Lisää nihilismiä kiukaalle

Ostin heräteostoksena joululahjakauppoja kiertäessäni Noam Chomskyn Ideologia ja valta I:n. Vastoin kuin kielioppi teoretisointi Chomskyn poliittis-ideologiset tekstit ovat järjestään olleet todella helppoa luettavaa. Syykin on ilmeinen: Chomsky suuntaa tekstinsä potentiaaliselle vastarinnalle – ei eliitille. Hän pyrkii siihen, että hänen tekstejään pystyvät lukemaan ja ymmärtämään hekin, joilla ei ole akateemista koulutusta.

Itse pidän Chomskyn tekstejä hieman liian optimistisina ja siksi vainoharhaisina. Hän tuntuu olettavan "pahan" johtuvan pahantahtoisten pääoman kaitsijoiden ja muun erityisesti taloudellisen – mutta myös poliittisen – eliitin ilkeistä juonista. On varmasti olemassa Chomskyn olettamia "superpahiksikia", jotka kyykyttävät vain harrastuksen ja huvin vuoksi köyhiä ja vähäosaisia, mutta tuskinpa heitä on mitenkään merkittävää määrää selittämään Chomskyn havaintoja, esimerkiksi sitä, että USA:n hallitus on tullut järjestelmällisesti vastustaneeksi demokraattisia kansalaisten hyvinvoinnin kasvattamiseen tähtääviä hallituksia.

Esimerkkeinä Chomsky esittää Dominikaanisen tasavallan, jossa ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin Boschin valtakausi jatkui 9 kuukautta, kunnes sotilasvallankaappaus korjasi asiat ennalleen. Toinen esimerkki voisi olla El Salvador, missä hallitus yritti parantaa intiaanien asemaa ja jakoi heille maata maanviljelemistä varten. Yhdysvallat tuki terroria, jolla intiaanit ajettiin pois maaplänteiltään. Kolmas esimerkki voisi olla Filippiinit ja Itä-Timor, josta vaiettiin hyvin pitkään länsimedioissa ja kun asia nousi otsikoihin, oli jo myöhäistä. Ylipäätään Chomskyn esittämä esimerkkien vyöry on mykistävä ja nopea vilkaisu viitteisiin vakuutti, että esimerkit ovat vieläpä todellisia.

Kysymys on nyt siitä, miten USA:n tosiasiassa demokratian vastainen toiminta on ymmärrettävissä ja selitettävissä. Chomskyn ajatus siitä, että maailmaa pyörittää pieni rikkaiden pääoman haltijoiden ja bisnesmaailman eliitti, ei täysin vakuuta. (Siteeraisin tässä Platonia, mutta valitettavasti Platonin tekstit ovat Helsingissä. Joka tapauksessa) Platon sekä Gorgias-dialogiss että Valtiossa todistelee diktaattorien olevan kaikista vähiten vapaita, koska he joutuva palvelemaan – tahtoivat tai eivät – fiktiota vallasta ja hallitsemisesta. Näin ajattelen myös olevan pitkälti talousmaailman eliitin tilan: he joutuvat – tahtoivat tai eivät – seuraamaan tiettyä fiktiota rikkaudesta ja talouden pyörittämisestä. He palvelevat koneita ja tavaroita, eivätkä ne jätä tilaa pahantahtoisuudelle – teknologia, tavarat ja edistyminen ovat korvanneet vapaan tahdon.

"kohde auton vasemmalla puolella" "selvä" "tulita"

Ajatuksen selventämiseksi referoin muistaakseni Persianlahden sodasta tehtyä videota. Oli yö. Videossa näkyi jonkin tehokkaan tykin tähtäin näyttö ja ääniraidalla kuuluivat sotilaan ja komentokeskuksen välinen keskustelu. Ilmeisesti komentokeskus näki saman kuvan. Tähtäimessä näkyi sinisiä hahmoja, auto ja puro. Ilmeisesti taustalla oli peltoa. Komentokeskuksesta annettiin käsky tulittaa: "kohde auton vasemmalla puolella" "selvä" "tulita". Tähtäimessä välähtää muutama valopallo. Kohteella ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. Seuraava kohde on toisella puolella autoa – sama proseduuri. Kolmas piiloutuu auton taakse. Komentokeskus kertoo, että kolmas kohde on auton takana ja kehottaa tulittamaan autoa. Sotilas tottelee. Auto lentää ilmaan ja ilmeisesti kolmas kohde auton mukana.

Huomattavaa esimerkissä on, että ihmisistä puhutaan kohteina. Heille ei anneta edes sitä inhimillisyyttä, minkä termi "vihollinen" olisi suonut. Järjestelmä toi mieleen videopelin. Peliohjeet kuuluvat radiosta, pelaaja – sotilas – ohjaa täysin mekaanisesti, ajattelematta tähtäimen oikeaan kohtaan ja painaa nappia. Kaikki tapahtuu kauniisti ja steriilisti, verta ei näy, vain kivoja valopalloja sinimustaa taustaa vasten ja kuvaruudulla kaatuvia sinivalkoisia hahmoja. Periaatteessa kuka tahansa pystyisi painamaan nappia sen suuremmin asiaa ajattelematta ja tuntematta siitä moraalista tuskaa: tähän jenkkiarmeija on juuri pyrkinyt. Kun sotilaat eivät joudu kohtaamaan toimiensa seurauksia, moraalisia ongelmia ei juurikaan synny, eikä siten monia muitakaan ongelmia.

Sama mekaanisuus koskee myös Chomskyn demonisoimaa jenkkihallitusta ja talousmaailman eliittiä. Aikojen saatossa, kenenkään välttämättä tietoisesti pyrkimättä siihen, USA:an on rakentunut yllä kuvaamani tilanteen kaltainen peli. Pelin pelaajat ja siitä kärsivät eivät joudu koskaan kohtaamaan toisiaan. Pelaajat saavat palkkion siitä, että tottelevat – konetta. Pelin ohjaajat eivät keskimäärin hahmota kokonaisuutta eivätkä tajua mitä tekevät, sillä he ovat vielä kauempana "kohteesta". Informaatiota on yksinkertaisesti liikaa, se on liian yksityiskohtaista ja sen avaaminen vaatisi liian paljon aikaa. On helpompi tulkita raportteja kaavamaisen välinpitämättömästi ja poimia niistä muutamia muka tärkeitä yksityiskohtia ja toimia kuten on aina ennekin toimittu.

Kokonaisuutta ei voi saavuttaa?

Otan havainnollisen esimerkin: Ajatellaan että hallituksen (en tässä määrittele tarkasti minkä maan hallituksesta on kyse) alaisessa viestintä virastossa on jokaisella johtajalla on 20 alaista. Yhteensä alaisia on 100. Periaatteessa näyttää siltä, että tilanne on inhimillinen. Sanotaan että jokainen alainen tekee tunnollisesti työtään ja yrittää pyyteettömästi seurata maailman ja kotimaan tapahtumia sekä analysoida niitä. Jokainen kirjoittaa johtajalleen keskimäärin sivumittaisen referaatin päivässä ja sekä yhden pidemmän 30 sivun mittaisen raportin kuukaudessa. Kymmenen sivun raportti on kirjoitettu kohtuullisella akateemisella, harmaalla kielellä ja ne sisältävät paljon täsmällistä kvantitatiivista tietoa. 30 sivun raportit toimitetaan myös muille esimiehille.

Tässä fiktiivisessä tapauksessa esimies saa luettavakseen 3600 (1*20*30+100*30) sivua raportteja ja sähköposti viestintää kuukaudessa. Koska sivumäärä on järjetön, oletetaan että alaiset ovat hieman laiskempia ja toimittavat vain puolet tuosta teksti määrätä. Edelleen sivuja on 1850, mikä kaiken muun työn ohessa on melkoinen urakka etenkin, jos haluaa hahmottaa kokonaisuuden numeroiden takaa. Alaisilla on riittävästi tekemistä omassa pienessä leikkilaatikossaan. On turha edes kuvitella, että he pyrkisivät vakavasti rakentamaan hyvää kokonaiskuvaa. Enemmin he etsivät tiedostamattaan todisteita omille hypoteeseilleen ja arvailuilleen kaikkea muuta kuin avoimin mielin.

Kokonaisuuden hahmottamiseen on kaikenmaailman komiteoita ja työryhmiä. Ongelma on siinä, että vaatii suurta rohkeutta tuottaa jotain sellaista mikä eroaa huomattavasti kaikesta aikaisemmin tehdyistä johtopäätöksistä.

Pointtini on, että muutos vie aikansa. Kukaan ei varsinaisesti ole syypää siihen, että se tapahtuu hitaasti ja että usein kehitys vie "väärään suuntaan". Tosiasia on, että osana suurta koneistoa, vapaan tahdon osuus on huomattavasti pienempi kuin toivomme – ja sen osuutta entisestään pienentää suurille koneistolle tyypillinen taipumus tuottaa välinpitämättömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää kokonaisuus.

Tästä näkökulmasta Chomskyn kuvailema demoni on erikoistuminen, tiukka pitäytyminen omalla pienellä leikkilaatikolla, äärimmilleen viritetty individualismi ja haluttomuus keskustella kriittisesti teknologiasta (kuten Heidegger siitä haluaisi keskusteltavan).

Palatakseni vielä hetkeksi Persianlahden sota esimerkkiin: Talouseliitti vastaa sotilasta joka istuu puikkojen takana, talouden tunnusluvut vastaavat tähtäinnäyttöä ja aikojen saatossa rakentunut koneisto komentokeskusta. Talouseliitti tottelee konetta, koska sille ei ole opetettu ainuttakaan oman toiminnan arviointi tapaa, joka asettaisi koneen käskyvallan kyseenalaiseksi. Samaan tapaa sotilaan on itse oivallettava sellainen tapa mitata oman toiminnan hyvyyttä, joka sallii kapinoida ylempää valtaa vastaan. Hänen on ratkaistava, kuinka hän kapinoinnin jälkeen voi ajatella rakastavansa ja palvelevansa lähimmäisiään, joita hän sodassa puolustaa - muka. Hänen on keksittävä, ettei ansiokas palvelus sekä siitä saadut mitalit ja ylennykset, ole kaikki kaikessa.

Mietteitä joulukuun alun varrelta

En ole ennättänyt kirjoittaa tänne aikoihin. Kirjoittelen siksi nyt hieman laajemmin menneiden viikkojen tapahtumista ja ajatuksista.

Laulukirjan DL (6.12.)

Laulukirjan piti olla tänään valmis ja matkalla painolle tänään - niin kuvittelin. Todellisuus selvisi aamupäivällä 6.12. Laulukirja piti toimittaa painolle vasta tämän kuun puolivälissä. Tulin joka tapauksessa kiiruhtaneeksi ja taittaneeksi laulukirjan tähän päivään mennessä. Loppuaika meni hiomiseen ja sitä riitti.

Tuntuu siltä, että täysin riippumatta siitä, kuinka paljon korostaa tarkkuutta käsikirjoitus vaiheessa, taittaja saa olla korjaamassa virheitä muka täysin valmiista ja moneen kertaan tarkastetusta käsikirjoitusta. Korjasin Ennin kanssa sivukaupalla virheitä, jotka olisi pitänyt korjata ja pohtia ennen taittovaihetta: pedantisti ylläpidetty korjausloki paisui lähemmäs kymmenen sivun mittaiseksi. Luulenpa, että se jos jokin sai ihmiset huomaamaan, kuinka paljon virheitä käsikirjoitukseen jäi.

Koerupeama 7-9.12.

Kävin tekemässä ne ainoat tentit mitä minulla oli tehtävänä – 3 kappaletta. Totta kai kaikki sattuivat peräkkäisille päiville. Yksi tenteistä meni jo läpi, muiden tuloksia saanee odotella tammikuulle. En usko pitäväni mitään kiirettä tulosten kanssa. Pariviikkoa myöhemmin palautin vihdoin ja viimein kandini Andre Maurylle. Jos kaikki menee hyvin saan syksyltä 15,5 opintoviikkoa – en siis mitenkään erityisen runsaasti.

Turun matka (11.-13.9.)

Kävin Jitkiksen kanssa pöyrähtämässä Turussa. Pääsemme soveltamaan Pelageya -nimisen pelin molempiin osiin Hovimestarin päivällisen oppeja (eli tekemään ryhmäyttämistä, hahmotulkintaa, lämpäreitä) suuremmassa mittakaavassa.

Muutenkin matka sujui oikein mukavasti itse matkoja lukuun ottamatta. Helsinki - Turku -tie on käsittämättömän pimeä tähän aikaan vuodesta jos ja kun lunta ei ole maassa nimeksikään. Jostain kumman syystä tien varrella pimeimmissä kohdissa ei ole aina edes heijastin tolppia. Niille olisi kyllä kysyntää, musta tie ja sen kuluneet reuna- ja keskiviivat eivät meinaa erottua kunnolla sysi mustasta pientareesta etenkään jos ei voi pitää edes pitkiä valoja päällä vastaantulevan liikenteen takia ja ilmassa leijuu hienoinen sumu.

Aivot ja tietoisuus - neurotieteen filosofia -kurssi 14.-17.12

Kurssi oli ehdottomasti yksi syksyn mielenkiintoisimmista. Ydinkysymys kuului kuinka materiaaliset (biologiset) aivot voivat tuottaa tietoisuuden. Olin tosin menettää hermoni yhden opiskelijan kanssa, jolle ei yksinkertaisesti mennyt jakeluun edes neurotieteiden perusolettamus, hän hämmästeli miksi meidän pitää yrittää selittää kuinka materiaalisest aivot tuottavat tietoisuuden, emmekö voisi vain tyytyä siihen että ne nyt vaan tuottavat. Avasin suuni kerran ja yritin argumentoida häntä vastaan. Toivotonta. En vielä osaa vääntää riittävän hyvin rautalangasta enkä halunnut tuhlata kurssin aikaa moiseen – no jätänpä sanomatta mihin.

Pääargumenttini oli ja on joka tapauksessa, että jos tyytyisimme siihen, että asiat vain toimivat jollain tavalla emmekä yrittäisi selittää "miksi" koko tiede olisi täysin mieletöntä. Yhtä hyvin voisimme sanoa että olemme olemassa koska niin nyt vaan on, ei meidän tarvitse yrittää selittää sitä biologian avulla: Onhan se nyt paljon helpompaa katsoa peiliin ja todeta kyllä minä taidan elää ja päätellä siitä että elän kun alkaa kehittää jotain monimutkaista biologista teoriaa siitä miten on mahdollista että elän.

***tanan tieteen kehityksen vastaiset älykääpiöt – niitäkin on olemassa vieläpä filosofian opiskelijoiden joukossa!

Krapulaatio aikadilataatio (18.12.)

Edellisenä päivänä oli ollut narikkabileet. Ei siis liene yllättävää, että tämän päivän tärkein käsitteellinen oivallus oli "krapulaatio aikadilataatio".

Käsite viitaa bileiden jälkeisen väsymyksen ja mahdollisen krapulan aiheuttamaan aika-avaruusvääristymään, joka aiheuttaa sen, että joko maailman nopeutuu tai oma oleminen maailmassa hidastuu. Se tyypillisesti aiheuttaa aikataulun pettämistä ja aikaansaamattomuutta.

Krapulaatio aikadilataatio selittääkin luontevasti bileiden jälkeisen rokulipäivän, jonka kulumista tuskin edes huomaa. Sen aiheuttamaa aika-avaruuden vääristymää voi kuvata kaavalla dt[1]=dt[2]/sqrt(1-v^2/c^2), missä dt[1] on todellinen ajan kuluminen ja dt[2] subjektiivinen ajan kuluminen, v nopeus ja c valon nopeus. Päätellen siitä, että aika-avaruuteni oli hidastunut 25 prosenttia, nopeuteni oli noin 0,66c (korjatkaa toki, jos laskin väärin). Lujaa siis meni. Krapulaatio aikadilataatio käsitteeseen liittyvä nopeuden käsite vaatinee hiomista ja pohtimista: Mistä nopeudesta tässä tapauksesta oikein puhutaan?

Syklinen metafysiikka (19.12., aamuyö)

Oivalsin että David Bohm itse asiassa esittää muotoilun sykliselle metafysiikalle. Perinteisestihän ajattelemme lineaarisesti, että tuoli koostuu molekyyleistä, molekyylit atomeista, atomit edelleen elektroneista, protoneista ja neutroneista, jotka edelleen koostuvat kvanteista. Kvantit saattavat edelleen koostua vielä pienemmistä rakenne osista. Jossakin on joka tapauksessa fundamentaalitaso, josta alkaen kaikki on selitettävissä. Tällainen taso saattaa olla kvanttien taso. Näin siis on perinteisen lineaarisen metafysiikan mukaan.

Bohm ajattelee, että riittävän pienillä aikaskaaloilla ja/tai etäisyyksillä tai riittävän suurilla nopeuksilla aika ja avaruus sotkeutuvat toisiinsa. Tällöin ei enää voi sanoa, että jokin koostuisi joistain pienemmistä hiukkasista kun ei oikein voi sanoa onko enää olemassa mitään muuta kuin epämääräinen kaikkeus, jossa aika ja avaruus ovat toisistaan erottamattomissa.

Toinen tapa ilmaista sama on ajatella, että kvanttitasolla on selviten havaittavissa kuinka hiukkaset aika ajoin kietoutuvat kaiken implikaattiin järjestykseen ja edelleen avautuvat siitä eksplikaatiksi järjestykseksi, jossa ne ilmenevät hiukkasina. Olennaista on, ettemme voi pitää hiukkasia kuin suhteellisen autonomisina ja kaikesta muusta erillisinä. Viimekädessä meillä on käsillä vain yksi rikkomaton kaikkeus.

Toisin sanoen, kun menemme yhä pienempiin aika- ja etäisyysskaaloihin päädymme lopulta kaikkeen tai kaikeuteen (the whole). Vastaavasti kun etenemme yhä suurempiin kokonaisuuksiin (tuoli on osa huonetta, huone osa taloa, talo kaupunkia, kaupunki maapalloa, maapallo aurinkokuntaa jne.) päädymme lopulta kaikkeuteen. Ymmärtääkseni tämä kaikkeus on täsmälleen sama kaikkeus kuin se, johon pääsimme tunkeutumalla yhä pienempiin ja pienempiin aineen rakenne osiin. Kehä on sulkeutunut!

Hyvä pahat uutiset

En saanut – taas vaihteeksi – nukuttua kunnolla tänä yönä. Menin nukkumaan hyvissä ajoin jo kymmeneltä. Nukuin sikeästi puoli kahteen. Sen jälkeen ainoastaan pyörin sängyssäni.

Uutisten eettisyyden logiikka

Kello 2.15 annoin periksi. Katsoin viimeisimmän Maailmannäyttämöllä jakson. Ohjelma käsitteli (mm.) kysymystä, miksi hyvät uutiset eivät kiinnosta. Tyypillisestähän hyvien uutisten olemattomuudesta on syytetty mediaa. Media ei näytä hyviä uutisia ja sitä kautta luo kuvan maailmasta pohjimmiltaan pahana paikkana elää ja asua. Kun mielikuva pahasta maailmasta on syntynyt, hyvät uutiset eivät tunnut tärkeiltä tai ne jopa tulkitaan yritykseksi piilottaa paha totuus hyvän, turhanpäiväisen hömpänpömpän alle.

Ohjelmassa argumentoitiin jotenkin median puolestakin, mutta en jaksanut oikein kuunnella. Itse olen aika vakuuttunut siitä, että medialla on vaikutusta siihen, että huonot uutiset nähdään hyviä huomattavasti tärkeämpinä, merkittävämpinä ja kiinnostavampina.

Toinen puoli ongelmasta – siitä, että uutiset ovat yksipuolisesti huonoja – on länsimaisen ihmisen krooninen huono omatunto, joka on vääristänyt etiikan logiikkaa. Meistä tuntuu ehdottoman väärältä, olla kiinnostunut hyvistä uutisista, jos jossain on jotain pahasti pielessä. Tietenkin tämä tarve tietää ongelmista ja konflikteista on enimmäkseen täysin tekopyhää, sillä useimmissa tapauksessa emme ole aikeissa tehdä yhtään mitään asioiden korjaamiseksi. Suurinta osaa meistä kylläkin kiinnostaa kuulla, että vaikkapa Darfurissa on meneillään kansamurha, mutta emme kuitenkaan aio tehdä asian eteen mitään. En tässä moraalisessa mielessä laske keräyslippaaseen pudotettua paria ropoa tekemiseksi: kyse on enemmin huonon omatunnon vaientamisesta kuin moraalisesta aktista.

Analogia: Ajatellaan, että näemme rannalla kävellessämme, että joku on uponnut jäihin. Emme kuitenkaan tee mitään. Mahdollisesti perustelemme asian itsellemme sillä, että jäihin vajonneen pelastaminen olisi hyvin vaarallista eikä meiltä voi odottaa oman henkemme vaarantamista toisen pelastamiseksi. Olennaista ajatellen uutisten eettisyyden logiikkaa on se, että moraalisesti on tärkeää nähdä, että joku on uponnut jäihin, ei se mitä tekee asian havaittuaan. Jos esimerkiksi soitan apua – mikä lienee vähintä, mitä voin tehdä, en tee mitään moraalisesti erityisen arvokasti uutisoinnin ja uutisten seuraamisen logiikan näkökulmasta.

Uutisten seuraamisen logiikan mukaisesti olen moraalisesti paha, jos en ole kiinnostunut seuraamaan maailman tapahtumia ja erityisesti jos en ole kiinnostunut huonoista uutisista. Kyse on välinpitämättömyydestä. Monet kansalaisjärjestöt korostavat tätä vielä astetta enemmän. Toimittajien jopa tulisi pyrkiä uutisoimaan kaikki mahdolliset huonot asiantilat. Se, ettei esimerkiksi Kiinan kidutuksista tai Kaukoidän sisällissodista kerrota juuri mitään, on selvä puute niin journalistisessa kuin eettisessäkin mielessä. Kun ei tiedä epäkohdista, ei osaa vaatia niiden korjaamista. Edelleen tuntemattomasta on vaikea välittää, siksi kaikesta, mikä on välittämisen arvoista, pitää tiedä tunnettua.

Siinä, missä aikaisemmin moraalia määritti teko sekä ideat hyvästä ja oikeudenmukaisesta, nyt sitä määrittää ja edeltää tieto. Jotta ylipäätään voisimme olla hyviä, vastuuntuntoisia ihmisiä, meidän on tiedettävä hyvin paljon siitä, mikä ei ole hyvää. Muussa tapauksessa olemme naiiveja tai välinpitämättömiä. Vasta riittävää tietoa seuraa teko ja pohdinta siitä, mikä on todella hyvää ja oikeudenmukaista. Tieto sinänsä on neutraalia – niin usein kuvitellaan virheellisesti. Edes lisäys, kunhan tietoa on riittävästi, ei tee tiedosta neutraalia ja värittymätöntä.

Kiinnostavinta uutisoinnin logiikassa ja siinä, kuinka se on muuttanut moraalia, on kuinka laajasti tekniikka niitä determinoi. Vasta tiedonvälityksen tekniikan räjähdysmäinen kehittyminen on tehnyt tiedosta tekoon ja ideaaleihin nähden ensisijaista. Ei riitä, että elämme omassa pienessä elinpiirissämme, omaa pientä elämä, jossa ei ole sijaa millekään 100 kilometriä etäisemmälle. Koska on mahdollista seurata koko maailman tapahtumia, meidän on oltava tietoinen hyvin laajasti siitä kaikesta. Tästähän teknodeterminismissä on juuri kyse.

Samalla kuitenkin vaatimus tietää vesittää vaatimusta toimia. Emme kuitenkaan voi tehdä kaikkea sitä, mikä olisi hyvää ja oikein, siispä meidän ei tarvitse tehdä mitään – ainoastaan olla tietoisia kaikesta. Näin modernin moraalin logiikka kai kulkee. Tieto väärästä näyttäisi oikeuttavan lamaantumisen vaikka sen tulisi enemmin velvoittaa suhteellistamiseen ja toimintaan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Uskonto erotettava valistuksesta ja moraalista

Pyörin jälleen Maailmannäyttämöllä jakson jälkeen hetken sängyssäni. Yritin saada unta. Lopulta hieman neljän jälkeen annoin periksi. Söin aamiaisen ja aloin opiskella. Luin joitakin kymmeniä sivuja teosta Tutki ja kirjoita – hyvää kertausta mutta varsin vähän mitään uutta.

5.30 aloin katsomaan Atlasta. Toinen iso juttu käsitteli Aids-valistusta Afrikassa. Hupaisaa kuulla, kuinka jenkkien tuki romuttaa toimiviksi todettuja ohjelmia. USA:n tuki menee enimmäkseen kehotuksiin pidättäytyä esiaviollisesta seksistä. Heidän toimittamassa valistuksessa kondomin käyttöön ei kehoteta, päinvastoin. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi Sambian kokonaisvaltaisempi seksuaalivalistus (ABC eli seksistä pidättäytyminen, uskollisuus ja kondomi) on todettu huomattavasti tehokkaammaksi tai toimivammaksi.

Jälleen yksi hyvä peruste lisää sen puolesta, että uskonto ja kaikkinainen valistus on syytä pitää erillään. Pelottaa ajatellakin, millainen tilanne olisi Suomessa, jos täälläkin seksuaalivalistuksessa lähdettäisiin Jeesuksesta ja avioliitosta. Valitettavasti esim. huumevalistuksen osalta taustalla piilevät lähtökohdat taitavat edelleen olla varsin usein kristilliset tai vähintäänkin epäilyttävällä tavalla moralistiset (vaikka toki joitakin hyviäkin valistus ohjelmia löytyy).

Ruotsin kurssilla vuosia sitten Pekka Kaikumo argumentoi uskonnonopetuksen puolesta viittaamalla itäblokin valtioiden moraaliseen rappioon. Rikollisuus rehottaa. Esimerkiksi merkittävä osa tietokoneviruksista koodataan siellä. En jaksa luetella, mistä kaikesta uskonnon opetuksen puuttumisesta voidaan syyttää (ja millä kaikella uskontoa voidaan yrittää glorifioida). On hieman liiankin helppoa päätellä syy–seuraus-suhteita täysin virheellisesti korreloivia muuttuja tuijottamalla. Minä väitän, että rikollisuus esimerkiksi entisissä itäblokin maissa selittyy köyhyydellä eikä uskonnon opetuksen puuttumisella tai sillä ettei sitä ole ollut vajaaseen vuosisataan ole suurtakaan merkitystä asian kanssa.

Ylipäätään minusta olisi tervettä erottaa uskonto ja moraali toisistaan. Moraali ei ole uskonasia tai jotain henkilökohtaista, johon kenelläkään muulla ei (yleensä) ole mitään sanomista. Moraalittomuutta ei voi perustella sillä, ettei nyt vaan huvittanut elää minkään normiston mukaisesti. Uskonto taas on nimenomaan jotain henkilökohtaista ja uskonnottomuutta voi perustella sillä, ettei näe tarpeelliseksi omaksua minkään uskonnon dogmi- tai uskomusjärjestelmää – edes osittain.

Ajatellen esimerkiksi sitä, miten paljon hallaa jenkkien uskontoperustainen moralisointi on saanut aikaan Sambiassa, uskonnon ei tulisi koskaan olla ainakaan moraalin ainoa perusta.