Enkelin matka esineestä olevaksi

2004-10-26 ~ 8:22 p.m.

Luin tänään uudestaan Gaimanin ja Russelin tekemän Murder Mysteries -sarjakuvan. Oikeastaan minulla ei olisi ollut siihen aikaan – saati ilta uniin, jotka nukuin teoksen puolivälissä. Eikä minulla kai olisi aikaa tähänkään. Pitäisi alaviitteistää ja oikolukea Eero Hämäläisen säätiön apuraha hakemusta ja lukea tentteihin. Kirjoitan kuitenkin.

---

Huomasin pari viikkoa sitten, etten muista enää järin hyvin Murder Mysteriesin tarinaa, kun yritin palauttaa mieleen, mitä siinä oikeastaan sanottiinkaan. Siksi luin sen uudestaan. Yllätyin myönteisesti. Se on älykäs ja sofistikoitunut tarina, symbolisempi kuin muistikaan.

En muistanut nimittäin, että tarinan päähenkilö Raguel ei täysin tyytynyt siihen, että sai täytettyä funktionsa, tai sitä että hän halusi korostaa, ettei ole kadotettu enkeli kuten kaikki muut: "When the others fell, I didn't fall. I'm still doing my job. As I see it. Doesn't matter long it is. I still want to go home."

Ehkä tulkitsen sen viitteet Kabbalahiin ja gnossilaisuuteen liiankin vahvasti. Oletan kuitenkin tulkinnassani, että tarinamaailmassa Jumala on kuollut tai kadonnut. Tarinassa siihen mahdollisuuteen viitataan lopussa muutamassa repliikissä.

Ennen kuin riennän eteenpäin, palaan sen verran taaksepäin ja kerron mistä, teoksessa on kyse.

Murder Mysteries koostuu kahdesta traagisesta rakkaustarinasta. Toinen sijoittuu tähän maailmaan, toinen hopeakaupunkiin paikkaan ja aikaan, jossa enkelit ja Herra vasta luovat luomakuntaa. Enkelitarinan päähenkilönä ja kertojana on kostonenkeli Raguel. Hänet kutsutaan suorittamaan funktiotaan kun enkeli Carasel löytyy murhattuna.

Toinen sijoittuu öiseen Los Angelsiin. (Viite kadotettuihin enkeleihin (fallen angels) on ilmeinen ("lost angels").) Toisessa tarinassa Raguel kertoo itse tarinaa ensimmäisestä murhasta hopeakaupungissa 21-vuotiaalle juuri rakastuneelle englantilaiselle miehelle, joka tietää, ettei tule enää koskaan tapaamaan rakastaan. En kerro juonesta tämän enempää.

Jäin pohtimaan ajatusta, jonka yksi luomakunnan suunnittelijaenkeleistä, Saraquel lausuu: "It's [=the project to create Death] one of the hard one's - - one of the big one's, too, I suspend. Possibly it may even become the attribute that's going to define creation for the created. If not for death, they'd be content to simply exist, but with death, well, their lives will have a meaning… a boundary beyond which the living cannon cross."

Tämä repliikki on tulkintani avain.

Tarinan enkelit elävät ikuisesti. Heidän elämäänsä ei määrittänyt kuolema ja se olisi ollut täysin merkityksetöntä, ellei heillä olisi ollut funktiota, roolia suuressa draamassa. Teos jättää auki, mitä tapahtuu funktiolla, kun se asetetaan kyseenalaiseksi.

Kysymys nousee monta kertaa esiin, mutta se ei saa koskaan vastausta. Raguel kysyy sitä Lusiferilta epäsuorasti. Tämän Lusifer kyseenalaistaa Raguelin funktion toteamalla tämän langettaman tuomion olleen epäoikeudenmukainen. Raguel puolustautuu toteamalla, että se oli hänen funktionsa. Lopussa hän vakuuttelee, ette hän ole hylännyt funktiotaan. Miksi funktio on niin tärkeää Raguelille? Miksi se ei ole niinkään tärkeä Lusiferille,joka lopulta nousee kaipinoimaan Luojaansa vastaa - se on hänen rooli suuressa draamassa?

Enkelin olemassa olon merkitykseksi paljastuu hänen roolinsa suuressa draamassa, jonka Luoja on virittänyt ja halunnut tapahtuvan. Vaikka enkelin funktio onkin täysin mielivaltainen, teos viittaa oudolla tapaa siihen, ettei Luoja ole täysin mielivaltainen luodessaan suurta draamaansa. Hän nimittäin sanoo "the problem with creating things is that they perform so much better than one had ever planned."

Mikä sai tarinan Luojan luomaan: kuolevaisuus vain funktio? Vastauksen täytyy olla kuolevaisuus. Kun Raguel kysyy, mitä varten Lusifer valmentaa joukkojaan - mitä sotaa varten, Lusifer ei osaa vastata. Tekstin vihjeiden pohjalta ainoa järkevä vastaus on, että Luojalla ei ole funktiota, niinpä hänen täytyy olla kuolevainen, jotta hänellä olisi merkitys. Hän tekee siitä mahdollisen, luomalla luomakunnan ja kirjoittamalla suuren draaman.

Nietzschen "jumala on kuollut, me tapoimme hänet" oli jumalan merkityksen ehto. Hänen piti kuolla ja jos hän on vain kadonnut, hänen pitää kuolla. (Tämä on edelleen tarinan tulkintaa. Olen edelleen itse vakaumuksellinen ateisti: Jumalaa ei ole eikä ole koskaan ollut.)

Entä ihminen sitten?

Ihminen on Luojan asemassa siinä suhteessa, ettei hänelläkään ole funktiota. Kukaan ei sido hänen tekemisiä. Ihminen on liian vapaa. Joskus vapautta on unohtaa kaikkein äärimmäisin vapaus, Raguelin ja Luojan sanoin: "forgetfulness is a freedom of a sort". En halua tässä pilata lukukokemusta kertomalla mihin unohtaminen liittyi – sanon vain "äärimmäiseen vapauteen".

Viittasin jo toiseen teemaan: olemassa olemiseen. Merkityksellinen olemassa oleminen on joko jonkin funktion täyttämistä tai olemista kohti kuolemaan. Ajatus on hyvin lähellä Heideggerin filosofiaa. Sääli, että tunnen sitä turhan huonosti. Myös Heidegger ajattelee inhimillisen olemisen olevan olemista kohti kuolemaa. Toinen olemisen muoto, teknologinen oleminen tai teknologiassa oleminen, on nimenomaan jonkin funktion täyttämistä tai toteuttamista, esineellistymistä.

Artikkelissaan Tekniikan kysymisessä Heidegger käsittelee sitä vaaraa, että teknologia saa meidät olemaan sen tavoin. Meistä tulee varantoa. Olemassa olemisemme muuttuu jonkin funktion toteuttamiseksi. Sen merkitys ei katoa vaan muuttuu keskeisellä tavalla. Synnymme palvellaksemme konetta. Kuitenkin jopa syntyminen vain kuolemista varten olisi lohdullisempi vaihtoehto.

Yritän selventää hieman ajatusta Marxin astetta helpomman projektin kautta. Tässä Marx pääsi lähelle Heideggeriä ja Heideggerin syvällisyyttä. Hän näki vaaran, että kapitalistinen työn tekisi ihmisestä koneen kaltaisen toteuttajan ja sitä kautta vieraannuttaisi tämän itsestään. Ihminen menee työpaikalleen. Unohtaa kaiken, mitä on ja ennen kaikkea ihmisarvonsa. Tekee päivän jotain täysin yhdentekevää, jotain sellaista, mikä ei kiinnosta eikä ole osa elämää. Kun hän pääsee töistä koittaa vapautuminen – ihminen voi jälleen alkaa elää.

Esineellistynyt ja esineellistetty ihminen elää ei-elämää suuren osan elämästään - tehdessään työtä. Marx mielestään työn tulisi olla osa elämäämme, osa sitä mitä olemme. Työn pitäisi olla itsensä toteuttamista.

Enkelin olemisen merkitys on paradigmaattinen vastakohta tälle. Enkelin funktio on ainoa olemassa olon tapa, jonka tämä voi saavuttaa. Enkelin on totaalisen esineellistynyt, hän ei voi edes teoriasa vapautua työstään kadottamatta itseään lopullisesti.

Heidegger yleistää Marxin pointin koskemaan kaikkea olemista ja elämistä. Tällöin kuitenkin nousee kysymys siitä, mitä oleminen oikeastaan on. Murder Mysteries käsittelee kursorisesti nimen omaan tätä tematiikkaa.

Kirjoitan nyt vain omasta puolestani, koska en tunne Heideggeriä riittävän hyvin.

Mitä meille jää olemassa olemisesta, jos ja kun emme enää täytä mitään funktiota (ellemme olisi kohti kuolemaa)? Meillä ei voi olla kohtaloa. Meillä ei voi olla pakkoa tehdä mitään. Olemme totaalisen vapaita. Ja juuri se on ongelma. Oikeastaan olemme vain olemassa, mutta olemassa olo vailla suuntaa on piinallisen yhdentekevää ja eksynyttä.

Mielestäni on aika yhdentekevää, mikä tämä suunta on. Kuolema on yksi hyvä ehdotus – en käsittele muita, sillä on täysin ilmeistä, että se pakottaa elämään. Kuolema on peruste muutokselle, se on muutoksen välttämättömyyttä. Viimeistään se tosi seikka, että kuolemme tekee selväksi, ettei vaihtoehtoa valinnoille ole.

Kuolema on hyvä suunta myös siksi, ettei se oikeastaan voi olla todellinen peruste yhdellekään valinnalle. Se on nimittäin yhtä aikaa sekä lopullista ja ehdotonta että täysin yhdentekevää ja käsitteellisesti loppumisen ulkopuolella, vieläpä täsmälleen samasta syystä. Voimme ainoastaan lähestyä kuolemaa, mutta kuoleman hetkellä emme enää ole eikä meidän näkökulmasta ole mitään, mikä voisi loppua. Subjektin kannalta se on lopullista, koska sitä ei voi peruuttaa, ja yhdentekevää, koska peruuttajaa ei kuoleman hetkellä enää ole. Kuolema minkä tahansa valinnan perusteena on mieletön ja ristiriitainen, koska kuoleman hetkellä subjektin näkökulmasta kaikki valinnat menettävät merkityksensä. Tästä syystä Luoja Murder mysteriessä on mieletön ja ristiriitainen – pakkomielteen vallassa oleva draaman luoja.

Kiinnostavaa on, miksi Raguel teoksen lopussa väittää täyttävänsä edelleen tehtäväänsä, vaikka Luoja, mitä ilmeisemmin on kuollut (vähintään hänelle, sillä paluuta kotiin ei ole)? Hänellähän ei varsinaisesti ole enää mitään syytä täyttää funktiotaan. Miksi Raguelille on kuitenkin tärkeää todistaa, ettei hän ole kadotettu enkeli (fallen angel)? Ilmeisesti Raguel uskoo Luojan vielä olevan hengissä – palaavan kotiin ja sallivan hänen palata kotiin.

Raguel valitsi itse muistamisen, hän antoi kuitenkin lahjaksi unohduksen. Katuiko hän valintaansa? Tuskin. Juuri siksihän hän vielä täyttää funktiotaan. Juuri siksi hän haluaa palata kotiin. Samalla ehkä absurdisti Raguel on alkanut elämään kohti kuolemaa, hän pelkää unohtavansa funktionsa ja kuolevansa siksi. Hänestä on tullut ihminen – ainakin inhimillinen.

Murder Mysteries on nähdäkseni enkelin matka esineestä olevaksi, ihmiseksi.

Sadepisaroita

2004-10-25 ~ 1:40 p.m.

Aivan ensimmäisenä pahoittelen sitä, että tämän päiväkirja merkinnän alkuosan runko eräästä spostistani - vieläpä henkilölle, joka väittää lukevansa maitolaituriani.

Jos maitolaituri sana hämmentää, niin ei ihmekään, sillä kyseessähän on äärimmäisen kaukaa haettu englannin kielinen sanaleikki, missä "diary" kirjoitetaan vahingossa väärin "dairy". Siitä edelleen hauska hienoisen semanttisen käänteen kautta päästään maitolaituriin, joka siis tarkoittaa maitoa juovaa laitakenttä hyökkääjää.

Liian vaikea esimerkki

Maanantaina oli toinen seminaarini setvimiskerta. Proffa totesi, että minun pitäisi kirjoittaa selkeämmin ja ymmärrettävämmin. Tekstini oli liian vaikeaa. Minusta itsestäni tuntui, ettei hänkään ollut oikein ymmärtänyt, mitä yritin sanoa vaan tarrautui itsepintaisesti semanttiseen merkitykseen - josta en siis puhu. Mitä ilmeisemmin se oli siis liian vaikeaa. Eniten keskustelua aiheutti yksi ilmeisen epäselvä ja vaikea esimerkki. Tarkentavat kommenttini suluissa:

"Bohmin argumenttia voisi luonnehtia seuraavan esimerkin avulla.

Siinä vaiheessa kun tulemme kutsuneeksi ensimmäistä kertaa tasaista noin metrin korkuista pintaa "pöydäksi" todellisuus muuttuu. Välittömästä nimenantamisen hetkellä ainoa muutos on se, että havaitsemme tasossa hienorakenteisemman järjestyksen.

[Olennaista ei ole nimenantaminen, kuten moni valitettavasti analyyttisen filosofian hengessä tulkitsi. Se nyt vaan sattuu liittymään kiinteästi siihen hetkeen kuin todellisuus muuttuu. Kysymyksessä ei tarvitse olla ensimmäinen kerta kuin näemme pöydän eikä hetkessä tarvitse olla edes mitään kummallista tai outoa. Pöydän ei edes tarvitse olla oikeasti pöytä. Voimme sanoa kääntää roskakorin ympäri ja sanoa "pöytä", jolloin se muuttaa jollain tapaa sosiaalista todellisuutta ja fysikaalista todellisuutta. Inhimillisen luovuuden perusta on kyky antaa asioille ja esineille mielivaltaisia merkityksiä ja vieläpä sovittaa ne osaksi todellisuutta.

Kirjoitin itse esimerkiksi juuri tekstin, jossa sanoin "subjekti on satamista". Allegoriat ja metaforat luonnollinen osa inhimillistä ajattelua ja inhimillisiä merkityksiä. Ja ne mielestäni todistavat hyvin, ettei merkitystä tulisi ymmärtää dikotomisena kahden vastakkaisuuden (kuten objektin ja subjektin, havaitsija ja havaittu, toimija ja toiminnankohde) välisenä suhteensa, vaan enemmin jonakin mikä ylipäätään tekee niistä erillisiä.]

Pöydän merkitsevyys [=significance] meille vaihtuu sen funktio myötä. Todellisuus muuttuu ennen kaikkea, koska uuden merkityksen syntymisen jälkeen toimimme todellisuudessa toisella tavalla. Emme vain näe pintaa toisin. Alamme myös käyttää, muokata ja arvioida sitä juuri pöytänä.

[Funktio ei ole ainoa muuttuva asia joka muuttuu, mutta sen muutos sysää käyntiin monia kausaalisia ketjuja, jotka muuttavat pöytää kaikkein eniten. Keskeistä tässä on, että meissä mentaalisella tasolla tapahtuva muutos, ei rajoitus vain päämme sisään vaan se on myös osa sitä maailmaa, missä pöytämme on. Mielivaltaisen pienet muutokset meissä saattaa vaikuttaa maailman toimintaan. Esimerkiksi se, miten katsomme pöytää saattaa olla koiralle merkki "mene tuonne" tai toiselle merkki "et ole ymmärtänyt koko tuon objektin merkitystä, sinulla on vielä jotain oivallettavaa". Olennaista on, ettemme hallitsemme vain murto-osaa merkkeihin piilotetusta vallasta.]

Kun lopulta huomamme, ettei pöytä aja enää tarkoitustaan, siitä tulee "tarpeeton" ja mitä luultavammin "jätettä". Paluuta alkutilaan, jossa pöytä oli vain "noin metrinkorkuinen tasainen pinta", ei ole. Vastaavalla tavalla se, kun ensimmäisen kerran nimesimme luolan "kodiksi", saattoi hyvinkin olla alkusysäys kehitykselle, joka on johtanut pilvenpiirtäjiin.

Uusien merkitysten konkreettista vaikutusta todellisuuteen ei tyypillisesti huomata. Ne nähdään usein jonain, joka ei ole materiaalista todellisuutta tai joka vähintäänkin on sitä hyvin eritavalla kuin esimerkiksi pöytä. Tällainen ajattelutapa johtaa kuvittelemaan, että vaikutamme ympäristöömme ulkopuolisina ja ulkoa päin. Kuvitelma vääristää ihmisen suhdetta luontoon ja muihin ihmisiin, mikä on omiaan tuottamaan ympäristöongelmia, epätasa-arvoa, sekasortoa ja sotia . Ilman lisäoletuksia emme ole yhtään enempää materiaalisen todellisuuden ulkopuolella kuin pöytä. Merkityksemme vaikuttavat siis paitsi siihen minä maailman näemme, myös siihen millaiseksi sen teemme. Merkityksen merkityksen tai ylipäätään minkään merkityksen tietäminen ei ole tärkeää vaan se, kuinka havaitsemme merkityksiä ja jaamme niitä.

Suoria sanoja tiistaina vol. 1

Tiistaina aamupäivällä (ja puolittain edellisenä yönä) kommentoin Max Stamenoville hänen tutkijaseminaariaan "The Rheomode of Language of David Bohm: Is this an idea without a precedent in the history of thought?" hänelle henkilökohtaisesti (spostitse) aika suoraviivaisesti:

You wrote, "The aim is, ergo, to create a mode of language with a new structure that is not prone toward fragmentation as is the case with our native ones." I think your analysis is incomplete. Since I haven't studied neuroscience, linguistics or psychology (but - as minors - physics, computer science, mathematics and communication), I might be unable to appreciate your arguments as much as I should. Anyway, though the creation of a mode of language is certainly an objective of Bohm's experiment, it is not the only one not even the most important one.

[...]

Rheomode is, certainly, a new mode of language, but it doesn't as such make language any better, more coherent, or anything like that. It just makes language a bit different. If we see the change or the difference the rheomode established, we had, already, amended the language: we see slightly better the tacit process of it.

This is why I think your analysis is incomplete and unsatisfied. In fact, you give the nouns the primary role in your analysis and thus improve the general fragmentation of the thought.

Kaiken muun pahan lisäksi menin aloittamaankin spostin sanoilla "Hello!". Hävettää. Olisi pitäinyt sanoa edes jotain tyyliin "Dear Sir" tms. Mutta ei! Graduohjaajani kanssa olen jutustellut hyvin epäformaaliin sävyyn. Suomessa ja Ruotsissa spostikulttuuri on muutenkin epäformaalia, mutta saksassa tilanne on luultavammin täysin toinen.

Stamenov vaivautui kuin vaivautui vastaamaan ja vieläpä yllättävän myönteiseen sävyyn. Ilmeisesti tekstissäni oli jotakin järkeä. Graduni ohjaaja oli vakuutellut, että Stamenov tulisi vastaamaan. Hänen kehotuksestaan ylipäätään kirjoitin.

Suoria sanoja tiistaina vol. 2

Tiistaina kirjoittelin yhdessä parini Elli Kulmalan kanssa esseen Vallan ja Vuorovaikutuksen suhteeseen liittyvistä aiheista. Perinteinen turhautumislausuma kuului tällä kertaa seuraavasti: "Statuksia on erityisen helppo observoida työpaikkayhteisöjen sosiaalisten käyttäytymismallien kautta."

Sanoin asian kurssin pitäjällekin suoraan: "Esseen rustaaminen oli mielestäni turhauttavaa ja rasittavaa. En koe sen antaneen mitään lisäarvoa kurssille, kun esitelmässä oli suunnilleen samat asiat. Kirjoittaminen sinänsä on mukavaa. Pyrin kirjoittamaan pari sivua päivässä. Kuitenkin jos kirjoitan, olisi mukava oppia jotain uutta tai ylipäätään saada itse irti jotain itse kirjoittamisprosessista. Esseetä Elli Kulmalan kanssa rustatessa tuli pariinkin otteeseen mieleen, miksei esiintymiskurssilla voisi keskittyä esiintymiseen."

Yllätyin hieman kun kurssin pitäjä kommentoi palautettani: "Harmillista että kurssi turhautti sinua. [...] Unohda väsymys ja turhautuminen, jooko? ;)". Kommentissa mainittu väsymys liittyi siihen, että totesin kurssin ajankohta klo 8-10 aamulla oli minulle lähinnä epäinhimillinen, koska en malttanut mennä nukkumaan keskiviikkoisin riittävän aikaisin. Pitää varmaan yrittää kehittää hajamielisyys toiseen potenssiin ja alkaa unohdella sellaisia suhteellisen fysikaalisia juttuja kuin väsymys ja nälkä.

Hakemuksia ja roolipelejä

Keskiviikkona aloitin kirjoittamaan työsuunnitelmaan Eero Hämäläisen säätiön apurahahakemusta varten. Nyt kunhan saan tämän kirjoitettua palaan jälkeen sen pariin.

Torstaina kommentoin 2,5 tuntia elämäntapa liiton "roolipeliä". Selviydyin siitä mielestäni aika hyvin. Pääneuvoni oli, että syventäkää hahmoja ja liittäkää ne hahmot paremmin siihen mihin pyritte. Lisäksi sanoin, että tämä teidän roolipeli on ennemmin roolitarina kuin roolipeli ja esitelmöin pitkän pätkän verran roolipelien opetuskäytöstä (Henriksenin artikkelin "On the Transmutation of Educational Role-Play" pohjalta.)

Sadepisaroiden muodostama subjekti

Perjantaina kirjoitin esseen Minerva Pöllöön. Alla on parhaiten onnistunut osa esseestä (loppu) sekä hieman alkua, jotta lopputulemasta saa mitään selvää. Taustaksi kerron, että perjantaina satoi. Olin ehkä hieman melankolisella päällä. En kovin. Esseeni on loppujen lopuksi varsin myönteinen vaikka ajatus siitä, että "minä olen sade" saattaakin kuulostaa masentavalta:

Alkukirjoitus: Minun maailmassani sataa aina, sillä aurinkoisina päivinä en ole siellä läsnä eikä silloin ole minun maailmaani. Minä olen sade ja joskus jotain muuta. Olen sateenkaari, kun aurinko loistaa takanani. Olen kirjava, tyhjä tie aamuyöllä katuvalojen alla. Olen pisaroiden kirjoma lasi sisällä turvassa, lämpimässä. Olen mahdollisuus kasvaa auringon kuumuudesta. Ellet ole aurinko tai aamuyön kulkija, esteetikko, ellet ymmärrä sateeni merkitystä, silloin – pelkään pahoin - olen vain märkä ja kylmä syy olla sisällä - yksin.

Ja sinä olet toinen sade, mutta mitä olet minulle?

Sateenkaari on jotain todellisen ja ei-todellisen rajalla. Tarkasti ottaen se on sadepisaroista heijastunutta auringon valoa. Sateenkaari on kollektiivinen illuusio hieman samaan tapaa kuin esimerkiksi dokumenttielokuva. Yhtäläistä on se, että molemmat ovat vain heijastumia tai projektioita jostain muusta. Ne ovat vain melkein todellisia ja tosia. Tästä huolimatta ne ovat ja ilmenevät kaikille hyvin samalla tavalla.

[…]

Subjekti on sadepisaroiden virtaamista abstraktista (pilvi) kohti omaan kuolemaansa (maanpinta). Staattiseksi ja pysyväksi koettu subjekti tarkoittaa jatkuvaa sadetta. Toisin sanoen niin kauan haluan olla "minä", soisin auringon pysyvän sivuroolissa. Kuitenkin aurinko sateen takana ja siten sateenkaaren syynä tarkoittaa, että jossain ei sada. Näin ollen subjektin päättyminen - aurinkoinen päivä - on vain ajan kysymys. Mitä kirkkaampana sateenkaaren näemme ja mitä tarkemmin minän havaitsemme, sitä todennäköisemmin sade on loppumassa ja vallitseva subjekti on päättymässä.

Introspektio on toiseksi varmin keino päättää vallitseva subjekti – murhata se. Varmin keino on aikuistuminen. Tässä mielessä harva aikuinen välttyy lapsensa murhalta. Onneksi sentään hieman useampi ymmärtää katua sitä, tai edes olla pahoillaan tapahtuneesta - ja lopulta todeta, "juuri näin on hyvä".

On hetkiä jolloin emme havaitse minää ja jolloin sateenkaari on sula mahdottomuus. Jossain vaiheessa on joka tapauksessa yö. Silloin toinen on liian kaukana ja minä on siksi hetkeksi kadonnut. Yötä seuraava sateinen aamuhämärä tuo tullessaan uuden subjektin ja mahdollisuuden nähdä jälleen minä kauniina – nähdä sateenkaari sateen asemesta.

Sarvijuhlat

Vietimme Sarvijuhlia tällä kertaa Karjalaisessa Osakunnassa Liisan kadulla. Karjalaisia oli suhteettoman vähän suhteessa savolaisiin. Ilmeisesti sielläkin tiedotus oli yhtä surkealla tolalla. Hauskaa siellä oli – joka tapauksessa.

Antti sekä ex-tempore reissun Helsinkiin tehnyt Juoni vaivautuivat sarvijuhlien jatkoille. Tiettävästi viihtyivät hyvin vaikka toinen heistä sammuikin aulan kovalle puupenkille kahden maissa ja nukkui siinä vielä puoli kuudelta kun lähdin jatkoilta kotiin. Puupenkki oli taatusti koko tilan huonoiten nukkumiseen soveltuva penkki, joten tuli parikertaan mieleen ehdottaa jotain hieman mukavampaa paikkaa. En viitsinyt herättää.

Äänestys

Yllättävää: Ehdokkaani pääsi valtuustoon. Pitänee nyt vähän seurata mitä hän siellä touhuaa. En muistanutkaan miten tylsiä kuntavaalivalvojaiset voivat olla. Spekulaatiota oli todella vähän. Plussaa annan sitä vastoin siitä, että Tarmo Ropponen sentään jaksoi olla yli-innostunut kun ennuste oli tarkentunut ääntenlaskennan edistyttyä peräti 2 prosenttiyksikköä.

En juuri nyt taida jaksa kirjoittaa kuntavaaleista tämän enempää…

Loisteputkilamppuvalaistuminen

Yritin tänään jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin yrittänyt. Testasin voisinko saada nyhdettyä itselleni aikaa aamuyöstä. Kesällä testasin pariinkiin otteeseen hieman samaa toisin päin. Valvoin yön ja luin. Kun minusta vihdoin tuli virallisesti ihmistieteilijä, pakkohan minun oli koettaa muuan ihmistietelijä klisettä: yötä-myöten-lukemista. Koska en ole valtiotieteilijä vaan huministi, tyydyin vain kahden yön mittaiseen kokeeseen. Välissä oli lepopäivä. Suosittelen samaa muillekin.

Savolaisen osakunnan funkkishuoneet sohvat tarjoavat antoisien lukuhetkien lisäksi mahdollisuuden pienimuotoiseen valaistumiseen. Omat pienet valaistumiskokemukset tapahtuivat aamuyöstä kolmen ja neljän välillä. Siihen aikaan silmät eivät millään meinanneet pysyä auki. Olin laittanut kännykkäni herättämään noin puolentunnin välein, ettei "hyvää" lukuaikaa valuisi kohtuuttomasti hukkaan.

Juuri kun olin vajonnut suloiseen tajuttomuteen kännykkä pakotti räväyttämään silmät auki. Ensimmäinen asia, mitä siihen aikaan sohvalla herätessään näkee, on katon suhteellisen kirkas loisteputkilamppu. Hetkeen ei tajua väsymyksen takia, missä oikein on. Kun samaan aikaan näkökentän täyttää liki sokaiseva loiste ja tajunnan herätyskellon tuottama addrenaliini piikki, kokemeus on lähinnä ekstaattinen. Kokemuksen voi toistaa kolmesta neljään kertaan yössä. Sen jälkeen ainakin minä olin niin väsynyt, etten enää jaksanut.

Kokemusten perusteella luettavan kirjan raskaus vaikuttaa käänteisesti valaistumisen laatuun. Itse sain parhaat fibat Douglas Kellnerin Mediakulttuurilla mutta Stuart Hallin Identiteetti oli minulle hieman liian raskaskasta.

Sivummenen mainiten: pääsin tentin johon luin Vinnillä läpi kunnialla. Siitä tuli 2+.

Palaan tähän päivään: Heräsin klo 4.00. Herätys ei ollut millään tapaa ekstaattinen kokemus. Olin vain jumalattoman väsynyt. Epäilen syyn olevan siinä, ettei minulla ole katossa kirkasta loisteputkilamppua. Yritin herätä sen verran, että saisin tehtyä jotain. Läpsin itseäni kevyesti poskille. Ei onnistunut. Nousin sängystä. Huijuin. Harkitsin hetken vakavasti päällä seisomista mutta tulin varsin pian siihen tulokseen, että se olisi hätävarjelun liioittelua.

Päätin kuitenkin ottaa hieman tavanomaista kovemmat keinot käyttöön. Katsoin aamupalaa syödessäni tv-uutiset ja aamupalan jälkeen A-talkin. A-talk oli kai sittenkin liikaa. Olisi kannattanut valita A-Studio, A-Piste tai Atlas, niissä on tyypillisesti enemmän unihiekat karkottavaa toimintaa. Muistan juuri ja juuri A-talkin aiheen: Turkin liittyminen EU:hun. Jossain vaiheessa taisin vajota takaisin suloiseen tajuttomuuteen. Luultavasti tehokkaampi keino herätä olisi ollut paeta kauas sängyn suloista.

Loppujen lopuksi myöhäistyin klo 8.15 alkavalta tunnilta (nukuin pommiin =) ja kirjoitin ne kaksi graduani käsittelvää spostia, jotka olin aikeissa kirjoittaa aamuyöstä, aamupäivällä (graduni ohjaajalle ja kandintyön tarkastajalle). Yritin käydä kuuntelemassa matemaattista logiikkaa, mutta en saanut ensimmäisestä tunnista juuri mitään irti. Olin liian väsynyt. Päätin jättää toisen tunnin väliin ja kirjoitin sen asemesta sähköpostiviestejä. Tekoälyn luennot pystyin yllättäen hereillä melkein kivutta. Aihe kiinnosti: toisella tunnilla puhuttiin pelien tekoälystä.

Menin tekoälyn luennon jälkeen capoeira-treeneihin. Koska treenit olivat suhteellisen kevyet, kävin niiden jälkeen tekemässä kevyen jalkasarjan salilla. En uskaltanut mennä kotiin treenien loppumisen jälkeen, vaan suuntasin Aleksandriaan kirjoittamaan rästiin jäänyttä referaattia. Sain kuin sainkin sen kirjoitettua. Päätin rustata tämän merkinnän ennen kuin oikoluen sen ja siirryn osakunnalle lukemaan lehden ja juomaan kahvia (tai teetä).

On tuntunut uskomattoman hyvältä tehdä yli 12 tuntista päivää - olkoonkin, etten ole koko ajan opiskellut ahkerasti. Viime aikoina on tullut lorvailtua vähän turhankin paljon.

Valitettavasti yli 12 tuntiset työpäivät eivät johda valaistumiseen vaan pidemmän päälle lähinnä harmaaseen olotilaan, jossa mikään ei jaksa kiinnostaa. Epäilen tosin, että siihenkin auttaisi tasaisin väliajoin nautittava loisteputki-valaistuminen.

***

Hmmm... kiintymykseni loisteputki-valaistukseen saattaa muodostua ongelmaksi. Mitä jos jossain vaiheessa loisteputki-valaistuminen ei enää riitä ja alan etsimään kovempaa tavaraa. Ehkä ensin testaan Helluntai-herätystä siitä tie johtaa auttamatta New Ageen tai johonkin muuhun vastaavaan kovaan kamaan. Miten käy vakaumuksellisen ateismini? Huonosti!

Ehkä minun pitäisi hakeutua hoitoon. Pelkään tosin, ettei minua oteta todesta: "hei tuota, minulla on pieni ongelma. Taidan olla koukussa loisteputki-valaistumiseen..." "No se on sellainen juttu, että kun valvoo ja lukee myöhään ja makaa sohvalla huoneessa, jossa on loisteputki suoraan pään päällä..." Ei toimi. Se siitä hoidosta.

Hullua hurskaammaksi

Tänään en ole tehnyt juuri yhtään mitään. Yritin lähteä luennolle ja mennä kuntosalille, en onnistunut. Sain sentään potkittua itseni lenkille illalla, mutta se on pieni lohtu.

Hullut päivät

Löysin tieni Osakunnalle aamulla hieman päälle kahdeksan. Tie kulki kaupan kautta ja Stockmannin ohi. Kävin ostamassa itselleni hieman aamupalaa – tylsää ja arkista.

Sitä vastoin Stockmannin ohitus ei ollut tylsä ja arkinen kokemus. Stockmannin joka ainoalla ovella oli suhteellisen pitkä jono. Olin kyllä kuullut, että Stockmannin Hulluilla päivillä on tungosta ja käsittämätön määrä kulutushysteriaa. Tämä oli jotain mitä en osannut odottaa. Mikä ihme saa ihmiset kokoontumaan Stockmannin ovien eteen kello 8.00 keskiviikko aamuna?

Kansakunnan henkinen terveyden tila on selvästikin heikompi kuin toivoin. Pitäisi varmaan alkaa puhumaan vakavissaan "monetadeterminismi" (etym. moneta ~ raha, determinare ~ asettaa rajat). Ihmiset eivät suinkaan mene Hulluille päiville, koska he haluavat sieltä jotain sellaista "jota tarvitsevat" tai "jota kuvittelevat tarvitsevansa". Raha ei ole enää vain väline, siitä on tullut syy. Ihmiset menevät Hulluille päiville, koska heillä on rahaa ja raha sanoo: "käytä minua mutta käytä harkiten ja hyvin". Hullut päivät on kanava, jonka kautta raha voi toteuttaa itseään.

Hullut päivät –ilmiötä ei voi selittää rationaalisen toimijan idean kautta. On ehdottoman epärationaalista jonottaa kello 8.00 Stockmannin oven edessä, jotta pääsee ryntäilemään mukamas tosi hyvien tarjousten perässä terveytensäkin uhalla. Tämän kaiken lisäksi Hullut päivät halventaa ihmisarvoa. Kuulutuksen "nyt alusvaate osastolla supertarjous: Kolme paria Aunimaattom sukkia vain 2,99e. Tarjous voimassa vain seuraavan 15 minuutin ajan", funktio on likipitäen sama kuin karjanajossa käytettävän piiskan. Sen avulla aivotonta ihmismassaa juoksutetaan paikasta A paikkaan B. Ainoastaan logiikka on asteen verran kierompi ja ilkeämpi.

Sen asemesta että ihmismassaa ohjailtaisiin rehdisti tervehenkisellä ruumiillisella kurituksella, Stockmann käyttää hyväkseen syyllistämistä, vihjailua, ehdollistamista ja ihmisten luontaista heikkoutta. Supertarjous tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "jos et osta tuotetta tähän hintaan olet typerä tai tuhlari". Suomalaisessa kulttuurissa ei sovi olla typerä eikä tuhlari. Vaikka varat riittäisivätkin ihmisarvoiseen kuluttamiseen, sosiaalinen paine ajaa Hullujen päivien kaltaiseen karjanajoon.

Harkitsen nyt vakavasti sitä, että menen jonain päivänä tarkkailemaan ihmisten käyttäytymistä ihan paikan päälle.

Roolipeli itse tuntemuksen ja oppimisen välineenä

Menin lupaamaan muuan kaverilleni, että tutustun Elämäntapaliiton valistustarkoituksiin tarkoitettuun roolipeliin ja kommentoin sitä. Luin tänään Vinnillä ensimmäisen kahdesta oppaasta, mitä minun pitäisi kommentoida. Olin suunnitellut tekeväni jotain aivan muuta. Olin ihan oikeasti aikeissa mennä Saksan tunnille, mutta kun kello tuli kymmenen ja lähtö häämötti, Vinnin juuri korjatut Funkkis-kalusteet tuntuivat verrattain paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin Päärakennuksen vanhanpuolen kolkko luokkahuone, kovat penkit ja helvetin tylsä lakisaksa. Vaikka EU jonkin verran kiinnostaakin, en silti jaksa innostua pänttäämään mitähän jonkin direktiivi oikeastaan sanookaan, en etenkään saksaksi.

Palatakseni aiheeseen: Jotakin materiaalin tasosta kertoo johdanto luvusta löytyvä (puolitahattomasti) hulvaton väite: "Elämäntapaliitossa on kehitetty oppimismenetelmä, roolipeli". Tuon luettuani, tiesin työntäneeni käteni syvälle - jätänpä sanomatta minne.

Ensinäkin "roolitarina" olisi menetelmälle parempi nimi. Roolitarinanakin menetelmä on naiivi ja kehittymätön eikä tekstin tasossakaan ole paljoa kehuttavaa. Päällimmäisin ajatus tällä hetkellä on, että Elämäntapaliiton roolipeli vaatii vielä todella paljon työtä, jos siitä aikoo saada oikeasti hyvän.

Toiseksi tämä "roolipeli" toimisi paremmin, jos sen perustana olisi improvisaatio, teatteri, larppaaminen, pöytäroolipelaaminen tai melkein mikä tahansa muu käytännönläheisempi ala kuin sosiaalipsykologia tai kasvatustiede.

Onhan se tietysti hienoa, että tieteellisesti teoriasta yritetään tällä tavalla kehittää käytännön sovellutus, mutta tällä kertaa toteutus on aivan liian abstrakti ja etäällä "oppilaan" elämysmaailmasta.

Saatan hyvinkin kommentoida Elämäntapaliiton roolipeliä enemmänkin täällä kunhan saan luettua myös toisen oppaan. Toivon ja odotan, että se on edes asteen verran parempi ja järkevämpi kuin tänään lukemani.

A Text Entitled "The Lovely Schizophrenia"

This time I write in English. I was in a course called "Writing in English for Career Purposes ". My last work for this course was "personal statement". Personal statement should be something only you can write.

My personal statement was (and is =) entitled "The Lovely Schizophrenia". Actually, I have written something about it in this web log earlier.

Anyway, here you have the uncorrected version. If the lecturer makes a lot of corrections, I will send the corrected version also to here.

The Lovely Schizophrenia

I have been considering changing my e-mail signature. To be accurate, I am going to change the quotation in it. Definitely, this is not a significant thing. Most people don't even notice the signature.

The quotation in the signature is right now: "[O]rgin of the evil is just the fact that each man pursues his own fragmentary notion of the good." (David Bohm, Fragmentation and Wholeness, 1976)

It's a pity that nihilism has been typically badly misunderstood. The quotation above is a good example of how it should be seen. I still like the quotation. Anyhow it doesn't reflect of what I have been thinking of recently. It is also a bit too close to Nietzsche and to his advice to be beyond good and evil.

I have not yet found a perfect new quotation. This is quite close to what I am searching for but not close enough: "[T]here is 'I' who is looking and 'I' at whom the looking is done - 'I' who is subject and 'I' who is object." (David Bohm, Thought as a System, 1994)

The quotation above is just a proposition for 'the lovely schizophrenia'. I would want to find a hymn to that. It is too bad that schizophrenia has been associated only to a serious mental illness. It has, therefore, conveyed a conception of stable and unchangeable 'I' and 'me'.

Too many people are afraid of changing into someone else and of being unstable. They do almost anything, I suppose, for they would not need to say, "I am schizophrenic". If I said, "I'm a schizophrenic in a lovely way – not insane, you know", they would not understand a word. Most people prefer to take roles instead of being openly schizophrenic. It seem to be better to be a fragmentary, compartmentalized and burned out person than to be called a madman.

The role is just a mask usually contradicting the true self. It is an escape from situations one is unable to face as oneself. The several identities do not seem to be any solution to this either. They are not a solution because of the identity is such an ambiguous concept. At the same time it is saying "you are part of something because of me" and "you are apart from something because of me".

For example the concept of 'identity' says to me: "You are a Finn but you are not a Finn. You are an individual. There is no one like you. Still you are a part of the meaningless set of people called Finns. You have been constructed by 'community' and 'environment' – not by yourself."

After all those serious contradictions the identity has created we still think that it is a good thing – one of the best.

Right now, I'm trying to find a better concept for describing 'I' than 'identity'. The one of most promising concepts is 'the lovely schizophrenia'. Actually, it is not a new phenomenon, not even a new idea. It had been described in various ways, for instance the flow-effect in psychology, the readjustment in sosial sciences, the inspiration in arts, and the enlightment in religions. All those are aspects of the lovely schizophrenia.

The lovely schizopherenia is, essentially, a state of being something special and unique in every single situation and for every separate existing being. Normally we try to be what we know we are. The problem is that we are not a set of facts but something beyond them. The lovely schizopherenia is, certainly, something beyond the knowlegde and facts but identity is not.

Unfortunately, I have an identity. At least I can always dream of the lovely schizophenia. The dream will relieve me of a decayed piece of the idententity.

---

I would appreciate, if you commented the text and my English. I know that I had a lot of to do with my linguistic skills... You can send comments via e-mail to the address ari-pekka.lappi (at) helsinki.fi. (Or write them to my guest book, if you like to.)

To be honest, I really don't expect to have any comments or critics. Furthermore, I'm not quite sure whether anyone read this.

Poimintoja viimeisimmiltä päiviltä

Siitä kun edellisen kerran kerroin jotain omasta elämästäni, on jo tovi aikaa. Korjaan nyt hieman tilannetta.

Tulipahan törkeän pitkä päiväkirjamerkintä. En jaksa oikolukea. Toivottavasti harrastatte, typerille kirotusvirheille naureskelu. Nyt siihen on erinomainen tilaisuus.

Indea-elokuvia

Viime viikon maanantaina (4.10.) järjestin indie-elokuva illan. Katsoimme noin viisi tuntia suomalaisia halvalla tehtyjä indie elokuvia. Kalleimman elokuvan budjetti taisi olla peräti 300 euroa. Siitäkin suuri osa oli mennyt filmeihin.

Illan menu oli pääpiireteissään seuraavanlainen:

• Älä koskaan sano “ei koskaan” - Ravut, ne tulevat öisin (n. 10 min)

  Kino Pyllyä parhaimmillaan.

  On vaikea uskoa, ettei elokuvalla ole minkään asteista käsikirjoitusta. Juoni on loogisempi ja dialogi on tasokkaampaa kuin esimerkiksi miljoona elokuvassa “Mortal Combat 3 – Conquest”, josta on vaikea keksi mitään hyvää sanottavaa. Katsoin elokuvan eilen.

  Palatakseni elokuvan tuottaneeseen Kino Pyllyyn: Pätkä on parodia elokuvasta “Älä koskaan sano ei koskaan - Hirviöt, ne tulevat öisin”, jota valitettavasti en ole nähnyt. Elokuvan ohjaajan esitteli esitteli esikuvaansa, kertomalla että leffassa ei ole ainuttakaan yökohtausta ja hirviöitäkin on vain yksi vaikka nimi antaa ymmärtää jotain aivan muuta. Kino Pyllyn elokuva on tässä suhteessa vakaamalla pohjalla. Elokuvassa on sekä yökohtauksia, että useita rapuja.

  Suosittelen kaikille lämpimästi Kino Pyllyn muutakin tuotantoa, jos vain saatte sellaista käsiinne. Se on luokattomuudessaan laatutavaraa, joka sopii erityisesti luokattomaan lukioon “luokattomuutensa” puolesta sekä Kokoomus-puolueen jäsenille syvällisen, filosofis-eettisen otteensa ansiosta.

• Vihreä uhka (11 min 6 s)

  Vihreä uhka on Insane Bastardsin tuottama syvällinen splätter-analyysi luonnon ja ihmisen suhteesta. Elokuvassa napitusten ovat ilkeät metsurit ja mustaan nahkaan pukeutuva teollisuuden suojelijat sekä luonnonsuojelijat ja metsänhenki.

  Elokuva on ladattavissa osoitteesta http://www.insanebastards.com/

• LeGorSika (4 min 25 s)

  Laadukas lego(tm)-animaatioon, jossa Lego(tm)-sankarin anoppi kidnapataan. Pelastusretki vie Gorsikaan, jossa sankari ajautuu välien selvittelyyn mafian kanssa.

  Juoni on enintään semijärjevä. Onneksi se ei ole pääasia vaan legot. Itse vaikutuin eniten siitä, että legoilla on todellakin mahdollista animoida aaltoileva veden pinta.

  Elokuva löytyy internetissä osoitteesta http://www.pixoff.com

• Tight Club (11 min 55 s)

  "Hauska" parodia Fight Clubista.

  Tappelu on korvattu joogalla, vandalismi säästämiselle ja hyväntekeväisyydellä...

  Rehellisesti sanoen: elokuva ei ole niin huono, että se olisi hauska, eikä niin hyvä, että se olisi siksi katsomisen arvoinen. Se jää sille harmaalle alueelle, joka yksinkertaisesti vain mykistää ja pistää miettimään "miksi helvetissä minä katson tätä".

  Elokuva löytyy internetissä osoitteesta http://www.pixoff.com

• Hyppy (3 min 11 s)

  Oikeasti laadukas lyhyt elokuva. Ihmiskunnan Ainoan Toivon tuottama Hyppy on saanut 1. palkinto Visions of light -festivaaleilla 2000 ja 2. palkinto Sivuikkuna-festivaaleilla 2001 - eikä ihme. Verkkosivuilla elokuvaa kuvaillaan: "Hyppy on pieni kertomus pojasta, joka haluaa hurmata unelmiensa tytön uhkarohkealla hypyllä. Hän saa lopulta ansaitsemansa huomion, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi."

  Elokuva on ladattavissa osoitteesta: http://www.mystinenportaali.com/iat/hyppy.html

• Päivä kolmanteen (1h 16 min)

  Päivä kolmanteen on Prospect Miran tuottama suhteellisen pitkä lyhyt elokuva. Elokuva koostuu pienistä tarinoista, jotka loppua kohden nivoutuvat yhteen. Käsikirjoitus toimii. Näyttelijä suoritukset ovat heikoimillaankin kohtuullisia – ja parhaimillaan loistava. Ainoastaan elokuvan äänen laatu jäi harmittamaan.

  Elokuva on oivallinen sekoitus Magnoliaa ja Big Fishiä. En tiedä missä määrin käsikirjoittaja(t?) ovat tietoisesti sekoittaneet em. elokuvia. Missään vaiheessa elokuvaa ei selviä, missä määrin pienet tarinat, joita sen sisällä kerrotaan ovat tosia, missä määrin liitoittelua tai valhetta. Oikeastaan asia ei ole edes järin olennainen (vrt. Big Fish). Magnolian tavoin elokuvan pienet aluksi irallisilta tuntuvat tarinat muodostavat lopulta yhtenäisen kokonaisuuden. Yhtään osaa tarinasta ei voi jättää pois poistamatta jotain olennaista myös kokonaisuudesta. Sellaisenaan realistisesti tulkittuna elokuvan juoni on jokseenkin yhdentekevä, kaksi kavarusta kävelevät juoteliaina kaupungilla, keskusteleva ja kertovat toisilleen tarinoita. Elokuvan syvällisyys perustuu sen arkipäiväisyyten ja yllättävyyteen.

  Toivottavasti Prospect Mira pääsee joskus tekemään elokuvia hieman suuremmalla budjetilla, ihan ajan kanssa. Päivä kolmanteen on mykistävän hyvä aloitus.

• Splattenstein 2000 (44 min 31 s)

  Splattenstein 1:ssä "hullu tiedemies Kreivi Splattenstein luo täydellistä naista keräämällä paloja elävistä hehkeistä kauniimman sukupuolen edustajista". Elokuvan verkkosivujen mukaan "ensimmäinen juoni-idea oli, että Splattenstein on kehittänyt aikakoneen, jolla matkaa halki historian samalla tallentaen kasvonsa historiankirjoihin. Tarkoituksena oli mm. kuvata kohtaus, jossa Kreivi surmaa itse Viiltäjä Jackin, mutta kuvauspaikkojen valinnat, puvustaminen ja aikataulutus vaikutti liian työläältä toteuttaa töiden ja/tai koulujen ohella. Juonta piti siis hieman hmm... yksinkertaistaa. Lopputulos on siis varsin ykkösosan kaltainen ainakin perusjuonen osalta; täydellinen nainen korvattiin aikakoneella ja tunkeilevat poliisit sähkölaitoksen erikoismiehillä."

  Splätteri -genressä elokuva oli periaatteessa kelpo tavaraa. Se oli juuri niin käsittämättöntä roskaa, kuin sen pitikin olla. Valitettavasti se ei tästä huolimatta toimi. Kun lopputeksti lopulta ilmestyvät ruutuun olo on lähinnä huojentunut: “vihdoinkin se loppui”. Kun elokuvasta oli kulunut ensimäiset 315 sekuntia vaivasi minua jo hienoinen ajatus “kauanko tätä roskaa pitää vielä jaksaa katsoa”.

  Elokuva sekä lisää tietoa siitä osoitteesta: http://sarastus.net/s2k/.

  Elokuvan kanssa oli pienoisia ongelmia, kun sitä katsottiin Vinnillä. Kuva tökki pahasti.

• Star Wrek osat I, II, III

  Emme ennättäneet katsomaan enempää kuin ensimmäiset kolme osaa

  Kerrottakaan lyesti, että Star Wrek lähti alunperin parodioimaan paitsi Star Trekiä myös Star Controll -tietokonepeliä. Sittemmin parodioitavaa on löytynyt muustakin sci-fistä. Karu tietokoneanimaatio on muuttunut varsin laadukkaan näköiseksi filmi-elokuvaksi

  Sarja löytyy kotikoneelle ladattavassa muodossa osoitteesta: http://www.starwreck.com/oldies/index_f.php. osoitteesta löytyy myös runsaasti tietoa sarjasta.

Tapahtumaan otti osaa lähes 30 ihmistä. Lopussa paikalla oli 3 (itseni lisäksi). Kato oli melkoinen, kuten odottaa saattoi.

Osakunnan hyviin huonoihin elokuviin erikoistunut kerho Vilminkippeet päätti, että olen kelvollinen jäseneksi näyttöjeni perusteella vaikkea en osaakaan kirjoittaa jäsenhakemusta. Otin jäsenyyden vastaan. Tämän elokuva illan lisäksi olin osoittannut omaavani erinomaisen hyvän makua mitä tulee huonoihin elokuviin keräämällä ja näyttämällä osakunnalla Savon kuntien kuntaesittely videoita. (Kaiken kaikkiaan sain kerättyä niitä kuusitoista viidestätoista eri kunnasta.)

Pyryn tuparit

Lauantaina oli Pyryn tuparit.

[Olen poistanut tästä kohtaa tekstiä, koska muuan henkilö koki sen kiusalliseksi - joskin hyvällä tapaa.]

Eilen

Pidin seminaari esitelmäni David Bohmin merkityksen teoriasta.

Opponentti piti. Hän oli useimmista asioista samaa mieltä. Palaute oli muutenkin kannustavaa. Tekstini kuulemma tiivistyi tiivistymistään loppua kohden. Alussa teksti oli jokseenkin helppo lukuista ja selkeää, loppussa yhdä useamman kohdan joutui lukemaan moneen kertaan, jotta sen ymmärsi.

Teksti oli myös professori Andre Mauryn mieleen - jopa niin paljon, että käymme sitä läpi myös ensiviikolla. Yksi seminaarin osallistujista oli peruuttanut ja Maury ei halunnut jättää kokoontumis kertaa väliin. Looginen ratkaisu on tietysti käydä tekstiäni läpi myös ensiviikolla.

En olisi pistänyt pahaksi vaikka tekstiäni olisikin käyty vain yhden kokoontumis kerran verran läpi, niin kuin muitakin tekstejä. Näin käy joskus elämässä.

Yleisesti ottaen seminaari sujui osaltani oikein mallikkaasti. Sekoilin vain hieman vastauksissani. En malttanut aina vastata kysymykseen vaan eksyin aiheesta. Huono tapa, yritän parantua.

Olotila: Pohjoisessa pilvistyvää, etelässä puolipilvistä, maan keksiosassa selkeää

Olotila on rento, vapautunut, väsynyt ja vain hieman sekava. Sain palautettua seminaarityöni. Siitä tuli loppujen lopuksi aika hyvä, vaikka ensimmäinen versio oli - roskaa. Tuulin korjauksista ja kommenteista oli suuri hyöty. Tässä tosin kävi vähän niinkuin kissalle vaatteita tehneelle hiirelle: ei tullut helppolukuista, esitelmämäistä, kevyesti lähdeviitteistettyä tekstiä, josta on helppo keskustella (niitä näitä), vaan jotain aivan muuta (=raskain tieteellinen, mitä olen ikinä kirjoittanut).

Ylitse kaiken muun kaksi kappaletta nousi suosikeikseni:

"Bohmin argumenttia voisi luonnehtia seuraavan esimerkin avulla. Siinä vaiheessa kun tulemme kutsuneeksi ensimmäistä kertaa tasaista noin metrin korkuista pintaa "pöydäksi" todellisuus muuttuu. Välittömästä nimenantamisen hetkellä ainoa muutos on se, että havaitsemme tasossa hienorakenteisemman järjestyksen. Pöydän merkitsevyys meille vaihtuu sen funktio myötä. Todellisuus muuttuu ennen kaikkea, koska uuden merkityksen syntymisen jälkeen toimimme todellisuudessa toisella tavalla. Emme vain näe pintaa toisin. Alamme myös käyttää, muokata ja arvioida sitä juuri pöytänä. Kun lopulta huomamme, ettei pöytä aja enää tarkoitustaan, siitä tulee tarpeeton – mitä luultavammin "jätettä". Paluuta alkutilaan, jossa pöytä oli vain "noin metrinkorkuinen tasainen pinta", ei ole. Vastaavalla tavalla se, kun ensimmäisen kerran nimesimme luolan "kodiksi", saattoi hyvinkin olla alkusysäys kehitykselle, joka on johtanut pilvenpiirtäjiin."

"Soma-merkitsevyys on siis prosessi, jossa materia kietoutumisen ja avautumisen prosessien kautta muuntuu entistä monimuotoisemmaksi ja syvemmäksi järjestykseksi. Prosessin aikana sekä soma [=fysikaalinen] että merkitys muuttuvat. Vastaavasti merkki-somaattisen prosessina aikana abstrakti merkitys saa kietoutumisen ja avautumisen prosessien kautta yhä fysikaalisemman ilmentymän. Jälleen, kun merkitsevyys muuttuu, myös soma muuttuu."

Huomaan, että toisessa on pari pientä virhettä. Laittanen seminaarini verkkoo jos opponentti ei täysin murskaa sitä.

Liian lähellä

Juuri nyt olen liian lähellä itseäni, mutta minkäs teet. Haluaisin asettua hetkeksi tarkkailemaan ulkopäin elämääni, mutta syytä tai toisesta se ei onnistu. Tai no yritetään:

"Tämä kävelee aamulla bussipysäkille ja istuu kyydissä Varsapuiston pysäkille. Sitten tämä hyppää pois bussista ja kävelee englannin tunnille. Englannin tunnilla tämä on vähällä nukahtaa. Sen jälkeen tämä menee Kumpulaan vastailemaan sposteihin, käy syömässä ja menee Tekoälyn luennolle. Luennolla tälle tapahtuu taas se kummallisuus, että ensimmäisellä tunnilla nukuttaa niin maan perkeleesti ja toisella tunnilla on tosi skarppi olo. Sitten tämä menee kuntosalille, mutta on niin väsynyt, ettei oikein jaksa treenata kunnolla. Lopulta tämä rahautuu kotiin, syö vähän ja kiroilee, kun pitäisi alkaa tehdä turhapäiväistä esitelmää puheviestinnän kurssille."

Arvon lukija!

Jos kuvittelit, että pääsin edes hieman itsestäni etäämmälle, niin erehdyt. Sanat valehtelevat. Ja yllä oleva kappale kuulostaa tylsältä ja tyhjänpäiväiseltä. Tarkemmin asiaa ajatelle, syy saattaa olla se, että se on tylsä ja tyhjänpäiväinen.

Tällä hetkellä minua mietityttää, mikähän mahtaisi olla sopiva 100%-teekkariyhteensopiva tapa ilmaista se, että on liian lähellä itseään. En tiedä, mistä moinen ajatus nousi mieleeni. Ajattelenko, ettei teekkarille uppoa tämän kaltainen hieman poeettisempi tapa ilmaista itseä? Jos ajattelen, niin täytyy tunnustaa, että vähän hävettää. Minä, mukamas suhteellisen ennakkoluuloton ihminen, osoitan (perin teekkarimaisella (!) tavalla) ennakkoluuloisuutta teekkareita kohtaan.

Puolittaisia aforismeja

1. Opiskelua, työtä, taiteen tekemistä ja seksiä yhdistää yllättävän moni asia: Ne voivat olla suorittamista tai rakastamista, itsen uudistamista tai unohtamista, toteuttamista tai luovuuden tappamista, peruste itseinhoon taiitsekunnioitukseen ja niin edelleen. Kaikissa tapauksissa keskeinen määre hyvän ja huonon välillä on, kuinka paljon jaksaisi haluta niitä elleimitään pakkoa tai painetta olisi. (Pseudoviisastelua.)

2. Odottamiseen käytetty aika on rakkautta - mutta vain niin kauan kuin kyse on todella odottamista eikä tylsistyneestä ei-olemisesta. (Olipa sokerinen. En ota tavaksi, paitsi ehkä jossain seurassa.)

3. Määritelmä jättää aina avoimeksi kysymyksen siitä, onko määritelmä osa merkityksen kontekstia vai sen merkityssisältöä. (Tuo oli väite, ei aforismi.)

Esitelmä

Kaipa minun pitäisi siirtyä vähitellen siihen esitelmään. Teemanahan siis on "valta ja vuorovaikutus". Rajasimme sitä parini, Elli Kulmalan kanssa, tahattomaan ja tiedostamattomaan valtaan arkivuorovaikutuksessa.

Esitelmä koostuu kolmesta osasta:

1. Tahaton valta mediassa
2. Sukupuolittunut kieli
3. Statukset ja kuinka ne näkyvät arkipuheessa.

Aloitan kohdasta 1. Se kuuluu täysin vastuualueeseeni.

Seuraava uutinen on (tältä päivältä) Hesarin verkkosivuilta muutama sana on muutettu toiseksi ja lauserakenteita on muokattu:

"Teollisuusmaiden järjestö OECD uhkaa tuoreessa maaraportissaan Suomea pitkän hitaan kasvun jakson varjolla. Menon maassa on muututtava. Järjestö vaatii enemmän mahdollisuuksia yritysjohdon suopealle mielivallalle työmarkkinoilta, pääoman esteiden poistamista ja tarkkaa julkista taloudenpitoa.

Nykymenolla OECD arvioi Suomen bruttokansantuotteen kasvavan vuosina 2005–2010 enää 1,3 prosentin vauhtia, kun sama lukema oli 4,4 prosenttia vuosina 1995–2000. Suurimmat uhat tulevat työttömyydestä, ikääntymisestä ja it-alan tuottavuuden vähenemisestä.

OECD suosittaa Suomelle kasvun kiihdyttämistä muun muassa työntekijän oikeuksia polkevilla palkkaratkaisuilla ja tarkemmalla puuttumisella kilpailun rajoittamiseen. Kartellit ja muut pienen suljetun talouden lieve-ilmiöt on poistettava.

Ikääntyminen ja työllisyyskehitys edellyttävät entistä suurempaa määrää köyhiä: toisaalta on tehtävä entistä kovempia eläkeratkaisuja ja toisaalta esimerkiksi työttömyysturvan vähentämistä työttömyyden pitkittyessä."

Kuinka monen mielestä uutinen muuttui neutraalin raportoinnin kuuloisesta tekstistä kantaaottavaksi, vääristeleväksi tai muuten sellaiseksi, että teksti pyrkii vaikuttamaan lukijaan?

Asia sisältö pysyy suunnilleen samana. Siitä huolimatta ilmaus " OECD suosittaa Suomelle kasvun kiihdyttämistä muun muassa työntekijän oikeuksia polkevilla palkkaratkaisuilla" tuntuu vallankäytöltä mutta "OECD suosittaa Suomelle kasvun kiihdyttämistä muun muassa maltillisilla palkkaratkaisuilla" ei tunnu.

Tästä pitäisi jatkaa... tylsää.

Antikliimaksi

Lopeta lukeminen tähän, ellet ole varma, että haluat jatkaa.

Oikeasti.

Tämä on todellakin antikliimaksi.

Ihan, miten haluat.

Eilen illalla ma… sori, en pysty sanomaan tätä. Täysin mautonta - ja antikliimaksi. ;-)

Helvetin konteksti, merkityssisältö ja epämääräisyys

Kirjoitan nyt tänne, kun olen seminaarini kanssa nyt pahasti jumissa. Tarvitse selvästi jotain muuta ajateltavaa hetkeksi. Luultavasti ongelma on tosi simppeli, mutta en millään meinaa keksiä ratkaisua.

Helvetin konteksti ja merkityssisältö - turha teidän on enää yrittää salata suhdettanne! Kertokaa vain suoraan, millaista seksiä harrastatte. Kumpi alistaa, vai oletteko tasa-arvoisia? Kumpi tekee aloitteen? Vai masturboitteko kenties toisianne ihaillen huoneen eri nurkissa?

Ajatukseni ovat vähintään yhtä sekaisin kuin konteksti ja merkityssisältö seminaarityössäni. En minä ole tottunut siihen, että ajatuksen ovat tässä määrin monimerkityksellisiä ja epäselviä (ambiguous). Ennen kaikkea en ole tottunut siihen, että ajatuksen epäselvyys voisi olla jotain hyvää. En minä ole tottunut siihen että filosofia voi olla näin vaikeaa.

Kuitenkin ehdottomasti raivostuttavinta tässä on, etten meinaa saada ajatteluuni mitään etäisyyttä. Se on liimautunut minuun kiinni. Eilisöinen monituntinen puhelu antoi edes vähän etäisyyttä filosofi-minään - onneksi minun ei tarvitse maksaa sitä. Nyt olisi tarvetta samanlaiselle, mutta en taida vielä tohtia soittaa...

Yllättäviä havaintoja minästä

1. Viimepäivien yllättävin havainto on, että ymmärrän ihmisistä enemmän kuin kuvittelinkaan ja että osaan lohduttaa ja auttaa heitä. Tänään muuan vanha ystävä soitti minulle, koska oli masentunut. Juttelin melkein 40 minuuttia puhelimessa hänen kanssaan ja taisin onnistua piristämään häntä.

Helvetti teidän kanssa, vanhat ystävät: viette minulta viimesenkin toivon siitä, että olisin tunneköyhä sosiopaatti. Siihen minä perustin koko maailmankuvani vuosina 1992-1997. Toisaalta väliäkö tuolla, rakastumiseni ovat tainneet jo viedä pohjan tunneköyhyydestä – erityisesti tämä viimeisin.

2. Annan itsestäni kuulemma kokonaisen, yhtenevän ja järkähtämättömän kuvan. Jo kaksi ihmistä on todennut suoraan, että annan sen vaikutelman, että olisin miettinyt kaikki asiat loppuun asti

Vähän mitä voin tehdä, on korjata väärin käsitys: Näin ei suinkaan ole.

Vaikka väitän kuinka, etten tiedä mitä olen, kuka olen ja miksi olen, näyttäisi siltä, etten vakuuta. Vaikka olen eksynyt, en ilmeisesti näytä siltä. (Vai ovatko kaikki muka vähintään yhtä eksyneitä kuin minä?)

Lupaan syvästi ja pyhästi itselleni, että alan lukea (entistä enemmän) Satrea, Sadea, Kierkegaardia ja Seitsemän päivää -lehteä löytääkseni jälleen maailmassa olemisen perimmäisen eksyneisyyden, synkeyden ja pirstaleisuuden. Onhan se nyt melkoinen häpeä, että olen onnistunut kehittämään hienon mielenfilosofisen teorian, jossa korostetaan minän kyseenalaista ja olemassa olon pirstaleisuutta, ja jonka jo oma ulkoinen olemukseni on falsifioi. Minä en suostu olemaan vasta-argumentti omalle teorialleni!

3. Tätä päiväkirjaa jopa lukee joku - todistetusti. En anna sen haitata. Kirjoitan edelleen ensisijaisesti itselleni ja itseäni varten, juuri niin usein ja niin sekavasti kuin koen tarpeelliseksi. Olen aika vakuutunut, että tämä päiväkirjamerkintä on erinomainen esimerkki tekstistä, josta on mahdoton löytää mitään yhtenäistä punaista lankaa tai pointtia. Syy tähän on se, ettei sellaista ole.

4. Olen entistä valmiimpi olemaan julkinen, jakamaan minäni muiden kanssa ja kertomaan, kuka olen. Samalla olen joutunut huomaamaan, kuinka vaikeaa se on. Rakkaani sanoo, että minussa on filosofi, esteetikko ja Ari. Hän sanoo inhoavansa filosofia ja esteetikkoa. Minä taas koen oloni turvalliseksi silloin, kun olen esteetikko tai filosofi. Olen turvassa järjen ja kauneuden takana. Hänestä tuntuu, että esteetikko ja filosofi halveksii häntä. Olen yrittänyt vakuuttaa, ette kyllä he arvostava häntä - huonolla menestyksellä.

Kutsun tilaani suloiseksi skitsofreniaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kokisin oikeasi olevani monta. Hyväksyn jaon filosofiin, esteetikkoon ja Ariin vain siksi, että rakkaani ehdotti sitä. Suosittelen samaa kaikille muillekin. Kokemus on todella vapauttava ja avartava. Käsitteellistän kokemuksen päiväkirjassani, jos ja kun löydän oikeat merkitykset.

Olen tämän kokemuksen innottamana harkinnut perustavani "Suloinen Skitsofrenia OY" -nimisen konsulttitoimiston, jossa opastan ihmisiä suloisen skitsofrenian ruusuiselle polulle. Suostuisikohan hän yhtiökumppanikseni...? =)

5. Älyllinen rehellisyys on paljastunut suuremmaksi haasteeksi kuin osasin arvatakaan. Etenkin rakastamiseen sisältyy paljon sellaista, jolla ei ole totuusarvoa. Miten voin olla sellaisten asioiden suhteen rehellinen - älyllisyydestä puhumattakaan. Sivumennen mainiten: Tähän mennessä olen välttynyt pohtimasta, miten voin olla älyllisesti rehellinen ja samalla väittää, että totuus on kuollut. Pelottaa, että joudun vielä pikapuoleen kohtamaan kyseisen kysymyksen.