Graduni otsikko

Graduni edistyy pikkuhiljaa. Tänään sain peräti kehitettyä sille nimenkin ja kirjoitin ensimmäisen version otsikosta.

Tähän astihan graduni on kulkenut työ nimellä ”David Bohmin rheomoodi”. Uusin nimi kyhäelmä on ”Rheomoodi Bohmin filosofiassa – Bohmin holistisen kvanttimetafysiikan merkitys kielifilosofiassa”.

Olen tällä hetkellä melkein tyytyväinen nimeen. Se kuvaa aika hyvin sitä mitä olen tehnyt. Kvanttimetafysiikka on tosin kummallinen termi, eikä se ole tietääkseni yleisessä käytössä, mutta minusta se määrittää aika hyvin Bohmin metafysiikkaa, jonka lähtökohtana on kvanttifysiikka ja sen kvanttifysiikan tulkinnan kannalta toisaalta ongelmallinen ja toisaalta rikas yhteys suhteellisuusteoriaan.

Myönnettäköön että aiheen rajauksena otsikkoni on jo melkein liiankin laaja, mutta kuitenkin uskon pystyväni tiivistämään olennaisen asian alle 120 sivun. Suurimman ongelman tuottaa kvanttifysiikan luontainen sekavuus ja kummallisuus enkä voi väittää, etteikö suhteellisuusteoriaankin liittyisi monia perin kummallisia huomioita (viittaan tässä erityisesti ajan ja avaruuden suhteellisuuteen).

Graduni johdanto

David Bohmin rheomoodi on koe kielellä ja ajattelulla. Mitä ajattelullemme tapahtuu, jos omaksumme radikaalisti tavanomaisesta kielenkäytöstä poikkeavan kielenkäytönmoodin – otamme sen vakavasti? Jos sellainen olisi mahdollista, mitä tämä uusi kielenkäytönmoodin käyttö edellyttäisi meiltä? Toisin sanoen miten ajatella ja ymmärtää oikein lähtökohtaisesti vääristävällä kielen moodilla ilmaistu koe?

Tämä Bohmin kokeen uusi moodi tekee verbistä kielen keskeisimmän elementin. ’Rheomoodin’ kirjaimellinen käännös ’virtausmuoto’ on sitä hyvin kuvaava*. Kaikki rheomoodin sanamuodot ovat virtaamista (flux): Perusmuoto kuvaa yksittäistä prosessia; toistomuoto likipitäen samanlaisena toistunutta prosessia, jota muu ajattelu on kuitenkin rikastanut olennaisella tavalla; adjektiivimuoto toistuvan prosessin sopivuutta kontekstiinsa ja substantiivimuoto jatkuvasti siinä määrin samanlaisena toistuvaa prosessia, että meistä se näyttää pysyvältä ja staattiselta.

* Selkeyden vuoksi käännän ’rheomoode’:n suoraviivaisesti ’rheomoodiksi’

Bohmin tavoiteena on
(i) näyttää, että tällainen moodi paljastaa maailman yhtenäisempänä,
(ii) osoittaa, että tavanomainen kielenkäytön moodi paljastaa maailman fragmentoituneena, ja
(iii) tarkentaa käsitystämme todellisesta kielenfunktiosta osana ajatusprosessia sekä maailman havaitsemista ja jäsentämistä.

Keskityn tässä työssä tutkimaan Bohmin holistisen kvanttimetafysiikan ja kielifilosofian välistä yhteyttä. Koska Bohm vertaa kokeessaan kieltä kvanttikenttäteoriaan* yhdessä tulkinnan avainkohdista, on luontevaa valita rheomoodi-koe lähtökohdaksi pohdittaessa kielen ja holistisen kvanttimetafysiikan välistä yhteyttä Bohmin filosofiassa. Ylipäänsä Bohmin teksteistä rheomoodi on selviten modernia fysiikkaa kielifilosofiana.

* historiallinen johdatus kvanttikenttä teoriaan ks. S. Weinberg 1996: “What is Quantum Field Theory, and What Did We Think It Is?”. (Sivuhuomio, jota ei ole johdannossa: Bohmin lähestymistapa on tosin hieman erilainen, sikäli kuin nopean lukaisun perusteella ymmärsin Weinbergin argumenteista. Yhtä kaikki Weinbergin artikkeli vaikuttaa aika selkeältä.

Hypoteesini on, (i) että Bohmin holistisella kvanttimetafysiikkalla sekä etenkin hänen uudella järjestyksen käsitteellään on merkitystä kielifilosofiassa ja (ii) että kielifilosofiaa voidaan siten tehdä kvanttifysiikalle monessa suhteessa analogisella tavalla. Pyrkimyksenäni onkin tässä rakentaa silta Bohmin metafysiikasta (Luku III) hänen mielen ja kielen filosofian sekä fragmentaation käsitteen (luvut III, IV ja V) kautta rheomoodi-kokeeseen (Luvut VI, VI I, VIII ja IX) ja osoittaa, että yhteys Bohmin holistisen kvanttimetafysiikan ja kielifilosofian välillä on paitsi kiinnostava myös olennainen (luku X).

Aloitan esittelemällä lyhyesti Bohmin elämää ja hänen filosofiaansa (luku II). Lopuksi tiivistän vielä argumenttini ja arvioin hypoteesini osuvuutta (luku XI). Lisäksi tarkastelen lyhyesti, pintapuolisesti ja esimerkinomaisesti, miten ajatuskoe suhtautuu analyyttisessä kielifilosofiassa käytyyn keskusteluun deskriptivismistä ja referenssin teoriasta.

---

Kaikki kommentit ovat tervetulleita tässä vaiheessa gradun loppuunsaattamista joko tämän kirjoituksen yhteyteen tai henkilökohtaisesti osoitteeseen ari-pekka.lappi(at)helsinki.fi.

Multiteemabileet ja kauden päätös

Sisältää suurehkoja kuvatiedostoja. Kaikki teksti ei välttämättä aukea Savolaista osakuntaa tuntemattomille. Teksti kuitenkin enimmäkseen yleistajuista.

Eilen oli osakunnan perinteinen kiitos ahkerille emmännän ja isännän apulaisille, narikkabileet. Siinä missä aikaisemmin narikkabileissä keskityttiin vapaamuotoiseen boolin kittaamiseen, ruokailuun ja paperisen pöytäliinan tuhrimiseen, viime vuosien aikana bileiden ympärille on kiertynyt suuri määrä ohjelmaa.

Tällä kertaa bileissä ohjelmaa riitti ilta kahdeksasta yhteen. Sen verran pöydässä suunnilleen istuttiin. Emmekä tyytyneet edes yhteen teemaan, teemoja oli peräti viisi.

Tavoitteen oli saada ihmiset uskomaan, että heidän kutsussaan mainittu teema on narikkabileiden ainoa teema ja panostamaan pukeutumiseensa sen mukaisesti. Yksi osa tätä juonta oli kunkin teeman mukaiset kutsut. Väsäsin ne kiireellä ja tulos oli keskimäärin mielestäni varsin mukiinmenevä. Oma hankaluutensa oli toki siinä, etten ollut katsonut teemaohjelmia juurikaan Pikku kakkosta ja Baywatchia lukuunottamatta ja oikeassa tunnelmassa oli hakemista ja arvailemista:

Näistä kutsuista onnistuivat mielestäni parhaiten Kauniit ja rohkeat -teemakutsu. Jokainen kutsuryhmä pääsi sitten esittämään yhden teemaohjelmansa jakso. Tätä ei oltu kerrottu tietenkään kenellekään etukäteen. Homma toimi yllättävän hyvin. Kaikki ohjelmat olivat hauskoja - ja melkein riittivät pitimään ihmiset tiukasti paikoillaan koko viisituntisen pöytäosuuden ajan.

Itse pidin eniten Pikku Kakkosesta sekä Kauniista ja Rohkeista. Erityisesti mieleen jäi pahis-karikatyyri Kylli-tädistä (joka ei tosiaan taida olla pikkukakkoshahmo, kuten joku pikkukakkosryhmästä taisi huomauttaakin).

Bileet kai yleisesti ottaen onnistuivat nappiin. Ruoka oli hyvää - kuten tavallista. Siitä kiitos emäntä Heidi Pomelille. Ja seurakin oli mukavaa. Minulla itselläni ei enää riittänyt intoa bileistää pyötäosuuden jälkeen. Jutustelin Ennin kanssa pitkän tovin ja sitten enimmäkseen istuskelin aulassa. Tanssiminen jäi vähemmälle tälläkertaa.

Siinä kuuden maissa aamulla aloin siivoamaan bileitä kasaan. Aika monet jatkoivat bileitä vielä puolille päiville. Itse lähdin kotiin puoli kahdeksan maissa.

Muita julisteita

Narikkabilekutsut jatkoivat mukavasti kauteni värijulisteiden sarjaani. Alla olevia kuvien isomman version saa näkyviin kuvaa klikkaamalla. Olisin laittanut pdf-orginaalit linkin taaksi, mutta koska ne olisivat vieneet tilaa yhteensä noin 80 Mt, päätin antaa olla.):

Kaikkien julisteiden (C) Savolainen Osakunta/Ari-Pekka Lappi
Ajaisbileiden julisteen kukka (C) Enni Penttilä &
vappujulisteen valokuva (C) Saara Köykkä

Kannattiko?

Kun minulta on kysytty, "kannattiko?", olen vastannut, "ei kannattanut" – ja niin tulen vastaamaan jatkossakin.

Aiemmin olin johdonmukaisesti kieltäytynyt isännän virasta sillä perusteella, että olen siihen liian epäkäytännöllinen enkä lainkaan isäntäainesta. Tämä pätee edelleen ajatelkoon muut osakuntalaiset mitä ajattelevat.

Se, että kaikki on hoitunut hyvin suhteellisen hyvin, ei ole mikään vasta-argumentti. Vaikka olin epäsopiva isännän virkaan, en ole tyhmä. Välistä kyllä tuntui, jotkut minua sellaisena pitivät. Osaan kyllä sopeutua. Se kai on yksi mahdollinen tapa luonnehtia älykkyyttä; kyky sopeutua uusiin ennakoimattomiin tilanteisiin.

On täysin toinen asia pidinkö siitä, mihin muottiin itseni pakotin, mutta tulipa koettua. Nyt ehkä minua enemmälti tuntevat ymmärtävät hieman paremmin, mitä tarkoitan väittäessäni "'minää' ei ole".

Etäisyyteni naapuritalon pihalla

Olen hieman jumissa gradun kanssa. En pahasti. Pitää ottaa hieman etäisyyttä. Edessäni on ehkä graduni vaikein vaihe. Minun pitäisi pystyä tiivistämään Bohmin mielenfilosofian keskeisimmät pointit alle kymmenen sivun. Siinä on tekemistä. Tämän hetkinen versio on noin 10 sivua liian pitkä ja kaipaa muutenkin uudelleen jäsentämistä.

Olen mielestäni hyvä ottamaan etäisyyttä ajatuksiini. Senkun ajattelen jotain muuta. Tällä kertaa se osoittautui yllättävän vaikeaksi – ajattele siinä sitten jotain muuta, kun on yhdeksästä alkaen vuoroin istunut koneen ääressä kirjoittamassa ja vuoroin syynännyt erinäistä määrää artikkeleja ja kirjoja. Yllättäen päässä pyörii aika pitkälti gradu ja mielenfilosofia.

Tarina rikkoutuneesta pullosta

Aioin kirjoittaa tällä kertaa eräästä pariviikkon takaisesta tapahtumasta vastapäätä sijaitsevan keltaisen talon pihalla; siitä kun pihalta löytyi rikkoutunut lasipullo. Se on sopivan kaukana graduni aiheesta. Ja tavallaan kirjoitinkin.

Seuraan usein Annin kanssa aamiaisviihteenä ikkunasta, mitä vastapäisen talon pihalla tapahtuu. Siellä nimittäin tapahtuu yllättävän paljon. Talon mahdollisesti jo eläkeiässä oleva talomies on erityisen tomera pihatöissä ja hänellä on joukko ystäviä, jotka tulevat aina jututtamaan häntä pihalla. Ja on hänellä vaimokin, joka auttaa häntä aika ajoin – sellaisen tulkinnan olemme Annin kanssa tehneet. Sen totuudellisuudesta en osaa sanoa mitään.

Olen yrittänyt kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta jotenkin tätä on todella vaikea pukea sanoiksi. Enkä siihen tälläkään kertaa täysin pystynyt.

On se sitten ***vetin vaikeaa kirjoittaa siitä, kuinka pihalaattojen päältä löytyy rikkonainen lasipullo ja mitä siitä seuraa; kertoa niistä paheksuvista katseista kolmannen kerroksen ikkunasta tai siitä, kuinka talomies pysähtyy ja tuijottaa pullon sirpaleita hetken ennen, kuin hakee rikkaharjan ja lapion. On.

Sosiaalipornoa ja -erotiikkaa

Hieman hävettää tunnustaa, että tällaistä sosiaalipornoa minäkin harrastan. Sellainen on ehdottoman paheksutavaa suomalaisessa ääri-indualistisessa ja yksityisyyttä kunnioittavassa kulttuurissa. Samalla se on uskomattoman addiktoivaa. Ennen kuin huomaakaan sitä on täysin koukussa fantasiaan esimerkiksi siitä, mitä tomeran talomiehen päässä liikkuu, kun hän yllättäen huomaa pihallaan rikkoutuneen pullon.

Syytteleekö hän mielessään rappiolla olevaa nuorisoa, syytteleekö hän ketään? Entä mikä saa hänet, joka aamu hoitamaan pihaa, jossa ei rehellisesti sanoen ole kovin paljon hoidettavaa? Piha on varmasti yksi pääkaupunkiseudun parhaiten hoidetuista, jos asiaa mitataan tehdyllä työmäärällä. Ja onhan se kieltämättä tosi hyvin hoidettu verrattuna vaikkapa tämän itäsaksalaisen arkkitehdin harmaaseen betoniluomuksen pihaan. Asuintaloni taisi taannoin pärjätä oikein hyvin Nytin valittaessa Helsingin ruminta taloa.

Luulen nyt ymmärtäväni hieman paremmin, mikä ihme tositeeveessä oikein viehättää. En tosin usko olevani vieläkään valmis tositeeveelle. Epäilen sen olevan vieläkin vähän liian hardcoresosiaalipornoa makuuni.

Vastapäisen talon vanhusten tarjoama pehmohissuttelu hillityin tuntein, mielialan vaihteluin ja pienin panoksin kohtuullisina, alle puolen tunnin päivittäisannoksina riittää minulle enemmän kuin hyvin. Sitä ei mielestäni edes oikein voi kutsua sosiaalipornoksi. Kyse on enemmin sosiaalierotiikasta – sekin on huono sana, mutta parempaa en tähän hätään keksi.

Beckett ja ulkopuolisuuden välttämättömyys

Sosiaalierotiikkaan ei kuulu rankkoja mielialojen ja tilanteiden muutoksia. Kukaan ei voita eikä häviä. Mikään ei erityisemmin onnistu tai epäonnistu. Tunteiden värit ovat haaleita mutta eivät missään nimessä merkityksettömiä – vain haaleita, kuin sellaisista hyvin vanhoista värivalokuvista, joiden värejä aika on entisestään syönyt.

Tarkkailluissa elämissä ei ole mitään, mistä iltapäivälehtien voisi kuvitella kiinnostuvan. Kaikki vain tapahtuu vailla suuria tunteita ja asia muuttuvat todella vain hyvin vähän jos lainkaan. Sellaista se on vastapäisen talon pihalla. Siltä minusta tuntuu.

Samat jutut joka päivä. Samat vitsit viikosta toiseen – Ei, ei näin! Ei tällaista toistoa. Tämä menee jo liikaa sosiaalipornon puolelle.

Ehkä olen lukenut liikaa Beckettiä. Beckettin näytelmissä samojen juttujen toistaminen uudestaan ja uudestaan on epäonnistumaan tuomittu yritys säilyttää kaikki se kaunis, mikä tarinan henkilöiden välillä joskus oli. Beckettin toisto edustaa kyvyttömyyttä löytää mitään uutta, johon tarrautua toisessa. Toisto on tapa uskotella itselle, että jokin todella merkitsee jotain – edes merkitsi.

Beckett ei suo hahmoilleen mitään, mistä pitää toisessa kiinni. Vajoaminen ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen on vääjäämätöntä. Hahmot ovat samassa tilassa, yhdessä mutta ehdottoman yksin. He eivät puhu toisilleen vaan toistavat jotain sellaista, mikä joskus oli yhdessä olemista. He yrittävät pakonomaisesti vakuuttaa itselleen, ettei mikään ole muuttunut sitten sen hetken kun toisessa oli todellakin jotain, mistä pitää kiinni ja mistä halusi pitää kiinni.

Nyt jäljellä yhdessäolosta on vain se yksi hauska kasku, jonka "kerroin veneessä sinä kesäisenä päivänä, kun soutelimme kahdestaan aavalla ja kalastimme. Ja meillä oli todella hauskaa." (Muistinvarainen sitaatti näytelmästä Leikin loppu.) Mitä sen on väliä, vaikkei juttu nauratakaan enää, kun sen on kertonut uudestaan joka päivä kymmenien vuosien ajan? Jostain on pidettävä kiinni, ellei halua olla täysin yksin ja kunnes kuolema siitä pelastaa – ehkä. Beckettin Leikin lopussa hiljaisuus ja luovuttaminen olisi se kauniimpi vaihtoehtoa, sillä yritys puhua toiselle on yhdessäolon epäonnistumista. (Kerrassaan loistavaa älyllistä ahdistusta - nurkkaan käperymistä.)

Seuratessani naapuritalon elämää mieleeni ei ole nousut kertaakaan kysymystä, mikä ihme saa nuo ihmiset vapaaehtoisesti suostumaan tuollaiseen – tämä kysymys nousee usein mieleeni tositeeveen ja Beckettin näytelmien kohdalla.

Tarkoitan vain, että naapurustomme vanhusten tila on paljon valoisempi kuin Beckettin tarinoiden ihmisraunioiden. Niin tahdon uskoa.

Kasvottomien kasvot

Istuin tänään puolisentoista tuntia kirjastossa kuuntelemassa musiikkia, lukemassa Rytmiä sekä Bohmin ja Hileyn Undivided Universe.

Rytmiin petyin. Se ei ollut lainkaan niin hyvä lehti kuin olin toivonut. Undivided Universe ei pettänyt. Kirjan viidestoista luku on ollut vuoroin käsityskykyni äärirajoilla (ja ajoittain hieman sen ulkopuolella) ja vuoroin kerrassa nerokas. Tämän päiväinen annos kuului kategoriaan nerokas. Pitäisi kai vielä jatkaa pätkän verran.

Kaiken lukemisen ohessa tulin miettineeksi viimeaikaisia blogikirjoituksia. Itseasiassa aihe on mietityttänyt minua koko päivän ajan.

Anni kommentoi eilen, että ne ovat olleet viimeaikoina erityisen henkilökohtaisia ja synkisteleviä. Näistä ensimmäisen hyväksyn täysin ja toisen vain eilisen kirjoituksen osalta.

Jos minun pitäisi kuvailla jollain tavalla viimeaikaisia tekstejäni, sanoisin niiden kertoneen kasvottomien kasvoista. Olen kirjoittanut aika paljon ihmisistä, joita en tunne enkä usko koskaan tuntevani. Kirjoituksiani on yhdistänyt laajalti yritys antaa tuntemattomille kasvot.

Eikä pelkästään kirjoituksiani.

Olen yrittänyt herkistää aistini näkemään asioita, joita en ole aikaisemmin nähnyt: tarinoita jokapäiväisyydesta ja merkityksettömyydestä, tarinoista niissä. Ensimmäinen tätä tyyppiä olevan kirjoitus kertoi pullaa syövästä tytöstä kympin ratikassa. Kirjoitin:

"Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen. [...] Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa."

Vapauttava teksti. Se antoi minulle virallisesti luvan olla kiinnostunut pienistä asioista. Kaltaisteni vielä-toistaiseksi-wannabe-filosofien ammattiylpeyttä rasittaa tavaton halu olla kiinnostunut suurista asioista kuten totuudesta, todellisuudesta, tieteen metodista, oikeasta ja väärästä, pahuudesta ja sen sellaisesta – loppujen lopuksi varsin arjesta vierottuneesta.

Ette ehkä usko, mutta minulle oli suunnaton askel kiinnostua avoimesti raesokerista jonkun tuiki tuntemattoman tytön suurpielessä. Kompensoin tietysti – puolialitajuisesti – havaintoni pienuutta kirjoittamalla oikeasta ja väärästä. Se on yksi turvallisimmista filosofian mammuteista.

"Täysin inhimillistä", sanoisin: kokeilin varovaisesti miltä tuntuisi kiinnostua pienistä ja vähämerkityksellisistä asioista ja pidin turvallisesti kiinni oikean ja väärän suuruudesta. Onhan se tavattoman pelottavaa syöksyä suinpäin merkityksettömyyksien maailmaan kun on niin sanotusti oppinut suuriin linjoihin.

Huomasin oikeastaan jo eilen, että nyt pienien asioiden havaitsemisesta on tullut minulle pieni pakkomielle. Spontaanius on vähentynyt – yritän nähdä hyvin, jotta voisin sanoa asiat mahdollisimman hyvin.

Perusasiat eivät ole muuttuneet mihinkään. Ja edelleen huonosti sanottu on huonosti nähty.

Kuin harmaa kerrostalo pientaloalueella

Rekolan asemalla

Kävin eilen katsomassa Jitkon ja hänen ystäviensä lyhytelokuvia (ynnä vastaavia) Rekolan kinossa. Nyt odottelen mielenkiinnolla missä vaiheessa tekijäporukka pääsee tekemään elokuvataidetta suuremmalle yleisölle. Potentiaalia kyllä on vaikka kuinka ja kunhan materiaalista karsiutuvat viimeisetkin merkit tekijöiden nuoresta iästä, niin ollaan jo pitkällä.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Rekolassa. Kuvittelin että se on samanlainen kerrostaloräkälä kuin Malmi tai hiljainen kerrostaloryteikkö kuten Hiekkaharju.

Asemalla mielikuva vielä piti kutinsa. Paikka oli tosin vasta rakentumassa kerrostalojen pyhätöksi. Aseman vieressä oli iso havainnekuva siitä, miltä alueen pitäisi näyttää joskus hamassa tulevaisuudessa. Kauempana näkyi pari keltasävyistä kerrostaloa. Itse asiassa ne olivat yllättävän mukavannäköisiä lähiökerrostaloiksi, mutta eivätköhän ne siitä rapistu vähitellen.

Ulkoisesti asema oli samaa sukua kuin Hiekkaharjun asema (ja aika moni muu asema Helsingissä): Maalatulla teräsaidalla rajattu betonikoroke neljällä raiteella ja kahdella laiturilla. Pois pääsee betonikorokkeen lävistävän alikulkutunnelin kautta.

Kaikki kunnossa.

Lammas susien joukossa joukossa

Lähdin itään päin asemasta. Yllätys oli melkoinen kun huomasin olevani kotoisalla, hyvinhoidetulla pientaloalueella. ”Paljon joko varakkaita tai velkaantuneita ihmisiä”, päättelin, ”mitä luultavammin paljon molempia”.

Kadulla leikki lapsia.

Erityisesti silmiini tarttui kaksi poikaa, jotka leikkivät isolla suppilolla; sellaisella jonka avulla (esim.) kaadetaan bensaa jerrykannusta toiseen. Joku nainen - ilmeisesti lasten äiti - naurahti jotain tyyliin "onpa hieno kesähattumuoti". En muista sanatarkkaa muotoilua.

Lähimpänä asemaa, pienellä autoista tyhjällä parkkialueella isä opetti tytärtään ajamaan pöyrällä. Mieleen nousi muisto, kun itse opettelin ajamaan hyvin samanlaiselle punaisella kahdella apupyörällä varustetulla pyörällä kuin tyttökin. Asuin silloin Varkauden kirkon takana. Muistan hyvin vanhan hieman ränsistyneen autotallin ja Varkauden kirkon keltaiset betoniseinät.

Hieman edempänä kadulla kolme poikaa pelasi sählyä. Tai oikeammin olivat aloittamassa katusählyn pelaamista. Yksi pojista kiinnitti jalkoihinsa maalivahdin pehmusteita. Toinen harjoitteli laukomista tyhjään maaliin. Kolmas - lähinnä odotti että peli pääsisi alkamaan.

Ohitin leikkivät lapset. Yllättäen edessäni nousi harmaan betoninen kerrostalo. Se ei sopinut lainkaan maisemaan. Seinien laasti ja ikkunoiden karmien maali oli rapistunut. Rännit repsottivat. Puhelinjohdot oli (kuin) ristiinnaulittu sen seinään julmasti. Ja niin edelleen.

Auttamatta mieleen nousi kulunut ajatus, että se on 'pahantahtoisuuden monumentti' kaiken sitä ympäröivän 'lapsenuskoisuuden ja ainakin ulkoisen hyväntahtoisuuden' keskellä – ikään kuin susi lammaslaumassa paitsi että päin vastoin. En nimittäin hämästyisi lainkaan, jos kerrostalo lähimmän kymmenen vuoden aikana vaihtuisi pientalolähiöksi.

Ja se yksinäisestä sudesta ilakoivan lammaslauman keskellä.

Vähän samalta tuntui minusta: "En kuulu tänne. Jos jään, se betoninen ja ränsistynyt osa minua puretaan ennemmin tai myöhemmin ja korvataan pientaloilla." Rauhoittelin itseäni sarkastisella mielikuvalla pientaloista, jotka tasapäistävät harmaan kerrostalon kaltaisikseen.

Kiersin talon ympäri. Minulle selvisi, että se oli iso huonekalukauppa - ainakin osin käytettyjen sellaisten, luulisin. Talon edustan iso kyltti mainosti, että neliöitä oli 380 kolmessa kerroksessa. Oikein sopivaa: kuvittelin mieleni edustalle kyltin “käytettyjä ja uusia ajatuksia kolmessa kerroksessa. Tilaa yhteensä 380 neliötä”.

En tosin osannut kuvitella, miltä mieleni tämän kyltin tausalla oikein näyttäisi. Se oli hieman liian abstrakti juttu puettavaksi materiaaliseen muotoon, mutta en antanut tämän seikan häiritä.

Puinen kukko

Kun ennätin pois leikkivien lasten keskeltä ja ränsisyneen kerrostalon pihasta, jäljellä oli vain yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden maku. Vakuuttelin itselleni, että “en minä niin yksinäinen ole. En oikeasti lainkaan. Onhan minulla – leikkikavereita. On.”

Ei muuten helpottanut yhtään huomata, etten tuntenut Rekolan kinossa juuri ketään ja olin siellä enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Yritin hymyillä. En tosin usko sen tehneen minua yhtään vähemmän ulkopuoliseksi.

Jossain vaiheessa huomasin tuijottavani tyttöä, joka kuljetti mukanaan puista kukkoa. Kun käänsin katseeni pois hänestä mieleeni nousi ajatus ”tuollako hän haluaa vakuuttaa olevansa 'minä' erotuksena 'muista'”. Hauska kontrasti minuun, joka yritin vakuuttaa itselleni olevani 'minä' osana 'muita'. Sääli että ajatus on aavistuksen pahantahtoinen. Enhän tiedä edes tytön nimeä. Mikä minä olen sanomaan mitään puisen kukon merkityksestä hänelle.

Viimeisin pätkä, Kino Pyllyn sketsisarjan pilotti ”Kakkaa ja trekkiä” loppui siinä vartin yli yhdeksän. Kävelin yksin juna-asemalle.

Jouduin odottamaan junaa vartin. Lueskelin suurimman osan odotusajasta ajatuksissani Opethin Damnation-albumin sanoja. (Mainio albumi sivumennen mainiten.) Oli mukava olla hiljaa kuunnellen vuoroin ajatuksiaan ja vuoroin Rekolaa.

Juna saapui ajallaan. Koivukylästä keskustaan vastapäätäni istui vaaleahiuksinen todella laiha tyttö, jolla oli aavistuksen verestävät silmät. "Itkemisestä vai valvomisesta", kysyin itseltäni. Yritin lukea Bohmia, mutta siitä ei tullut mitään. Ajattelin graduani, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Jossain vaiheessa pohdin hetken, mikä vastapäistä tyttöä oli surettanut (olettaen siis, että hän oli itkenyt). Tunsiko hän itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi? Arvelin, että tunsi. En oikeastaan edes yrittänyt perustella tuntuani.

En ole varma: ehkä jossain vaiheessa matkaa nieleskelin palaa kurkusta. Yleensä sen kyllä tietää ja osaa vieläpä sanoa, mikä sen nosti kurkkuun. Ei tällä kertaa. Ei tänään. Olin kyllä hieman normaalia haikeampi, mutta en mielestäni niin paljon, että olisi ollut syytä nieleskellä palaa kurkusta.

Sivumennen mainiten, puukukkoa kantava tyttö matkasi poikaystävänsä kanssa samassa junassa mutta erivaunuosastossa. Hän puukukkoineen jäi minulle arvoitukseksi - ja hyvä niin.

Posliininuken kasvot

Kirjoitanpa toisen tekstin pian heti edellisen perään sillä aikaa, kun kerään rohkeutta käydä taas graduni kimppuun.

Kaksi pikkutyttöä

Toissapäivänä bussissa noustessani huomasin peräpenkeillä kaksi posliininukkea – sellainen tunne minulle tuli.

Toisella (hieman nukkemaisista) pikkutytöistä oli sähäkkä, kaikkialle hapsottava punainen tukka ja aika paljon meikkiä kasvoilla. Toisella ei ollut sähäkän punaisia hiuksia mutta meikkiä oli tuskin yhtään sen vähempää – ei kuitenkaan riittävästi peittämään naamaa kansoittavia pisamia. Ikää tytöillä oli tuskin ainakaan kovin paljon yli kymmentä vuotta. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella, että tytöt voisivat olla edes yläasteella.

Kaukaisesti pikkutytöt toivat mieleeni erään tytön ensimmäiseltä luokalta. Hänen hiuksensa eivät olleet yhtä epäluonnollisen punaiset mutta hiuspehko sohotti samalla tavalla kaikkialle. Ja hänellä oli paljon pisamia, joita ei oltu tosin edes yritetty meikata piiloon.

Yllätin itseni miettimällä, missä hän on tätänykyä ja miltä hän näyttää. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta ottaa asiasta selvää. En muista hänen nimeään enkä muista nähneeni häntä sitten ensimmäisen luokan. Ehkä hänen perheensä muutti tai ehkä vain muistini pelaa heikosti.

Teki melkein mieli jäädä tuijottamaan tyttöjä. En kuitenkaan jäänyt.

Posliinin sirpaleita

Istuunnuin parin penkkirivin päähän tytöistä. (Istuin nyt, kuten yleensä, bussissa takaoven lähettyvillä edestä katsoen bussin oikealla reinalla.)

Mieleeni nousi auttamatta näky putoavasta posliininukesta; siitä kun se iskeytyy betoniin kerrostalon pihassa ja posliini räjähtää sirpaleina ympäri pihaa – ja nuken pikku peruukki jää merkitsemään putoamispaikkaa. Kaikki tapahtuu hidastetusti.

Ajatus jatkoi matkaansa viimeisimmässä Hesarin kuukausiliitteessä olleeseen juttuun Japanista ja siellä suositusta huvista pukeutua joksikin mangahenkilöksi ja mennä näyttäytymään julkisesti.

Kai ajattelin että pikkutytöt olivat ikään kuin pukeutuneina mangahenkilöiksi ja tulleet näyttäytymään julkisesti. Ero on siinä, että manganaamio (yleensä) otetaan itse pois, tyttöjen naamio – pelkään pahoin – otetaan pois.

"Ei järin reilua tyttöjä kohtaan", huomautin itselleni ja vastasin samalla: "mutta ajattelu ei useinkaan ole reilua ketään kohtaan". Uskoisin jokaisen joskus päätyneen huomioon "kauheaa mitä ajattelinkaan juuri".

Tuskin kului sekuntiakaan kun mieleeni nousi toinenkin vastalause. "Ehkä pikkutytöt olivat todellakin menossa naamiaisiin. Ehkä joku heidän tuttavistaan täytti vuosia."

Lapsen naamio

Kun ajatukseni oli loitsinut silmieni eteen näyn naamiaissynttärikemuista palasin synkempiin mietteisiin.

Lapsen kasvojen riistämistä kutsutaan usein aikuistumiseksi.

Lapsen annetaan ymmärtää, ettet hän voi olla enää se, mitä on ollut tähän. Sanat ja katseet kehottavat jättämään lapsen kasvot tähän. Joitain ei tarvitse edes sanoin kehottaa. He olisivat pukeneet itselleen aikuiskasvot mieluusti jo aikaisemmin, jos vain olisivat voineet. Katseiden voimaa aliarvioidaan usein. (Minä en sivumennen mainiten kuulunut niihin joihinkin, joiden aikuistumista katseet riittävän ohjastamaan.)

Aina välistä huomaan kysyväni itseltäni "onkohan noidenkin aikuisen kasvojen alle unohtunut lapsen pikku naamio". "Tuskinpa", arvelen hetken pohdittuani, "miten se mahtuisi olemaan alla? Eivätkö aikuisnaamiot olisi hajottaneet sitä?"

Omat lapsen naamioni - niitä on laskenta tavasta riippuen kaksi tai kolme - ovat jo pirstaleina. Tuskin edes tiedä kuka olin. Se nyt tietysti johtuu osittain siitä, etten ole välittänyt tietää enkä varjella naamioitani. Päin vastoin olen pitänyt huolta siitä, että ne murskaantuivat - varmasti.

Saavuin pysäkilleni suunnillen samaan aikaa kun olin päässyt ajatuksissani tähän pisteeseen ja huomasin, ettei tästä olisi tietä eteenpäin... paitsi ehkä enintään melankolian maille. Ne eivät sillä hetkellä houkuttaneet.

Minua huvitti hieman huomioi, että ajatuskudelmani loppui kuten matkani, kulkuneuvosta nousemiseen - sillä erolla, että ajatus ei kuljettanut minua mihinkään erityiseen paikkaan mutta bussi kuljetti kotiin.

Sivumennen mainiten. Uteliaisuus vei lopulta voiton. Päätin sittenkin alkaa kyttäämään tällä sivulla kävijöitä ja asensin Extreme tracking -kyttäyspalikan. Anteeksi.

Ankeat maisemat

Gradua tehdessäni olen viime päivinä innostunut kuuntelemaan suomenkielistä raskasta musiikkia. Erityisen syvälle on iskenyt Kotiteollisuus, jota en aikaisemmin ollut juurikaan kuunnellut. Lainasin kirjastosta albumin Kuolleen kukan nimi. Kerrassaan loistava.

Rakastaa/Ei rakasta

"Taas kaivan hautaa iloilleni,
vedän hirteen suruni
ei mitään tunteita,
ei mitään heikkouksia"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen, Kotiteollisuus)

Hymyilytti. Perin nostalgista.

Muistan kun en itse pitänyt surua tai iloa järin suuressa arvossa. Stoalaisuus oli pop. Vaikka ollakseni rehellinen en minä silloin tainnut tietää järin tarkasti, mitä stoalaisuus edes tarkoittaa. Osasin käyttää nimeä suurinpiirtein oikein ja hahmotin suunnilleen, mihin kontekstiin se liittyi. Nimen ja kontekstin tunnistaminen on kovin vähän stoalaisuudesta.

Yritin vastata kysymykseen, milloin oikeastaan kaivoinkaan hautaa ilolle ja vedin suruni hirteen - turhaan. En muista tarkasti. Ainakin silloin kun olin yläasteella. Ehkä hieman ala-asteellakin ja lukiossa. En todellakaan muista.

Kertosäkeen tosin sijoittaisin enemmin lukioaikaan kuin yläasteelle. Sen viimeisen säkeen persoonamuodoksi sopisi kohdallani kylläkin paremmin yksikön ensimmäinen:

"Mietin miksi päässäni joka aamunkoi
kuolinkellot soi, kuolinkellot soi
Mietin mikä vaivaa kun en päättää voi:
rakastaa vai ei rakasta"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Harmillista huomata kuinka vähän muistaakaan. Epäilemättä oma merkityksenä on sillä seikalla, että vielä vuosi sitten inhosin menneisyyttäni; en välittänyt muistaa. Ehkä olen ollut menneisyydelleni liian ankara. Tuskinpa se sentään niin inhottava oli.

Tehty mikä tehty. Nyt kun saattaisin haluta joskus puhuakin menneisyydestäni, en enää muista sitä riittävän hyvin.

Vieraat maailmat

Siinä vaiheessa kun ilojen ja surujen tunteminen alkoi jälleen kiinnostamaan tilanne (ja tunnelma) oli vähän saman tapainen kuin Kotiteollisuuden laulussa Satu peikosta:

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään
(Satu peikosta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Kyynisyys ja melankolia iskivät rajusti kasvoilleni: "Näinkö vaikeaa se onkin? Enkö vain voisi päättää tuntea vain kivoja asioita? Pystyinhän siihen joskus - tai kuvittelin pystyväni."

On yllättävän helppo uskotella itselleen tuntevansa kun ei tunne mitään vahvasti. Kuinkahan moni muu on elänyt tai elää nyt siinä kuvitelmassa, että hallitsee täysin tunteitaan - tunteitaan, joita ei ole kuin nimeksi hallitavaksi ja kaikki loppu on fantasiaa tunteiden sotajoukosta ja itsestä sen ylipäälikkönä?

Itse asiassa tunteminen ja järkeily ovat analogisia. On yllättävän helppo uskotella itselleen ajattelevansa fiksuja, kun ei todellisuudessa ajattele mitään kovin fiksusti; korkeat standardit eivät rasita. (nimim. kokemusta on)

Kun oppii olemaan itsekriittinen, on hävetä itsensä maan rakoon: Näinkö helvetin tyhmä minä olinkin? Vertaa tätä lauseeseen: "Näinkö helvetin kylmä minä olinkin?" Ehkä olen poikkeus, mutta suurimman häpäen hetkellä osasin hetken vain parjailla: "Tuokaa neula, tuokaa lankaa, tästä se vaikeneminen alkaa" (Hiljaisuuden julistaja, Mokoma).

Sitten päätin ryhdistäytyä ja olla välittämättä. Häpeä ei hyödytä mitään. Omituisinta tässä on, että asetelma kääntyy ajankuluessa päälaelleen.

Nyt suorastaan etsin virheitä ajatuksistani. Haluan huomata olleeni väärässä ehdottoman hyvästä syystä. Tarkoitan tälle seuraavaa: Kukaan ei halua huomata menneensä halpaan. On kuitenkin täysin toinen asia ajatella väärin jokin monimutkainen asia ja huomata sitten ajatelleensa hieman väärin. Vertaa: On häpeä kompastua jalkoihinsa kadulla kävellessään, mutta ei ole häpeä, jos epäonnistuu kerran harjoitellessaan volttia.

Haluan saada sen jumalaisen kontrollin tuntee - sitä se lähinnä on, kun huomaa kykenevänsä rakentamaan mielessään älyllisyyden tornia seisoen samaan aikaan sen huipulla. Vähän kuin nostaisi itseänsä hiuksistaan suosta eikä kuitenkaan.

Entä tunteet sitten? En voi kieltää, ettenkö olisi aika ajoin sortunut romantisoimaan ja kaihoamaan hetkeä, jossa kykenee murtumaan henkisesti - ja itkemään. Yleensä en siihen pysty.

Kysymys ei ole mistä tahansa murtumisesta. Luulenpa, että minulle murtumisen tunne on hieman samantapainen puhdistumisen tuntemus kuin uskoon tuleminen tai valaistuminen uskoville. Sivumennen mainiten olen tuskin ainoa, joka on toivonut voivansa tulla uskoon tai valaistua - sama se, mutta joutunut luopumaan toivostaan; sanomaan itselleen "mahdotonta ja mieletöntä".

Murtumisessani ei sinänsä ole mitään uskonnollista mutta yhtäläisyyksiä kyllä löytyy. Kysymys on molemmissa sokeasta hypystä; siitä että antaa tunteiden ja näkymäisten assosiaatioiden virran viedä aina hulluuden rajalla ja ehkä ylikin. Ja sitten jokin (joku toinen vierellä, totuus, oivallus, jokin Pyhä tai muu vastaava) tuo takaisin järjen maille - tai ainakin uskottelee tuoneensa. Edelleen ei ole olemassa mitään tekniikkaa murtua samalla tapaa kun ei ole mitään tekniikkaa valaistua tai tulla uskoon. Prosessia voi toki edesauttaa järjestämällä olosuhteet otollisiksi.

Olisinko voinut tulla uskoon, jos olisin hankkiutunut otollisiin olosuhteisiin? Tuskinpa! Olen aivan väärä henkilö. Sanalla sanoen onnettoman huono uskovaiseksi tai valaistuneeksi: liian skeptinen ja muutenkin älyllisesti liian epävakaa, jotta mikään dogmijärjestelmä pidemmän päälle pysyisi harteillani.

...

Pitänee taas palata gradun kirjoittamisen kimppuun. Olipa virkistävää kirjoittaa välistä jotain muuta - henkilökohtaista.

Liisa ja ihmemaan järjestelmällinen väkivalta

7,8,9,10,11,12,2,1,3,5,4,6

Huomasin tällä viikolla, että Levis Carrollin Liisa ihmemaassa on kerrassaan loistava teos.

Aloitin lukemisen nelisen päivää sitten luvusta seitsemän ja luin kirjan loppuun. Tämän jälkeen luin luvut 2 ja 1 (nimen omaan tässä järjestyksessä). Viimeiset luvut menivät noin suurinpiirtein (tosin ei täsmälleen) järjestyksessä 3,5,4,6. Luin tänään loput luvuista 4 ja 6, joita en ollut lukenut samalla kun luin lukujen alun.

En luule saaneeni kirjasta juurikaan sen enempää irti noudattamalla tarinalle omaista epäloogisuutta kuin, jos olisin lukenut luvut järjestyksessä. Jos olisin lukenut luvut järjestyksessä, olisin enintään pitänyt teosta aluksi huonompana kuin se todellisuudessa onkaan. Puolestani Carroll olisi saanut jättää kirjoittamatta kokonaan luvut 1-6 tai edes tiivistää ne yhdeksi luvuksi.

En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, millä tavalla Liisan mielivaltaisen koon muutokset voisivat olla kiinnostavia. Yritin kyllä parhaani. Pohdiskelin, voisiko ratkaisu löytyi murrosikäisen mielenmaisemista ja siitä, että ajoittain haluaa olla aikuinen – tai edes iso, ja ajoittain lapsettaa ja aikuisuus näyttää tylsältä.

Huomautettakoon, etten oleta Carrollin "oikeasti" piilottaneen satuunsa tällaisia merkityksiä rivien väleihin. Suoraan sanottuna en ole kiinnostunut siitä, mitä Carroll on sadullaan halunnut sanoa (tai onko hän edes halunnut sanoa jotain). Teen tulkintani täsmälleen omia tarkoitusperiäni varten.

Olin siis hetken melkein innostua Liisan kasvamisesta jättikokoiseksi ja pienenemisestä lilliputiksi. Kuitenkin se seikka, että ratkaisu kaikkeen oli syöminen tai juominen, latisti intoni. Tylsää. Unien tulkinnasta innostunut voisi pohtia, olisiko Liisalla syömishäiriö; minä en jaksa.

Carroll pääsee mielestäni vauhtiin vasta luvussa 7 - Hullut teekutsut, jossa Liisa tapaa Maaniskuun rusakon ja Hattu Hassisen. En ole lainkaan hämmästynyt siitä, että luku seitsemän on klassikko filosofiassa; (tarkemmin) keskusteltaessa hölynpölystä. Se on kerrassaan loistava.

Kuinka katkaista pää, jos on vain muu ruumis puuttuu

Kirja senkun paranee, kun päästään pelaamaan krokettia Herttakuningattaren kanssa. En osaa – ainakaan vielä – eritelle kunnolla, miksi pidän vallan mainiona keksintönä hahmoa, joka mestaa tai on mestata suurimman osan kirjan loppuosan hahmoista.

"Kun Liisa pääsi takaisin Hangon kissan [=kissa, joka osaa muuttua osittain tai kokonaan näkymättämäksi. Tässä kissasta näkyi vain pää.] luo, hän huomasi yllätyksekseen, että sen ympärille oli kiertynyt melkoinen väkijoukko: pyöveli, kuningas ja kuningatar kiistelivät keskenään muiden ollessa vaiti ja näyttäessä hyvin hermostuneelta.

"Heti kun Liisa saapui, kaikki kolme pyysivät häntä ratkaisemaan riidan ja toistelevat perustelujaan hänelle, vaikka hänen oli hyvin vaikea saada selvää mitä ne oikeastaan sanoivat, koska kaikki puhuivat yhteen ääneen.

"Pyövelin perustelu oli, että päätä ei voi poikkaista ellei ole ruumista, josta sen voisi leikata irti; että sille ei ollut koskaan annettu moista tehtävää eikä se aikoisi aloittaa enää näin myöhäisellä iällä.

"Kuningas taas väitti, että kaikilla, joilla on pää, se voidaan myös poikkaista ja ettei pitänyt puhua soopaa.

"Kuningattaren näkemys oli, että jos asialle ei heti tehtäisi jotakin, kaikilta poikkaistaisiin pää, joka ikiseltä."

Järjestelmällinen väkivalta

Älkää kysykö miksi juuri tämä kohtaus on mielestäni loistava. En osaa sanoa. Ehkäpä siksi että se liittyy yhteen suosikki teemoistani käytännöllisen etiikan puolella: Järjestelmälliseen väkivaltaan.

Olen kirjoittanut tästä lyhyesti aiemminkin. Yksi parhaista esimerkeistä on Teemu Mäen kissan tappovideo. (En ole edelleenkään nähnyt videota - se kun on hieman heikosti saatavissa.)

On rangaistavaa ja äärimmäisen paheksuttavaa videoida yhden kissan murha (tylsällä) kirveellä. Sitä vastoin on täysin hyväksyttävää - jopa kunniallista - olla ammatiltaan teurastaja ja tappaa, joka päivä kymmeniä nautoja, joita on tyypillisesti ensin kuljetettu teuraspaikalle varsin epämukavasti – vaikka tuskinpa naudat sitä ymmärtävät – kymmeniä ellei peräti satoja kilometrejä, ja sitä ennen kasvatettu ihmisen mittapuulla vankilamaisissa oloissa vuosia.

Ero on siinä, että nautoja teurastetaan äärimmäisen systemaattisella ja suunnitelmallisella tavalla, mutta Teemu Mäen kissan surman taustalla ei ollut systeemiä – eikä suurempaan suunnitelmaakaan (etenkäään kansantalouden tai äänestäjien näkökulmasta). Yhteiskunta haluaa suojella meitä mielivaltaiselta väkivallalta, mutta systemaattisen väkivallan edessä se on voimaton. Ehkä osittain siksi että se itse edustaa järjestelmällistä väkivaltaa.

Niin kauan kun väkivalta on itsestään selvää, se on helppo hyväksyä. Herttakuningattaren harjoittama mielivalta oli systemaattisen epäsystemaattista tarinan maailmassa. Kukaan ei osannut kyseenalaistaa sitä. Liisa osasi, koska hän oli tottunut pitämään erilaisia asioita hyväksyttävinä muotoina väkivallasta.

Jos joku asettaa systeemin itsensä synnyttämän järjestelmällisen väkivallan kyseenalaiseksi, hän on hieman samassa asemassa kuin Liisa ihmemaassa: Hämmentynyt siitä että jokin tietty väkivallan muoto hyväksytään täysin.

En ole edelleenkään aikeissa ryhtyä kasvissyöjäksi. Kysymys kuuluu: Pitäisikö minun pystyä perustelemaan, miksi eläinten teurastamiseen liittyvä järjestelmällinen väkivalta on oikeutettua tai ainakin hyväksyttävissä? Entä jos en pystyisi: seuraako siitä, että olen ristiriitainen tai että etten voisi älyllisen rehellisyyden nimissä arvostaa itseäni?

En vastaa. Liisakaan ei saanut vastausta ja juuri kun hän oli kyseenalaistamassa Herttakuningattaren mielivaltaa hän heräsi – maailmaan, missä väkivalta on turvallisesti piilotettu systeemin rattaisiin; siivottu pois näkyviltä.

Kenen meistä paremman maailman fantasioista on muuttamaan kaikkien maailmaa ja jopa suositeltavia ja hyväksyttävissä olevia unelmia?

Säpsähdin huomatessani, miten itsestään selvää on unelmoida vapaasta demokraattisesta maailmasta. Ei se ole itsetään selvää, mutta emmekö silti hämmästelisi, jos joku sanoisi "minä en millään tapaa unelmoi vapaasta, demokraattisesta maailmasta". Kuinka suuri osa unelmistani on tällä tavalla järjestelmän normittamia?

Raja?

Myönnän, että tämän ajatuskulun läpikäyminen on jokakerta yhtä kiusallista. Väkivalta on asia, jota ei voi perustella. Jos sen voi se ei enää ole väkivaltaa. Mihin väkivalta loppuu? Mihin se voi – teoriassa – loppua?

Tee testi! Onko mielestäsi sotilas väkivallan ammattilainen entä teurastaja? Entä onko vanginvartija väkivallan ammattilainen? Entä poliitikko, joka äänestään (aseistettujen) rauhanturvaajien Bosniaan lähettämisen puolesta; onko hän väkivallan ammattilainen? Mihin vedit rajan?

Nähnette nyt, mitä syvemmällä järjestelmässä väkivalta on, sitä helpompi sitä on perustella ja sitä vähemmän se on väkivaltaa.

Onko paras mahdollinen maailma sellainen, jossa järjestelmällisen väkivallan määrä on pienin mahdollinen – vai kukkiiko sellaisessa maailmassa mielivaltainen väkivalta, jollaiselta järjestelmän väkivaltakoneisto meitä suojelee tai ainakin on suojelevinaan?

Rehellisesti sanoen, en osaa vielä vastata. Selvästikin minun pitäisi osata sanoa, mikä on kohtuullinen määrä kyynisyyttä ja nihilismiä. Sinisilmäiseksi idealistiksi en suostu.

Tulevaisuuden ihmisen muistoista

Nyt-lehti kysyi 60 suomalaiselta, mistä tämä aika tullaan muistamaan. Kiinnostavimman vastauksen antoi taiteilija Teemu Mäki:

"Tämä aika tullaan muistamaan siitä uskosta, että markkinat hoitavat kaiken. Tuottavuuden ja kulutuksen kasvua perustellaan kahdella tavalla: se nyt vaan on pakko ettei talous romahda; tai että kulutus torjuu pitkästymistä. Tämä ajattelu vaikuttaa varmaan tulevaisuuden perspektiivistä lohduttomalta; että noinko niille kävi. Ajatus, että ihmisten halut ovat automaattisia ja ohjautuvat itse parhaimpaan muotoonsa, näyttäytyy ehkä jälkipolvien silmissä kummallisena väärinkäsityksenä."

Ehkäpä vastaus miellytti minua siksi eniten, että se oli selvästi filosofinen. Ensinnäkin Mäki sanoo jatkuvan kask--kasvun välttämättömyyden perustuvan kahteen (mitä ilmeisemminkin hänestä virheelliseen) perusteluun. Ensimmäinen perustelu "jos kulutus ja tuottavuus ei kasva, talous romahtaa" näyttäisi tosiaan olevan heikko. Historiassa on useita esimerkkejä joissa kulutus ja tuottavuus eivät ole kasvaneet, mutta talous ei ole siitä huolimatta romahtanut. Oikeastaan nykyinen aika on siitä poikkeuksellinen, että voidaan sanoa tuottavuuden ja kulutuksen kasvaneen varsin pitkään yhtämittaisesti.

Toinen argumentti "jos kulutus ei kasva, pitkästymme (ainakin todennäköisemmin kuin jos kulutus kasvaisi)", vaikuttaa suorastaan absurdilta. Miten kulutuksen kasvu voisi ylipäätään taata sen sen ettemme pitkästyisi. Tietysti tämäntyyppinen ajattelutapa saattaa olla esimerkiksi viihdeteollisuuden kantava voima. Viihdettä on kulutettava enemmän ja enemmän, koska muuten on pitkästyttävä. Jos et osaa sanoa mitään uusimmasta Star Wars -episodista tai Nokian viimeisimmistä kännykkämalleista, olet yksinkertaisesti tylsistyttävä... Niinkö?

Ehkäpä Mäki liioittelee tässä hieman ja rakentelee argumentilleen olkiukkoa.

Eteenpäin! Mäki väittää, että ajatus ihmisen haluista automaattisina ja parhaaseen mahdolliseen muotoon ohjautuvina on lohduton. Implisiittisesti Mäki viittaa tässä erääseen teknodeterminismin muotoon.

Teknodeterminismi sanoo, että todellisuudessa kulutushyödykkeet – ja niiden onnistunut markkinointi – muokkaavat ja määrittävät sitä mitä haluamme. Mäki sanoo, että useimmat kuitenkin ajattelevat virheellisesti, että halut ovat automaattisia ja parhaimpaan mahdolliseen muotoon ohjautuvia.

Esimerkiksi syy siihen, että ylipäätään haluamme ostaan kamerakännykän, on Mäen näkökulmasta väärässä olevien aikalaistemme silmissä se, että kamerakännykkä täyttää tiettyjä haluja, jotka meillä jotenkin luonnostaan on.

Mäki itse uskoo, että haluamme kamerakännykän – olettaen tietysti että haluamme – siksi että se teknologisena välineenä ja markkinoituna tuotteena synnyttää meille halun tehdä asioita, jotka kamerakännykkä mahdollistaa, vieläpä sen mahdollistamalla tavalla.

Ottamatta sen tarkemmin kantaa väitteeseen vallitsevan ajattelutavan lohduttomuudesta, Mäen Heideggeristä ja Nietzschestä ammentavassa argumentissaan on pontta. Mielestäni on varsin selvää, että markkinat luovat haluja sitä mukaa, kun sillä on keinoja ja hyödykkeitä täyttämään ne. Markkinat saa meidät uskomaan, että meillä on (muka!) tarpeita, jotka tuote tyydyttää.

Jotta petos olisi mahdollisiman täydellinen, se saa meidät vielä näkemään sen enemmin palvelijana kuin orjuuttajana. Ja tämän kaiken jälkeen hämmästelemme, kuinka nöyrä palvelijamme Kilpailu ja Markkinat syöksikään jälleen pari sataa suomalaista työttömiksi. Kuulemma nöyrällä palvelijallamme ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin puukottaa (nimellistä) herraansa, Kuluttajia. (Ehkä sillä ei tosiaan ollut. Mistä minä tietäisin, kun en järin laajasti edes tunne uusliberaalia talousteoriaa.)

Palatakseni aiheeseeni: Onko tällainen teknodeterminismi ja se, että se kielletään, sitten kovinkin lohdutonta? Emme varmasti ole siinä mielessä vapaita ja riippumattomia kuin kuvittelemme. Halumme eivät ole niin luonnollisia kuin tahtoisimme uskoa.

Entä sitten? En jaksa uskoa, että joskus tilanne olisi ollut olennaisella tavalla erilainen. Kun teknologia ei ole tuottanut haluja ja muokannut ajatteluamme, uskonto tai poliittinen ideologia on. Loppujen lopuksi Mäen lohduttomuus perustuu haaveeseen täysin autonomisesta, omaehtoisesta omnipotentista. Kärjistäen: taustalla häilyy kristillinen fantasia kaikkivaltiaasta jumalasta, jonka kaltainen Mäkikin ilmeisesti haluaisi olla niin suuressa määrin kuin mahdollista - myönsi sitä tai ei.

Mitä tulevaisuuden ihminen kykenee muistamaan?

Mitä sitten itse uskon, että tulemme muistamaan?

Ensinäkin huomautettakoon, että se riippuu näkökulmasta ja siitä kiinnostuksenalasta. Senhän Nyt-liite erinomaisesti todistikin. Musiikkialalla työskentelevä arvioi muistamisen väärteiksi jotenkin musiikkiin liittyvän käänteen, poliitikko poliittisen käänteen, Juhan af Grann hörhöilyyn liittyvän käänteen ja niin edelleen.

Eikö se ole tilanne nytkin lähihistorian suhteen. Musiikista kiinnostunut muistaa paljon musiikista ja politiikasta kiinnostunut politiikasta. Jotenkin minusta tuntuu, että kysymys "mitä tästä ajasta tullaan muistamaan" on johdatteleva – ainakin hienoisen johdatteleva. Kysymys on oikeastaan siitä, mitä pidät tässä ajassa kiinnostavana ja muistamisen arvoisena.

Hyvin harvat lähtivät edes implisiittisesti vastauksessaan liikkeelle siitä, millä tavalla ihminen kehittyy. Mäki oli harvoja poikkeuksia, koska hän implisiittisesti olettaa ihmisen olevan tulevaisuudessa vähemmän kuluttamisen ja tuotannon tehostamisen perään. Kukaan ei suoranaisesti spekuloi ääneen ihmisen muuttumisen merkitystä siihen mitä muistetaan ja mitä ei. Kukaan ei kysy, mitä tulevaisuudessa tästä ajasta on mahdollista muistaa ja mitä tulevaisuudessa kyetään muistamaan?

Spekuloin: Jos tulevaisuuden ihminen eläisi täydellisessä sosialismissa, kykenisikö hän edes ymmärtämään – noin keskimäärin – mitä tarkoittaa uusliberaali kapitalismi? Luultavasti yhtä vähän kuin me pystymme täysin ymmärtämään, mitä tarkoitti antiikin Kreikan aletheia. (Se käännetään usein 'tiedoksi', Heideggerin mukaan aletheiatarkoittaa ennemmin 'paljastumista' tai 'paljastetuksi tulemista').

Tämän pitkän alustuksen jälkeen vastaan, että tulevaisuuden ihminen muistaa kulttuurista juuri ne piirteet, jotka tukevat kokonaisuutena parhaiten hänen kulttuuriaan, identiteettiään, maailmankuvaansa ja ideologiaansa. Se, missä määrin nämä piirteet vastaavat todellisuutta, on toissijaisen tärkeää. Vähän sama siis kuin kysyisi venäläisiltä, miehittikö Neuvostoliitto Baltian maat vai oliko kyse balttien rauhanomaisesta suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon liittymisestä. Tosiasioilla on merkitystä vasta sen jälkeen kun vastaus on annettu. Ne määrittyvät tosiasioiksi vasta sen jälkeen.

Kirjoittamisen vaikeudesta

Tämä on kolmas yritys saada kirjoitettua jotain järkevää tännekin.

Reiluviikko sitten yritin kirjoittaa Hovimestarin päivällinen -projektin seuraavasta tuotoksesta Matkalla alas -pelistä. Tarkemmin: aioin kirjoittaa pelin teemasta, väkivallasta.

Ei tullut mitään. Kirjoitin reilun sivun puoliväkisin.

Vappubileet

Eilen aloitin uudestaan. En päässyt loppuun. Neuvoston kokous keskeytti. Jälki sentään oli hieman parempaa kuin ensimmäisellä yrittämällä. Kerroin pääasiassa vappubileistä sanasta sanaan seuraavasti:

“Palasin pitkästä aikaan graduni pariin. Kirjoitin tänään sitä pari sivua lisää. En ole oikein tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan. Paljon korjattavaa. Vappubileet ja kaikki siihen liittyneet järjestelyt veivät tuhottomasti aikaa.

Järjestelyissä jäi vielä parantamisen varaa. Mainostuksen olisi voinut hoitaa asteen tyylikkäämmin. Tiedotuksessa oli paljon parantamisen varaa niin etukäteen tiedottamissa kuin bileiden aikana tiedottamisessa. Backstagen juomaliput eivät toimineet. Ja niin edelleen. Pikku huolia onnistuneiden bileiden jälkeen mutta kuitenkin.”

Tässä vaiheessa pysähdyin ensimmäisen kerran. Kuulostaa ruikuttamiselta. Ei lainkaan sellaista, mitä haluaisin kirjoittaa. Kävin kopioimassa apunani olleille savOlaisille apulaisille lähettämästäni kiittelystä pätkän ja muokkasin tekstiä ihan vähän blogimmaksi:

“Yleisesti ottaenhan bileet onnistuivat enemmän kuin hyvin. Maksavia asiakkaita oli 1234 ja kaikkiaan bileissä oli noin 1300 henkilöä vapaalipulliset ja esiintyjät mukaan laskettuna. Luku on suurempi kun saatoimme alunperin edes unelmoida. Vanhan paloturvallisuushan sallii maksimissaan 1000 samanaikaisesti sisällä olevaa henkilöä ja sopimuksessa alunperin annettua lupaa painaa 1200 lippua nostettiin Vanhan aloitteesta 1400, kun ennakkolippujen myynti sujui loistavasti.

Tiivistäen tämä tarkoittaa, että teimme loppujen lopuksi voittoa useita tuhansia euroja. Raja omille pääsemiseksi oli tosin myös varsin korkea ja paineet onnistua olivat niin ikään melkoiset. Näin jälkeen päin ajatellen, tulos olisi ollut parempi hieman pienemmillä riskeillä.

Hyvän tuloksen lisäksi järjestyshäiriöitä ei juurikaan ollut, jono oli pahimmillaankin kohtuullisen mittainen, esiintyjät (Lau, Punatähdet, Calf ja Liekki) olivat viihtyneet ja heidän musiikillinen antinsa oli tasokasta. Näin minulle ovat väittäneen musiikista minua enemmän ymmärtävät. Itse en ennättänyt kuuntelemaan keikkoja. Ylipäänsä bileistä saatu palaute on ollut kutakuinkin poikkeuksetta myönteistä.

Samalla todistimme, että vappubileidemme puitteet sallivat Top40-listan kärkeen löytäneen artistin ja kolmen muun tasokkaan bändin esiintyjäkaartin ja että osakunnissa on ainesta järjestämään tämän tason bileitä enemmän kuin menestyksekkäästi ja vielä väsäämään kaiken tämän ohessa loistava sillis - tai oikemmin kaksi kappaletta loistavia silliksiä seuraavaksi aamuksi.”

Maistui edellee puulta. Huomasin sen itsekin: “Edelliset neljä kappaletta hypetystä oli melkein suora lainaus järjestäjille lähettämästäni kiitos spostista. Suhtautukaa siihen sellaisena. Omalta osaltani loppusaldo oli se, että opin melkoisen paljon uutta suurten tapahtumien järjestämisestä ja tuhlasin hommaan vielä enemmän aikaani. Jäinkö plussalle? Vaikea sanoa.”

Tämän jälkeen siirryin kirjoittamaan alkoholista Anna-Stina Nykäsen NYT-kolumnin innoittamana. Kuten jo mainitsin, minut keskeytti neuvostokokouksen puolta tuntia ennakoitua aiempi alkaminen. Näin jälkeenpäin luettuna tekstissä ei ollut järin paljon syytä tyytyväisyyteen. Pysyköön siis turvallisesti pöytälaatikossa.

Tekstin tila jammailla

Hämmäntävää, että kirjoittaminen on ollut viimeaikoina näin vaikeaa. Yritänkö liikaa? Se on aina virhe: Ainakin minä menen lukkoon, jos yrittän kirjoittaessani liikaa. Oikea kirjoitus tunnelma on rento ja vapautunut. Jotta saisi hyvää tekstiä aikaa, pitäisi uskotella itselle, että ole pakko kirjoittaa - ainakaan hienosti ja fiksusti.

Tekstissä pitäisi olla aina tilaa jammailla ja kokeilla. Jos ei ole, niin sitten toistaa helposti vanhoja tuttuja kaavoja eikä teksti lopulta miellytä itseä. Asia on tietenkin täysin toinen jos on jokin tietty selvästi rajattu asia, mikä on vain sanottava toiselle. Tällöin jammailuvaraa ei tarvitse olla. Tavoitteena on vain ilmaista jotain mahdollillisemman selvästi.

Blogissani minulla ei ole mitään erityistä tarvetta ilmaista mitään jäsennellysti ja selvästi. Tavoitteena on enemminkin "asettautua nähtäväksi" -- sitä se kai lähinnä on.

Jotta voisi tuntea itsensä on "asettauduttava nähtäväksi" niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Yleisesti ottaenhan itsetuntemus edellytää kykyä asettua riittävän kauaksi itsestä esimerkiksi tekstin avulla. Ehkä on muitakin tapoja tuntea itsensä. Minulle se on joka tapauksessa sitä, että "asettautuu nähtäväksi" nähdäkseen itsensä epäsuorasti toisen - ei välttämättä ihmisen, ei välttämättä edes todellisen olion tai asian - kautta.

...

Tai ehkäpä tässä ei ole mitään sellaista, mikä vaatisi yllä olevan kaltaisen syvällisen (?) selityksen. Ehkä olen vain ollut liian paljon kiinni vappubilejärjestelyissä ja muissa vastaavissa huolissa. Minulla ei ole ollut aikaa ja energiaa kirjoittaa.