Kuin sateenkaari / vailla syytä / kuin elämä / vailla tarkoitusta / - vain erilaisia / heijastuksia? Toisen tarkoitus / on haave / toisen syy / haaveen kahle / - vai pitikö / sen olla toisin?
Näemmän kyllästyn tasaiseen tahtiin blogeihini. Tällä hetkellä olen varsin kyllästynyt tähän blogiin. Ihan liian raskas. Ihan liian pitkä. Jne.
Päätin nyt kuitenkin olla pistämättä tätä blogia pakettiin. Laitoin vain pystyyn rinnalle toisen hieman kevyemmällä asenteella: http://ilmirajoilla.blogspot.com/.
Hyvä tapa jatkaa blogin rustaamista muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen on kommentoida vanhaa ja liki puhki pureskeltua aihetta: Smash Asem -mielenosoitus, poliisin ennaltaehkäisevä toiminta ja ministeri Rajamäen näkemykset. Tosin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten ole seurannut, mitä aiheesta on kirjoiteltu.
Raivostuttavan mustavalkoinen aihe. Pääasialliset kannat kai ovat että, poliisin toiminta oli liioiteltua ja että poliisin tehtävä on ehkäistä levottomuuksien syntyminen mieluummin enemmin kuin myöhemmin - ikään kuin tilanne olisi noin yksinkertainen ja suoraviivainen.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että poliisin toiminta oli liioiteltua ja että poliisin yksi tehtävä on taltuttaa mellakat ennen kuin ne ovat leimahtaneet täyteen liekkiin. Poliisin toiminta oli liioiteltu täsmälleen samasta syystä kuin Jenkkien ennakoivan iskun strategia on liioittelua – tai sanotaan enemminkin ideologisesti mädäntynyttä politiikkaa.
Ennakoivan iskun mädänneisyys piilee sen logiikassa: ainoa tapa estää levottomuuksien syntyminen on väkivalta niitä toisia vastaan. Ennakoivan iskun strategia edellyttää vihollisen, jonka kanssa ei ole mahdollista eikä edes mielekästä keskustella. Lopputulos on systeemi, jossa raja vainoharhaisuuden ja ongelmiin ennalta reagoimisen välillä hämärtyy lopullisesti. Tarkasti ottaenhan ongelmiin ei tällöin pyritä reagoimaan millään tavalla - ne pyritään tuhoamaan ennen kuin reagtiolle on tarvetta.
Tähän asti sananvapauden yksi peruspilari on ollut se, että uhoa ei vielä tulkita todelliseksi uhaksi. Näinköhän se on romuttumassa terrorismin ja rikollisuuden vastaisen sodan nimissä ja korjautumassa kontrolliyhteiskunnan teesillä "uho on aina uhka yleistä järjestystä vastaan".
En väitä, että kontrolliyhteiskunta olisi yksiselitteisesti huono asia. En kuitenkaan osaa innostua siitä yhtä paljon kuin esimerkiksi ministeri Rajamäki tämän päivän (17.9.2006) Hesarissa:
"[Lontoossa pidetty epävirallinen kokous] totesi, että EU:n tulisi erityisesti ehkäistä unionin omien kansalaisten radikalisoitumista ja värväystä terroristiryhmien jäseniksi. Se tarkoittaa, että on lisättävä internetin seurantaa ja haettava tapoja puuttua toimintaan, jonka tavoitteena on lietsoa vihaa ja suunnitella joukkomurhia."
Toivottavasti Rajamäki puhui tässä vain ja ainoastaan terrorismin torjunnasta – siihen konteksti viittasi. En osaa sanoa miksi, mutta minulla tuli tuota lukiessa mieleen, haluaisiko Rajamäki luokitella kansalaisaktivistit ja anarkistit terroristeiksi, joiden kanssa ollaan jo sodassa.
Sivumennen mainiten en usko, että missään on merkittävissä määrin toimintaa, jonka tavoiteena on lietsoa vihaa. Sitä vastoin toimintaa, jossa vihan lietsominen on keino kohti huonosti argumentoituja ja häilyviä päämääriä, on vaikka kuinka. Ministeri Rajamäen puolustelema poliisin toiminta Smash Asem -mielenosoituksen alkumetreillä kuuluu valitettavasti tähän kategoriaan. Ainakaan se ei lisännyt anarkistien ja aktivistien luottamusta ja kunnioitusta systeemiä kohtaan, vaan systeemistä tuli monien aktivistien silmissä asteen verran suurempi vihollinen. Täysin laillista ja suotavaa vihanlietsontaa?
On se hienoa, että tv-uutiset ovat tulleet aimo annoksen cityihmistä vastaan mitä tulee kesän tunnistamiseen.
Ennen muinoin opetettiin että kesän saapumisen tunnistaa lintujen liverryksestä ja puiden lehdistä. Nyt Ylen tv-uutiset ystävällisesti kertoivat, että kesä on tullut, sillä Aurajoen pientareella ja Espan puistossa loikoo auringonpalvojia ja – mikä tärkeintä – kaupat saavat olla sunnuntaisin auki aina elokuun loppuun.
Tosi näppärää, kun ei tarvitse herkistää korviaan linnulle tai silmiään puiden oksille – silmäni ovat verrattain paljon harjaantuneempia kauppojen aukiolomainosten ja auringonpalvojien bongaamiseen Helsingin harvahkossa betonisekametsässä.
Tai olivat, mutta valitettavasti nenäni paljastaa kesän saapumisen Ylen uutisten kesän tunnistusvinkkejä suuremmalla varmuudella. Kesänhän tunnistaa tietysti siitä, kun pitää alkaa popsimaan allergialääkkeitä, vaikka karvallisia eläimiä tai muita aivastuttajia ole lähimaillakaan.
Luettelen muutamia muita näppäriä cityihmiselle soveliaita tapoja tunnistaa kesä:
Hmph!
Huomasin vasta nyt, että suuri määrä kommentteja oli tarttunut moderoinnin haaviin. Kerpele. Missähän vaiheessa Bloggeri asetti moderoinnin päälle. Ihmettelinkin, että miksihän ei saa enää lainkaan kommentteja. (Noh. Katsotaanpa, miten tuon moderoinnin saa pois päältä.)
Viimeisin katsomani elokuva München oli kerrassaan mainio kuvaus kostosta ja anteeksiantamisesta. V niin kuin Verkosto oli (liki absurdi) tarina kohtalonuskoisesta vapaustaistelijasta. Elokuva paitsi kuulosti ja näytti hyvältä myös oli kelpo elokuva teemansa puolesta vastoin kuin Wachowski-veljesten edellinen tekele, Matrix-trilogia. Edelleen Parhaan elokuvan Oscarin voittanut Crash taas oli kerrassaan sykähdyttävästi rasismia ja suvaitsevaisuutta pohtiva elokuva.
Yleisesti ottaen olen pitänyt useimmista elokuvista, jotka olen käynyt katsomassa kevään aikana. Valitettavasti mukaan mahtuu floppejakin – ainakin yksi. En pitänyt lainkaan Ang Leen Brokeback Mountainista. Menin ehkä katsomaan sitä liian suurin odotuksin ja pettymys oli sitten sitäkin suurempi: Brokeback Mountain olisi varmasti ollut ajankohtainen ja kiinnostava kymmenkunta vuotta sitten, mutta nyt se ei oikein tarjonnut mitään uutta ja kiinnostavaa. Jotenkin minua ei jaksanut sykähdyttää tarina kahden homon seksuaalisen identiteetin toteuttamisen vaikeudesta yhteiskunnassa, jonka normit sotivat homoseksuaalisuutta vastaan.
Elokuvassa oli kyllä paljon hyvääkin – esimerkiksi päähenkilöt olivat kiinnostavan ristiriitaisia, mutta sen teema oli kerrassaan onnettomasti rajattu. Elokuvalla ei ollut mitään kiinnostavaa uutta sanottavaa homoseksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä normeista. Se yritti, sikäli kuin tiedän, olla poliittinen ja kantaaottava elokuva. Kovasti yrittämällä ymmärrän juuri ja juuri, miltä osin se oli olevinaan kantaaottava ja radikaali. (Ehkä se oli sitä monille. En tiedä. Minulle ei.)
Se olisi voinut olla kiinnostava tutkielma palavasta halusta kuulua yhteisöön ja olla sen jäsen – kuvitella edes, mutta tämä teema jäi tarinassa valitettavan marginaaliseen rooliin.
Rehellisesti sanoen Minna Canthin Papin perheellä, jonka kävin katsomassa Kansallisteatterissa huhtikuun loppupuolella, oli mielestäni ajankohtaisempi ja kiinnostavampi teema kuin Brokeback Mountainilla. Ainakin Kansallisteatteri sain Canthin teemoista enemmän irti kuin Lee omastaan olkoonkin, että Canthin teemalla oli ikää yli sata vuotta enemmän. Papin perheen ensimmäinen esitys oli nimittäin vuonna 1891 Suomalaisella teatterilla.
Miksikö ajattelen, että Canth pääsi Papin perheessa syvemmälle kuin Lee Brokeback Mountainissa? Koska Brokeback Mountain onnistuu näyttämään jo (enemmän tai vähemmän) hyvin tiedossa olevan yhteiskunnallisen ongelman "homoseksuaalisuus heteronormatiivisessa yhteiskunnassa", Canth näyttää lukuisia ongelmia, jotka olivat aikanaan huonosti tiedostettuja, aina naisen asemesta kristilliseen konservatismiin, mutta ennen kaikkea hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa tavasta, jolla omien arvojen puolesta taistellaan ja mitä taistelu merkitsee.
Niin edistyksestä kuin vanhasta hyvästäkin tulee hyvin helposti jotain henkilökohtaista. Taistelu toisaalt uudistusten toisaalta vanhan hyvän puolesta muuttuu helposti taisteluksi omasta olemassa olosta ja sen oikeutuksesta. Hyvät motiivit taistelun perustana katoavat kun niistä tulee osa omaa identiteettiä; jotain mistä ei voi luopua luopumatta siitä, mitä pohjimmiltaan on.
Brokeback Mountain onnistuu tuottamaan haikeaa mielipahaa kertomalla päähenkilöiden onnettomuudesta: (alleviivaan jälleen) heidän seksuaalisesta vankeudestaan heteronormatiivisessa yhteiskunnasta. Hienoa. Mutta onnistuuko se tuottamaan yhtään mielenkiintoista uutta kysymystä? Valitettavasti ei.
Papin perhe toimii täsmälleen toisin. Kansallisteatterin versio Canthin tarinasta oli liian etäinen, jotta siihen olisi voinut todella samaistua kovinkaan syvästi – ja se oli liian koominen, mutta siitä huolimatta se onnistui herättämään kiinnostavia vieläkin ajankohtaisia kysymyksiä. Sanalla sanoen siitä jäi enemmän käteen esityksen jälkeen.
Lopuksi
Lisäksi minun täytyy myöntää, että Brokeback Mountainia huononsi leffan loppua kohti pahentunut kusihätä, mikä ei vaivannut Papin perheessä. Epäilen, että elokuvateatterien normaali 0,8l-juoma sopii pitkiin kulttuurinautintoihin huomattavasti huonommin kuin Kansallisteatterin normaali 0,33l limupullo. Teidän, lukijoiden, onkin syytä epäillä, että kusihädän tähden arvioni ei ole lähellekään puolueeton. ;-)
Aloin kirjoittamaan roolipeleistä roolipeliblogissa. Seurauksena tämän blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Täytyy sanoa, että olen hitusen tyytymätön alkuun.
Ensimäiset tekstini Roolipelisopimus ja roolipelitaito ja Historiallinen näkökulma roolipelitutkimuksen kahtiajakoisuuteen aiheuttivat kai lähinnä vain hämmennystä. Kuulemma tekstit olivat turhan akateemisia ja hankalasti ymmärrettäviä termejä oli liiaksi - tai jotain.
Nyt odotan mielenkiinnolla, miten uusimpaan tekstiini Roolipeliryhmästä suhtaudutaan. Olen henkisesti varautunut vastaavanlaiseen hämmennykseen - tällä kertaa tosin hiljaiseen sellaiseen. Yritin kyllä olla selkeä ja suorastaan välttelin sivistyssanoja, teknisiä termejä ja puolisuoraan englannistä käännettyjä tapoja sanoa asioita. Lopputuloksena oli erotteluja suomen allatiivin (eli ulkotulennon, -lle) ja adessiivin (eli ulko-olennon, -llä, -lla) välillä.
Todennäköisesti kieliopin tasolla tehdyt erottelut saavat osakseen vielä vähemmän ymmärrystä kuin outojen käsitteiden avulla tehdyt. Sellaiseen kun ei näin jäkeen päin ajatellen ole totuttu. Sääli. Suomenkielen morfologiaa käytetään luvattoman vähän hyväksi vaikka taivuttamalla ja johtamalla saatujen sanamuotojen moninaisuus on yksi suomen kielen vahvuuksista.
Minusta ei selvästikään ole minkään ajattelun popularisoijaksi. Näinköhän olen toistanut itsestään selvyyksiä tarpeettomasti ja jättänyt mainitsematta olennaisia olettamuksiani, jotka eivät ole - vastoin kuvitelmiani - millään tavalla itsestään selviä.
En malta olla ottamatta kantaa keskusteluun Muhammed-pilapiirroksista. Itse asiaa en halua suuremmin kommentoida. Hyväksyn uskontoihin kohdistuvan satiirin satiirin kohteena olevasta uskonnosta ja julkaisufoorumista riippumatta. On kuitenkin täysin toinen asia onko satiiri hyvä vai huono asia – poliittisesti. Satiiri on ainakin jossain määrin epäonnistunutta, jos siihen suhtaudutaan kritiikittömästi pelkkänä hauskana pikku ivana eikä se herättää keskustelua. Näin ajatellen suurin osa satiirista on epäonnistunutta; myös esimerkiksi Natsien aikoinaan harrastama juutalaissatiiri. Se ei herättänyt keskustelua vaan ainoastaan muukalaisvihaa. Tästä näkökulmasta Muhammed-pilakuva onnistui satiirina mutta oli hyvin lähellä, että se olisi vain lisännyt muukalaisvihaa - ja olisi siten epäonnistunut; ollut huonoa satiiria poliittisessa mielessä. Hankala otus tuo satiiri.
Keskusteluun. Yleinen kanta suomalaisessa ja yleisemminkin eurooppalaisessa lehdistössä näyttäisi olevan, että kyse on vääjäämättömästä konfliktista länsimaisen sanavapauskäsityksen ja meille oudon islamilaisen fundamentalismin välillä. (ks. esim. HS 4.1.2005)
Niinpä niin. Jos Muhammed-pilakuvissa Muhammedin tilalla olisi ollut Jeesus, olisikohan Suomessa rapsahtanut tuomio Uskonrauhan rikkomisesta rikoslain luvun 17 pykälän 10 nojalla?
10 § (27.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen
Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
[…]
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Ellei pilakuvien Muhammedin korvaaminen Jeesuksella vielä riitä täyttämään rikoksen tuntomerkkejä eli ei ole julkista herjaa kirkon pyhänä pitämää kohtaan, miten paljon Muhammed-pilakuvia rankempaa aineistoa Suomessa saisi julkaista Jeesuksesta ennen kuin pääsisi (pahimmassa tapauksessa) linnaan miettimään tekoaan?
Kysymys on tietysti teoreettinen.
Epäilen, että Suomen pääsääntöisesti talouden kahlitsemalla lehdistöllä ei ole varaa julkaista mitään, mikä voisi loukata tilaajakunnan enemmistöä. Esimerkiksi pilakuva Jeesuksesta olisi sanomalehdelle kuin sanomalehdelle hyvin lähellä taloudellista itsemurhaa. Sivumennen mainiten sama taloudellinen tosiasia tappoi aikoinaan poliittisen lehdistön Suomesta: lehdistöllä ei ollut varaa leikata muutenkin taloudellisen kannattavuuden rajoilla keikkuvaa levikkiään poliittisilla (tai uskonnollisilla) kannoilla – eikä ole vieläkään. Internet tietysti luo kaivatun loven median taloudellisten tosiasioiden sananvankeuteen. Sopii vain toivoa, että internet pakottaa lehdistönkin käyttämään sananvapautta entistä laajemmin poliittisia (ja uskonnollisia) kantoja pelkäämättä. Yhtä kaikki: ei siihen, että tunnelatautuneet uskomukset ja sananvapaus ajautuvat konfliktiin, tarvita fundamentalismia.
Väitteet konfliktista sananvapauden ja fundamentalismin välillä ovat pahasti liioiteltuja. Käyty keskustelu kuvastaakin länsimaissa vallitsevaa ylimielisyyttä heille vieraita aate- ja uskomusjärjestelmiä kohtaan ja sitä, ettei länsimaissa oikein edes käsitetä, että täällä suositut kapitalistis-tieteellis-kristilliset aate- ja uskomususkomusjärjestelmät ovat todellakin vain aate- ja uskomususkomusjärjestelmiä – eivätkä totuus ja ainoa oikea vaihtoehto.
Lopuksi, Suomessa kristinusko on (de jure ja de facto) asetettu eriarvoiseen asemaan verrattuna mihin tahansa muuhun aate- tai uskomusjärjestelmään. Tohdin epäillä, että suomalaisessa oikeusistuimessa loukkauksiin kristinuskoa (ja luterilaista kirkkoa) kohtaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin ja ankarammin kuin loukkauksiin mitä tahansa muuta uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan. Milloinkahan Suomessa uskalletaan ottaa uskonvapaus vakavasti ja yrityksistä suojella laein ja opetussuunnitelmin kristillistä perintöä luovutaan?
Viimeiset pariviikkoa ovat kuluneet Matkalla alas –livepelin valmisteluun ja artikkelin kirjoittamiseen Larpin järjestäjän käsikirjaan. Sinänsä se, että päädyin kirjoittamaan artikkelia käsikirjaan on ironista: en nimittäin ole koskaan järjestänyt yli 10 hengen peliä. Suomalaisessa larp-kulttuurissa alle 10 hengen pelit ovat hyvin epätavallisia. Pelini ovat yleisesti ottaenkin kaikkea muuta kuin valtavirtaa.
Esimerkiksi nyt työstämäni Matkalla alas on neljän hengen scifi-peli. Peli sijoittuu noin 8 neliön alueelle eikä sisällä ainuttakaan tehtävää tai suoranaisia tavoiteita. Hahmot ovat tarkoituksellisen ristiriitaisia ja etäisiä. Hahmokuvausten ensisijainen tarkoitus on herättää kysymyksiä ennemmin kuin vastata mihinkään. Maailmankuvauksesta ei ole edes yritetty tehdä kattavaa vaan siinä on keskitytty ainoastaan pelin kannalta olennaisiin teemoihin. Ja teemat, ne ovat varsin radikaaleja ja kiinni nykyhetkessä siinä, missä perinteisesti teemoiksi on yritetty löytää jotain universaalia, epämääräistä ja yleismaailmallista.
Nyt ainoa pelkoni on, etten saa houkuteltua peliin riittävästi pelaajia. Esimerkiksi erään hahmon kautta kerrottu pohdinta siitä, mitä tapahtuisi, jos sana 'kulttuuri' menettäisi monikkonsa arkikielenkäytöstä, saattaa olla hieman liian kummallista tavaraa useimmille pelaajille:
"
[Merkinnän päiväys on 21.5.2353. Michel on eronnut miehestään kaksi viikkoa sitten. Huomaa: pelin kaksi pääteemaa on "yksilöllisyyden ja yhteisön suhde" sekä "perheen merkitys elämän tavassa, jossa lähtökohtana on kaikessa yksilö". Pelimaailmassa kulttuuri on eriytynyt yksilöstä ja siitä on tullut ihmiselle samalla tavalla vastakkainen kuin luonnosta.]
Johan Henkellin artikkelin "Sanan kulttuuri monikon merkitys" se on syystäkin klassikko. Korostan sitä jälleen. Henkell näki jo kaksisataa vuotta sitten:
"Kulttuurissa, jossa sanan luonto monikko uupuu, ensimmäinen ja peruuttamaton askel kohti ihmisen ja luonnon eroa on otettu; hetki, jolloin (arki)kielenkäytössä kulttuuri esiintyy vain yksiköllisenä, subjektin eroosio on viety loppuun; minä on täydellisen yksin ja eksyksissä.
On väärin sanoa: (1) "Brasilian ja Saksan *luonnot ovat erilaisia." Pitäisi sanoa: (2) "Luonto Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Vertaa näitä lauseita lauseisiin (3) "Brasilian ja Saksan kulttuurit ovat erilaisia" ja (4) "*Kulttuuri Brasiliassa ja Saksassa on erilaista." Miten minän käsite muuttuu, kun lauseesta (3) tulee selvästi huonoa kielenkäyttöä ja vielä nyt hieman virheellisestä - tai ainakin kankealta kuulostavasta - lauseesta (4) osa sujuvaa yleiskieltä.
Suunta on selvä. Kulttuuri-sanan monikko tulee häviämään - tai oikeammin sanan monikko saa uuden alkuperästään erotetun merkityksen historian tutkimuksessa."
Nyt ollaan pisteessä, jossa sanalla kulttuuri ei ole monikkoa arkikielessä. Ennuste on osoittautunut hyvin paikkansa pitäväksi. Kulttuuri on vastaavalla tavalla vastakkainen ihmisen kanssa kuin luonto 1900-luvulla eläneen antropologin, Lévi-Straussin erottelussa. Juuri tämä kulttuurin ja ihmisen vastakkaisuus ja kulttuurin monikon katoaminen on pääsyy syy siihen, ettemme enää osaa – elää perheessä.
Olen vakavissani. Syy avioerooni on pitkälti se, että sanan kulttuuri monikko on kadonnut arkikielestä ja siirtynyt lähinnä historian tutkimukseen. En esitä tätä syynä avioerooni, sillä hyvin harva ymmärtää Henkellin klassikkoartikkelin merkityksen.
Emme enää ymmärrä perheen merkitystä. Pääasiallinen syy tähän on yksinkertainen ja löytyy jo Henkellin klassikko artikkelissa:
"Perimmäinen syy siihen, että tulemme asettamaan kulttuurin ihmiselle vastakkaiseksi täsmälleen siinä vaiheessa kun sen monikko on kadonnut on sama kuin alkuperäinen syy luonnon ja ihmisen intuitiiviselle vastakkaisuudelle. Sanojen luku on eri. Kun on vain yksi luonto ja yksi kulttuuri, niiden täytyy olla jotain ratkaisevalla tavalla erilaisia kuin ihmiset (monikko!). Luonnon semanttinen yksiköllisyys on jotain jumalaista ja universaalia, ikään kuin yli-inhimillistä. Se oli voitettava ja alistettava meidän (monikko!) voimavaraksemme – tai Heideggerin sanoin varannoksemme. Samoin on kulttuurin laita. Kulttuurista tulee voimavara tai varanto."
Tätä nykyä perhe nähdään voimavarana, josta yksilö ammentaa jaksamista ja tasapainoisuutta. Perhe ei ole osa yksilöä. Perhe on yksi kulttuurimuoto muiden joukossa ja se eroaa (ideaalitapauksessa) onnistuneesta terapiasta vain siinä, että perhe ei historiallisesti ole medikalisaation tulosta; perhe ei ole lääke sairaudeksi nimetylle piirteelle, puutteelle tai ominaisuudelle siinä missä terapia on.
Näin ei pitäisi olla. Uskonnon ohessa perhe on niitä harvoja kulttuurimuotoja, jotka ovat vielä selvästi osa minää. Puhe kulttuurin ja minän erosta ja se seikka, että sanaa kulttuuri käytetään arkikielessä vain yksiköllisenä, tekee suhteemme perheeseen hankalaksi ja ristiriitaiseksi. Perhe on kulttuurimuotona selvästi jotain yksiköllistä mutta ilmiönä monikollinen: perheet hajoavat ja ovat toisistaan erillisiä. Perhe ei ole kulttuuria, mutta se rakentuu vahvasti kulttuurillisten traditioiden varaa ja edellyttää sitoutumista tiettyihin kulttuurillisiin normeihin. Perhe on biologinen linkki kulttuurin sekä yksinäisen ja eksyneen minän välillä. Juuri siksi se on monille niin hankala asia.
Minäkään, vaikka tietyllä tasolla ymmärrän ongelman, en ole osannut käyttää ymmärrystäni käytännössä. Ehkä ymmärsin liian myöhään, että kieli pettää meitä. Kieli sekoittaa parhaimmatkin yritykseni ymmärtää minän ja perheen; minän ja toisen rakkaan välillä vallitseva suhde. Ennen kaikkea kielen takia perheterapialle on kysyntää niinkin paljon kun sille on. Juuri sen takia minä-tekniikat eivät ole ratkaisu henkisiin ongelmiin – minä-tekniikat kuitenkin perustuvat kieleen.
"
Jos jenkkifilmissä tai -sarjassa on huipputekniikka ja tietokoneita, jos niillä on vieläpä keskeinen asema tarinassa, voi olla aika luottavainen, että tulee näkemään jotain kornia ja surkuhupaisaa. Tämä on jotain sellaista, mihin törmää eurooppalaisissa filmatisoinneissa hyvin harvoin jos koskaan. Liekö syy se, että genre, johon erehtymättömät tietokoneet, huipputekniikka ja it-velhot kiinteinten liittyvät, ei ole suosittu täällä? En ainakaan tiedä eurooppalaista vastinetta 24:llä, Aliakselle, C.S.I:lle tai vaikkapa vuosia sitten näkyneelle Pimeyden Sydämelle.
Kun jenkkirainan it-velho tekee koneella jotain – aivan mitä tahansa – tai kun kone ajaa jotain algoritmia ruudulla vilistää kissan kokoisia kirjaimia, numeroita tai symboleita. Huomaa: kissan kokoisia – eihän niistä muuten ottaisi töllöttimen ruudulta mitään selvää. Edelleen kun it-velho esittelee jotain oivallustaan tai tutkimuksensa tulosta, suurelle screenille ilmestyy khuuleja animaatioita, videoita ja graaffeja. Joskus huvitan itseäni yrittämällä arvioida, kuinka monta työtuntia it-gurun esityksen vääntäminen on vaatinut ammattitaitoiselta graafikolta – tarinassahan it-velho on vääntänyt grafiikan työnsä ohessa kiireaikataululla. Genrelle tyypillistä näyttäisi olevan myös se, että juuri oikea toiminto vaatii enintään kaksi hiiren klikkausta (erinomaista käyttöliittymäsuunnitelua!) tai vaihtoehtoisen mielipuolisen näppäimistön rääkkäystuokion ja että grafiikka ylipäänsä on optimoitu vain ja ainoastaan töllöttimen palvojaa silmällä pitäen – ja se näkyy.
Joo-joo. Kyllähän se näyttää ihan kivalta, mutta tiivistäen: Jenkki rainojen it-tykitys on vähintään yhtä kaukana todellisuudesta kuin kung fu- ja wuxia- leffoja yltiöakrobaattiset taistelukohtaukset paitsi, että pilke silmässä -asenne puuttuu tai ei ainakaan näy. Onhan se ajoittain ihan kivaa katsottavaa – mutta samalla surkuhupaisaa ja kornia. Jopa jäyhän isänmaallisissa sotaelokuvissa on enemmän tahallista huumoria; jopa ne tehdään enemmän pilke silmäkulmassa kuin jenkkirainojen it-tykitys ja huipputekniikkahype. Ilmeisesti tietokone ja tekniikka ei ole leikinasia – vielä.
Kysymys ei ole siitä, etteikö tietokoneista ja huipputekniikasta voisi repiä huumoria - helpostikin. Ajatellaan nyt vaikka keskiverto nörtin räyhähenkistä viharakkaussuhdetta koneeseen. Missä ovat ne kaikki perkeleet, jotka seuraavat muka huolella testattujen laatuohjelmien kaatumista; kun (vähintään) kahdeksan tunnin työ haihtuu bitteinä ilmaan? Mihin on piilotettu kameroilta se syvään juurtunut vitutus, joka sikiää vähitellen mielessä kunnes lopulta tajuaa, että ehtolauseessa olikin '==' eikä '!=' kuten piti? Entä se konekatkeruuden läpensä pilaama ilonpurkaus, kun monen tunnin turhan työn keräämä henkinen paine purkautuu virheen löydyttyä saati kun paljastuu, että koodissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei se toimi – katsos, ohjelmointikielet eivät ole täydellisiä? Kyllä sitä huumoria löytyisi vaikka millä mitalla – enkä vielä sanonut sanaakaan projektiaikatauluista.
En nyt puhu vain jenkkifilmatisoinneista vaan ihan yleisemminkin. Ehkä huipputekniikka on liian herkkä aihe, jotta siitä uskallettaisi tehdä ronskia huumoria. Monet kuitenkin odottavat sen pelastavan maailman miltä tahansa: terrorismilta, ilmastonmuutokselta, ydinsodalta, kommunismilta – mitä nyt vielä keksisin. Tai ehkäpä käsikirjoittajilla ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista kokemuspohjaa, jotta he osaisivat laskea aiheesta leikkiä. Sanalla sanoen he eivät ymmärrä tekniikasta tuon taivaallista – paitsi ehkä teoriassa.
Tietokonetta ei panna ruudulla halvalla – eikä huipputekniikkaa. Nörtistä tehtävä huumorikin on rajannut huipputekniikan ulkopuolelleen: vain nörtin sosiaaliselle toilailulle uskalletaan nauraa – mutta hänen tietotekniikkaminäänsä enemminkin pelätään.
Määrittelin aiemmin, että on eettisesti hyväksyttävää huijata kunhan pelisäännöt ovat kaikille selvillä eikä huijattu ole (pelisääntöjen epäselvyyden takia) puolustuskyvytön. Toisin sanoen ollakseen eettisesti hyväksyttävissä huijaus ei saa perustua toisen tietämättömyyden, hyväuskoisuuden tai luottamuksen törkeään hyväksikäyttämiseen. Mutta missä menee raja?
Selvästikin suurin osa mainonnasta on eettisesti hyväksyttävissä, vaikka mainokset pyrkivätkin tyypillisesti jollain tapaa huijaamaan kuluttajaa kuvittelemaan, että tuote on ehdottomasti hintansa väärti ja kilpailevia tuotteita parempi vaikka se ei sitä olisikaan. Vain poikkeustapauksessa mainoksen ensisijainen tavoite on vain tehdä tuote tunnetuksi ilman yritystä manipuloida kuluttajan mielikuvaa ei-tosiasiohin perustuvilla väitteillä tai luomatta lisäarvoa tuotteelle (fiktiivisen ja tunnelatautuneen) brändin kautta.
Edellinen yritykseni käsitellä tätä samaa teemaa oli mielestäni tarpeettoman epäselvä. Tarkennan kahden tapaustutkimuksen kautta.
Opiskelija haluaa rahoittaa opintonsa opintuen ja lainan asemasta mainosrahoitteisesti, siten että mainostaja ostaa pikseleitä Suomen kartalta ja samalla tukee hänen opintojaan nimellistä näkyvyyttä vastaan. Opiskelija markkinoi ideaansa toivottamalla "kaikki yritykset, yhteisöt ja yksityiset tervetulleeksi osallistumaan velattoman unelmani toteuttamiseen. Tavoitteenani on vapauttaa itseni opintolainoista, KELA:n opintotuista ja saada kokoon 50 000 € opiskelurahaa.” Tapaus perustuu Mikko Niemisen todelliseen ideaan; ks. myös Jounin kritiikki. Haluan kuitenkin erottaa tapauksen henkilöstä ja yleistää sen koskemaan ketä tahansa, jolla on samankaltainen idea. Junnaan tapauksessa vieläkin, koska se on kiinnostava rajatapaus: missä menee huijaamisen ja ei-huijaamisen raja.
Väite:
Opiskelija toimii kyseisessä tapauksessa jossain määrin epäeettisesti, koska hän (tietoisesti tai tiedostamastaan) pyrkii johtamaan potentiaalista mainostajaa harhaan käyttämällä hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta ja mahdollista tietämättömyyttä. Vaikka kyseessä ei ole epäeettinen huijausyritys, on opiskelijan tapa ilmaista asiansa vähintäänkin harhaanjohtava.
Argumentti:
Opiskelija korostaa haluavansa vapauttaa itsensä opintolainoista (huomaa hämärä monikon käyttö!) ja KELA:n opintotuesta. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa, että mielestäni on kohtuutonta olettaa kaikkien tietävän, ettei Suomen opintotukijärjestelmä ole enää lainaperustainen (muutos on tapahtunut hieman reilu kymmenen vuotta sitten).
Yleisesti ottaen idean markkinoinnissa korostuu viesti: minun tukemiseni on (ainakin melkein) hyväntekeväisyyttä. Olkoonkin, että myös rehellisen egoistiset motiivit ansaita helppoa rahaa tekemättä juuri mitään löytyvät myös tekstistä (melko suoraan). On syytä huomata, että kysymys ei ole hyväntekeväisyydestä vaan selvästikin yrityksestä ansaita helppoa rahaa käyttämällä hyväksi petollista retoriikkaa, suhteitaan ja ihmisten hyvää tahtoa. Opiskelija voisi saada aivan riittävästi rahaa elämiseensä ilman armolantteja, mitä hän nyt kinuaa. Häntä ei ole kohdannut mikään onnettomuus eikä hän ole mitenkään pakottavassa hankalassa tilanteessa, missä hänellä ei olisi muuta toivoa kuin hyväntekijöiden rahat. Kysymys ei siis missään nimessä ole hyväntekeväisyydestä ja se tulisi tehdä selväksi kuten tulen myöhemmin argumentoimaan. Hyväntekeväisyydellä ei saa mainostaa ellei kyseessä ole todella hyväntekeväisyys, se on jo laissa kiellettyä, eikä opiskelija onnekseen tule eksplisiittisesti tehneeksi niin.
Sivusto hieman sekavasti vihjaa, että mainoskartalla saattaisi olla jotain todellista mainosarvoa. "Puolikas.net tarjoaa uudenlaisen ja hauskan tavan mainostaa. Yhden ruudun hinta on edullinen [=20-400 e] ja pieni kertasijoitus antaa pysyvän paikan vuosiksi [=neljäksi vuodeksi] eteenpäin." On hyvin vaikea perustella, miksi mainostaminen kannattaisi. Sen pohjalta, mitä itse olen lukenut viestintää ja tunnen markkinointia, sivuston maksettu mainos on yksiselitteisesti huono mainos, jos sitä ylipäänsä haluaa pitää mainoksensa. Se ei tuo mainostajalla mainittavasti lisää näkyvyyttä eikä "myy tuotetta tai brändiä". Mainostuksen asemesta puhuisinkin itse sponsoroinnista, josta tässä on selvästikin on kyse. Sponsorointi ja mainostus eroavat toimintaperiaatteensa suhteen toisistaan merkittävästi eikä niitä tule sekoittaa keskenään. Sponsoroinnilla pyritään parantamaan yrityksen mainetta ja imagoa, mainoksella taas myymään yrityksen tuotetta tai brändiä. Sponsorointiin saattaa joskus liittyä mainostus ja mainostusstrategiaan sponsorointi, mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia.
Minusta on harhaanjohtavaa markkinoida sponsorointia mainostuksena – joskin toki huomattavasti vähemmän harhaanjohtavaa kuin antaa ymmärtää, että opinnot olivat edelleen lähtökohtaisesti lainarahoitteiset. Tämä tuskin on eettiseti väärin, sillä sivusto tekee selväksi millaisesta "mainoksesta" on kyse.
On melko kieroa (mutta, jälleen, ei luullakseni eettisesti väärin) markkinoida sillä, ettei halua elää valtion tuilla. Tekstissä korostuu ajatus, että valtion raha on huono asia, markkinavoimien antama raha ei ole. Sivuston teksti haluaa luoda kuvan "tulen antamaan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos mainostajia on sivullani riittävän paljon" toki sillä erolla tässä tapauksessa, että opiskelija tavoittelee selvästi palkkaansa suurempaa pottia elämiseensä. Vertaa: "Luovun saamastani minulle ilmaisesta rahasta (=opintotuki & asumislisä), jos sponsoroit minua siitä hyvästä (tai muuten vain) hitusen enemmän", "annan palkkani hyväntekeväisyyteen, jos tuet tätä jalouttani hitusen suuremmalla summalla". Tällainen markkinointi menee kyllä hieman vyön alle. Ollaan olevinaan markkinavoimien askeettinen pyhimys, joka ei huoli "ansiotta saatua valtionrahaa"; ei halua alentua "sosiaalipummiksi" vaan haluaa rahoittaa opintonsa ihan itse markkinavoimien ehdoilla.
Taustalla oleva piilotäky lienee "jos minä olen omillani enkä nosta valtion rahaa, verotusta voidaan alentaa ja sinäkin hyödyn siitä pidemmän päälle; ainakin sivustoni on potentiaalinen 'menestystarina' verotuksen alentamisen ja sosiaaliturvan karsimisen puolesta puhujille. Tällaisen menestystarinan sinäkin haluat kuulle, etkä haluakin".
Täytyy sanoa, että tuntuu pahalta myöntyä siihen, että tässä ei liene eettisesti mitään väärää vaikkakaan ei myöskään mitään eettisesti hyvää tai arvokasta. Lähinnä ajatus on vain tekopyhä.
Tiivistäen: Näyttäisi siltä, että po. opiskelija pyrkii käyttämään hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä siitä, että tätä nykyä opiskelijan ei ole mikään pakko ottaa lainaa, jos hän vain tyytyy elämään vaatimattomasti (mihin opiskelija ei tässä tapauksessa tyydy). Toiseksi opiskelija yrittää käyttää hyväksi "mainostajien" hyväuskoisuutta uskottelemalla, että kyse olisi mainonnasta vaikka tosiasiassa kyse on enemminkin sponsoroinnista. Kolmanneksi opiskelija (saattaa) käyttää melko röyhkeällä tavalla hyväksi potentiaalisen asiakkaansa hyväuskoisuutta ja halua laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen markkinoimalla sponsorointia epäsuorasti eräänlaisena hyväntekeväisyytenä, missä "mainostaja voi pelastaa hänet velalta". Hän yrittää uskotella, että antamalla hänelle rahaa mainostaja on "pienen ihmisen puolella" vaikka perusteet väitteelle ovat yksinkertaisesti olemattomat. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa projekti onnistuu ja siitä tulee menestystarina, jota käytetään osana oikeistolaista propagandaa pientä ihmistä vastaan. Opiskelija ei kuitenkaan missään valehtele suoraan päin naamaa, mutta tekeekö se seikka tapauksesta eettisesti hyväksyttävän? Edellyttääkö eettisesti väärä huijaaminen valheellisuutta? Lainsäädännössähän valheellisuus (tai selvästi harhaanjohtavan tiedon antaminen) on käsittääkseni lähtökohta.
Seuraava kysymys onkin, voidaanko odottaa, että potentiaalinen asiakas näkee harhaanjohtavien selitysten taakse ja tekee tietoisen valinnan tukea siitä huolimatta kyseistä opiskelijaa? Toisin sanoen, sisältääkö sivu törkeän yrityksen huijata potentiaalista mainostajaa vai onko se pelkästään oivaltavaa ja ovelaa ihmisten höynäyttämistä ostamaan ilmaan? Mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän? Missä tapauksissa on kuluttajan moka, jos hän ei ymmärrä sivun uskottelujen petollisuutta ja osaa lukea tekstiä tarpeeksi kriittisesti? Yritän havainnollistaa vastuukysymystä toisen, tällä kertaa täysin fiktiivisen, esimerkin kautta.
Kuljen kadulla mustassa puolipitkässä villakangastakissani. Olen viluissani työntänyt toisen käden tauskuun ja toinenkin käsi on nyrkissä. Nahkahansikkaani kun ovat hitusen kylmät. Pysäytän yllättäen vanhan rouvan ja pyydän – myönnettäköön - töykeästi: "Anna minulle rahaa! Tarvitse rahaa voidakseni opiskella ilman lainaa!" En ole aikeissa ryöstää häntä. Pyydän vain rahaa toiveikkaana rouvan hyvästä tahdosta ja halusta auttaa. Vanha rouva kaivaa kuin kaivaakin hieman pelokkaan näköisenä rahaa kukkarostaan ja kiiruhtaa suorinta tietä poliisin luo kertomaan ryöstöstä.
No niin. Syyllistyinkö ryöstöön? Voinko väittää, ettei minulla ollut mitään aikomusta ryöstää vanhaa rouvaa ja että tämä täysin vapaaehtoisesti antoi minulle rahaa tukeakseen opintojani? (Vrt. Syyllistyikö tapauksen 1 opiskelija huijaukseen ja harhaanjohtavaan markkinointiin? Syyllistyikö hän siihen vaikkei edes pyrkinyt huijaamaan ketään vaan kohteliaasti ja asiallisesti pyysi rahaa opintoihinsa hatarin ja harhaanjohtavin perustein? Onko lähtökohtana "tyhmyydestä saa maksaa"?)
Vanha rouva voi täysin perustellusti väittää, että hän pelkäsi minun hakkaavan hänet ellei hän antaisi rahaa, olkoonkin että pidin toista kättäni taskussa ja molempia nyrkissä vain, koska minua sattui paleltamaan; olkoonkin etten sanonut "tämä on ryöstö".
En ole mitenkään erityisen pitkä (vain 175 cm) enkä hirvittävän lihaksikaskaan, mutta voin kuvitella, että joku vanhus voisi pelästyä minua kuvaamassani tilanteessa. Olisiko minun siis pitänyt tehdä selväksi, että en ole aikeissa ryöstää häntä – olen vain kylmissäni – vai olisiko vanhuksen pitänyt osata lukea tilannetta paremmin; tajuta vaikkapa että villakangastakkini puhuu sen puolesta etten ole ryöväri? >;->-
Intuitioni sanoo, että minun olisi pitänyt tehdä selväksi, etten millään tavalla uhkaile häntä. Samoin, opiskelijan tulisi tehdä selväksi, että hän haluaa vain tehdä helppoa rahaa ja sillä sipuli – ongelma on, että jos hän tekisi asian riittävän selväksi, kukaan ei todennäköisesti "mainostaisi" hänen sivullaan (ja epäilen tuleeko kovin moni mainostamaan muutenkaan). Samoin minun on vaikea uskoa, että saisin kovinkaan montaa ropoa, jos menisin kadulla kohteliaasti pyytämään: “Hyvää päivää, nimeni on Ari-Pekka Lappi ja kerään rahaa opintojani varten. Haluaisitteko tukea minua, jottei minun tarvitsisi ottaa velkaa voidakseni pitää yllä nykyistä elintasoani. Valtio kyllä maksaa opintukea sen verran, että tulen juuri ja juuri toimeen, mutta minua huvittaisi elää vähän leveämmin. Esimerkiksi asuminen yksityisiltä markkinoilta vuokratussa yksiössä ja haluni ajella omalla autolla julkisen liikenteen käyttämisen asemesta maksavat, puhumattakaan siitä, että ostan mieluummin oppikirjani omaksi kun lainaan ne kirjastosta. Vastineeksi kiitän teitä opinnäytetöissäni – ehkä jopa verkkosivuillani – ja saatte sitä kautta näkyvyyttä." (Mainittakoon selvyyden vuoksi, etten omista autoa enkä asu kalliisti ja kirjani joko lainaan tai ostan halvalla divarista.)
Kysymys siitä, onko tapauksen 1 tulonhankintakeino eettisesti hyväksyttävä riippuu siitä, mitä kuluttajan voi olettaa tietävän ja ymmärtävän. Selvääkin selvempää on, että kuluttajalle (oli hän nyt sitten vaikka mainostaja itsekin) ei saa puhua palturia totena. Sitä vastoin on epäselvää, missä määrin kuluttajaa saa johtaa harhaan retoriikalla ja puolitotuuksilla. Missä menee raja? Tapaus on ainakin jossain määrin analoginen fiktiivisen tapauksen 2 kanssa. Jos en yritä ryöstää tuntematonta vastaantulijaa, minun tulisi tehdä se jotenkin hänelle selväksi. Nimittäin jos hän tulkitsee, että uhkaan häntä jollain tavalla, hänellä on hyvät perusteet tulkita tapahtuma ryöstöksi – ja sitä pahempi minulle. Toivottavasti näette analogisuuden.
Missä kohdin sitten ryöstöyritys muuttuu pelkäksi rahan aneluksi? En tiedä. Epäilenpä, että oikeudessa minua ei olisi tuomittu ryöstöstä, mutta jossain yllä kuvaamani tilanteen paikkeilla raja ryöstön ja ei-ryöstön välillä kulkee. Jos minulla esimerkiksi olisi ollut veitsi taskussa, jossa toinen käteni oli, tilanne olisi selvästi toinen. Intentioni olla ryöstämättä - vain pyytää rahaa - vaikuttaisi tuolloin falskilta.
Missä vaiheessa huijausyritys muuttuu rehdiksi markkinoinniksi, rahankeräykseksi tai hyväntekeväisyydeksi? Jälleen, on hyvin vaikea vetää yksiselitteistä rajaa mihinkään. On todella sääli, että asiasta käydään varsin vähän keskustelua, vaikka toki aina silloin tällöin julkisuudessa kohutaan siitä, kuinka vaikkapa hyväntekeväisyys voi olla voittoa tuottavaa liiketoimintaa: joskus avustusrahoista vain luvattoman pieni osa löytää perille ja loput jäävät kaiken maailman välikäsien taskuihin. Pelisäännöt pitäisi tehdä selväksi ja ensimmäinen askel olisi, että rahankerääjät tekevät selväksi omat motiivinsa ja keinonsa avoimesti ja rehellisesti, yrittämättäkään johtaa ketään harhaan retorisesti (kuten tapauksessa 1) saati valehtelemalla suoraan päin naamaan.
Hävettää tunnustaa. Kirjoitin silloin kun olin vielä pieni, tyhmä ja naiivi Suomen sisu -nimiselle äärioikeistolaiselle foorumille. Toivottavasti tekstini eivät ole enää tallessa! En halua nähdä niitä. Häpeäisin lapsellisuuttani. Se näkyy laajentuneen portaaliksi, harmin paikka. Olin taatusti yksi foorumin eniten vasemmalla olleista ja silloinkin ehdottoman rasismin vastainen ja suvaitseva. Yritin mm. vakuuttaa foorumin seuraajia siitä, että pitkät vankilarangaistukset eivät alenna rikollisuutta ja että geenit eivät määrää luonnetta; että toisin sanoen rodullinen tausta ei todista mitään. Niin ja sitten pilkkasin ja haukuin hyvin avoimesti ja suoranaisesti skinejä maamme roskasakiksi. Ja sitten syydin suuren määrän typeryyksiä.
Taisin puhua melko turhaan. Äärioikeiston äärihelpot ratkaisut jaksavat viehättää monia.
Tämän päivän Hesarissa oli kiinnostavat juttu rasismista Australiassa, jonne on kelpuutettu vain ns. halutut maahan muuttujat. Tällaiseen maahanmuuttoon jopa Suomen sisun kaltaisen äärioikeistolaisen foorumin palstoilla suhtauduttiin myönteisesti. Voin vain kuvitella kuinka monet olivat ymmällään, kun itse pidin ammattitaitoisten ihmisten, ns. halutun työvoiman, muuttamista Suomeen ongelmallisena. Argumentoin, että aivovuoto maksaa kehitysmaille miljardeja. Enemmän korkealle koulutettua väestöä siellä tarvitaan kuin täällä. Olen edelleen samoilla linjoilla. Kiinailmiö on toki ongelma, samoin globaaliköyhyys. Olen edelleen sitä mieltä, että on pidemmän päälle viisaampaa investoida kehitysmaihin kuin tuoda koulutettua työvoimaa tänne. Vaikka vain maailman rauhan takia, jos ei muuten.
Etnisen kirjavuuden hintana oleva levottomuus ei johtune siitä, että maahanmuuttajat ovat keskimääräistä tyhmempiä, huonosti koulutettuja tai että heidän on vaikea sopeutua yhteiskuntaan maassa, johon ovat päätyneet kuten äärioikeistolaiset haluavat uskoa. Suurempi syy on siinä, että erilaisuutta on puolin ja toisin vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi sitä on ymmärtää. Kohtaaminen jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi ymmärtää on useimmiten jotain pelonsekaista – tahdoimme tai emme. Australiassa nimittäin siirtolaiset eivät ole pakolaisia, mutta heihin kuitenkin suhtaudutaan kuin he olisivat. Oikea australialainen on valkoinen ja puhuu englantia (Aboriginaali ei siis ole oikea australialainen ja se näkyy: aboriginaalien määrä on pudonnut vuoden 1788 750 000 aboriginaalista nykyiseen 450 000!, kertoo Leena Lavonius jutussaan Varjoja paratiisissa (7.1.2005).
"Hyvin koulututetut, paljon matkustaneet ja avarakatseiset australialaiset yllättävät välillä rasistisilla kommenteillaan. Heitä eivät sapeta vain siirtolaisten rikokset vaan myös näiden menneisyys. […] Kun vietnamilaissyntyinen Australian kansalainen Nquyen Tuong Van jäi kiinni huumeiden salakuljettamisesta Singaporessa ja hirtettiin, radio-ohjelmiin soittaneet kuulija eivät pitäneet häntä oikeana australialaisena. Miksi meidän pitäisi surra, kun vinosilmät tappavat toisiaan? Olisi ihan toinen juttu, jos australialainen olisi teloitettu."
Leena Lavonius kuvailee ja jatkaa siteeraamalla italialaissyntyisen Ben Carborneon valittelua: "Perheeni on asunut täällä jo monen sukupolven ajan. Silti aina kun koulussa tuli riitaa, minua haukuttiin mutakuonoksi, italiaanoksi ja gigoloksi". Ja viime vuoden joulukuussa rasismi puhkesi mellakaksi. Lavonius kirjoittaa:
Kutsu tappeluun kävi tekstiviesteillä: "Kaikki tosi australialaiset. Tulkaa sunnuntaina Cronullan rannalle katsomaan, kun aussit hakkaavat libanonilaisia ja mutakuonoja." Ja kutsu kuultiin. Sydneyn uimarannalle kokoontui viitisentuhatta valkoista. Suurin osa seurasi sivusta, kun satojen nuorten joukko kävi libanonilaissiirtolaisten kimppuun. […] Joukkotappelussa loukkaantui 25 henkeä ja 16 pidätettiin.
Paul Haggisin poliittinen elokuva Crash (ks. NYTin arvio) setvii erinomaisesti rasismin teemaa. Elokuvassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Melkeinpä kaikki päähenkilöistä näyttäytyvät elokuvan aikana sekä hyväntekijöinä että väärintekijöinä. Elokuvan pahat teot kumpuavat epätoivosta, kyvyttömyydestä luottaa toiseen (eri rotua olevaan) ja väärinkäsityksistä, jotka johtuvat lähes poikkeuksetta siitä, ettei todella kuuntele toista vaan olettaa tietävän mitä toinen tulee sanomaan ennen kuin tämä avaa suunsa. Elokuvassa rasistisuus on vain poikkeustapauksessa tietoinen valinta, useimmiten se on vahinko – silkkaa ajattelemattomuutta ja liian nopeasti tehtyjä johtopäätöksiä.
Haggis ei tyydy vain syyttelemään ihmisiä, jotka ovat rasisteja tai tekemään yksioikoisesti rasismin kohteista uhreja. Oikeastaan kukaan yksittäinen henkilö ei ole syyllinen – vika löytyy yhteiskunnan rakenteista. Ihmisiä ei voi pakottaa olemaan suvaitsevaisia. Kiintiöt ja muut keinotekoiset yritykset parantaa etnisten vähemmistöjen asemaa ovat varmasti jossain määrin toimineet, mutta samalla ne ovat tuottaneet paljon kateutta ja vihaa. Elokuvassa rasistisen poliisin taustalta paljastuu hänen isänsä onneton elämäntarina. Tällä oli ollut aikoinaan tuottoisa huoltopalveluihin erikoistunut yritys, jossa oli töissä pääasiassa mustia. Onnettomasti hän sai kilpailijakseen mustan johtaman huoltofirman, jota yhteiskunta suosi ja tuki. Poliisin isän firma meni nurin ja nyt isän on kahlinnut kotiin virtsatientulehdus tai muu vastaava vaiva eikä mustalta vakuutusvirkailijalta heru rahaa leikkaukseen, jollaisen poliisi uskoo isänsä tarvitsevan. Osasyy tähän on se, ettei hän nöyrry puhumaan vakuutusvirkailijalle kovin kauniisti. Kauna kihahtaa hattuun ja muuta ei enää tarvita.
Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vähemmistöä suosivat kiintiöt ovat kieltämättä yksi syrjinnän muoto – olkoonkin että nyt syrjitään enemmistöä. Sivumennen mainiten argumentti kiintiöitä vastaan ei päde Suomessa ruotsinkielisille varattuja virka- ja koulutusohjelmakiintiöitä vastaan, sillä kuka tahansa taustastaan riippumatta voi hakea ruotsinkielisessä kiintiössä virkaan tai koulutusohjelmaan. Suomenkielinen hakija ei ole täysin samalla viivalla ruotsalaisen kanssa, mutta mikään ei estä häntä opettelemasta ruotsia. Sitä vastoin aika moni asia estää Crashin rasistisen poliisin isää muuttumasta tummaihoiseksi ja pääsemästä osalliseksi heidän saamista tuista.
Toiseksi elokuva antaa ymmärtää, että poliittisen korrektiuden vaade tyrehdyttää keskustelun rasismista ja suvaitsevaisuudesta. Ihmisten on vaikea tuoda julki pelkojaan ja epäilyksiään, koska ne leimataan rasistisiksi; ainoaksi vaihtoehdoksi jää lipua omissa vaietuissa epäilyksissään kohti piilorasismia ja kiellettyä vieraan pelkoa. Elokuvan malliesimerkki tästä on – spoilerivaroitus – valkoinen, suvaitsevainen poliisi, joka lopulta päätyy surmaamaan mustan rasististen ennakkokäsitystensä takia – vaikka kuinka vakuuttelee itselleen suvaitsevaisuuttaan ja avoimuuttaan. Suurin osa rasismista on vain onnettomia törmäyksiä ennakkoluuloihin ja pelkoihin – siihen kai elokuvan nimi Crash viittaa.
Mikä sitten auttaa, jos järjestelmän yritykset parantaa syrjittyjen vähemmistöjen asemaa ovat omiaan pahentamaan tilannetta? Ei juuri mikään muu kuin se, että erilaiset, eri rotuiset (ja eri taustaiset) ihmiset puhuvat keskenään, opettelevat puhumaan keskenään. Tätä yhteiskunnan tulisi tukea.
Helsingin sanomien kuukausiliitteen juttu uskomisen tapojen murroksesta oli kiinnostavaa luettavaa. Kiinnostavaksi sen teki se, että artikkelin näkemykset sointuvat aika hyvin yksiin jo vuosia kehittelemäni scifi-maailman visioiden kanssa. Yhdistävä tekijä on teesi: "uskonto ei katoa vaan muuttaa muotoaan".
Pidin vielä vuosi sitten ajatusta uskonnon aseman vahvistumisesta perin outona scifi-visiona pääsääntöisesti realismiin pyrkivään ja maan tasalla pysyttelevään maailmaan. Sittemmin olen alkanut aistia vastaavanlaisia sävyjä muissakin yhteyksissä – ja nyt lopulta Hesarin varsin laajassa artikkelissa. Usko dogmeihin on vähentynyt, samoin uskonnon sosiaalinen merkitys, mutta sen merkitys jonain henkilökohtaisena on kasvanut, kertoo Eeva Kaarina Aronen jutussaan Uskon uudet brändit (HS Kuukausiliite 1/2006). Arosen haastattelema Kirkon tutkimuskeskuksen tohtori Kimmo Ketola kertoo:
"Mutta", Aronen referoi vastikään tehtyä Risc Monitor-tutkimusta, "halu ymmärtää elämän tarkoitusta ei poistu milloinkaan. Vuosittain noin 40 prosenttia suomalaisista haluaisi lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä". Juttu vahvistaa jo muissakin yhteyksissä kuulemani huomion: Kirkosta erotaan, mutta ei niinkään rahallisista syistä – koska halutaan säästää kirkollisveron verran – vaan hengellisistä syistä; koska kirkko ei tarjoa sitä mitä siltä haetaan.
Uskonnon merkitys on muuttumassa. Uskonkappaleisiin ei enää uskota, niitä ei edes tunneta. Aronen tiivistää, että yhä useampi yrittää koota itselleen tee-se-itse-uskonnon ja –elämänkatsomuksen poimimalla yhden palan tuolta ja toisen jostain muualta. Kehityssuunta on yllättävä, koska se näyttäisi johtavan scifi-maailmani tilaan, jossa:
ei ole olemassa monia eri kulttuureja (tai uskontoja) vaan kaikki kulttuurit (ja uskonnot) sekoittuvat enemmän tai vähemmän muihin kulttuureihin (ja uskontoihin). Ylipäänsä sanan 'kulttuuri' merkitys on muuttunut. Se on toisaalta surkastunut tarkoittamaan kokoelmaa tapoja, ajatuksia, tyylejä, tekstejä, normeja ja vastaavia ja toisaalta se on alkanut tarkoittaa kaikkea ympärillämme vastakohtana itselle samalla tavoin kuin luonto alkoi tarkoittaa 1900-luvun alun paikkeilla kaikkea ympärillämme vastakohtana sille missä elämme ja asumme, kaupungille. Kulttuuri on ottanut luonnon paikan myös siinä mielessä, että enää ei ole eri kulttuureita. Vuonna 2356 sanomme ennemminkin että vain yksi ja sama kulttuuri on rikas kuten sanomme vuonna 2006, että luonto on rikas. Puhumme kulttuurityypeistä tai -maastoista ikään kuin puhuisimme kasvillisuustyypeistä ja maastosta.
Fiktioni ei toki ole kaikin puolin linjassa HS:n artikkelin kanssa. Arosen jutussa korostuu uskonnon muuttuminen yhä yksilöllisemmäksi ja entistä suuremmassa määrin valinnaksi valintojen joukossa: "[Y]ksilökeskeisyys näkyy jo uskonnonkin alueelle, [Kimmo] Ketola sanoo. 'Jos ihmiset pystyvät nykyisin tekemään valintoja kaikilla muillakin elämänalueille, niin mikseivät sitten uskonnonkin'".
Itse tulen korostaneeksi maailmassani subjektin eroosiota ja muutosta:
Kulttuurin muuttuminen luonnoksi on muuttanut ihmisen minäkuvaa. Kun ihminen ei enää kyennyt identifioimaan itseään luontoon, hänen identiteetiltään putosi perusta, samoin kuin kyvyttömyys identifioitua osaksi luontoa pudotti perustan haaveelta täydellisestä harmoniasta eläinten ja kasvien kanssa. Ensin ihminen muuttui eläimestä kulttuurilliseksi olevaksi, persoonaksi. Luonto siirtyi hänen minänsä tuolle puolelle. Vähitellen kehitys johti siihen että myös yhteisö menetti merkityksensä osana minää. Kehitys johti älyllistämisen kulttuurin korostamiseen. Kun lopulta edes kulttuurikaan ei ollut osa minää, jäljellä oli vain naamio - jonka takana ei ollut mitään. Ei ollut enää suurtakaan väliä onko oma itsensä vai jotain muuta. Oma itse on vain yksi kulttuuri - yksi myytti. Minän rakentamisesta tuli tiedettä ja aitouden käsite menetti merkityksensä. Mitä paremmin osaan sopeutua itse rakentamaani minään, sitä parempi ihminen olen. Kaikki on näyttelemistä, yhtä suurta näytelmää. Onnellisuus piilee kyvyssä unohtaa näyttelevänsä ja olevansa osa suurta näytelmää.
Uskonto on kehittelemässäni maailmassa yksi kulttuuri kulttuurityyppien värikkäässä kirjossa. Sillä on paikkansa. Se on paikka, joka tekee minästä merkityksellisen. Siksi se on säilynyt. Se on lopultakin hyvin turvallinen paikka – mutta ei enää oikeastaan valinta.
Päädyin alentumaan jälleen itseni testaamiseen. Tein Jounin Jumalan sana-blogissaan mainitsemat Etiikka- ja Sophia-testit. Ja olin avoimen kateellinen. Ei olisi pitänyt testata itseään, kun tuli vain paha mieli ja kauteus.
Loppusijoitukseni Etiikka-testissä oli aivan Machiavellin naapurissa; liki kaikissa testeissä vasemmassa yläneljänneksessä (avoin muutokselle, muiden huomiointi) ei yllättänyt. Testiosioista koin urheiluosion jotenkin tylsäksi ja tarpeettomaksi. Muut osiot olivat aika kiinnostavia ja suhteellisen hyvin ajan tasalla. Ei valittamista.
Sophia-testi olikin sitten huomattavasti harmillisempi tapaus. Ensimmäisen yrittämän loppuarvion kolmen filosofin kärki oli seuraava:
Ajatuksiani kuulemma eniten vieroksuu Tuomas Akvinolainen 37.0%. Aivan oikein ja erinomaisen hyvä asia! Pihkuran skolastiikka!
Antonie Gramasci vaikuttaa oikein kiinnostavalta tapaukselta, vaikka en herran filosofiaa tunnekaan. Lukácskin on ihan ok – mutta valitettavasti vain ihan ok tapaus. Niiniluoto on hitusen harmaa mutta kylläkin selkeä ja terävä tieteenfilosofi. Olisin kuitenkin suonut, että hänet olisi korvannut etiikka testissä joku mediaseksikkäämpi karvapää – tai edes tajuntaa laajentavaa, postfenomenologista traditiota edustava ranskalainen.
Ylipäänsä olisin halunnut itselleni kärkeen khuulimpia nimiä, kuten Jounin Foucault tai Deleuzen. Erityisesti tuo testin ensimmäisenä komeileva Foucault kyllä nostaa kateuden ja merisairauden vihreän kukerruksen poskille. Jounilla kolmossijalla ollutta Deleuzea en osaa kadehtia vastaavassa määrin, kun en tunne henkilön ajattelua mainittavasti – tosin kuvausten pohjalta hän vaikuttaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta tapaukselta.
Päätin yrittää uudestaan, jahka sitten saisin listalleni jotain khuulimpaa. Tällä kertaa päätin olla asteen fasistisempi – ainakin kuvittelin niin. Toisella yrittämällä tulos oli ei ollut juurikaan parempi kuin ensimmäisellä:
Noh. Russell oli tietysti ihan kiva nimi tuossa kolmossijalla, mutta olisin kyllä toivonut jotain vähän parempaa, etenkin kuin Gramasci tipahti pois ykkössijalta. Russelin ateismi on hitusen naiivia makuuni ja hänen kylmän sodan pohjustama Amerikka-myönteisyys on pahasti passeé. (Muista oikea elehtiminen sanaa passeé äännettäessä! Pikkusormen tulee olla korrektisti koukussa korostamassa hienostuneen vähäeleisesti taivasta tavoittelevaa kättä.)
Millähän ihmeellä Jouni sai Deleuzen ja Foucaultin kärkisijoille? Liekö ollut edes rehellinen? (Ei vaatisi kovin paljon tarkastaa, mutta en tarkasta!)
Lainatakseni armasta Anniani: "Himpura".
Hyvä puoli tässä kaikessa on, että Annin filosofisarja oli asteen verran tylsempi: 1. Erkki Niinivaara, 2. Eduard Bernstein, 3. Jürgen Habermas. Silti: Ei ole oikein!
Kolmas kerta toden sanoo. Anni paheksuu avoimesti, juurikaan kiertelemättä. Tulos kuitenkin pelasti minut kateuden pilaamilta yöunilta (toivoakseni):
Kolmannen yrittämän tulos oli ehdottomasti paras. Macchiavelli on juuri oikea nimi toisella sijalla. Kauan eläköön tasavaltalaisuus! (Ns. macchiavellismi on IMHO väärin ymmärrettyä Macchiavelliä.) Kun hitusen harmaalta kuulostava Haug olisi korvautunut toisen testin Russellilla niin ei olisi ollut mitään valittamisen aihetta. Toisaalta Haug vaikuttaa kelpo mediakriitikolta; pitäisi kai olla ihan tyytyväinen.
Päätin testata kaikki viisi sivulla http://www.vaalit.fi/34080.htm listattua vaalikonetta. Kunto ja kiinnostus riitti neljän testaamiseen. Tässä arvioni niistä ja niiden arvio minulle sopivista ehdokkaista.
Numero (4-10)
Helsingin sanomin vaalikoneen mukaan kolme kärkiehdokasta minulle olivat Niinistö, Hautala ja Halonen. Hitusen yllättävä tulos. No onneksi sentään loppupää on kunnossa: Soini ja Kallis löytyvät juuri heille kuuluvilta paikoilta, hännän huippuna.
Yleisesti ottaen vaalikone oli melko huono. Kysymykset keskittyivät aivan liian paljon siihen millainen asema presidentillä pitäisi olla. Jos ehdokkaan näkemystä presidentin asemasta ja merkityksestä ei pidä kiinnostavana, vaalikone oletettavasti antaa tulokseksi hieman mitä sattuu. Rehellisesti sanoen minua kiinnostaa jokseenkin vähän miten valta on jaettu Suomessa, kunhan se on selvästi demokraattinen ja toimeenpanovalta, päätösvalta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan. Tällä hetkellä demokratian suurimmat uhat liittyvät talousmaailman (epädemokraattisen ja aristokraattisen) vallan huomattavaan kasvuun suhteessa demokraattiseen hallintoon, ei siihen millainen presidentin asema on tai ei ole.
| Sija | Ehdokasnumero ja nimi | Puolue | Pisteet |
| 1 | 3 Niinistö Sauli | Kokoomus | 265 |
| 2 | 5 Hautala Heidi | Vihreät | 253 |
| 3 | 9 Halonen Tarja | SDP | 238 |
| 4 | 6 Lax Henrik | RKP | 155 |
| 5 | 7 Vanhanen Matti | Keskusta | 129 |
| 6 | 4 Soini Timo | Perussuomalaiset | 127 |
| 7 | 2 Kallis Bjarne | Kristillisdemokraatit | 122 |
| 8 | 8 Lahti Arto | Valitsijayhdistys | -6 |
Numero (4-10)
Luvattoman huonon, viime lokakuussa tehdyn Nato-gallupin (ks. blogikirjaus http://aplappi.blogspot.com/2005/10/jlleen-vrin-asetettu-kysymys.html>Jälleen väärin asetettu kysymys) jälkeen vaalikone oli positiivinen yllätys. Kysymyksiä oli pohjustettu asiallisesti, ne olivat kiinnostavia, taatusti ehdokkaita erottelevia ja monipuolisia. Kritiikkinä on sanottava, että mielestäni kysymyksissä terveydenhuolto painottui hieman liiaksi. Yksi kysymys olisi vielä mennyt mutta kolme oli aivan liikaa aiheesta, joka ei suoranaisesti liity presidentin valtaan ja tehtäviin.
Valitettavasti vaalikoneen tulos ei miellyttänyt minua. Haluaisinkin esittää suuremmille henkivoimille kysymyksen: Mitä ***vettiä Bjarne Kallis tekee sijalla kolme? Lohdullista, että yksikään ehdokas ei yltänyt kovin korkeille samis-lukemille kanssani ja että Timo Soini on viimeinen.
Arvon lukijat, teidän täytyy ymmärtää, että olen tv-uutisten läpensä kyllästämä ja propagandan kukoistuskauden lapsia. Minä tarvitsen kaikessa "pahiksia" ja "viholliskuvia"? Ketkäpä olisivatkaan sopivampia viholliskuvia populismivastaiselle ateistille kuin Kallis ja Soini? Viis' siitä kuka tulee ensimmäiseksi - gallupit ja vaalikoneet kun ovat vähän mitä ovat - tärkeintä on, että pahikset tulevat viimeiseksi!
| 1. | 6 | Lax, Henrik | RKP | 64% | ||
| 2. | 5 | Hautala, Heidi | Vihr. | 64% | ||
| 3. | 2 | Kallis, Bjarne | KD | 63% | ||
| 4. | 9 | Halonen, Tarja | SDP | 61% | ||
| 5. | 8 | Lahti, Arto | Sit. | 56% | ||
| 6. | 3 | Niinistö, Sauli | Kok. | 56% | ||
| 7. | 7 | Vanhanen, Matti | Kesk. | 53% | ||
| 8. | 4 | Soini, Timo | PS | 50% | ||
Numero (4-10)
Ensimmäisenä silmään iski vaalikoneen mainio käyttöliittymä. Oikein! Valitettavasti onneton taloverkko heikensi käytettävyyttä. Samoin se, että hiiren peukalonappi, joka normaalisti vie edelliselle sivulla, vie kyselyn aloitussivulle mikä on hitusen rasittavaa kun peukalonappia tulee painaneeksi puolialitajuisesti kun haluaa mennä taaksepäin.
Sisältönsä puolesta kysely oli onneton. Mitä tekemistä Suomen urheilumenestyksellä on presidentin vaalien kanssa _ muuta kuin että MTV syytää ahkerasti tuutistaan urheilua. Tähän MTV3:n kysely on ehdottomasta viihteellisin. Jos presidentti tulisi mielestäsi valita viihteellisten arvojen (kuten urheilumenestyksen tai vaikkapa harrastusten) perusteella, valitse MTV3:n vaalikone. Loistava käyttöliittymä kilpistyi siihen, että kysymykset olisivat epämääräisiä ja huonosti pohjustettuja. Onnettominta kyselyssä oli se, että jälleen Bjarne Kallis ylsi pelottavan korkealle. Silmiinpistävintä oli, että Hiedi Hautala tuli kolmatta kertaa toiseksi.
Vaalikoneen tulokset olivat blogia ajatellen ikävässä muodossa, siksi vain lista.
Numero (4-10)
Kalevan vaalikoneen käyttöliittymä MTV3:n jälkeen oli kelvoton. Kun siihen yhdistää surkeat, selvästi johdattelevat kysymykset ja sen että Kallis kallistui jälleen kolmanneksi, soisi ihmisten ymmärtävän, että tämä vaalikone ei ole heitä varten. Järjestys oli joka tapauksessa seuraava (en jaksanut editoida koodia järkevään muotoon):
Yhteenvetona: Ylen vaalikone oli ehdottomasti paras ja Kalevan ehdottomasti huonoin. Hesarin vaalikone oli jonkin verran MTV3:n vaalikonetta parempi. Erityismaininnan saa MTV3:n vaalikoneen käyttöliittymä. Joskin olisin kaivannut siltäkin ominaisuutta, joka olisi helpottanut tuloksen julkaisemista blogissa. Tekstialueeseen puklautettu, helposti kopioitavissa oleva html-pätkä ilman turhia class-attribuutteja ynnä kuvia, joiden pysyvyyttä palvelimelle ei taata, olisi riittänyt oikein hyvin minulle. Kutakuinkin joka ainoa turhakekysely tuottaa sellaisen. Ottaisivat niistä mallia!
Vaalikoneiden tulokset olivat odotetun ristiriitaiset. Selvää säännönmukaisuuttakin sentään löytyi. Soini oli tyypillisesti viimeisenä, Hautala toisena ja Kallis kolmantena. Näistä erityisesti kolmas säännönmukaisuus oli erityisen harmillinen. Ykkössijalle nousija saattoi olla jossain toisessa vaalikoneessa häntäpäässä – ota tuosta sitten selvää. Yleisesti ottaen vaalikoneet olivat melko rentouttavia ja viihdyttäviä, vakuuttavuuteen yksikään ei yltänyt, vaikka Ylen vaalikone olikin huomattavan tasokas. Hesarin vaalikoneen tulos oli kokonaisuutena mielyttävin.
En tee valintaani vaalikoneiden antaman tuloksen pohjalta.
Vietin uuden vuoden Pietarissa tyttöystäväni Annin ja seitsemän osakuntakaverini kanssa. Oikein mukavaa, opettavaista ja avartavaa. Pietari ja venäläinen kulttuuri on yllättävä eksoottinen, kun ottaa huomioon kuinka lähellä Pietari on maantieteellisesti – ja Venäjä historiallisesti.
Aivan ensimmäinen katukuvasta silmiin osuva ero on se, että katukuva on yhtä aikaa loistokkaan jylhä ja ankean rapistunut. Tsaarin ajan Venäjän loistokkuus on jotain, mitä en edes osannut kuvitella. Esimerkiksi Talvipalatsin yli 1000 huonetta taideteoksineen oli melkoinen kokemus.
Kävin ihastelemassa Talvipalatsin arkkitehtuuria Annin kanssa perjantain. Kuljimme kohtuullisen vähällä maalausten ihastelulla ja töllistelyllä palatsissa kolmisen tuntia. Väsymys alkoi jo siinä vaiheessa painaa mutta emme vieläkään olleet löytäneen italialaisten taitelijoiden mestariteoksia. Myönnän, emme ehkä olleet täysin järjestelmällisiä kierroksessamme. Järjestelmällisyys olisi kannattanut, samoin Eremitaasin (Talvipalatsi ja kolme muuta rakennusta kattava museo) kartan mukaan ottaminen. Tällä kertaa kunto riitti vain Talvipalatsin kiertämiseen. Eremitaasin kolme muuta rakennusta jäi kiertämättä vaikka museo olisi ollut auki vielä pari tuntia.
Ankean rapistunut puoli löytyi sivukaduilta. Ilmeisesti venäläiseen elämäntapaan kuuluu ajatus "julkisivu ennen kaikkea". (Kuulemma ulkoa päin hyvinkin rapistunut talo saattoi olla sisältä hyvinkin loistokas. Valitettavasti en päässyt vierailemaan venäläisessä kodissa.) Vielä melkein Talvipalatsin naapuristakin löytyi rakennuksia joiden seinistä laasti oli varissut, ikkunaruutuja oli hajalla ja seiniä koristivat graffitit maalin asemesta. Ironisesti saman rakennuksen – tai ainakin saman korttelin – vilkkaasti liikennöidyn tien puoleinen julkisivu saattoi olla erinomaisessa kunnossa. Vielä räikeämmin loistokkuuden ja rappion välinen ristiriita näkyy, kun vertaa Viipuria ja Pietaria. Huomasi hyvin helposti, että Pietarissa oli rahaa ja rikkaita, Viipurissa taas ei.
Siinä missä Pietarin ydinkeskustassa rappio ja loistokkuus vuorottelivat, ydinkeskustan ulkopuolella ne yhdistyivät monin paikoin. Jostain syystä minua viehättää tavattomasti neuvostotyyliset harmaat yli kymmenen kerroksen betonijärkäleet. Sinänsä harmaassa betonissa ei ole mielestäni mitään erityisen kaunista ja hienoa. Monikaistainen bulevardi ilman ainuttakaan puuta, ilman koristeltuja lyhtypylväitä – tai mitään – lumisateessa korkeiden betonitalojen reunustamana on harmaudessaan ja ankeassa jylhyydessään jotain sellaista, mitä en odota näkeväni missään muualla kuin Venäjällä –kuin hyvältä näyttävä mittasuhdevirhe.
Arkkitehtuurista venäläisiin. Anni oli jo ennen matkaa maininnut minulle, että venäläisten tyyli pukeutua on huomattavasti näyttävämpi kuin suomalaisten. Erityisesti venäläiset naiset pukeutuvat huomattavasti naisellisemmin kuin suomalaiset. Pietari vahvisti tämän huomion. En ole nähnyt Helsingin kadulla kenenkään kahlaavan loskassa – Pietarin kadun olivat uuden vuoden aikaan todella loskaiset – minihameessa, piikkikorkokengissä ja hyvin avonaisessa paidassa takki auki – ja vielä vilusta värisemättä, hymyillen. Pietarissa näin useita.
Korkokengät ja turkit olivat pop. Miehet korvannevat korkokenkien ja turkkien puutteen luomaa näyttävyysvajetta jotenkin muuten. Minulle ei tosin selvinnyt miten? Ainakaan auto ei ole Venäjällä peniksen jatke. Autokanta oli huomattavasti vanhempaa ja ruosteisempaa kuin Suomessa eikä autojen ikää oltu yritettykään meikata mitenkään piiloon. Pietariin tulomatkalla bongasin kaksi kadun varteen sammunutta autoa, Pietarissa ollessa yhden ja poistuessamme yhden. En ole laskenut tähän mukaan perin persoonallisella tavalla parkkeerattuja autoja vaan ainoastaan tapaukset, jossa tapahtumien kulun saattoi lukea kuskin kasvoilta.
Ehkäpä miehet saivat määrätä venäjällä jouluvalojen paikan? Venäläinen käsitys jouluvaloista oli nimittäin vähintäänkin yhtä näyttävän tyylitön kuin minihame ja korkokengät Pietarin loskaisille kaduilla. Äkkiseltään katsottuna venäläiset jouluvalot saattoivat olla melkein mitä tahansa – valoverkkoja, välkkyviä värivaloja, pikkustroboja, hehkulamppuketjuja. Jouluvalaisukulttuurissa on sentään jotain säännönmukaisuutta. Pääsääntö lienee, että valoissa tulee olla liikettä. Minimissään jonkin osan valoista tulee välkkyä, aina parempi, jos sammuvat ja syttyvät valot luovat aaltoilevan valomeren. Pääteiden varrella saa olla lamppuja, joissa ei ole liikettä ja välkettä, kunhan ne ovat värikkäitä ja niitä on paljon eli vähintään joka toisessa lyhtypylväässä. Samoin hotellien (ja vastaavien) sisäänkäyntien luona saa olla valoverkkoja, jotka eivät välky tai ole edes värillisiä, kunhan lamppuja on paljon ja, jos mahdollista, hitusen enemmän kuin naapurihotellissa. Tiivistäen: jos jouluvalo on suomalaiseen silmään tyylikkään hillitty se on venäläiseen silmään tylsä tai vähintäänkin laimea.
Kun ottaa huomioon kuinka paljon venäläinen on valmis pistämään rahaa näyttävyyteen – julkisivuina, epäkäytännöllisenä pukeutumisena tai jouluvaloina, vessojen siisteys ja kunto on jotain aivan käsittämätöntä. Vessat ovat kuulemma siistiytyneet huomattavasti viime vuosien aikana. Silti vessojen istuimet ovat melko tavanomaisesti kengän pohjien kuvioimia eikä vessoissa ole useinkaan paperia, saippuaa tai mitään käsien kuivaamiseen sopivaa. (Täytyy tunnustaa, että olen melko tyytyväinen kelvottoman huonoon aasinsiltaani jouluvaloista vessoihin.)
Avartavinta matkalla oli kieli. Venäläiset eivät joko osaa tai eivät suostu puhumaan englantia. Kyltit ja opasteet ovat vain poikkeustapauksissa jollain muulla kielellä kuin venäjällä. Trendi on ilmeisesti muuttumaan päin. Esimerkiksi joillakin metroasemilla oli kartta, jossa asemien nimet olivat myös latinalaisin kirjaimin. Parin päivän totuttelun jälkeen kyrilliset aakkoset olivat juurtuneet mieleen sen verran hyvin että kykenin tavaamaan metroasemien ja katujen nimet. Se helpotti huomattavan paljon matkustamista metrossa. Metrossa matkustaminen taas kannattaa, sillä metroasemat ovat todellakin palatseja kansalle kuten Stalin ne aikoinaan tarkoitti olemaan.
Ravintolassa syöminen olisi kyllä ollut huomattavasti jännittävämpi kokemus, ellei mukana olisi ollut venäjää jonkin verran lukenut slavisti Anu kääntämässä ruokalistaa ja puhumassa tarjoilijalle. Ruokalistoista oli tyypillisesti käännetty englanniksi enintään kategorioiden nimet (alkuruuat, liharuuat, kalaruuat jne.). Hyvällä tuuri melkein puolet menun ruokien nimistä oli englanniksi, kokonaan käännettyyn menuun en törmännyt. Tarjoilijoista vähemmistö puhui sanaakaan englantia. Luultavasti keskustan hotellien yhteydessä olleiden ravintoloiden laita olisi ollut toinen. Päädyimme kuitenkin välttelemään hotellien ravintoloita paitsi hinnan myös kansainvälisen, ei-venäläisen ruuan pelossa.
Ainakin minulle oli melkoinen shokki huomata, etten yllättäen pystynyt kommunikoimaan muuten kuin osoittelemalla ja elehtimällä. Samalla olin myönteisesti yllättänyt huomatessani, miten hyvin ihan vain osoittelemalla pärjäsi. Kokemus oli hyvässä ja pahassa siinä määrin järisyttävä, että jos aika suinkin riittää ja opetusta on sopivaan aikaan, menen keväällä venäjän peruskurssille. Matkan jälkihuuma nimittäin vakuuttelee minulle, että olen aikeissa mennä vierailemaan Venäjällä vielä joskus uudestaan.