Yllätyin, etten luettuani George Prattin Enemy Ace - War Idyllin pitänyt teosta mitenkään erityisen kummoisena tai oivaltavana. Siinä olisi ollut aineksia hyväksi teokseksi. Sarjakuva oli nätisti piirretty. Tunnelmaa korostava, pääasiassa tummanpuhuva, aggressiivinen tyyli miellytti silmääni. Tarina oli puitteiltaan hyvä ja henkilöhahmot olivat paikoin varsin oivaltavia.
Toinen teoksen pääteemoista, sodan kauheudet, oli tosin mielestäni turhan kulunut. Pratt oli kuitenkin onnistunut löytämään minulle uuden tavan kertoa niistä: nuori Vietnamin sodasta selviytynyt amerikkalainen lehtimies tekee juttua I maailmansodan saksalaisesta lentäjä-ässästä. Toimiva ja tunnelmaan sopiva kerrontatapa oikeutti sinänsä varsin kuluneen teeman varsin tavanomaisen käsittelyn.
Toinen teema sitä vastoin oli kiehtova: sota-minä ja rauhan ajan minä. (Muistelen tosin törmänneeni myös tähän teemaan jossain muussa yhteydessä.) Lehtimies ajatteli, että sota-minä ja rauhan ajan minä ovat sama asia. Lentäjä-ässä taas ajatteli, että sodassa hän oli sodan ajan minä ja eli sotapersoonansa kautta. Rauhan aikana hän saattoi kylläkin muistaa jotain sota-minästään, mutta oli joka tapauksessa jotain olennaisesti muuta. Hänen teesinsä oli: Sota tekee meistä eri ihmisiä. Sodan päätyttyä: rauha muuttaa meidät jälleen toiseksi ihmiseksi, mutta sodan jäljet jäävät myös tähän rauhan jälkeen syntyneeseen minään.
Sinänsä teoksessa ei tapahtunut juuri mitään. Pratt keskittyy rakentamaan hahmojaan ja kertomaan, miksi he ovat ja ajattelevat siten, kuin ajattelevat. Periaatteessa kaikki, mikä voisi tehdä teoksesta loistavan on koossa, mutta jotain silti puuttuu. Tarina ei vaan ala elää. Yksi syy on se, että Pratt mielestäni toistelee aika paljon varsin kuluneita ajatuksia. Kirjassa omaa on oikeastaan vain kuvat ja tapa jolla dialogi on rakennettu. Ajatukset ovat pitkälti kierrätettyjä ja mielestäni tarpeettoman kritiikittömästi toistettuja. Tämä kierrätys jättää suuhun sieluttoman ja pintapuolisen maun.
Vaikka hahmot – kuten jo sanoin – ovat kiinnostavia, ne ovat sitä lähinnä konsepteina. Mielestäni on erittäin kiinnostava lähtökohta ottaa dialogin lähtökohdaksi kaksi sodasta selviytynyttä hahmoa, jotka jäsentävät minän ja itsen hyvin erilaisilla tavoilla. Valitettavasti Prattin teoksessa konseptit jäävät konsepteiksi, eivätkä ne nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi hahmoina– kahta viimeistä sivua lukuun ottamatta. Juuri kun Pratt onnistuu puhaltamaan hahmokonsepteihinsa hieman eloa, tarina loppuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti