Köyhyyden globalisointi

Päädyin ostamaan juhannuslukemiseksi Michel Chossudovskyn teoksen Köyhyyden globalisointi. Hyvä ostos. Chossudovsky kirjoittaa jonkin verran kankeammin kuin Chomsky, jonka teoksen ostamista harkitsin ennen juhannusta. Chossudovsky kirjoittaa samasta teemasta kuin Chomsky erityisesti teoksessaan Hinnalla millä hyvänsä – Uusliberalismi ja globaalikuri: IMF:n ja maailmanpankin 1980- ja 1990-luvulla kehitysmaille tuputtaman politiikan tuhoisuudesta.

Chossudovskyn kirjassa vainoharhaisuus jää sivurooliin. Hän ei puhu Chomskyn tavoin pankkiirien ja upporikkaiden salaliitosta, jonka tavoitteena on uusi maailmanjärjestys. Näkökulma on niin ikään erilainen. Siinä missä Chomsky haluaa paljastaa talouden todellisen vallan, Chossudovsky analysoi tarkkaavaisesti uusliberaalin talouspolitiikan epäonnistumista kehitysmaissa. IMF:n ja Maailmanpankin julkituoman tavoitteen, "köyhyyden vähentämisen" asemesta ollaan Chossudovskyn mukaan "vähennetty köyhiä" – sanalla sanoen tapettu köyhiä nälkään ja sairauksiin. Molemmat teokset on julkaistu vuonna 1999 eivätkä ne siten liene aivan ajan tasalla.

Chossudovsky argumentoi, että IMF ja Maailmanpankki ovat pakottaneet taloudellisin keinoin köyhät maat ottamaan lainoja, joiden ehtoina ovat olleet tiukat taloudelliset uudistukset. Käytännössä talouden sopeuttaminen on tarkoittanut…

• lainan ottamista lainan päälle, jolloin maat ovat velkaantuneet entisestään.

• palkkojen indeksisidonnaisuuden poistamista. Tämä yhdistettynä valuutan toistuvaan devalvoimiseen on johtanut siihen, että reaaliansiot ovat laskeneet murto-osaan aiemmasta.

• hintojen vapauttamista, mistä on seurannut, että ruuan ja polttoaineen hinta on pahimmillaan jopa yli 10-kertaistunut. Kun tämän yhdistää palkkojen romahtamiseen, useimpien palkka ei ole riittänyt enää edes ruokaan.

• maatalouden kaikkien tukitoimien poistamista. Tämä yhdistettynä siihen, että samaan aikaan tuonti on vapautettu ulkomaiselle vahvasti tuetulle ruualle, maatalous on ajautunut vararikkoon. Kun ruuan hinta on samaan aikaan nousut, on nälänhätä itsestään selvä seuraus.

• sosiaalisektorin saneerausta ensinnäkin laajamittaisin irtisanomisin ja toiseksi sosiaaliturvasta tinkimällä. Tämä on johtanut työttömyyden pahenemiseen entisestään.

• laajaa yksityistämistä. Kun tämän yhdistää ulkomaisen pääoman ja tuonnin tukitoimiin, kotimainen tuotanto on romahtanut. Koulutuksen ja terveydenhuollon yksityistäminen ja tekeminen maksulliseksi, on johtanut koulutuksen ja terveydenhuollon saatavuuden romahtamiseen – suuri köyhdytettyjen ihmisten joukko on sysätty täysin koulutuksen ja terveydenhuollon ulkopuolelle.

Kirjan kiinnostavimmat huomiot olivat:

• IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Somalian nälänhädässä. Vielä 1980-luvun alussa Somalia oli ruuan suhteen omavarainen. Maailmanpankki ja IMF pakottivat Somalian poistamaan maataloustukensa ja lopettamaan mm. ilmaisten lääkepakkausten jakamisen karjankasvattajille (kaikesta piti maksaa sen, joka palvelua käytti). Samanaikaisesti Somalian oli avattava rajansa ulkomaiselle tuontiruualle. Nämä kaikki yhdessä johtivat siihen, että rikkaista maista alkoi virrata Somaliaan halpaa, raskaasti tuettua ruokaa. Tämä halpa ruoka syöksi Somalian omat karjatilalliset vararikkoon. Kuiva kausi vei loppuun jo taloudellisin keinoin hyvin alulle saatetun katastrofin. Karja kuoli nälkään ja sairauksiin, koska karjanpitäjillä ei ollut varaa lääkkeisiin, joista oli tullut talousuudistuksen takia maksullisia, saati varaa ostaa karjalleen syötävää muualta. Köyhtyneillä ihmisillä ja köyhtyneellä valtiolla ei ollut varaa ostaa ruokaa muualta – koska talousuudistukset olivat ajaneet sen talouden kuralle. Kuiva kausi ei riitä selittämään nälänhätää, koska Somalia oli selvinnyt vielä ennen talousuudistusta kuivistakin kausista kunnialla.

• IMF:n ja Maailmanpankin osallisuus Perun ja Kolumbian huumerikollisuudessa. Raskaan kaavan mukaan toteutetut talousuudistukset ovat johtaneet Chossudovskyn mukaan siihen, että Perussa ja Kolumbiassa työttömyys on kasvanut, reaaliansiot ovat romahtaneet, ruuan ja polttoaineen hinnat ovat moninkertaistuneet sekä siihen, että maatalouden tuet ja sosiaaliturva on poistettu käytännössä täysin. Kun nämä tekijät yhdistetään, ruoanviljely on käytännössä kannattamatonta. Kun kokaiinin kasvatus on tuottoisaa ja armeija sekä poliisi ovat lahjottavissa, ei ole ihme, että yhä useampi maanviljelijä on siirtynyt ruokakasveista kokaiiniin.

Entä nyt

Chossudovsky sanoo IMF:n ja Maailmanpankin puolustelevan itseään (vuonna 1999) faktojen vastaisesti siten, että jos talousuudistuksia ei olisi tehty, tilanne olisi vielä pahempi. En osaa arvioida Chossudovskyn väitteiden pätevyyttä. Hänen tekstinsä ja esittämiensä lähdeviitteiden pohjalta pidän teosta uskottavana, olkoonkin että Chossudovskyn esitys jäi täysin tietoisesti valitun populaariesitystavan takia ilmeisen yksipuoliseksi ja mustavalkoiseksi.

Vaikka asiaa ei tarkastelisikaan niin yksipuolisesti kuin Chossudovsky tekee, on eittämättä selvää, että ekonomistien ohjailemat uudistukset kehitysmaissa 1980 ja 1990-luvuilla ovat epäonnistuneet. Onneksi 1980- ja 1990-lukujen virheet kehitysyhteistyössä on nyt laajasti huomattu ja myönnetty.

Politiikkaa onkin jo muutettu ainakin joiltakin osin. Suomen mediassa tämän muuttuneen politiikan jäljet ovat näkyneet toisaalta köyhimpien maiden velkojen anteeksiantona ja toisaalta sokerin ylituotannon leikkaamispaineina EU:ssa.

Jeremy Gould väittää Ulkoasiainministeriön kustantamassa Kehitys-lehdessä (2/2005), että ekonomistien epäonnistuttua puikkoihin ovat hypänneet hallintogurut. Hän kuitenkin epäilee suuresti myös talousgurujen onnistumismahdollisuuksia. Vaikka ollaankin näennäisesti sitouduttu suureen määrään sosiaalisia tavoitteita, niiden toteutuminen edellyttäisi Gouldin mukaan ennennäkemätöntä talouskasvua. "Kehitysrahoitus ohjautuu peruskoulutukseen ja perusterveydenhuoltoon. Tämän toteutumista hallinnon tehostaminen tuskin tukee.

Laura Torvinen ja Max von Bonsdorff vastaavat (Kehitys 2/2005) Gouldin kehitysyhteistyökritiikkiin ja väittävät, että monia Gouldin esittämiä ongelmakohtia on jo korjattu. Samaa teemaa näyttäisi jatkavan myös Helsinki-prosessin viimeisin raportti Mobilising Political Will, jossa niin ikään myönnetään ekonomisten luotsaamien uudistusten epäonnistuminen ja etsitään poliittista tahtoa jatkaa uudistuksia uudenlaisesta viitekehyksestä käsin.

Raportti korostaa kiinnostavalla tavalla molemminpuolisen ymmärtämisen tärkeyttä suhteessa kompromisseihin ja toimintaorientoituneeseen sopimiseen (vailla ymmärtämystä). Onko hermeneutiikan arvostus nousemassa myös valtioiden välisessä politiikassa? Sanojen tulkkausko ei enää riitä?

In order to succeed, it is vital that differences are respected, focus is placed on issues shared rather than those which divide and that the collaboration and dialogue is built on the strengths of different stakeholders instead of on their weaknesses. Furthermore, it is important that the dialogue takes place in an action-oriented context. If it is motivated simply as an exercise for a search for common ground without any ambition to implement or to act together, the level of achievement, then, is likely to remain lower. It is easier for all to remain steady within their own agendas and not to engage into a true dialogue, which would build common reality, without an action-oriented approach.