Päätin siirtyä toiseen blogisoftaan, koska DiaryLand toimi varsin kankeasti. Tämä on nyt ensimmäinen kirjoitus tähän blogiin. Siirrän vielä joitakin tekstejäni tänne käsipelillä, ettei blogi näyttäisi turhan tyhjältä.
Enpä ole näemmä kirjoittanut taaskaan aikoihin. Se selittyy pitkälti sillä, etten ole vain ennättänyt. Savolaisen Osakunnan isännyys on tuottanut uskomattoman paljon töitä. Etenkin helmikuu oli hyvin ohjelman täyteinen. Silloin oli Savolaisen Osakunnan 100-vuotisvuosijuhla. Jatkoilla oli porukkaa noin 300 ja sillikselläkin, seuraavana aamuna noin 130.
Nyt aivan viimeaikoina olen kirjoittanut ahkerasti graduani. Se onkin edennyt kohtuullista vauhtia. Graduohjaajani ei ole vaan vielä ennättänyt kommentoida kokoon parsimiani pätkiä. Toivottavasti kysymys on vain kiireestä.
Käytettävissäni ollutta aikaa ei ainakaan ole lisännyt se, että aloin jälleen seurustelemaan. Mistä pääsenkin näppärällä aasin sillalla aiheeseen, mistä minun piti kirjoittaa, eutanasiaan. Kävimme eilen, minä ja tyttöystäväni Anni siis, katsomassa kehutun Meri sisälläni -elokuvan.
Sivusto http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/mn/mar_adentro.htm tiivistää juonen oikein mainiosti:
"Meri sisälläni on espanjalaisen Alejandro Amenábarin ohjaama tositapahtumiin perustuva elokuva Ramón Sampedrosta, jonka kaikki raajat ovat olleet halvaantuneina lähes 30 vuotta. Hän on elänyt suurimman osan elämästään sängyssä perheensä ja ystäviensä huolehdittavana. Ramónin ainoa toive on kuolla, mutta hän ei pysty siihen ilman apua. Koska yhteiskunnan on vaikeampi hyväksyä armomurhaa kuin monien hänen läheistensä, joutuu hän taistelemaan oikeudestaan kuolla."
Meri sisälläni oli ja on niitä harvoja elokuvia, joita katsoessani olen löytänyt palan kurkustani. Elokuva puhuu aika selvästi eutanasian puolesta, mutta edukseen se ei paukuta sanomaansa vasaralla. Ramón Sampedrosta on tehty hymyilevä ja rauhallinen. Hän ei huou itseinhoa tai katkeruutta – hän haluaa vain ihmisarvoisen elämän – ja kun se on mahdotonta, edes ihmisarvoisen kuoleman.
Elokuvan teema "elämä on oikeus, ei velvollisuus" ei sinänsä ollut pala kurkussa, vaan se, että elokuva oudolla tavalla vahvisti viimeaikaiset ajatukseni.
Ajattelen aika usein kaiken uudestaan. Tarkastan, olenko todella valmis sitoutumaan siihen maailmankuvaan, jonka olen valinnut. Olenko ollut itselleni rehellinen. Viime viikon aikana minua on askarruttanut juuri eutanasia ja kysymys elämän arvosta.
Elämä ei ole oikeus eikä se ole velvollisuus. Eläminen on sekä oikeus että velvollisuus – eläminen itse, yksin. En tarkoita elämistä elämän vuoksi, mahdollisesti vain siksi että elämä ja eläminen sekoitetaan keskenään. Elämän ja elämisen välillä on selvä ero, mutta usein ero jää huomaamatta.
Elämä on ainostaan elämisen edellytys. Se ei ole mikään erityinen arvo – ei erityisen arvokas. Elämä on sanalla sanoen tiettyjen kemiallisten yhdisteiden reaktioita – jatkuvaa muuntumisia muodosta toiseen. Se on täysin materiaalista ja sellaisenaan jokseenkin merkityksetöntä. Elämäni arvo on vastannee noin 75 kiloa vetyä, hiiltä, happea, rautaa – mistä nyt sitten koostunkaan. (Kapitalisti lisäisi päälle brändini arvon, joka on toivoakseni huomattavasti suurempi, minä en tee niin.)
Elämiseni arvo on mittaamaton. Eläminen on aktiivinen prosessi, joka koostuu vapauksista, velvollisuuksita, mahdollisuuksista, ajatuksista, tunteista, mielettömyyksistä, älyllisyydestä – kaikesta sellaisesta, mistä emme oikein tiedä mitä se on – emmekä ehkä koskaan tule tietämäänkään.
Nähnette eron.
Eutanasia päättää elämän mutta se on vain yksi tapa elää. Sanalla sanoen: Elämänsä päättäminen on elämistä – äärirajoilla. Sikäli kuin eutanasia on todella oma valinta, siinä määrin kuin se on omaa elämää, se on täysin oikeutettu. Tämä on analogista itsemurhan kanssa: Itsemurha on täysin hyväksyttävissä, itsemurhaan kannustaminen saati siihen pakottaminen ei ole.
Meri sisälläni oli silmissäni elokuva elämästä vailla elämistä; vailla päätöksiä, joita olisi halunnut tehdä ja vapauksia, jotka olisi halunnut elää. Se vahvisti sitä, että elämä vailla elämistä ei ole minkään arvoista.
Kysymys on viimekädessä siitä, mitä haluaa elää – ja osaa. Ramón ei halunnut eikä osannut elää sitä elämää, joka olisi ollut hänelle mahdollista neliraajahalvaantuneenakin. Elokuvan piispa halusi – ja osasi. Eikö siis Ramónkin olisi voinut oppia nauttimaan elämästään edes siinä määrin, ettei olisi halunnut vain kuolla?
Varmasti olisi voinut mutta olisiko hänen pitänyt. Ei tässä siitä ole kysymys vaan siitä, minkä arvon haluamme antaa ihmisen tahdolle päättää mihin sopeutuu, mistä osasta minäänsä luopuu. Ja edelleen yleistäen kysymys on siitä, tulisiko ihmiset opettaa elämään kuhunkin tilanteeseen sopivalla tavalla?
Toistan: Elämä sinänsä ei ole elämistä, siitä päättäminen ja jopa sen päättäminen on. Elämä ei ole vapaata tai kahlittua. Se vain on. Ainoastaan elämistämme voi luonnehtia vapaaksi tai kahlituksi. Elämisen sopeuttaminen elämän itseisarvon vuoksi – on yksinkertaisesti mieletöntä! Se olisi silkkaa elämisen pilkkaa.
Emmehän halua, että ihmiset oppisivat ja tottuisivat elämään muutaman harvan valtiaan orjina, vaikka se epäilemättä olisi mahdollista. Jos haluaa olla vapaa, tuskinpa kenelläkään on oikeutta tulla sanomaan "sinun pitää luopua halustasi olla vapaa". Jos haluaa kuolla, koska kokee elämisen arvottomaksi, en usko kenelläkään olevan yhtään sen enempää oikeutta vaatia luopumaan haluista ja ne aiheuttavista ikävistä kokemuksistasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti