Vain hieman elämän tarkoituksesta

Vietin eilen synttäreitäni. Edellisenä lauantaina olin Annin opiskelukaverin, Annin häissä Turussa. Perjantaina menin lupailemaan Jussille, että kirjoittaisin Susj-lehteen jotain teemalla matka. Aiheet saattavat vaikuttaa kaukaisilta, eikä yhteyden hahmottamista helpottane se, että uumoilin kirjoittavani jotain otsikolla "Matka ei mihinkään – elämän tarkoituksettomuuden tarkoituksesta". Tosin saattaa olla, että joudun perääntymään. En ole vahvoilla mannermaisessa ristiriitojen logiikan mahdottomuuden mahdollisuuksissa. Lähinnä osaan vain pilailla moisilla Hegel-lähtöisillä ajatussolmuilla – huonosti.

Lauantaina kello 12.50 istuin rautatieaseman ratapihalla Annini vieressä. Odotin junan lähtöä vuoroin ajatellen elämän tarkoituksen tarkoituksettomuutta – mitä siitä voisi kirjoittaa, ja vuoroin häitä, jonne olimme matkalla. En tuntenut sen enempää morsianta kuin sulhastakaan, en ainuttakaan häävierasta – paitsi tietysti tietty Annini.

Ratapihan lävitse kävellyt polttariseurue yhdisti molemmat mielessäni vuorotelleet teemat. Tuleva onnellinen morsian kulki keskellä - sanalla sanoen typerän näköisessä - sairaanhoitajan asussa ja näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja hyväntuuliselta. Muu seurue oli vastapainoksi oikein biletunnelmissa suomalaiseen apaattiseen tapaan. Miksiköhän näin päin? Polttarit – viimeinen vapaan naisen ilta kavereiden seurassa. Eipä näyttänyt tällä kertaa kovin vapaalta tai toverilliselta.

Miksiköhän tällaisia perinteitä on syntynyt ja miksi niitä ylläpidetään? Välttämättömän nöyryytyspolttareiden ainesosan, morsiamen tai sulhasen, luulisi olevan erimieltä polttareiden laadusta, mutta usein niin ei ole. Päinvastoin, usein nöyryytettävä – eikä tämä koske vain tämän tyypin polttareita – paitsi hyväksyy tradition myös pitää sitä tärkeänä.

Traditio tekee elämästä edes hetkeksi tarkoituksellista. Sellaista, ettei tarvitse miettiä miten päin olla ja mitä tehdä. Hetken on kaiken keskipisteenä. Hetken on jotain, joka ei ole eksyksissä.

Itse avioliitossa on kyse hyvin paljon samasta: tarkoituksellisuuden kuvitelmasta, vallasta ja arvostuksesta; halusta rakentaa omaa identiteettiä olemalla osa jotain suurempaa ihmisestä vieraantunutta instituutiota. Olen vakavissani: avioliitto on sikäli ihmisestä vieraantunut, että emme enää kysy tekeekö se meidät onnelliseksi, paremmiksi vai ei, ja jos tekee niin miten. Avioliitto on monille taikatemppu, jonka onnelliseksi tekevää ja paremmuutta lisäävää vaikutusta ei tule kyseenalaista, eikä etenkään tule kysyä, miten se toteuttaa kaikki sille asetetut odotukset.

Kun tähän ihmisestä vieraantuneeseen instituutioon lisätään se tosiseikka, että suurin osa haluaa elää osana sitä, vallan ja arvostuksen kuvitelmista tulee enemmän tai vähemmän todellista. Tarkoitus pysyy kuitenkin edelleen kuvitelmana. Loppujen lopuksihan tarkoituksessa on kysymys vain tulkinnasta jonka annamme maailmalle, olemiselle ja elämällemme. Joskin luonnollisesti haluamme uskotella itsellemme ettemme vain kuvittele.

Kirkossa oleminen eettisenä valintana

Tajusin vasta Turussa, että joutuisin seuraamaan vihkitilaisuutta kirkossa. En tiedä, miksen tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin. Yleisesti ottaen olen vältellyt kirkollisia tilaisuuksia aina kun vain mahdollista. Minusta on paitsi epäkohteliasta myös eettisesti väärin ottaa osaa pyhää toimitukseen epäuskojana – vieläpä vakaumuksellisena sellaisena.

Aiemmin tunsin oloni kirkossa kiusalliseksi ja turhautuneeksi. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Ajattelin ehkä, että toimitus jotenkin loukkaa identiteettiäni. Olin kirkkoon ahdistettu ateisti. Tämä on yksi seikka, jonka suhteen vanheneminen on hionut minusta kulmia.

Nyt lähinnä tunsin vain vaivaantuneisuutta siitä, että minä – valehtelin. Sitä se lähinnä on. En keksi parempaakaan sanaa. Periaatteessa jumalanpalveluksessa istuminen indikoi uskoville, että toinen – mitä tulee uskontoon – uskoo edes jossain määrin samoihin asioihin kuin itse. Ehkä hän on agnostikko, ehkä hän on maallistunut, mutta joka tapauksessa hänessä on samaa vaikka vain arvoissa ja normeissa. Kristillinen moraalikin riittää, tai halu olla osa kristillisiä instituutioita. Halu. Suomalainen yhteiskunta käytännössä pakottaa jokaisen olemaan jollain tapaa osa kristillisiä instituutioita. Kristillisyys on oletusarvo esimerkiksi paljon puhuttaneessa uskonnon opetuksessa ja läpensä kristillisen tradition lävistämässä, joskin onneksi maallistuneessa koulujärjestelmässä.

Minä ateistina ja nihilistinä en katso edustavani millään tavalla kristillisyyttä ja kun sitten istun kirkossa, valehtelen antamalla muiden – uskovien, agnostikkojen ja ateistien – kuvitella, että ei-kristillisyys olisi lähinnä vain harvinainen poikkeus. Kirkossa oleminen on minulle vähän sama kuin seisoisin mielenosoituksessa, jonka agendaa en allekirjoita. Osallistumalla mielenosoitukseen, olen tehnyt poliittisen teon, jolla on ainakin potentiaalisesti paljonkin merkitystä ja joka ei ainakaan saisi olla yhdentekevä. Kun istun kirkossa, olen tehnyt uskonnollisen teon, jolla on ainakin merkitystä (poliittisessa mielessä) ja joka ei niin ikään saisi olla yhdentekevä.

Suurissa mielenosoituksissa yhdellä massassa ei ole suurtakaan merkitystä. Sama koskee kirkossa istumista. En minä oikeasti kenenkään uskomiseen siellä istumalla vaikuttanut – en merkittävästi. Kysymys on periaatteesta. Koska niin jumalanpalveluksessa kuin mielenosoituksessakin samanmielinen massa on merkittävä paitsi poliittisesti myös uskovien tai mielenosoittajien identiteetin rakentumisen kannalta, on sekä ateistina kirkossa istuminen että sellaiseen mielenosoitukseen osallistuminen, jonka agendaa ei allekirjoita, yksinkertaisesti eettisesti väärin.

Eettinen normi on siis seuraava: minun ei tulisi uskotella, että kannatan jotain tai uskon johonkin, johon en usko tai jota en kannata, jos sillä on vaikutusta muiden arviointikykyyn, arvostelmiin ja normeihin tai poliittisiin päätöksiin. Toisin sanoen mielenosoitukseen tulee osallistua vain, jos pitää asiaa hyvänä, ei esimerkiksi siksi, että mieltä osoittamassa on kavereita. Samoin vaaleissa tulee äänestää vain sellaista ehdokasta ja sellaisen asian puolesta, mikä on omasta mielestä hyvä. Ei siksi, että mainoskampanja sattui miellyttämään esteettistä silmää tai muiden poliittisesti epäolennaisten tekijöiden takia. Moinen on vastuuntunnotonta. Yleistäen kaikkien poliittisten – toisten arviointikykyyn ja yhteiskunnan valtarakenteisiin vaikka vain potentiaalisesti vaikuttavien – päätösten tulisi perustua vain ja ainoastaan pyrkimykseen tehdä mahdollisimman hyvä ja mielellään kokonaisvaikutuksiltaan edullinen päätös kaiken sen pohjalta, mitä tietää ja kykenee ymmärtämään.

Tästä kaikesta huolimatta menin siis kirkkoon. Ehkä olen liian kyyninen, jotta voisin ottaa itse itselleni asettamani eettisen normin ehdottoman vakavasti ja pitää siitä kiinni myös siinä tapauksessa, että tradition rikkomisesta aiheuttaisi jollekulle mielipahaa. Tai – vielä pahempaa – ehkä olenkin vain onnellisuuskalkyylejä pyörittelevä benthamlainen poroporvari, jolla ei ole edes halua seisoa ryhdikkäästi oman nihilisminsä ja vallan tahtonsa takana (viittaus Nietzschen huomioihin utilitarismin vastenmielisyydestä, alentavuudesta ja laumasieluisuudesta).

Tarkemmin ajatellen se todellinen pääasiallinen syy kirkkoon menemiseen taisi olla se, etten halua olla ehdoton ja mustavalkoinen. Kieltämättä on hieman epäkohteliasta vesittää omaa tekstiä näin, jos vaikka joku haluaisi pitää argumenttiani hyvänä, mutta eettisenä normina yllä oleva on hieman mustavalkoinen ja tiukasti seurattuna turhan ehdoton.

Entä synttärini sitten; miten ne liittyvät tähän kaikkeen? Lähinnä vain siten, että minulla on nyt yhden vuoden verran suuremmat paineet löytää elämälleni tarkoitus pidinpä sen tarkoitusta kuinka tarkoituksettomana tahansa.

Sääli. Toisaalta, ehkä suuri massa ottaa elokuvasta (ja kirjasta) Käsikirja linnunradan liftareille onkeensa ja ymmärtää, että elämän tarkoitusta tärkeämpi on kysymys elämän tarkoituksesta. Kävin katsomassa leffan eilen. Pidin kovin, joskin luullakseni hieman vähemmän kuin Annini.