettinen mutta edelleen enemmän sosiaalinen kuin henkilökohtainen, kuten Abrahamin valinta oli Kierkegaardin, puhumattakaan siitä, että Solin valinta perustuisi Abrahamin tavoin yksinomaan valinnan itsensä eettiselle arvolle eikä (lähinnä) Solin irrationaaliselle epätoivolle.

Kierkegaard huomauttaa, ettei Abraham kertonut valinnastaan kenellekään, ei edes vaimolleen tai pojalleen. Abrahamin valinnan eettisyys ei perustunut yhteisöön; ei siihen, että hän haluaisi olla hyvä uskovainen tai edes hyvä ihminen valintansa ansiosta. Se ei niin ikään perustunut normeihin tai käskyihin. Jumalahan oli nimenomaisesti käskenyt ”älä tapa” ja nyt hän itse vaati rikkomaan tuota käskyä vastaan. Juuri tämä tekee valinnasta kiinnostavan. Abrahamin valinnan perustana oli sokea usko. Solin valinnassa on kysymys pelkästään epätoivosta ja halusta näyttää – ehkä se on tässä suhteessa lähempänä Jobin tarinaa kuin Abrahamin. Toki Kierkegaard kirjoittaa myös Jobista (Epätieteellisessä jälkikirjoituksessa esimerkiksi), mutta Simmonsin Sol puhuu nimenomaan Abrahamin valinnasta. Siitä ei ole kyse.

Simmonsin Solia voi puolustaa vielä väittämällä, että onhan tässä kyse sokeasta uskosta siinä mielessä, että kyse on samankaltaisesta eettisestä valinnasta kuin itsensä maansa vuoksi uhraavan sotilaan tapauksessa. Vaikka tässä tapauksessa Sol ei pelastaisikaan ketään mahdollisella itsensä uhraamiselle, hänen voi ajatella kuolevan jonkin ideologian, judeokristillisen tradition puolesta; olevan sen esitaistelija. Ehkä, mutta se ei tässä tapauksessa lisää pennin vertaa valinnan eettistä arvoa. Kierkegaardin pointti kun nimenomaan oli käsittääkseni se, että Abraham ei valintansa hetkellä edustanut ketään. Päinvastoin, hänen eettinen valintansa olisi räikeässä ristiriidassa hänen edustamaansa uskonnon kanssa. Abrahamin eettinen valinta oli ehdottoman henkilökohtainen ja perustui johonkin sellaiseen uskonnolliseen, jota kukaan muu ei koskaan voisi ymmärtää.

Entä Solin valinta. Valitsi hän miten tahansa, hänen valintansa olisi ymmärrettävissä, se olisi psykologisoitavissa eikä siksi edustaisi Kierkegaardin käsitystä ylimmästä, sokeaan uskoon perustuvasta eettisyyden tasosta; tasosta jota ulkopuolinen tarkkailija ei pystyisi erottamaan mielipuolisuudesta, muttei siksi että kyse olisi mistään mielipuolisesta vaan siksi ettei eettisyyttä sen korkeimmalla tasolla voi enää välineellistää.

Eettiset normit ja hyvä elämä

Pidän henkilökohtaisesti ehdottoman loistavana Kierkegaardin oivallustaan siitä, ettei eettisyys ole kaikkein korkeimmalla tasolla välineellistettävissä keinoksi hyvään elämään, suurimpaan mahdolliseen mielihyvään tai mihinkään muuhunkaan. (Kierkegaard jakaa olemassa olon kolmeen tasoon: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tulkitsen tässä, että olemassa olon tasot jakavat myös eettisyyden kolmeen tasoon: esteettiseen (esim. utilitarismi?), eettiseen (esim hyve-etiikkaa?) ja uskonnolliseen (ylin, Kierkegaardin kuvaama taso).) Seikka jää täysin tavoittamattomaksi esimerkiksi utilitaristisessa moraalikäsityksessä ja hyve-etiikassa (=etiikan valtavirta). Ovallus on siinä määrin loistava, että sulatan Kierkegaardin kristillisyyden ja suostun lukemaan hänen tekstejään huolematta siitä, että olen vakaumuksellinen ateisti.

Vertaa ”eettisten normien noudattaminen on tie (keino) hyvään elämään”, ”eettiset normit ovat hyvä elämä”. Ensimmäisestä (ehkä) näennäisesti seuraa jälkimmäinen. Olennaisin ero on siinä, että ensimmäisessä implisiittisesti kiistetään, että eettisiin arvoihin sitoutuminen sinänsä määrittäisi hyvän elämän, johon ne ovat (olevinaan?) keino. Jälkimmäinen on huomattavasti vahvempi eettinen lähtökohta, jossa keinot ja päämäärät ovat vain näennäisen erillisiä toisistaan. Kuitenkin samalla eettisyydeltä on pudonnut pohja. Ei ole mitään hyvää elämää tai suurinta mahdollista mielihyvää, johon eettisyys johtaisi, tarkasti ottaen ei edes pelastusta eettisen elämän viimeisenä motiivina. (Sillä eikö pelastus olisi myös osa sitä hyvää (iankaikkista) elämää, johon ensimmäisessä tapauksessa normien oletetaan johtavan?)

Nähdäkseni kyse on itse asiassa täsmälleen samasta, minkä pohjalta Nietzsche – hyvin erinäkökulmasta tosin – kritisoi utilitarismia ja hyve-etiikkaa. Nietzschen tapauksessa eettinen elämä saa tosin muodon, jonka kutsuminen eettiseksi saattaa kuulostaa harhaanjohtavalta, mutta siitä siinä olennaisesti on kysymys. Näen kaksi keskeistä eroa. Ensinnäkin Kierkegaard antaa alemmille eettisille tasoille edes jonkin arvon, mutta Nietzschelle ylin, ehdottoman subjektiivinen eettinen taso on kaikki kaikessa – muut moraalin tasot edustava viimeistä ihmistä vastakohtana yli-ihmiselle. Toiseksi Nietzschelle ensin on tahto ja sitten tahdotun sisältö (usko), Kierkegaardille ensin on usko ja sitten vasta voima uskoa (tahto). Kuin kysyisi, kumpi oli ensimmäisenä, muna vai kana, paitsi että tässä tapauksessa on vaikea väittää, että vaihtoehdot ovat totaalisen väärät.

Tietyssä mielessä on todella sääli, etteivät Nietzsche ja Kierkegaard kyenneet edes etsimään yhteistä kieltä: jostain syystä minusta tuntuu vahvasti siltä, että he olisivat hyvinkin voineet löytää toisistaan hengenheimolaisen – toisen arosuden. Eikö alla olevan Kierkegaardin etiikkaa käsittelevän Wikipedin sitaatin paksunnettu kohta muistuta kovin sitä, millaisen eettisen positioon ihmisen tulisi päätyä Nietzschen mukaan (eli olla hyvän ja pahan tuollapuolen säätämällä itse omat arvonsa ja moraalin) (http://en.wikipedia.org/wiki/Kierkegaard)?

However, Kierkegaard (through his pseudonym Johannes de Silentio) is not arguing that morality is created by God; instead, he would argue that a divine command from God transcends ethics. This distinction means that God does not necessarily create human morality: it is up to us, the individual, to create our own morals and values. Rather, any religious person must be prepared for the event of a divine command from God that would take precedence over all moral and rational obligations. Abraham, the knight of faith, chose to obey God unconditionally, and was rewarded with his son, his faith, and the title of Father of Faith. Abraham transcended ethics and leapt into faith.

Syvästi ironista ja luonteeltaan mustaa

Elämässäni on tapahtunut pieniä muutoksia. Valmistuin maisteriksi, muutin tyttöystäväni kanssa yhteen ja unohdin elämäni tarkoituksen. Kahdesta ensimmäisestä uskon jos selvinneeni, mutta kolmas kyllä vielä kaihertaa mieltäni.

Ollakseni rehellinen en voi väittää olleeni aivan varma missään vaiheessa siitä, että elämälleni on tarkoitus enkä siten siitä, että olen todellakin unohtanut sen. Toinen vaihtoehto on, että olen aivan viime päivien aikana alkanut kuvitella, että olisin joskus tiennyt kyseisen ihmiselämän suuruisen salaisuuden. Ja se kolmas – pelkään pahoin todennäköisin – on, etten tullut aiemmin ajatelleeksi koko asiaa mainittavasti enkä siten painaneeksi mieleeni, että minulta puuttuu todellakin sellainen. Ehkäpä nyt suuret elämänmullistukset ovat suistaneet aivoni valemuistoihin ja ajatteluni itsepetokseen.

Siksi toiseksi, elämän tarkoituksen unohtaminenhan sinänsä on erinomainen esimerkki pahaksi äityneestä kansallishenkisestä romantiikasta: sotaan lähdetään sankareina – ja usein siellä unohdetaan minkä vuoksi sitä olikaan tarkoitus esittää sankaria. Naimisiin mennään elämään onnellista loppuelämää ja noin 50% eroaa täsmälleen samasta syystä.

Myönnän, etteivät esimerkit ole juurikaan analogisia elämän tarkoituksen unohtamisen kanssa ja toivon, ettei lukija vaivaa asialla päätään tai anna sen vaivata itseä muuten. Elämän tarkoitus on nimittäin ehdottomasti jotain irrationaalista ja järjetöntä. Juuri siksi rationaaliseen ajatteluun kallellaan oleva länsimainen ihminen päätyy ajattelemaan, että meidät on heitetty tänne maailmaan totaaliseen vapauteen ja vain olemaan vailla sellaista olemusta, joka määrittäisi ja suuntaisi olemista solubiologista tasoa kiinnostavammalla tavalla. Rationaalisesti ajattelevan ihmisen pitäisi suorastaan halveksia ajatusta elämänsä tarkoituksesta – ikään kuin olisi jokin solubiologiaa, kemiaa, fysiikkaa jne. perustavampi voima; ikään kuin materiaalisen olemisen alkuehdoissa olisi suuri järjestys, joka astuu kausaalisen vuorovaikutuksen varpaille; ikään kuin olisi kiinnostavaa tutkia tulkitsevaa kokonaisuutta selittävien yksityiskohtien asemesta.

Siis tämän irrationaalisen voimavaran minä olen nyt unohtanut – tai tämän inhottavan rationaalisuuden taakan olen kuvitellut unohtaneeni. Osasyy tähän tietysti saattaa olla se, että olen nyt keskittynyt opiskelemaan luonnontieteitä ennen, kuin löydän elämäni tarkoituksesta sen palan, joka opastaa seuraavassa siirrossa. Jos syynä on hurahtamiseni luonnontieteisiin ja tämä oli todellakin hairahdus oli elämäni tarkoituksen välttämätön osa, sen täytyy olla julmaa kohtalon ivaa – ja olisi siten juuri sitä mitä elämän tarkoituksen tuleekin olla. Olisin toki suonut elämäni tarkoituksen olleen enemmin ymmärtää elämän tarkoituksen perimmäinen mielettömyys, kuin unohtaa sen jonkin pahaisen paradoksin takia.

Ei sovi kuitenkaan valittaa. Tämä sentään on omiaan tukemaan uskomustani, että elämän tarkoitus on syvästi itseironinen ja luonteeltaan musta.

Voin vain ihmetellä, miksi niin moni tahtoo kuvitella elämän tarkoituksesta jotain hyvää. Olihan kristillisen mytologiankin elämän tarkoituksellisimman hahmonkin elämän tarkoitus kuolla syyttömän ristillä vähintäänkin itseironisesti anteeksiannon ja laupeuden symbolina. Muut elämän tarkoitusta hourailleet opit eivät jää juuri huonommaksi: uusliberalisti haaveilu rahan vapauttavuudesta kunhan vain hyväksyy talouden kahleet ei minusta eroa suurestikaan absurdiudessaan monien filosofien rakastamasta pyrkimyksestä epäillä kunnes voi epäillä vain epäilemistään.

Onko sitten elämän tarkoituksen tarkoitus vakuuttaa meidän jatkamisen tärkeydestä kuin järkevää perustetta sille ei ole olemassa? Jos näin olisi, elämän tarkoituksen tarkoitus olisi täsmälleen sama kuin sen kysymisestä pidättäytymisen: estää näkemästä elämää pohjimmiltaan mielettömänä. Vakuuttaakseni arvon lukijan lopullisesti elämän tarkoituksen vahvasti ironisesta ja mustasta luonteesta, minun on vielä huomautettava, että kaikki tietämäni elämän tarkoituksen kieltäjät ovat käsitykseni mukaan tehneet elämän tarkoituksettomuudesta (tosin usein puhuen siitä totaalisena vapautena tai jonain vastaavana) elämänsä tarkoituksen.

Näyttäisi siltä, että elämän tarkoitusta ei pääse pakoon rationaalisuuden sen enempää kuin avoimen irrationaalisuuden suojiin: Siltä pelastaa vain aivoton viihde ja muu poroporvarius, kaikkinaiset kumoamiset ja unohdukset ovat vain tie entistä syvemmälle elämän tarkoituksellisuuden suossa.

Jälleen väärin asetettu kysymys

Ja jälleen on taas yksi hyvä syy enemmän keskittyä pohtimaan oikeita kysymyksiä oikeiden vastausten asemesta:

Ylen TV-uutisten tuoreeseen mielipidemittaukseen vastanneista vain 21 prosenttia kannattaa Nato-jäsenyyttä, 54 prosenttia vastustaa ja 25 prosenttia ei kerro tai ei osaa sanoa kantaansa.

Tilanne muuttuu täysin toiseksi, jos valtionjohto päättää hakea Naton jäsenyyttä. TV-uutisten kyselyssä kansalaisilta kysyttiin myös kysymys Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?.

Hakemusta tukee tässä tapauksessa 49 prosenttia kyselyyn vastanneista. Valtionjohdolle ei halua antaa tukeaan 37 prosenttia kansalaisista. 15 prosenttia ei tiedä tai ei kerro kantaansa.

(Yle24, 16.10.2005)

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ihmiset vastaisivat, jos jatko kysymykseen "Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?" olisi "millaisia olisivat yllämainitut perustellut syyt"?

Ärsyttävää törmätä toistuvasti vääriin ja johdatteleviin kysymyksiin - vieläpä varsin arvovaltaisten tahojen esittäminä. Kuvittelin, että Ylellä olisi töissä ammattilaisia, jotka osaisivat laatia gallupit asteen verran pätevämmin, mutta ei.

Olennaisesti kysymys olettaa, että Nato-jäsenyydelle on esitettävissä hyvä perusteet, jotka valtionjohto tuo ilmi ilmoittaessaan hakevansa Nato-jäsenyyttä. Monet vastaajat ovat todennäköisesti olettaneet, että valtionjohto tuo (kysyksen spekulatiivisessa tilanteessa) todellakin keskusteluun uusia asianhaaroja ja perusteita, joita ei ole aikaisemmin huomattu tai jotka nousevat ajankohtaisiksi tulevaisuudessa. Minun on helppo uskoa, että moni Naton vastustaja kykenee kuvittelemaan perusteita ja näkökantoja, jotka muuttaisivat heidän näkemyksensä asiasta. On kuitenkin anteeksiantamatonta tukeutua tällä tavoin kontrafaktuaalisiin asianhaaroihin ja vastaajien mielikuvitukseen. Ylen gallupin tekijöiden olisi tullut esittää täsmällisesti, millaisia nämä hyvät perusteet ovat.

Ensimmäinen ajatus, mikä minulle tuli mieleen nähtyäni uutisspotin, oli: "Jopas, enpä olisi arvannut, että suomalaiset ovat näin auktoriteettiuskoista kansaa." Johtopäätökseni meni metsään niin, että kolisi. Onneksi tarkastin kysymyksen muotoilun Yle24-portaali sähkeuutisista. Tuolla tavalla asetellun kysymyksen pohjalta ei nimittäin voi tehdä juuri mitään johtopäätöksiä, koska useat vastaajat ovat - mitä luultavammin – tulkinneet, että "perustellut syyt" tarkoittaa hänen näkökulmastaan perusteltuja syitä ja edelleen, että huonosti perustellut syyt eivät ole kysymyksen olettamia "perusteltuja syitä".

Kansallisen itsemääräämisoikeuden tulevaisuus

Ulrich Beck ja Anthony Giddens nostivat esille kiintoisan seikan kansallisen vallan ja EU:n vallan välisestä suhteesta keskustelun avauksessaan EU:n tulevaisuudesta (HS 16.10.2005). Kansallisen vallan siirtyminen EU:lle ei välttämättä vähennä kansallisten hallitusten valtaan. Beck ja Giddens huomattavatkin:

Monet nykypäivän ilmiöt ja ongelmat syntyvät kansallisvaltioiden ulkopuolella, eikä niitä voida ratkoa kansallisvaltioiden sisällä.

Nykymaailman paradoksi onkin se, että kansalliskiihkoilijat ja eristäytymisten kannattajat saattavat olla valtion ja sen etujen pahimmat viholliset. EU:ssa virallisen itsemääräämisen voikin vaihtaa todelliseen valtaan, jonka avulla kansallisia kulttuureja voidaan vaalia ja taloudellista hyvinvointia voidaan parantaa. Unioni pystyy monissa asioissa ajamaan kansallia etuja paljon paremmin kuin valtiot yksin. Sellaisia asioita ovat muun muassa talous, maahanmuutto, lain ja järjestyksen valvonta, ympäristö ja puolustus.

Itse olen ajatellut mutu-pohjalta samoin. Nimellisen vallan siirtyminen EU:lle Suomen hallitukselta ja eduskunnalta ei välttämättä ole pois Suomen de facto -vaikutusmahdollisuuksista. Päinvastoin. Olen perustellut itselleni, että demokratia ei voi toteutua, jos demokraattisesti valittujen elimien valta ei ulotu kaikille vallan tasoille. Esimerkkinä demokratiavajeesta on talouden päättäjien vallan globalisoituminen työntekijäjärjestöjen ja valtiojohdon vaikutusmahdollisuuksien laahatessa pahasti perässä. Kiina-ilmiö on nähdäkseni hyvä esimerkki demokratiavajeesta.

Talouden päättäjät pystyvät kiristämään valtioilta etuja vain uhkaamalla toimintojen siirtämisellä ulkomaille tai - yleisemmin - "niiden järkeistämisestä ja keskittymisestä ydinliiketoimintaan". Edelleen talouden kansainvälistyminen ei näy työntekijäjärjestöjen tasolla. Tämä osaltaan mahdollistaa sen, että monikansallisten firmojen on yhä helpompi kyykyttää työntekijäjärjestöjä melkein miten tahtovat - nähdäkseni - vain koska demokraattiset toimielimet eivät toimi vastaavalla globaalilla tasolla kuin talouden toimielimet. Valitettavasti nyt monikansallisten yhtiöiden julkituodut perusteet "kipeisiin ratkaisuihin" tuntuvat olevan tasoa "mutkun meidän kilpailijatkin toimivat niin-ja-niin, miks me ei saatais". Talouden villin lännen kesyttäminen ei onnistune pohattojen pyssyjen kokoa kasvattamalla vaan demokraatian ja oikeusvaltion periaatteiden ulottamisella yhä laajemmalle - myös talouden leikkikentälle.

Hyvin samankaltainen argumentti on toistettavissa esimerkiksi suhteessa rikollisuuteen ja sen torjuntaan. On vaikea nähdä, että rajojen sulkeminen vähentäisi monikansallistunutta järjestäytynyttä rikollisuutta. Ennemminkin yritys hoitaa kansainvälistä rikollisuutta kansallisin voimavaroin johtaa ainoastaan yksilön oikeuksien ja yksityisyyden suojan kaventumiseen ja on siten askel kohti poliisivaltiota.

Ilman EU:ta Suomi jäisi täysin monien globaalin vallan keskittymien ulkopuolelle. Olisikin hyvä aika ulottaa yhteistoiminnan ongelmista käytävät argumentit (Yhteislaidunten tragediasta vapaamatkustajaongelmaan) myös valtioiden ja instituutioiden tasolle.

Seiskan rumuuden haastavuus

Tein vajaa viikko sitten osakunnalle epäviralliset vaalijulisteet laitettavaksi vessaan. Vaalipäälliköt Anu ja Ressu ihastuivat julisteisiin siinä määrin, että intoutuivat laittamaan kopion myös aulan seinään ja ottamaan yhden kopion ihan varmuuden varalta.

Kirjoitan asiasta vasta nyt, koska halusin sallia itselleni hienoisen ajan toipua yliopiston atk-ylläpidon tuottamasta järkytyksestä. Yritin ensimmäisen kerran käydä tulostamassa kuvia A3-kokoisiin väriprintteihin kykenevällä maksullisella laitteella. Vajaan tunnin yrittämisen lopputulos oli 4 epäonnistunutta printtiä ja yksi onnistunut A4-vedos. Maanantaina yritimme uudestaan. Tällä kertaa rohkenin kysyä neuvoa atk-tuelta. Noin 2 tunnin selvittelyn ja ihmettelyn jälkeen selvisi, että jonkun päivityksen yhteydessä koneisiin oli asennettu väärä ajuri eikä edes atk-tuki pystynyt vaihtamaan käyttäjien ajureita. Lopputulos oli se, että printtasimme julisteet atk-tuen koneelta. Hmph!

Lopputulos näyttää joka tapauksessa tältä (klikkaa kuvaa avataksesi isomman kuvan):

Alkuperäinen idea oli, että juliste koottaisiin ihmisten itse itsestään ottamista kuvista. Suurin osa julisteiden kuvista on tosiaan itse itsestä otettuja. Minun julisteiden taittajana lisäämä pieni lisämauste oli pari Seiskasta napattua ideaa. Olisin halunnut tehdä julisteista täysin Seiskan julkkisjuorusivujen näköisen. Olin jopa aikeissa ostaa Seiskan malliksi. En ostanut. Minulle selvisi pian, ettei juliste Seiskan juorusivujen tapaan sommiteltuna toimisi. Syy tähän on se, että juorusivuilla on keskellä yksi tai kaksi isoa kuvaa ja ne on ympäröity pienemmillä juoruilla ja pienemmillä kuvilla. Epävirallisessa vaalijulisteessa kaikkien pitäisi tulla yhtälailla esiin.

Tyydyin käyttämään Seiskan juorusivujen taustaväriä ja tapaa leikata joitakin kuvia (rajataan tausta pois ja lisätään taustalle hohka-efekti, joka nostaa kuvaa esiin räikeän värisestä taustasta, johon se muuten helposti hukkuisi. Selkeyden takia päädyin jättämään Seiskan värilliset juorulaatikot pois ja korvaamaan ne isolla keltamustalla tekstillä. Sydämet ovat Seiskan ja muiden juorulehtien hengen mukaisia. Niitä ei käsittääkseni käytetä kovin paljon – lähinnä viestittämään lukijalle, että "tässäpä taitaa olla kyse rakkaudesta". Kovin paljon tämän syvällisempään analyysiin en pysty, sillä Seiskan ynnä muiden juorulehtien juorusivut saavat minut lähinnä pahoinvoivaksi.

Täytyy tosin vielä sanoa, että julisteiden tekemisen jälkeen osaan arvostaa enemmän roskalehtien taittajia. Kuvien leikkaaminen ja niiden sommittelu juorusivujen sekavaan tyyliin on työlästä ja vaatii taitoa. Mahtaa olla alentavaa käyttää taitojaan, jotta saisi aikaiseksi jotain niin rumaa ja sekavaa kuin juorusivut.

Yliopiston kolmas tehtävä

Kävin tänään vastaamassa HYY:n edustajiston vaalien vaalikoneen kysymyksiin. Innokkuuteni yllätti minut, konehan avataan vasta 19.10. ja tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin koneen kysymyksiin saattoi vastata. Myönnän, ettei ajatus edustajistoon valinnasta ole lainkaan vastenmielinen. En sentään missään vaiheessa ole ollut aikeissa kampanjoida erityisemmin valintani puolesta. Blogissanikin ajattelin mainita vain sulkeissa olevana sivuseikkana, että ehdokasnumeroni on 200.

Sinänsä moinen innokkuus ei olisi ollut mitenkään hätkähdyttävää, ellen olisi suorastaan innostunut perustelemaan ja pohtimaan muutamia vaalikoneen kohtia. Ehkäpä vaalilauseeni "nimim. huono argumentaatio harmittaa minuakin" oli alkanut elämään omaa elämäänsä ja pullahti esille hyvinkin konkreettisessa muodossa, kun pääsin vastaamaan vaalikoneen kysymyksiin.

Kannan ottamisesta pidättäytymisen kantaaottavuus

Kaikkea syytä innostuneisuuteen ei toki tule vierittää vaalikoneelle tai sloganilleni. Itse asiassa useat argumentit olivat pyörineet mielessäni jo pitkään, ennen kuin ne purkautuivat ulos vaalikoneen kysymysten myötä. Esimerkiksi kysymys siitä tulisiko HYYn "ottaa kantaa muihinkin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin kysymyksiin (esim. hedelmöityshoidot, terrorismin vastainen sota, energiaratkaisut)".

Mielestäni tulisi. Perustelin myöntävää kantaani kahdella tavalla. Ensinnäkin vetosin yliopistolakiin ja toiseksi perustelin, että virallisesta kannasta pidättäytyminen on kannanotto.

Vuosi sitten voimaantullut yliopistolain muutos muotoilee yliopiston kolmanneksi tehtäväksi ymmärretään sen vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa:

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040715, korostus minun)

Savolaisen osakunnan inspehtori (ja HY:n 2. vararehtori) Mauno Kosonen tiivistää, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus toteutuu 1) tutkimuksessa, 2) opetuksessa sekä 3) vastavuoroiseen kumppanuuteen perustuvassa yhteistyössä. Yliopiston ja tutkimuksen kaupallinen ja taloudellinen hyöty on ollut jo pitkään selviö, mutta yliopiston merkitys talouden yhtenä tukipilarina on vain yksi tapa, jolla yliopiston tulisi toimia yhteiskunnassa. Nähdäkseni merkittävämpi tehtävä liittyy sosiaalisten innovaatioiden ja ideoiden tunnistamiseen, jalostamiseen ja hyödyntämiseen.

HYY on yksi harvoista kanavista ja foorumeista, joissa opiskelijoiden ideoita voidaan jalostaa, hyödyntää ja tuoda esille yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samalla se on keskeisellä tavalla vapaampi toimimaan nimenomaan tällä areenalla kuin yliopisto, jota sitoo pyrkimys olla korostetun ei-poliittinen ja siinä suhteessa riippumaton. Nähdäkseni onkin yliopistolain hengen mukaista, että HYY ottaa kantaa merkittäviksi katsomissaan yhteiskunnallisissa asioissa ja auttaa tätä kautta yliopistoa toteuttamaan kolmatta tehtäväänsä sosiaalisten innovaatioiden kehittäjänä, jalostajana ja julkituojana.

Toinen vaalikoneessa esittämäni argumentti näkemykseni puolesta oikeastaan lähinnä vain tukee yllä olevaa argumenttia: Käsittääkseni erityisesti ainejärjestöjen suosima argumentti "HYY:n ei tule ottaa kantaa muihin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin asioihin, koska HYY:an kuuluu erimieltä olevia jäseniä, joiden näkemyksiä HYY talloisi ottamalla kantaa" ei ole järin kestävä – saati toimiva. Tulee pitää mielessä, että myös virallisesta kannanottamisesta pidättäytyminen on tapa ottaa kantaa. Olennaisesti kanta on "Tämä asia ei kuulu meille millään muotoa emmekä halua sanoa asiasta siksi juuta tai jaata". HYY:n edustajiston ei tulisi keskittyä ottamaan kantaa olemalla ottamatta virallisesti kantaa juuri mihinkään. Tärkeämpää on edustaa äänestäjiään – mielipiteineen ja erimielisyyksineen – rehellisesti ja avoimesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita harhaista pakkomiellettä konsensukseen, vaan edellyttää päinvastoin uskallusta keskustella ja päättää myös sellaisista asioista, joista ei vallitse yksimielisyys ja yhteisymmärrys.

Kolmas argumentti, jota en tosin esittänyt vaalikoneessa liittyy osakuntaan. Savolaisen osakunnan säännöissä viitataan samaiseen yhteiskunnalliseen tehtävään kuin minkä yliopistolain muutos kirjaa lakiin nyt. "1 § Savolaisen osakunnan tarkoitus on olla savolaisten opiskelijoiden yhdysside, ylläpitää yhteyksiä maakuntaan, edistää jäsentensä sosiaalisia oloja, yhteiskunnallisia ja henkisiä pyrintöjä sekä monipuolista ja kehittävää harrastustoimintaa." (SavOn säännöt) Savolaisen osakunnan edustajana ja jäsenenä katson suorastaan velvollisuudekseni korostaa myös HYYssä yhteiskunnallisia pyrintöjä – ja yhteyksiä maakuntaan.

Pako poliittisuudesta

Yleisemmin. Yhteiskunnan poliittisuus ei vähene sillä, että välttelee ottamasta asioihin kantaa ja välttelee sitä kautta olemasta poliittinen toimija – päinvastoin. Juuri epäpoliittisuus korostaa ja nostaa jotkin elämän alat poliittisiksi ja sulkee ne pois yksityisen elämän piiristä.

Erityisen räikeästi tämä näkyy eettisten valintojen politisoitumisena ja toisaalta saman aikaisena taloudellisen toimimisen valumisena pois poliittisen elämän piiristä eräänlaiseksi politiikan katvealueeksi. Taloudellisilta päättäjiltä tulisi vaatia täsmälleen samaa poliittista ja eettistä vastuullisuutta kuin poliittisiltakin. Sitä mukaa kun taloudesta tehdään yksittäisen menestyjän juttu, myös poliittinen vastuu katoaa tai ainakin hämärtyy. Siinä vaiheessa, kun talouden päättäjät ovat vastuussa vain imaginäärisille lukuarvoille tulosennusteessa ja neljännesvuosikatsauksessa, ollaan unohdettu talouden alkuperäinen merkitys elämisen tason parantajana ja inhimillisen elämän mahdollistajana.

Vastaavasti kun eettinen vastuu on täysin politisoitu ja siirretty poliittisen, yhteisöllisen elämän piiriin, yksilön merkitys on kadonnut. Ihmisestä on tullut lopullisesti osa koneistoa, vailla todellista valtaa tehdä muita kuin koneiston sallimia päätöksiä.

Ongelma piilee pohjimmiltaan liiallisessa individualismin korostamisessa. Se katoaisi, jos kaikki valinnat nähtäisiin sekä yksilön eettisinä valintoina että poliittisina, poliittisen toimijan valintoina; eli toisin sanoen jos yksilöä ei nähtäisi yhteisöstään erillisinä vaan aina myös poliittisena toimijana. Sen, että ostaa Chiquita-banaaneja Reilun kaupan banaanien asemesta, ei tulisi olla yhtään sen vähempää poliittinen valinta kuin sen, että kannattaa vaikkapa Kokoomusta Vasemmisto liiton asemesta. Kysymys on ainoastaan erilaisista poliittisista ja eettisistä valinnoista.

Etsi ero

Väänsin Savolaisen osakunnan avajaisbileisiin julisteen. Lopputulos näyttää tältä:

(C) Ari-Pekka Lappi. Taustan valokuva on Heikki Hannikaisen ottama ja piirros Enni Penttilän käsialaa.

Ellei sinulla, arvoisa lukija, ole parempaa tekemistä, voit etsiä kaksitoista eroa yllä olevan julisteen väritetyn Oktoberfest-naisen ja alla olevan Enni Penttilän alkuperäisen viivapiirroksen välillä. Pikseli tason viilausta ei otetan lukuun. Viivat menevät kuvissa hieman eritavalla.

(c) Enni Penttilä. Kuva on julkaistu alunperin Savolaisen Osakunnan Laulukirjassa. Kuvan tekijänoikeudet kuuluvat Savolaiselle osakunnalle ja Enni Penttilälle. Kuvan julkaisemiseen blogissani on Enni Penttilän lupa.

Ohjelman väliloinen

(Pieniä korjauksia tehty 25.9.2005.)

Sanna soitti minulle eilen yllättäen ja ilmoitti olevansa Helsingissä vailla suurempaa tekemistä. Juna lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua ja Helsingin kaupat olivat köyhdyttäneet hänen lompakkoaan niin paljon viime vierailujen aikana, että hän halusi suoda sille hienoisen lepotauon.

Tapasin hänet kahdelta. Enimmäkseen päivittelimme Brasilian onnetonta turvallisuus tilannetta ja Nissenin tulevan mainoskampanjan vastenmielisyyttä. Hän oli nimittäin käynyt koeyleisenä arvioimassa silmälasivalmistajien 2006 vuoden mainoskampanjoita. Nissen oli herättänyt yleistä paheksuntaa. Muut olivat aika perinteisiä, jopa tasapaksuja.

Huomasin pian yrittäväni puolustella Nissenin mainoksia, vaikken ollut edes nähnyt niitä. Perustelin, että mainostajia on kahta kastia. Toiset pyrkivät tekemään mainoksen niin, että ne itsessään luo myönteisiä mielikuvia, joka saa kohteen ostamaan tuotteen. Toiset taas pyrkivät siihen, että mainos jää mieleen hinnalla millä hyvänsä. Äärimmäisen vastenmieliset ja typerät mainokset ovat siihen tarkoitukseen oikein hyviä. Ne jokainen väkisinkin huomaa. Sitten vaan luotetaan niitä ympäröivän ohjelman (tai ohjelmien) luovan riittävän paljon myönteisiä tuntemuksia, jotka sitten yhdistyvät tuotteeseen. Mainoksen vastenmielisyys ja sen typerä yksituiskohdat unohtuvat pian ja jäljelle jää muisto tuotemerkistä ja ohjelman tuottamasta hyvästä fiiliksestä.

Ensinnä mainittua mainostyyppiä voisi kutsua rehdiksi suostuttelijaksi, koska mainoksen tehokkuus perustuu pääosin sen omiin avuihin, ja toista ohjelman väliloiseksi, koska mainos toimii, jos sitä ympäröi jonkin hyvää fiilistä synnyttävä ohjelma.

Tapaamisen jälkeen ostin liput Night Watchiin 23.15 alkavaan näytökseen ja menin osakunnalle odottelemaan sen alkamista. Odottelemista riitti, sillä Vinnille saapuessani oli vasta neljä. Lukaisin JiiTuomas Harviaisen minulle ystävällisesti lähettämän artikkelinsa luonnoksen ja söin hyvillä mielin torstain vaali-illanistujaisten jäänteitä.

Toisen vuoden biologi

Joskus kymmenen jälkeen osakunnalle kapusi alakerran biotieteellisen tiedekunnan fuksiaisista pari kolme biologia lepäilemään. Jutustelin tovin yhden, toista vuotta opiskelevan biologitytön kanssa. Hänen kaverinsa olivat ilmeisesti palanneet bileisiin, mutta hän oli jäänyt lepäilemään. En osaa arvioida kuinka paljon hän oli juonut. Hän ei päälle päin näyttänyt olevan kovin humalassa.

Keskustelu ajautui elokuvaan 4. Selostin hänelle suunnilleen saman, mistä puhuin edellissä blogimerkinnässäni. Lopuksi pahoittelin sitä, että tylsistytin häntä mannermaishermeneuttissemioottispla-plaa-plaa –spekuloinnilla. Hän ei tunnustanut siinä olevan mitään pahoiteltavaa. Päin vastoin, kysyipä vielä, mitä graduni käsitteli, kun tulin maininneeksi, että olen 7. vuoden opiskelija ja että palautin graduni. En tiedä kiinnostiko häntä oikeasti vai kysyikö hän sen vain kohteliaisuudesta. Selosti joka tapauksessa graduni perusargumentin.

Kummallinen keskustelu. En kysynyt missään vaiheessa hänen nimeään eikä hän minun. En itse asiassa keskustellut juuri mitään, mistä voisi kuvitella keskustelevansa, jos tapaa täysin oudon ihmisen lepäilemässä Vinnin sohvalla vihreisiin haalareihin sonnustautuneena. Sellaista se on.

Pian keskustelun jälkeen riensin Tennispalatsiin. Myöhästyin ensimmäistä kertaa elämässäni näytöksen alusta - tosin vain viitisen minuuttia. Olin nimittäin kuvitellut, että elokuva alkaa 23.45 ja se alkoikin 23.15. Tajusin erehdykseni hieman liian myöhään. Olin kotona 1.30. Menin suoraan nukkumaan.

4

Kävin maanantaina Annin kanssa katsomassa Ilya Khrzhanovskyn elokuvan 4. Kuvittelin, että elokuva sisältäisi paljon visuaalisia oivalluksia ja vähintäänkin oudon kantavan juonen. Kieltämättä se sisälsikin visuaalisia oivalluksia, mutta juonta siinä ei ollut nimeksikään. Tarkoitan juonta siinä mielessä, että sillä olisi ollut jotain merkitystä elokuvan kantavana voimana.

Elokuva on rakennettu täysin metaforien varaan. Itse juonikin on vain yksi metafora muiden joukossa, sellaisenaan jokseenkin merkityksetön. Juoni edustanee Khrzhanovskyn käsitysta ruumiin genealogiasta: Alun ruumiskuva on teknologian ja valheiden syövyttämä, keskivaiheessa sen lävistää pakonomainen toisto ja tylsyys. Tietyssä mielessä tyhjä toisto korvaa antiteesinä teesin, teknologisuuden ja valheellisuuden. Lopulta ne yhdistyvät (synteesinä) houreiseksi itsensä kieltämiseksi; rituaaleiksi, joissa kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan aina yhtä inhottavana ja jossa henkinen kantti mitataan vahvuutena kestää kaiken toistuminen.

Kaikkia metaforia lävistää Khrzhanovskyn läpensä nihilistinen ja pessimistinen käsitys ruumiista; kyse on pelkästä lihakimpusta, jonka kohotamme itsepetoksen ja toiston kautta joksikin enemmäksi. Sielua ja mieli vain oire älyllisestä epärehellisyydestä, joka vieraannuttaa meidät sieluttomasta ja merkityksettömästi lihasta. Ja juuri tätä älyllistä epärehellisyydestä kutsumme älyllisyydeksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tässä vaiheessa Khrzhanovskyn elokuvan älyllisyys kumoaa itse itsensä - kuten kelpo Hegeliä kunnioittavan hengen tuleekin kasvaakseen.

Elokuva ei ollut hyvä, sitä oli vaikea seurasta eikä se ollut järin kaunis, mutta se oli ajatuksia herättävä. Kävin viime viikonloppuna katsomassa myös Kim Ki-Dukin Rautakolmosen ja Saul Dibbin Bulledboyn. Ensinnä mainittu oli elokuvana kerrassaan mainio toinenkin kelvollinen. Ne yhteensäkin kuitenkin jäävät 4:n alle mitä tulee heränneiden ajatusten määrään.

Olisiko sitten niin, että ajatukset kaipaavat hienoista pahoinvointia herätäkseen?

Graduni tiivistelmä

Lähetin graduni eilen myös toiselle gradutarkastajista elektronisessa muodossa ja tiedustelin jahka hän ennättäisi kommentoimaan sitä, ilman että valmistumisaika juurikaan paljon venyy. Nyt jännitän vastausta. Sain tiivistelmänkin kirjoitettua. Koska siitä tuli mielestäni aika selkeä, päädyin julkaisemaan sen myös täällä. Joutunen karsimaan sitä aika paljon virallista abstraktia silmällä pitäen.

---

Rheomoodi on koe kielellä ja ajattelulla. Se pyrkii tarkastelemaan kielen rakenteen ja todellisuuden välisestä suhdetta kriittisesti, vetoamatta mahdollisesti virheelliseen arki-intuitoon tai traditioon pohjautuvaan filosofiseen intuitioon. Rheomoodin yhtenä motivoivana lähtökohtana on havainto, ettei arki-intuitiomme useinkaan vastaa esimerkiksi sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan implikoimaan käsitystä todellisuudesta jakamattomana ja siten ei-atomistisena kokonaisuutena.

Bohm kutsuu tavanomaiselle ajattelutavalle tyypillistä tapaa jäsentää maailma toisistaan täysin erillisistä, jakamattomista atomeista koostuvaksi mekanistiseksi koneistoksi fragmentoituneeksi. Tällainen fragmentoitunut jäsennystapa koskee erityisesti kieltä; ajattelemmekin hyvin tavanomaisesti, että kielellinen merkitys koostuu merkitysatomeista (merkeistä, sanoista tai lauseista) ja niiden välistä suhdetta kuvaavista ominaisuuksista (esimerkiksi lauseen subjekti, objekti ja verbi). Kun kieli jäsennetään atomistisesti, jää merkitysatomien välinen suhde otetaan usein annettuna ja muka todellisuutta vastaavana. Kuvittelemme esimerkiksi, että lähes kaikkia eurooppalaisia kieliä dominoiva subjekti-verbi-objekti rakenne heijastelee todellisuuden rakennetta, koska atomistinen kielen tulkinta ei anna mitään muuta intuitiivista vaihtoehtoa ymmärtää merkitysatomien välistä suhdetta.

Bohmin oma vaihtoehto framentoituneelle, atomistiselle tulkinnalle on kielen kenttätulkinta. Tämän tulkinnan mukaan kieli koostuu usealla tasolla vaikuttavista merkityskentistä, jotka lävistävät ja sulautuvat toisiinsa. Kentät eivät rajoitu pelkästään kielen sisäiseen rakenteeseen vaan sulautuvat erottamattomasti osaksi ajattelua, havaitsemista ja olemista maailmassa. Jos kielen kaikkien yksikköjen – aina yksittäisestä merkistä kirjalliseen teokseen – looginen rakenne on kenttä, joka lävistää tietoisuuden kokonaisuutena ja sulautuu sen kaikkiin muihin osiin, useimmat arki-intuition ja filosofisen intuition vääristymät on selitettävä kielen rakenteen vääristymien kautta. Esimerkiksi kvanttifysiikka on arki-intuition vastaista täsmälleen niin kauan kun käyttämämme kieli tukee todellisuuden jäsentämistä tällä tavoin. Kvanttifysiikan ahkera opiskelu voi kuitenkin muuttaa tapaamme jäsentää todellisuutta kielen kautta siinä määrin, että kvanttifysiikan teoreettisesta viitekehyksestä tulee täysin intuitiivinen ja luonteva tapa ajatella.

Bohmin rheomoodi on koe, joka olennaisesti toisaalta pyrkii paljastamaan tavanomaisesti käytetyn kielen fragmentaarisuuden ja toisaalta perustelemaan, että syy tähän fragmentaarisuuteen on pitkälti virheellisessä käsityksessä kielen todellisesta rakenteesta; siinä ettemme tiedosta, miten kieli todella toimi. Kokeessa koehenkilö – lukija – omaksuu uuden tavallisuudesta poikkeavan kielenkäytön moodin. Hypoteesi on, että jos hän kynee sisäistämään sen, hänen kielellinen ja metafyysinen intuitionsa muuttuu radikaalisti eikä tämä muutos rajoitu vain uuteen, hypoteettiseen kielenkäytön moodiin vaan sulautuu ja lävistää kaiken muun ajattelun.

Pidän sitä seikkaa, että oma intuitioni muuttui radikaalisti kokeen myötä, todisteena siitä, että Bohmin hypoteesi kielestä kenttänä ja toisaalta tavanomaisesti käyttämämme kielen fragmentaarisuudesta on oikea tai hyvin oikean suuntainen. Kokeen hiominen empiirisesti toistettavaksi ja siten Bohmin kokeen muuntaminen filosofisesta kokeesta tieteelliseksi vaatisi kuitenkin vielä paljon työstämistä. Merkittävin ongelma on, milloin koehenkilön voi sanoa sisäistäneen rheomoodin ja oppineen soveltamaan rheomoodin kielioppia ja milloin hän vain toistaa mekaanisesti esimerkkejä todella kykenemättä sisäistämään uutta kielenkäytön moodia.

Eläviä hahmoja, kuolleita hahmokonsepteja

Yllätyin, etten luettuani George Prattin Enemy Ace - War Idyllin pitänyt teosta mitenkään erityisen kummoisena tai oivaltavana. Siinä olisi ollut aineksia hyväksi teokseksi. Sarjakuva oli nätisti piirretty. Tunnelmaa korostava, pääasiassa tummanpuhuva, aggressiivinen tyyli miellytti silmääni. Tarina oli puitteiltaan hyvä ja henkilöhahmot olivat paikoin varsin oivaltavia.

Toinen teoksen pääteemoista, sodan kauheudet, oli tosin mielestäni turhan kulunut. Pratt oli kuitenkin onnistunut löytämään minulle uuden tavan kertoa niistä: nuori Vietnamin sodasta selviytynyt amerikkalainen lehtimies tekee juttua I maailmansodan saksalaisesta lentäjä-ässästä. Toimiva ja tunnelmaan sopiva kerrontatapa oikeutti sinänsä varsin kuluneen teeman varsin tavanomaisen käsittelyn.

Toinen teema sitä vastoin oli kiehtova: sota-minä ja rauhan ajan minä. (Muistelen tosin törmänneeni myös tähän teemaan jossain muussa yhteydessä.) Lehtimies ajatteli, että sota-minä ja rauhan ajan minä ovat sama asia. Lentäjä-ässä taas ajatteli, että sodassa hän oli sodan ajan minä ja eli sotapersoonansa kautta. Rauhan aikana hän saattoi kylläkin muistaa jotain sota-minästään, mutta oli joka tapauksessa jotain olennaisesti muuta. Hänen teesinsä oli: Sota tekee meistä eri ihmisiä. Sodan päätyttyä: rauha muuttaa meidät jälleen toiseksi ihmiseksi, mutta sodan jäljet jäävät myös tähän rauhan jälkeen syntyneeseen minään.

Sinänsä teoksessa ei tapahtunut juuri mitään. Pratt keskittyy rakentamaan hahmojaan ja kertomaan, miksi he ovat ja ajattelevat siten, kuin ajattelevat. Periaatteessa kaikki, mikä voisi tehdä teoksesta loistavan on koossa, mutta jotain silti puuttuu. Tarina ei vaan ala elää. Yksi syy on se, että Pratt mielestäni toistelee aika paljon varsin kuluneita ajatuksia. Kirjassa omaa on oikeastaan vain kuvat ja tapa jolla dialogi on rakennettu. Ajatukset ovat pitkälti kierrätettyjä ja mielestäni tarpeettoman kritiikittömästi toistettuja. Tämä kierrätys jättää suuhun sieluttoman ja pintapuolisen maun.

Vaikka hahmot – kuten jo sanoin – ovat kiinnostavia, ne ovat sitä lähinnä konsepteina. Mielestäni on erittäin kiinnostava lähtökohta ottaa dialogin lähtökohdaksi kaksi sodasta selviytynyttä hahmoa, jotka jäsentävät minän ja itsen hyvin erilaisilla tavoilla. Valitettavasti Prattin teoksessa konseptit jäävät konsepteiksi, eivätkä ne nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi hahmoina– kahta viimeistä sivua lukuun ottamatta. Juuri kun Pratt onnistuu puhaltamaan hahmokonsepteihinsa hieman eloa, tarina loppuu.

Vain hieman elämän tarkoituksesta

Vietin eilen synttäreitäni. Edellisenä lauantaina olin Annin opiskelukaverin, Annin häissä Turussa. Perjantaina menin lupailemaan Jussille, että kirjoittaisin Susj-lehteen jotain teemalla matka. Aiheet saattavat vaikuttaa kaukaisilta, eikä yhteyden hahmottamista helpottane se, että uumoilin kirjoittavani jotain otsikolla "Matka ei mihinkään – elämän tarkoituksettomuuden tarkoituksesta". Tosin saattaa olla, että joudun perääntymään. En ole vahvoilla mannermaisessa ristiriitojen logiikan mahdottomuuden mahdollisuuksissa. Lähinnä osaan vain pilailla moisilla Hegel-lähtöisillä ajatussolmuilla – huonosti.

Lauantaina kello 12.50 istuin rautatieaseman ratapihalla Annini vieressä. Odotin junan lähtöä vuoroin ajatellen elämän tarkoituksen tarkoituksettomuutta – mitä siitä voisi kirjoittaa, ja vuoroin häitä, jonne olimme matkalla. En tuntenut sen enempää morsianta kuin sulhastakaan, en ainuttakaan häävierasta – paitsi tietysti tietty Annini.

Ratapihan lävitse kävellyt polttariseurue yhdisti molemmat mielessäni vuorotelleet teemat. Tuleva onnellinen morsian kulki keskellä - sanalla sanoen typerän näköisessä - sairaanhoitajan asussa ja näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja hyväntuuliselta. Muu seurue oli vastapainoksi oikein biletunnelmissa suomalaiseen apaattiseen tapaan. Miksiköhän näin päin? Polttarit – viimeinen vapaan naisen ilta kavereiden seurassa. Eipä näyttänyt tällä kertaa kovin vapaalta tai toverilliselta.

Miksiköhän tällaisia perinteitä on syntynyt ja miksi niitä ylläpidetään? Välttämättömän nöyryytyspolttareiden ainesosan, morsiamen tai sulhasen, luulisi olevan erimieltä polttareiden laadusta, mutta usein niin ei ole. Päinvastoin, usein nöyryytettävä – eikä tämä koske vain tämän tyypin polttareita – paitsi hyväksyy tradition myös pitää sitä tärkeänä.

Traditio tekee elämästä edes hetkeksi tarkoituksellista. Sellaista, ettei tarvitse miettiä miten päin olla ja mitä tehdä. Hetken on kaiken keskipisteenä. Hetken on jotain, joka ei ole eksyksissä.

Itse avioliitossa on kyse hyvin paljon samasta: tarkoituksellisuuden kuvitelmasta, vallasta ja arvostuksesta; halusta rakentaa omaa identiteettiä olemalla osa jotain suurempaa ihmisestä vieraantunutta instituutiota. Olen vakavissani: avioliitto on sikäli ihmisestä vieraantunut, että emme enää kysy tekeekö se meidät onnelliseksi, paremmiksi vai ei, ja jos tekee niin miten. Avioliitto on monille taikatemppu, jonka onnelliseksi tekevää ja paremmuutta lisäävää vaikutusta ei tule kyseenalaista, eikä etenkään tule kysyä, miten se toteuttaa kaikki sille asetetut odotukset.

Kun tähän ihmisestä vieraantuneeseen instituutioon lisätään se tosiseikka, että suurin osa haluaa elää osana sitä, vallan ja arvostuksen kuvitelmista tulee enemmän tai vähemmän todellista. Tarkoitus pysyy kuitenkin edelleen kuvitelmana. Loppujen lopuksihan tarkoituksessa on kysymys vain tulkinnasta jonka annamme maailmalle, olemiselle ja elämällemme. Joskin luonnollisesti haluamme uskotella itsellemme ettemme vain kuvittele.

Kirkossa oleminen eettisenä valintana

Tajusin vasta Turussa, että joutuisin seuraamaan vihkitilaisuutta kirkossa. En tiedä, miksen tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin. Yleisesti ottaen olen vältellyt kirkollisia tilaisuuksia aina kun vain mahdollista. Minusta on paitsi epäkohteliasta myös eettisesti väärin ottaa osaa pyhää toimitukseen epäuskojana – vieläpä vakaumuksellisena sellaisena.

Aiemmin tunsin oloni kirkossa kiusalliseksi ja turhautuneeksi. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Ajattelin ehkä, että toimitus jotenkin loukkaa identiteettiäni. Olin kirkkoon ahdistettu ateisti. Tämä on yksi seikka, jonka suhteen vanheneminen on hionut minusta kulmia.

Nyt lähinnä tunsin vain vaivaantuneisuutta siitä, että minä – valehtelin. Sitä se lähinnä on. En keksi parempaakaan sanaa. Periaatteessa jumalanpalveluksessa istuminen indikoi uskoville, että toinen – mitä tulee uskontoon – uskoo edes jossain määrin samoihin asioihin kuin itse. Ehkä hän on agnostikko, ehkä hän on maallistunut, mutta joka tapauksessa hänessä on samaa vaikka vain arvoissa ja normeissa. Kristillinen moraalikin riittää, tai halu olla osa kristillisiä instituutioita. Halu. Suomalainen yhteiskunta käytännössä pakottaa jokaisen olemaan jollain tapaa osa kristillisiä instituutioita. Kristillisyys on oletusarvo esimerkiksi paljon puhuttaneessa uskonnon opetuksessa ja läpensä kristillisen tradition lävistämässä, joskin onneksi maallistuneessa koulujärjestelmässä.

Minä ateistina ja nihilistinä en katso edustavani millään tavalla kristillisyyttä ja kun sitten istun kirkossa, valehtelen antamalla muiden – uskovien, agnostikkojen ja ateistien – kuvitella, että ei-kristillisyys olisi lähinnä vain harvinainen poikkeus. Kirkossa oleminen on minulle vähän sama kuin seisoisin mielenosoituksessa, jonka agendaa en allekirjoita. Osallistumalla mielenosoitukseen, olen tehnyt poliittisen teon, jolla on ainakin potentiaalisesti paljonkin merkitystä ja joka ei ainakaan saisi olla yhdentekevä. Kun istun kirkossa, olen tehnyt uskonnollisen teon, jolla on ainakin merkitystä (poliittisessa mielessä) ja joka ei niin ikään saisi olla yhdentekevä.

Suurissa mielenosoituksissa yhdellä massassa ei ole suurtakaan merkitystä. Sama koskee kirkossa istumista. En minä oikeasti kenenkään uskomiseen siellä istumalla vaikuttanut – en merkittävästi. Kysymys on periaatteesta. Koska niin jumalanpalveluksessa kuin mielenosoituksessakin samanmielinen massa on merkittävä paitsi poliittisesti myös uskovien tai mielenosoittajien identiteetin rakentumisen kannalta, on sekä ateistina kirkossa istuminen että sellaiseen mielenosoitukseen osallistuminen, jonka agendaa ei allekirjoita, yksinkertaisesti eettisesti väärin.

Eettinen normi on siis seuraava: minun ei tulisi uskotella, että kannatan jotain tai uskon johonkin, johon en usko tai jota en kannata, jos sillä on vaikutusta muiden arviointikykyyn, arvostelmiin ja normeihin tai poliittisiin päätöksiin. Toisin sanoen mielenosoitukseen tulee osallistua vain, jos pitää asiaa hyvänä, ei esimerkiksi siksi, että mieltä osoittamassa on kavereita. Samoin vaaleissa tulee äänestää vain sellaista ehdokasta ja sellaisen asian puolesta, mikä on omasta mielestä hyvä. Ei siksi, että mainoskampanja sattui miellyttämään esteettistä silmää tai muiden poliittisesti epäolennaisten tekijöiden takia. Moinen on vastuuntunnotonta. Yleistäen kaikkien poliittisten – toisten arviointikykyyn ja yhteiskunnan valtarakenteisiin vaikka vain potentiaalisesti vaikuttavien – päätösten tulisi perustua vain ja ainoastaan pyrkimykseen tehdä mahdollisimman hyvä ja mielellään kokonaisvaikutuksiltaan edullinen päätös kaiken sen pohjalta, mitä tietää ja kykenee ymmärtämään.

Tästä kaikesta huolimatta menin siis kirkkoon. Ehkä olen liian kyyninen, jotta voisin ottaa itse itselleni asettamani eettisen normin ehdottoman vakavasti ja pitää siitä kiinni myös siinä tapauksessa, että tradition rikkomisesta aiheuttaisi jollekulle mielipahaa. Tai – vielä pahempaa – ehkä olenkin vain onnellisuuskalkyylejä pyörittelevä benthamlainen poroporvari, jolla ei ole edes halua seisoa ryhdikkäästi oman nihilisminsä ja vallan tahtonsa takana (viittaus Nietzschen huomioihin utilitarismin vastenmielisyydestä, alentavuudesta ja laumasieluisuudesta).

Tarkemmin ajatellen se todellinen pääasiallinen syy kirkkoon menemiseen taisi olla se, etten halua olla ehdoton ja mustavalkoinen. Kieltämättä on hieman epäkohteliasta vesittää omaa tekstiä näin, jos vaikka joku haluaisi pitää argumenttiani hyvänä, mutta eettisenä normina yllä oleva on hieman mustavalkoinen ja tiukasti seurattuna turhan ehdoton.

Entä synttärini sitten; miten ne liittyvät tähän kaikkeen? Lähinnä vain siten, että minulla on nyt yhden vuoden verran suuremmat paineet löytää elämälleni tarkoitus pidinpä sen tarkoitusta kuinka tarkoituksettomana tahansa.

Sääli. Toisaalta, ehkä suuri massa ottaa elokuvasta (ja kirjasta) Käsikirja linnunradan liftareille onkeensa ja ymmärtää, että elämän tarkoitusta tärkeämpi on kysymys elämän tarkoituksesta. Kävin katsomassa leffan eilen. Pidin kovin, joskin luullakseni hieman vähemmän kuin Annini.

Myyttejä ja kuvitelmia

Hävettää. Jäseniä kolottaa ja kurkku on kipeä. Näinköhän olen sairastumassa.

Tahdon heikkoutta?

Palasin eilen Kuopiosta Annin luota. Tervahöyryristeily oli ja meni. Tällä kertaa tulin ryypiskelleeksi varsin kohtuullisesti. Perjantaiksi onnistuin hankkimaan hienoisen otsan kolotuksen. Yritän ajatella, että se on vähintään samanlainen häpeä kuin sairastelukin: Typerää ja silti niin kovin inhimillistä.

Väittävät kai, että sairastelulle ei mahda mitään mutta krapulan voi välttää. On kai siinä osa tottakin, mutta tohdin uskoa, että terveillä elämäntavoilla ja vahvalla tahdolla olla terve – ennen kaikkea jälkimäisellä – on suuri merkitys siihen sairasteleeko vai ei.

Itse olen sairastellut suhteellisen vähän. Kyllä minulla aina jossain vaiheessa vuotta nenä vuotaa ja aina silloin tällöin on pää kipeä. Kuitenkin olen hyvin harvoin sängyn vanki päivää pidempää. Pitää vaan jaksaa haluta olla terve.

Kerettiläistä ja epätieteellistä? Lääkkeiden lumevaikutus on fakta. Kumma ettei sitä oteta kovinkaan vakavasti. Kyllä kai ne pohtivat lääkkeitä kehittäessään tarkasti, minkä värisiä ja kokoisia pillereiden pitää olla, jotta ne vaikuttaisivat mahdollisimman tehokkaasti. Hyvä. Valitettavasti lääkkeiden kosmetiikan jälkeen mennäänkin sitten ihmeparantumisiin ja sen sellaiseen huuhaaseen.

Myönnetään, että on hyvin vaikea tutkia, millä tavalla ihmisen tulee ajatella, jotta hän pysyisi terveempänä; miten hänen tulisi uskoa ja tahtoa. En jaksa uskoa, että kukaan itseään kunnioittava ja vakavasti otettava tutkija on vielä lähivuosina valmis paneutumaan vakavasti tämän aiheen piiriin.

Nyt uskalletaan puhua vasta terveiden elämäntapojen ja terveellisen ruokavalion vaikutuksesta terveyteen. Ajattelu on vielä liian henkilökohtaista ja liian ihmeenomaista, jotta olisi soveliasta tutkia terveen ajattelun vaikutusta terveyteen. Moinen on vaarallisen lähellä toisaalta fasismia ja toisaalta uskontoja.

Ajattelu on tabu

Huume- ja päihderiippuvaisuus on poikkeus. Siitä on luvallista puhua ja sen yhteiskunnallisia kustannuksia on lupa laskea. Riippuvaisuuden syy on nähtävissä riittävässä määrin yksilön ulkopuolisena ja mekanistisena. Yksilö käyttää jotain huumetta (sis. kahvi, tupakka ja alkoholi) riittävän monta kertaa. Tämän jälkeen hänen on fyysisten tai psyykkisten vierotusoireiden tai sosiaalisen paineen takia saatava seuraava annos ja seuraava ja seuraava.

Riippuvaisuus on siinä määrin ei-henkilökohtaista ja ei-ihmeellistä, jotta sen voisi rajata yksilön mentaalisen koskemattomuuden ulkopuolelle ja altistaa avoimesti valtion väkivaltakoneiston hampaille. (Mainostus ja muu piilovaikuttaminen mediassa on toinen merkittävä poikkeus mentaaliseen koskemattomuuteen, mutta siitäkään ei uskalleta puhua kovin avoimesta. Eihän kukaan halua myöntää, että mainokset ja uutisotsikot ohjaavat omaa elämää ja ajattelua. Sen myöntäminen lienee yhtä vaikeaa kuin alkoholistille on myöntää olevansa alkoholisti.)

Ajattelu ei ole enää tabu, kun sen on turmellut jokin huume, mutta se on vielä tabu, jos sen on turmellut vaikkapa mainostus tai valtiollinen propaganda ns. sivistysvaltiossa. "Roistovaltioiden" valtiollinen propaganda on täysin sallittu jopa suotava keskustelun aihe, mutta esimerkiksi Suomen, jenkkien tai IMF:n harjoittama propaganda ei ole; sitä tulee kutsua neuraalisti tiedottamiseksi (sekä joissakin tapauksissa pr:ksi tai lobbaamiseksi) vaikka yhtälailla senkin tehokkuus perustuu siihen, että jotain jätetään sanomatta ja jotain muuta - usein enintään toissijaisen olennaista - korostetaan.

Pidämme luullakseni sekä ajattelumme erilaisuutta että sen samanlaisuutta verrattuna muihin liian luonnollisena ja itsestään selvänä. Ajattelua sinänsä ei saa avoimesti arvottaa ja ajattelun arvottamisesta ei saa avoimesti puhua. Tai jos saa, niin se on vaikeaa.

Alkoholi - esimerkki modernista rituaalista

Huumeista (sis. kahvi, tupakka ja alkoholi) ja riippuvaisuudesta puhuttaessa mielestäni on toissijaisen olennaista, millainen lainsäädäntö tekemisiämme rajoittaa tai millaisiin faktoihin uskomme sitoutuvamme. Keskeistä on, miten de facto ajattelemme ja tunnemme, miten petämme itseämme, miten rakennamme identiteettiämme. Jne. Nämä seikat jätetään kuitenkin luvattoman vähällä huomiolle, koska niistä puhuminen on paitsi vaikeaa myös osittain epäsoveliasta. Ajattelutapaa ei saa avoimesti arvottaa - se olisi fasistista ja suvaitsematonta. Niinkö todella? Onko todella niin, ettämme voi kunnolla edes puhua poliittisesti korrektisti huumeongelman todellisista syistä?

Esimerkiksi alkoholin käyttöä ei ole koskaan vähennetty olennaisesti lainsäädännöllä eikä sen käyttö perustu faktoihin. Useimmat tietävät tasan tarkkaan alkoholin vaikutukset eivätkä käytä alkoholia sen vaikutusten takia sinänsä. Eivät ne alkoholin vaikutukset objektiivisin silmin arvioituina ole edes järin hehkeitä. Ennemminkin viinaksia käytetään siksi, että alkoholin vaikutukset – niin hyvinä että huonoina pidetyt – ovat yhteisössämme suhteellisen yleisesti arvostettuja ja vähintäänkin hyväksyttyjä ja koska alkoholista on tullut rituaali. Toisin sanoen Jeppe ei juo, koska haluaa päihtyä, koska se on kivaa, koska bilettämällä saa kavereita tai koska elämä on paskaa. Jeppe juo, koska uskoo haluavansa päihtyä, koska uskoo sen olevan kivaa tai koska uskoo se kuuluvan asiaan, jos elämä on paskaa tai jos haluaa saada kavereita bilettämällä.

Alkoholin – samoin kuin minkä tahansa huumeen käyttö – on rituaali hyvässä ja pahassa. Millä tahansa aineella voisi olla samanlainen merkitys yhteisöllisenä rituaalivälineenä aina teestä ja lihapullista kärpäsieniin. Alkoholi on lunastanut paikkansa toisaalta historiallisten sattumusten takia ja toisaalta siksi, että se vaarallisena ja suhteellisen vahvana huumeena on oikein sopiva siihen rituaalifunktioon, mikä sillä on. Se vaarantaa terveyden ja siksi kuvastaa sekä valmiutta uhrautua yhteisönsä puolesta että mielen vahvuutta siinä mielessä, ettei pelkää vahingoittaa itseään tai altistaa ruumistaan koetukselle.

Myyttejä ja kuvitelmia. Myyttien ja kuvitelmien toteuttamista.

Köyhyyden globalisointi

Päädyin ostamaan juhannuslukemiseksi Michel Chossudovskyn teoksen Köyhyyden globalisointi. Hyvä ostos. Chossudovsky kirjoittaa jonkin verran kankeammin kuin Chomsky, jonka teoksen ostamista harkitsin ennen juhannusta. Chossudovsky kirjoittaa samasta teemasta kuin Chomsky erityisesti teoksessaan Hinnalla millä hyvänsä – Uusliberalismi ja globaalikuri: IMF:n ja maailmanpankin 1980- ja 1990-luvulla kehitysmaille tuputtaman politiikan tuhoisuudesta.

Chossudovskyn kirjassa vainoharhaisuus jää sivurooliin. Hän ei puhu Chomskyn tavoin pankkiirien ja upporikkaiden salaliitosta, jonka tavoitteena on uusi maailmanjärjestys. Näkökulma on niin ikään erilainen. Siinä missä Chomsky haluaa paljastaa talouden todellisen vallan, Chossudovsky analysoi tarkkaavaisesti uusliberaalin talouspolitiikan epäonnistumista kehitysmaissa. IMF:n ja Maailmanpankin julkituoman tavoitteen, "köyhyyden vähentämisen" asemesta ollaan Chossudovskyn mukaan "vähennetty köyhiä" – sanalla sanoen tapettu köyhiä nälkään ja sairauksiin. Molemmat teokset on julkaistu vuonna 1999 eivätkä ne siten liene aivan ajan tasalla.

Chossudovsky argumentoi, että IMF ja Maailmanpankki ovat pakottaneet taloudellisin keinoin köyhät maat ottamaan lainoja, joiden ehtoina ovat olleet tiukat taloudelliset uudistukset. Käytännössä talouden sopeuttaminen on tarkoittanut…

• lainan ottamista lainan päälle, jolloin maat ovat velkaantuneet entisestään.

• palkkojen indeksisidonnaisuuden poistamista. Tämä yhdistettynä valuutan toistuvaan devalvoimiseen on johtanut siihen, että reaaliansiot ovat laskeneet murto-osaan aiemmasta.

• hintojen vapauttamista, mistä on seurannut, että ruuan ja polttoaineen hinta on pahimmillaan jopa yli 10-kertaistunut. Kun tämän yhdistää palkkojen romahtamiseen, useimpien palkka ei ole riittänyt enää edes ruokaan.

• maatalouden kaikkien tukitoimien poistamista. Tämä yhdistettynä siihen, että samaan aikaan tuonti on vapautettu ulkomaiselle vahvasti tuetulle ruualle, maatalous on ajautunut vararikkoon. Kun ruuan hinta on samaan aikaan nousut, on nälänhätä itsestään selvä seuraus.

• sosiaalisektorin saneerausta ensinnäkin laajamittaisin irtisanomisin ja toiseksi sosiaaliturvasta tinkimällä. Tämä on johtanut työttömyyden pahenemiseen entisestään.

• laajaa yksityistämistä. Kun tämän yhdistää ulkomaisen pääoman ja tuonnin tukitoimiin, kotimainen tuotanto on romahtanut. Koulutuksen ja terveydenhuollon yksityistäminen ja tekeminen maksulliseksi, on johtanut koulutuksen ja terveydenhuollon saatavuuden romahtamiseen – suuri köyhdytettyjen ihmisten joukko on sysätty täysin koulutuksen ja terveydenhuollon ulkopuolelle.

Kirjan kiinnostavimmat huomiot olivat:

• IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Somalian nälänhädässä. Vielä 1980-luvun alussa Somalia oli ruuan suhteen omavarainen. Maailmanpankki ja IMF pakottivat Somalian poistamaan maataloustukensa ja lopettamaan mm. ilmaisten lääkepakkausten jakamisen karjankasvattajille (kaikesta piti maksaa sen, joka palvelua käytti). Samanaikaisesti Somalian oli avattava rajansa ulkomaiselle tuontiruualle. Nämä kaikki yhdessä johtivat siihen, että rikkaista maista alkoi virrata Somaliaan halpaa, raskaasti tuettua ruokaa. Tämä halpa ruoka syöksi Somalian omat karjatilalliset vararikkoon. Kuiva kausi vei loppuun jo taloudellisin keinoin hyvin alulle saatetun katastrofin. Karja kuoli nälkään ja sairauksiin, koska karjanpitäjillä ei ollut varaa lääkkeisiin, joista oli tullut talousuudistuksen takia maksullisia, saati varaa ostaa karjalleen syötävää muualta. Köyhtyneillä ihmisillä ja köyhtyneellä valtiolla ei ollut varaa ostaa ruokaa muualta – koska talousuudistukset olivat ajaneet sen talouden kuralle. Kuiva kausi ei riitä selittämään nälänhätää, koska Somalia oli selvinnyt vielä ennen talousuudistusta kuivistakin kausista kunnialla.

• IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Perun ja Kolumbian huumerikollisuudessa. Raskaan kaavan mukaan toteutetut talousuudistukset ovat johtaneet Chossudovskyn mukaan siihen, että Perussa ja Kolumbiassa työttömyys on kasvanut, reaaliansiot ovat romahtaneet, ruuan ja polttoaineen hinnat ovat moninkertaistuneet sekä siihen, että maatalouden tuet ja sosiaaliturva on poistettu käytännössä täysin. Kun nämä tekijät yhdistetään, ruoanviljely on käytännössä kannattamatonta. Kun kokaiinin kasvatus on tuottoisaa ja armeija sekä poliisi ovat lahjottavissa, ei ole ihme, että yhä useampi maanviljelijä on siirtynyt ruokakasveista kokaiiniin.

Entä nyt

Chossudovsky sanoo IMF:n ja Maailmanpankin puolustelevan itseään (vuonna 1999) faktojen vastaisesti siten, että jos talousuudistuksia ei olisi tehty, tilanne olisi vielä pahempi. En osaa arvioida Chossudovskyn väitteiden pätevyyttä. Hänen tekstinsä ja esittämiensä lähdeviitteiden pohjalta pidän teosta uskottavana, olkoonkin että Chossudovskyn esitys jäi täysin tietoisesti valitun populaariesitystavan takia ilmeisen yksipuoliseksi ja mustavalkoiseksi.

Vaikka asiaa ei tarkastelisikaan niin yksipuolisesti kuin Chossudovsky tekee, on eittämättä selvää, että ekonomistien ohjailemat uudistukset kehitysmaissa 1980 ja 1990-luvuilla ovat epäonnistuneet. Onneksi 1980- ja 1990-lukujen virheet kehitysyhteistyössä on nyt laajasti huomattu ja myönnetty.

Politiikkaa onkin jo muutettu ainakin joiltakin osin. Suomen mediassa tämän muuttuneen politiikan jäljet ovat näkyneet toisaalta köyhimpien maiden velkojen anteeksiantona ja toisaalta sokerin ylituotannon leikkaamispaineina EU:ssa.

Jeremy Gould väittää Ulkoasiainministeriön kustantamassa Kehitys-lehdessä (2/2005), että ekonomistien epäonnistuttua puikkoihin ovat hypänneet hallintogurut. Hän kuitenkin epäilee suuresti myös talousgurujen onnistumismahdollisuuksia. Vaikka ollaankin näennäisesti sitouduttu suureen määrään sosiaalisia tavoitteita, niiden toteutuminen edellyttäisi Gouldin mukaan ennennäkemätöntä talouskasvua. "Kehitysrahoitus ohjautuu peruskoulutukseen ja perusterveydenhuoltoon. Tämän toteutumista hallinnon tehostaminen tuskin tukee.

Laura Torvinen ja Max von Bonsdorff vastaavat (Kehitys 2/2005) Gouldin kehitysyhteistyökritiikkiin ja väittävät, että monia Gouldin esittämiä ongelmakohtia on jo korjattu. Samaa teemaa näyttäisi jatkavan myös Helsinki-prosessin viimeisin raportti Mobilising Political Will, jossa niin ikään myönnetään ekonomisten luotsaamien uudistusten epäonnistuminen ja etsitään poliittista tahtoa jatkaa uudistuksia uudenlaisesta viitekehyksestä käsin.

Raportti korostaa kiinnostavalla tavalla molemminpuolisen ymmärtämisen tärkeyttä suhteessa kompromisseihin ja toimintaorientoituneeseen sopimiseen (vailla ymmärtämystä). Onko hermeneutiikan arvostus nousemassa myös valtioiden välisessä politiikassa? Sanojen tulkkausko ei enää riitä?

In order to succeed, it is vital that differences are respected, focus is placed on issues shared rather than those which divide and that the collaboration and dialogue is built on the strengths of different stakeholders instead of on their weaknesses. Furthermore, it is important that the dialogue takes place in an action-oriented context. If it is motivated simply as an exercise for a search for common ground without any ambition to implement or to act together, the level of achievement, then, is likely to remain lower. It is easier for all to remain steady within their own agendas and not to engage into a true dialogue, which would build common reality, without an action-oriented approach.

Poliittinen kompassi

Tulin testanneeksi poliittisen suuntaukseni kompassin avulla. Olisin vallan hyvin voinut jättää testaamatta. Testi paljasti, että sijaitsisin poliittisella kentällä vasemmalla ja liberaalilla, auktoriteetti vastaisella puolella Dalai Laman ja Gandhin välittömässä läheisyydessä.

Roskaa.

Testin ensimmäinen sivu oli vielä jotenkin siedettävä, mutta ärtymys kasvoi testin etemisen kanssa samaa tahtia. Kysymykset olivat läpensä amerikkalaisia ja amerikkalaisten ennakko-oletusten pilaamia. Osa kysymyksistä oli näkökulmastani kummallisia ja täysin epäolennaisia. Tosin ollakseni rehellinen, en minä tainnut kovin paljon parempaa odottaakaan.

Ja totta kai minä olen vasemmalla ja liberaali, kun vertaa esimerkiksi Bushin kaltaiseen uusliberaalin talouden ja sovinnaisen poroporvarillisuuden apinaan. En silti suostu myöntymään nihilistinä, umpioskeptikkona ja Nietzschen filosofian ystävänä, että lähimmät poliittiset sukulaiseni olisivat Dalai Lama ja Gandhi.

En yleensä testaa poliittista suuntaustani. Tällä kertaa hairahduin. Mielestäni hyvinkin toteutettujen poliittisten kompassien vika on siinä, että ne perustuvat vastauksiin, eivät kysymyksiin, mutta politiikassa juuri oikeat kysymykset ovat ratkaisevan tärkeitä. Nähdäkseni se seikka, että vastaukset asetetaan kysymysten edelle, selittää pitkälti esimerkiksi sen, miksi monet hyvinkin älykkäät ihmiset päätyivät kannattamaan Natsien julmuuksia Toisessa maailmansodassa tai Stalinin vallan julmuuksia Neuvostoliitossa toisen maailman sodan jälkeen – nähdäkseni he vastasivat täysin oikein täysin vääriin kysymyksiin.

Junalukemista

Taidan kohta puoleen lähteä kohti keskustaa. En nimittäin usko, että tänään saan tehtyä juuri sen enempää gradunia kuin olen tähän mennessä saanut. Ajatukseni ovat sen verran hajallaan. Pieni loma gradusta tehnee hyvää.

Vähän harmittaa, että päätin noudattaa graduni ohjaajan (sisällysluettelon perusteella) tekemää kehoitusta poistaa kolme lukua tai ainakin tiivistää niitä. Olen kirjoittanut tähän mennessä kaksi kolmesta luvusta täysin uusiksi ja sisällyttänyt niihin merkittävän osan kolmanneksin luvun sisällöstä. Pitäisi vielä korjata rönsyt parista luvusta ja oikolukea tekele vielä kertaalleen. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaiseksi. Muutokset tuntuvat hyviltä ja lopputulos on tähän mennessä huomattavasti tiiviimpi ja parempi paketti. Sanon paljon enemmän vähimmin sanoin. Hyvähyvä.

Juna lähtee vasta puoli seitsemältä. Voi tulla tylsää. Minulla on palautettavana pari levyä ja vakaa aikomus ostaa junalukemista. Todennäköisesti päädyn johonkin kriittiseen yhteiskunnalliseen analyysin. En usko, että jaksan lukea Juhannuksena mitään analyyttiseen kielifilosofiaan viittaavaakaan, vaikka olisihan tuossa odottamassa yksi kovakantinen Russell ja pehmeäkantinen Eco. Niin tai näin, junalukemisen etsimisessä ja levyjen palauttamisessa tuskin menee juurikaan tuntia tai paria pidempään. Etenkin kun olen jo nyt aika varma, että tyydyn Chomskyyn. hän on juuri sopivan vainoharhainen ja kevyt (ja vieläpä pokkarimuodossa halpa).

Vanhenemisen merkkejä

Tällä hetkellä tuntuu, että voisin viettää tänään kymmenen sanan päivän – sellaisen mukavan hiljaisen ja harmonisen. Päivän, jona antaa itselleen aikaa tuntea ajatuksen hiljaisen virtaamisen.

Mistä johtui mieleeni: Olen varmaan tulossa vanhaksi ja vakavaksi, kun minua on alkanut toden teolla ärsyttää se, kun baarissa palaavat känniääliö hoilaa vastakkaisen talon pihalla kahden aikaan Final Countdownia täysin nuotin vierestä. Näin kävi viime yöllä.

Ei se Final Countdown kuulunut huoneessani järin paljon keskimääräistä liikenteen melua kovempana. Minua ärsytti tapauksessa lähinnä sen raivostuttava, primitiivisyys ja valheellinen hauskuus; se että laulajalla ei todennäköisesti ole seuraavana päivän kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, kuinka hauskaa hänellä oli. "Varmasti oli hauskaa", hän ehkä vakuuttelee itselleen, "täytyi olla, kun tuli vedettyä niin paljon viinaa ja kun baarissa kavereiden kanssa paloi melkoinen tukku tuohta". Niin, niin. Kohtuullinen käyttö on täysin ok – kannatan, mutta nuotin vierestä laulettu, sössötyksellä ja sammalluksella maustettu Final Countdown indikoi jotain aivan muuta.

Tylsistyneitä huveja

Tänään oli kerrassaan tylsistyttävä päivä. Ajatus tahmasi. Gradu ei tuntunut etenevän. Ei tuntunut hyvältä kirjoittaa, vaikka sainhan minä aikaiseksi pari-kolme sivua.

Luulenpa, että tylsistyneisyys on pääsyy siihen, miksi kirjoitan tänään tänne peräti kahdesti. Ollakseni rehellinen, en ole taistellut riittävällä raivolla tylsistyneisyyttäni vastaan. Olisi pitänyt lähteä lähteä jonnekin, ihan minne tahansa - pois.

Pisin matka huoneeni ulkopuolella löysi lähikauppaan asti. Se on vajaan sadanmetrin päässä. Puolustuksekseni voin sanoa, että on siinä matkan varrella sentään vilkkaasti liikennöity Mäkelänkatu. Ei kovin hyvä puolustus, jos minulta kysyttäisiin.

Vihdoin, yhdentoista aikoihin sain edes yritettyä tylsyyden selättämistä. Katsoin Pixoff.fi:n lyhytvideoita. Ne ovat tyypillisesti keskinkertaisen huonoja ja tylsiä, mutta joukosta löytyy joitakin helmiä. Tällä kertaa niitä löytyi parikin kappaletta, mutta yksi oli ylitse muiden: Antti Haikalan Tähdenlento.

En halua paljastaa juonta, mutta se toi mielyttävää lohtua tylsistyneisyyteen. Käsikirjoitus oli riittävät yllättävä ja älykäs. Tarina jaksoi helposti kantaa koko kolmentoista minuutin ajan, minkä raina kesti. Ainoa asia, joka Tähdenlennossa ärsytti oli "tsing"-ääniefekti, joka lähinnä toi mieleen ala-arvoisen huonon b-luokan scifin - huomaatte kyllä, jos katsotte.

Kuopio

Sänky odottaa. Pitäisi vielä jaksaa laittaa lakanat. Pyykkäsin nimittäin tänään. Luultavasti tosin en jaksa, sillä lähden huomenna Kuopioon ja palaan Helsinkiin vasta tiistaina. Puolesteni lakanat saavat odottaa tiistaihin.

"Kuopio" toi mieleen Kuopion kuntaesittelyvideon puhuvan koiran, joka kertoo, että Kuopiossa on hauskaa, viidellä eri kielellä. Itse olen tosin nähnyt vain suomen- ja englanninkielisen version. Saksan-, ranskan- ja venäjänkielistä versiota en ole onnistunut saamaan käsiini. En usko sen seikan vaikuttavan arviooni: Puhuva koira näyttää nimittäin täsmälleen yhtä typerältä ja yliampuvalta suomeksi kuin englanniksi. Yleisesti ottaenhan Kuopion esittelyvideon on hyvää huonoa elokuvataidetta. Joudun tosin, mitä nöyrimmin tunnustamaan, että minulla on kokemusta vain 17 kuntaesittelyvideosta eikä arvioni siten liene järin asiantunteva.

Pitäisi varmaan jossain vaiheessa jaksaa tehdä kierros kuntien kotisivuilla. Tiedä vaikka sieltä löytyisi uutta raskauttavaa materiaalia siitä, miten epätoivoisiin yrityksiin kunnat ryhtyvät korvatakseen muuttotappiot muuttovoitoilla.

Vetoomus kuntaesittelyvideoiden puolesta

Henkilökohtaisesti koen, että kuntaesittyvideota ovat oppettaneet paljon ja kasvattaneet minua ihmisenä. Suosittelenkin siksi lämpimästi kuntaesittelyvideotaiteeseen tutustumista.

Jos et tustustu, enintään uskot tietäväsi, että kuta kuinkin jokainen Savon kunta mainostaa tarjoavansa "kodin järven rannalta, luonnon keskeltä, palveluiden ääreltä". Sinulta jää niin ikään kokematta muun muassa kunniamaininnan arvoinen Pieksämäki, jolla on pokkaa mainostaa "vihreää bulevardiaan". Kyllähän sitä tietä kieltämättä reunustaa komea rivistö puita. Riemukaaren vastienkin löytyy - sellainen harmaa, betoninen mäen päällä jököttävä vesitorni nimittäin. (Minulta tosin meni tovi oivaltaa, että se on vesitorni, eikä esimerkiksi purkamismääräyksen saanut kerrostalo, jota ei ole ollut vielä varaa purkaa.) Kyllä Pieksämäestä on Savon Pariisiksi, paitsi että - Savon Pariisihan taisi olla Joroinen.

Uusi nimi

Päädyin loppujen lopuksi hylkäämään nimen "Syytön sateenkaari". Se toi liikaa mieleen käännöksen "The innocent rainbow". "Viaton sateenkaari" viittasi aivan väärään asiaan. Valitsemani nimi "Kuin sateenkaari vailla syytä" tuntui aluksi liian pitkältä, ennen kuin mieleeni pälkähti runo, johon nimi sopi:

Kuin sateenkaari
vailla syytä
kuin elämä
vailla tarkoitusta
- vain erilaisia
heijastuksia?

toisen tarkoitus
on haave
toisen syy
haaveen kahle
- vai pitikö
sen olla toisin?

Runon viimeiset säkeet "- vai pitikö / sen olla tosin" tiivistää aika hyvin sen, mitä haluan sanoa nimellä. Onko sittenkin niin, että elämän tarkoitus kaikissa muodoissaan kahlitsee elämää ja elämisti. Ehkä ylväs syy, ylväs henkinen ideaali ei olekaan niin ylväs vaan ennemmin olemukseltaan petollinen. Ehkä se saa unohtamaan maailman, jossa tosiasiallisesti elämme, ja suuntamaan katseen kohti suurta illuusiota - tai etsimään sellaista, jos elämän tarkoitusta ei ole näköpiirissä?

Tästä huolimatta haluamme nähdä elämällemme tarkoituksen samalla tavalla kuin haluamme nähdä sateenkaarelle syyn auringon valossa ja sadepisaroiden rakanteessa. Selitys suo mielenrauhan - kuten ihme ennen tieteen valtakautta. (Pitkälti sama asia loppujen lopuksi.)

Eksistantalistinen angsti, joka yleensä liitetään elämän tarkoituksettomuuteen, on sikäli puolueellista, että se jättää huomiotta tarkoituksettomuuden esteettisen kauneuden, vapauden ja ihmeenomaisuuden. Fysiikka on samalla tavalla puolueellista (muttei toki valheellista - kaukana siitä). Emme me näe sateenkaaressa matematiikkaa, jonka näemme kaavoissa. Näemme kaikessa yksinkertaisuudessaan sateenkaaren, värejä sateen lomassa.

Syyn ylikorostaminen kadottaa jotain sateenkaaren olemuksesta samalla tavalla, kuin elämän tarkoituksen ensisijaiseksi asettaminen (suhteessa itse elämään) kadottaa jotain elämän olemuksesta.

Tiivistäen: elämäni on kuin sateenkaari vailla syytä.

Blogini nimeksi "syyttömiä sateenkaaria"?

Olen harkinnut blogini-nimen muuttamista. "Taaksepäin ymmärretty elämäni" on vähän tylsä ja suussani jo varsin kulunut. Kotisivujeni otsikko on ollut pitkään "Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta se täytyy elää eteenpäin" - Kierkegaard. Vaikka ajatelma onkin vallan mainio, ehkä olisi jo aika mennä askeleen verran eteenpäin.

Ollakseni rehellinen, "Taaksepäin ymmärretty elämäni" ei ole koskaan ollut erityisen hyvä nimi blogilleni. En ole sanonut kovinkaan paljon elämästäni ja vaikka tekstini ovat olleet ajoittain varsin henkilökohtaisia, tuskin olen niillä tehnyt elämästäni yhtään ymmärrettävämpää.

Päinvastoin. Käännyn kaikessa kohti ilmeisyyden rajoja ja siten kohti ilmeisyyden mahdollisuutta - kaiken lävistävää ymmärrettävyyttä ja käsitettävyyttä. (Vrt. "Käsittämättömintä maailmassa on se, että se on käsitettävissä" - A. Einstein) Siinä muuten lyhykäinen selitys nimimerkilleni "ilmirajat". Se kuvastaa minua hyvin ilmeisyyden rajojen etsijänä, joka enää vain hämärästi tiedostaa, mitä löytyy ilmeisyyden rajojen sisältä ennen kaiken kumoavaa epäilystä.

Maistelen vielä suussani seuraavanlaista:

[Nimi] "Syyttömiä sateenkaaria"

[Kuvaus] Sateenkaari on sadepisaroiden taittamaa auringonvaloa. Niin sanotaan. Ikään kuin auringon heijastuminen sadepisaroissa olisi heijastumaa, sateenkaarta kiinnostavampi ja perustavampi. Elämän tarkoitus on samanlainen kuin sateenkaaren syy. Se nähdään suurempana kuin elämä itse. Minua vaivaa, miksei elämä voisi olla vain sateenkaari vailla syytä, vailla selitystä? Mihin on unohtunut eksistentalistismin - olemisen perimmäisen tarkoituksettomuuden - ilo ja kauneus? Näen vain ahdistuksen, pelon ja ulkopuolisuuden. Se on vääryys elämää itseään kohtaan."

[Pienellä] Blogin aiempi nimi "Taaksepäin ymmärettyä elämäni". Nimi vaihdetta [silloin-ja-silloi]. Ulkoasu päivitetty [silloin ja silloin].

Jos se vielä ylihuomenna tuntuu yhtähyvältä nimeltä kuin nyt, päätynen nimeämään blogini uudestaan.

Arosuden tragedia

[Muutamia kirjoitusvirheitä korjattu 22.6.05]

Luin eilen loppuun Herman Hessen Arosuden (ks. Wikipedian esittely Arosudesta. En seuraa analyysissäni tätä esittelyä, mutta se saattaa olla selkeyttävä.).

Kirjasta jäi hyvä maku, vaikkakin se mielestäni hieman huononi loppua kohden. Hesse yritti ehkä liikaa rakentaa teostaan ihailemansa Nietzschen Moraalin genealogia mielessään (ks. Ian Johnsonin englanninkielinen käännös On the Genealogy of Morals). Teoksen alun loistavat ulkopuolisuuden ja minän häilyvyyden teemat liukuivat loppua kohden polariteettien hyvä-kehno ja hyvä-paha väliseksi taisteluksi. Hesse olisi saanut puolestani pysyä alusta loppuun hyvän ja pahan tuolla puolen.

Teos kertoo Harry Haller nimisestä, ilmeisen varkaasta oppineesta erakosta. Tarina sijoittuu Saksaan, todennäköisesti 1920-luvun loppupuolelle. Harryn Hallerin persoonallisuus on kaksijakoinen. Toinen puoli hänestä janoaa verta. Tätä puolta Harry Haller kutsuu arosudeksi. Toinen puoli, nimeltään Harry, on sivistynyt ja ajatteleva, suopeakin – hengen aatelinen, jona Harry Haller haluaa nähdä itsensä. Kaksijakoisuus on sikäli vakavaa, että puolet repivät toisiaan. Arosusi pilkkaa Harry Hallerin sivistyneen minän pikkumaisuuksia ja heikkoutta: kynä ei ole miekkaa vahvempi. Harry pilkkaa arosuden alkukantaisuutta ja yksinkertaisuutta. Harry Haller kärsii, olipa hän sitten arosusi tai Harry. Hän inhoaa ja vihaa itseään syvästi ja julmasti.

(Varovainen arvaus!) Harry Hallerin esikuvana oli ehkä Hesse itse, hengen aatelisena, joka yrittää psykoanalyysin voimin kesyttää niezschenkaltaista 'jaloa petoa' – hullun ja neron synteesiä – symboloivan arosuden itsessään. Tämä jalo peto toisaalta kohottaa hengen aatelisen – sellaisena Hesse halunnee itsensä nähdä – nerouteen ja toisaalta alentaa hänet hulluuteen. Kysymys on siitä kestääkö hengen aatelinen jalon pedon totaalista ulkopuolisuutta ja sen luontaista julmuutta. Jos hän kestää, niin silloin hänestä tulee nero, jos taas ei kestä, hän vajoaa kohti pienten nautintojen ihmistä ja tämän kehnoa epäneroutta.

Arosusi on (niin luulen; arvaan!) Hessen pelokas analyysi itsestä. Entä jos hänestä ei olekaan 'jaloksi pedoksi', neroksi hulluuden rajalla ja kaiken normaalin ulkopuolella? Entä jos hän ei ole riittävän vahva kestääkseen jalon pedon ulkopuolisuutta ja julmuutta? Sitä mukaan kun psykoanalyysi paljastaa hänen tuhannet kasvonsa ja itsepetoksen, jalo peto muuttuu yhä suuremmassa määrin hullun haavekuvaksi – mystiseksi teatteriksi (vain hulluille). Onko sittenkin parempi olla onnellinen sika kuin onneton sokrates (J.S.Mill); onnellinen pienten nautintojen ihminen – poroporvari – kuin hyljeksitty ja yksinäinen jalo peto, joka on tuomittu ulkopuolisuuteen ja kyvyttömyyteen ymmärtää tuomiotaan?

Harry Hallerin perimmäinen kaksijakoisuus, skitsofrenia on moraalista. Arosuden alkukantainen aateluus ja hyvä perustuu käsitykseen hyvästä ylväänä kukoistuksena ja menestyksekkäänä vahvuutena. Arosuden hyvä on johdos kreikan sanasta arete [=(suom.) hyvä], joka viittaa menestyksekkyyteen ja kukoistamiseen kaikilla elämän saroilla aina sodasta politiikkaan ja keskustelutaidosta fyysiseen terveyteen ja loistokkuuteen. Arosuden hyvän (areten) vastakohta on kehno (Nietzschen schlecht) merkityksessä heikko, hatara ja yksinkertainen. Kehno on jotain lammasmaista ja sellaisena porvarillista; sellaista, jonka arosusi tietää voivansa repiä helposti hajalle.

Harry – hengen aatelisina – asettaa arosuden käsityksen hyvästä oman hyvänsä vastakohdaksi, pahaksi (Nietzschen böse). Harry – olkoonkin, että hän ehkä haluaisi kieltää tämän – sitoutuu kristilliseen kaunaiseen käsitykseen hyvästä vastakohtana pahalle. Harryn paha on arosuden hyvä nähtynä kieroutuneessa ja vääristyneessä muodossa. Paha on jotain menestyksensä takia korruptoitunutta ja vahvuutensa takia ylimielistä ja nihilististä, se on vailla todellisia arvoja, jotain sellaista, jonka rakkauden totuuteen on korvannut rakkaus valtaan; valtaan väkivaltaisena petoksena ja hyväksikäyttämisenä. Hyvyys on nöyryyttä, totuutta, jotain sellaista, joka ei periydyn vallan pyrkimyksistämme, jotain enemmän kuin aateluus ja syntyperä – luonteinen vahvuus. Hyvä on fantasia, Jumala, joka asetetaan todellisuuden yläpuolelle ja tavoittamattomiin.

Onnettomasti Harry Haller ei kykene astumaan ristiriitansa yli, tulemaan yli-ihmiseksi, joka on primitiivisen suden ja henkisen, sivistyneen Harryn synteesi. Harry Haller on tuominnut itsensä teesiksi ja antiteesiksi.

Kirjassa Hermine edustaa toisaalta korkeampaa ihmistä, ehkä yli-ihmistä, joka yrittää opastaa Harry yli oman paradoksinsa. Toisaalta hän on itse samanlaisen paradoksin kourissa kuin Harrykin. Ainoa ero on siinä, että Harry näkee itsensä ennemmin sivistyneenä, henkisenä ja pappissäätyyn kuuluvana, Hermine taas primitiivisenä, fyysisenä hengen aateluudesta degeneroituneena. Hänellä oli joskus mahdollisuus kohota porvarilliseen aateluuteen, mutta hän ei nähnyt siinä mitään arvokkuutta. Aateluus – tai sen mahdollisuus – vaihtui kurtisaanin ammattiin.

Entä Pablo? Pablo, jos kuka, on kirjan dekadentti yli-ihminen. Hän ei välitä leikkiä henkevää tai sivistynyttä. Hän ei välitä elää porvarillista, turhanpäiväistä elämää. Hän elää musiikille. On syytä huomata, että Nietzsche näki musiikin (Schopenhaurin tavoin) tahdon puhtaimpana ilmentymänä. Musiikille elävä Pablo on täten tarinan "tahto valtaan" (Nietzschen Wille zur Macht) kaikkein puhtaimmassa muodossa ja siten kaikkein lähimpänä yli-ihmistä.

Loppukohtauksessa Harry Haller pääsee valitsemaan, tuleeko hänestä yli-ihminen vai pitäytyykö hän edelleen paradoksissaan. Pitääkö hän kiinni arosudesta ja Harrystä itsessään? Sääli, että hän valitsee väärin, mutta toisaalta, mitä muutakaan saattoi odottaa.

Pohjimmiltaanhan Hessen Arosusi on tragedia, vieläpä karkeasti ottaen neliosainen sellainen – kuten Nietzschen Zarathustra. Ensimmäisessä osassa esitellään arosuden tragedia. Toisessa osassa tuodaan ilmi pelastumisen mahdollisuus. Kolmannessa osassa kaikki se, mitä Harry Haller oli arvostanut ja mitä halveksunut kääntyy päälaelleen, kaikki suunnitelmat – ennen kaikkea haave armeliaasta kuulemasta, itsemurhasta ratkaisuna sisäiseen paradoksiin – romuttuvat. Neljäs osa on silkkaa satiiria, joka romuttaa kaikki haaveet pelastuksesta. Lopputuloksena Harry ei ole päässyt puusta pitkälle. Hän on edelleen oman onnettomuutensa ja kaunaisuutensa vanki. Pelastuksen mahdollisuus on paljastunut valheelliseksi, ehkä jopa mahdottomaksi. Harry Haller ei ole oppinut nauramaan, eikä hänessä siksi ole neroksi – yli-ihmiseksi, jota työntää eteenpäin tahto valtaan.

Poliittinen ja henkilökohtainen etiikka

Kävin tänään graduni kimppuun puoli kahdeksan aikoihin. Yhdentoista kieppeillä päätin pitää tunnin paussin ja koota ajatuksiani. Kävin kaupassa, söin vähän ja päädyin lopulta lukemaan The Internet Encyclopedia of Philosophyn esittelyä Paul Ricoeurista ja hänen ajattelustaan.

Kaksi ensimmäistä askaretta sujuivat ilman suurempia yllätyksiä. Paul Ricoeurin lukeminen oli ehdottomasti virhe, sillä artikkeli järkytti mieltäni. Jouduin nimittäin hämmästyksekseni toteamaan että Ricoeurin eettinen ajattelu muistuttaa aika paljon omaani. Kuvitelmani eettisen ajatteluni omaperäisyydestä koko pahan kolauksen.

Ricoeur's ethics are teleological. He argues that human life has an ethical aim, and that aim is self-esteem: "the interpretation of ourselves mediated by the ethical evaluation of our actions. Self-esteem is itself an evaluation process indirectly applied to ourselves as selves" (The Narrative Path, 99). In short, self-esteem means being able to attest to oneself as being the worthy subject of a good life, where "good" is an evaluation informed not simply by one's own subjective criteria, but rather by intersubjective criteria to which one attests.

Lähtökohtaisesti myös Ricourin etiikassa kysymys on itsekunnioituksesta ja suhteesta itseen. Itse olen sanonut eettisen ajattelun fundamentaalisimman lähtökohdan perustuvan kriittiseen arvioon, jonka teen, nähdessäni itseni peilistä. Eettisyys perustuu kriittisen itsereflektion tulosten ennakoimiseen.

Olen luonnehtinut moraalia esteettiseksi. Kun arvioin tekojani, minun pitäisi pystyä näkemään ne tarkoituksenmukaisina ja kauniina. Eettisesti oikea teko on sellainen, josta pystyn olemaan tyytyväinen ja ylpeä ilman, että minun täytyy selitellä sitä itselleni ja ilman että häkellyn, jos joku arvostelee arviotani. Minun ei tarvitse pystyä perustelemaan kaikkia eettisiä valintoja, mutta minun on kyettävä sitoutumaan niihin hyvinä ja oikeina. Itsereflektion ennakoiminen tarkoittaa pyrkimystä toimia siten, että kriittinen itsereflektio tulee paljastamaan tekoni, tunteeni ja ajatukseni minulle mieluisassa valossa. Näkemykseni intersubjektiivisuus piilee siinä, etten halua nähdä itseäni toisten halveksumana, pelkäämänä tai hyljeksimänä enkä kokea olevani kaikesta ulkopuolinen pirstale, jolla ei ole muuta tarttuma pintaa todellisuuteen kuin oma perimmäinen tyhjyys ja merkityksettömyys. Eettisyyttä motivoi toisaalta pakottava halu olla hyväksymättä elämän perimmäistä objektiivista tarkoituksettomuutta ja merkityksettömyyttä ja toisaalta tarve ymmärtää tarkoitus ja merkitys itsen asettaman fantasian asemesta intentionaalisena, itsen ulkopuolella olevana – kohtalona.

Siinä missä Ricoeur tuo intersubjektiivisyyden vaateen esiin ekspliittisesti minun näkemyksessäni se on implisiittisenä, valmiutena seisoa tekemiensä arvostelmien takana ja kykynä keskustella niistä - mahdollisesti jopa muuttaa näkemyksiään. Yhteistä näyttäisi olevan myös se, ettei eettisesti oikean teon hyvyys perustu rationaaliseen laskelmaan (kuten utilitarismissa) sen enempää kuin määräydy yhteisön arvojen (kuten kommunitaristisissa teorioissa) tai yhden mielivaltaisen yksilöllisen arvon (kuten vapaus liberalismissa) mukaan. Minulle - samoin kuin uskoakseni myös Ricoeurille - etiikkaa on ensisijaisesti henkilökohtaista ja toissijaisesti poliittista. Politiikassa etiikan pitää perustua rationaalisuuteen ja selkeästi eksplikoituihin arvoihin. Ero on siinä, että poliittinen etiikka asettaa vain rajat ja se on parhaimmillaan vain tilastollista. Henkilökohtainen etiikka määrittää jokaisen teon eettisen hyvyyden ja suhteen muihin tekoihin.

Henkilökohtaisessa etiikassa on ensisijaisesti kysymys siitä, mitä eettisiä valintoja tulemme tehneeksi ja miksi, ei siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Siis riippumatta siitä, tulemmeko jälkikäteen pitämään tekoa hyvänä vai väärän, teon hetkelle pidimme sitä joka tapauksessa eettisesti hyväksyttävänä tiedostimmepa tämän tai emme. Toisin sanoen jokainen varas pitää varkauttaan ja murhaaja murhaansa teon tapahtuma hetkellä eettisesti hyväksyttävänä vaikka hän jälkikäteen pitäisi sitä ehdottoman vääränä. Henkilökohtaisen etiikan tasolla ei ole epäeettisiä tekoja, vaan ainoastaan vääriä ja oikeita, poliittisen etiikan tasolla epäeettiset teot ylittävät etiikan määrittämät eettisyyden rajat.

Poliittisessa etiikassa kysymys on siitä, missä rajoissa meidän yhteisön ja muiden ihmisten näkökulmasta tulisi toimia. Poliittisen etiikan mukaan, meidän tulisi noudattaa henkilökohtaisessa etiikassamme tiettyjä normeja ja arvostaa tiettyjä arvoja. Edelleen näiden normien ja arvojen perustelun tulisi mielestäni olla rationaalinen. Sen tulisi olla jokaisen tavoitettavissa ja ymmärrettävissä, siinä missä henkilökohtainen etiikka voi olla vakaumuksellista ja perustua pitkälti esimerkiksi uskonnollisiin tuntemuksiin – johdatukseen. Käytännössä näin ei ole, koska henkilökohtainen ja poliittinen etiikka sekoitetaan keskenään. Toisaalta henkilökohtaiselta etiikalta edellytetään liiallista rationaalisuutta, mikä vaarantaa ehdottoman ja selittelemättömän sitoutumisen omiin tekoihin ja vastuun niistä. Toisaalta poliittisessa etiikassa vedotaan usein subjektiivisiin emootioihin ja tuntemuksiin (esim. eettinen emotivismi), mikä vaarantaa sen yleisen tavoitettavuuden ja omaksuttavuuden.

Kun jatkoin Paul Ricoeurin etiikkaan tutustumista hymisin tyytyväisyydestä, kun huomasin, että myös hän näyttäisi sekoittavan poliittisen ja henkilökohtaisen etiikan keskenään, vaikka pidänkin kovin hänen tavastaan jäsentää eettistä ajattelua:

As might be supposed from Ricoeur's view of embodied subjectivity, one is always already an Other to oneself. So, love and understanding for others, and love and understanding for oneself, are two sides of the same sheet of paper, so to speak. One becomes who one is through relations with the Other, whether in the instance of one's own body or another's. Reciprocity forms the basis of those productive and self-affirming relations central to so much of ethics, namely friendship and justice. Its corruption leads to self-loathing and the destruction of self-esteem, which goes hand-in-hand with harm to others and injustice. For Ricoeur, friendship and justice become the chief virtues because of their crucial role in the well-being of selfhood, and thus, in maintaining the conditions of possibility of selfhood. Friends and just institutions not only protect against the suffering of self-destruction to which one is always vulnerable, they provide the means for reconstructing and redeeming damaged lives. The theme of redemption runs right through Ricoeur's work, and no doubt it has a religious origin. However, the notion of redemption can be viewed in secular terms as the counterpart to the constructive nature of one's identity, and the temporal complexity of the human situation which calls for interpretation.

Uskonto ja henkilökohtainen etiikka tulisi pitää erillään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilökohtainen etiikka voisi perustua monissa tapauksessa uskonnolliseen tuntemuksiin ja sitoumuksiin. Uskonto ja sen eettiset suositukset kuuluvat poliittisen etiikan piiriin.

---

Näemmä on kulunut hieman yli puolitoista tuntia tauon aloittamisesta - puolituntia aiottua enemmän. Pitänee taas palata gradun ääreen.