Yliopiston kolmas tehtävä

Kävin tänään vastaamassa HYY:n edustajiston vaalien vaalikoneen kysymyksiin. Innokkuuteni yllätti minut, konehan avataan vasta 19.10. ja tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin koneen kysymyksiin saattoi vastata. Myönnän, ettei ajatus edustajistoon valinnasta ole lainkaan vastenmielinen. En sentään missään vaiheessa ole ollut aikeissa kampanjoida erityisemmin valintani puolesta. Blogissanikin ajattelin mainita vain sulkeissa olevana sivuseikkana, että ehdokasnumeroni on 200.

Sinänsä moinen innokkuus ei olisi ollut mitenkään hätkähdyttävää, ellen olisi suorastaan innostunut perustelemaan ja pohtimaan muutamia vaalikoneen kohtia. Ehkäpä vaalilauseeni "nimim. huono argumentaatio harmittaa minuakin" oli alkanut elämään omaa elämäänsä ja pullahti esille hyvinkin konkreettisessa muodossa, kun pääsin vastaamaan vaalikoneen kysymyksiin.

Kannan ottamisesta pidättäytymisen kantaaottavuus

Kaikkea syytä innostuneisuuteen ei toki tule vierittää vaalikoneelle tai sloganilleni. Itse asiassa useat argumentit olivat pyörineet mielessäni jo pitkään, ennen kuin ne purkautuivat ulos vaalikoneen kysymysten myötä. Esimerkiksi kysymys siitä tulisiko HYYn "ottaa kantaa muihinkin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin kysymyksiin (esim. hedelmöityshoidot, terrorismin vastainen sota, energiaratkaisut)".

Mielestäni tulisi. Perustelin myöntävää kantaani kahdella tavalla. Ensinnäkin vetosin yliopistolakiin ja toiseksi perustelin, että virallisesta kannasta pidättäytyminen on kannanotto.

Vuosi sitten voimaantullut yliopistolain muutos muotoilee yliopiston kolmanneksi tehtäväksi ymmärretään sen vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa:

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040715, korostus minun)

Savolaisen osakunnan inspehtori (ja HY:n 2. vararehtori) Mauno Kosonen tiivistää, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus toteutuu 1) tutkimuksessa, 2) opetuksessa sekä 3) vastavuoroiseen kumppanuuteen perustuvassa yhteistyössä. Yliopiston ja tutkimuksen kaupallinen ja taloudellinen hyöty on ollut jo pitkään selviö, mutta yliopiston merkitys talouden yhtenä tukipilarina on vain yksi tapa, jolla yliopiston tulisi toimia yhteiskunnassa. Nähdäkseni merkittävämpi tehtävä liittyy sosiaalisten innovaatioiden ja ideoiden tunnistamiseen, jalostamiseen ja hyödyntämiseen.

HYY on yksi harvoista kanavista ja foorumeista, joissa opiskelijoiden ideoita voidaan jalostaa, hyödyntää ja tuoda esille yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samalla se on keskeisellä tavalla vapaampi toimimaan nimenomaan tällä areenalla kuin yliopisto, jota sitoo pyrkimys olla korostetun ei-poliittinen ja siinä suhteessa riippumaton. Nähdäkseni onkin yliopistolain hengen mukaista, että HYY ottaa kantaa merkittäviksi katsomissaan yhteiskunnallisissa asioissa ja auttaa tätä kautta yliopistoa toteuttamaan kolmatta tehtäväänsä sosiaalisten innovaatioiden kehittäjänä, jalostajana ja julkituojana.

Toinen vaalikoneessa esittämäni argumentti näkemykseni puolesta oikeastaan lähinnä vain tukee yllä olevaa argumenttia: Käsittääkseni erityisesti ainejärjestöjen suosima argumentti "HYY:n ei tule ottaa kantaa muihin kuin välittömästi opiskelijoihin liittyviin asioihin, koska HYY:an kuuluu erimieltä olevia jäseniä, joiden näkemyksiä HYY talloisi ottamalla kantaa" ei ole järin kestävä – saati toimiva. Tulee pitää mielessä, että myös virallisesta kannanottamisesta pidättäytyminen on tapa ottaa kantaa. Olennaisesti kanta on "Tämä asia ei kuulu meille millään muotoa emmekä halua sanoa asiasta siksi juuta tai jaata". HYY:n edustajiston ei tulisi keskittyä ottamaan kantaa olemalla ottamatta virallisesti kantaa juuri mihinkään. Tärkeämpää on edustaa äänestäjiään – mielipiteineen ja erimielisyyksineen – rehellisesti ja avoimesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita harhaista pakkomiellettä konsensukseen, vaan edellyttää päinvastoin uskallusta keskustella ja päättää myös sellaisista asioista, joista ei vallitse yksimielisyys ja yhteisymmärrys.

Kolmas argumentti, jota en tosin esittänyt vaalikoneessa liittyy osakuntaan. Savolaisen osakunnan säännöissä viitataan samaiseen yhteiskunnalliseen tehtävään kuin minkä yliopistolain muutos kirjaa lakiin nyt. "1 § Savolaisen osakunnan tarkoitus on olla savolaisten opiskelijoiden yhdysside, ylläpitää yhteyksiä maakuntaan, edistää jäsentensä sosiaalisia oloja, yhteiskunnallisia ja henkisiä pyrintöjä sekä monipuolista ja kehittävää harrastustoimintaa." (SavOn säännöt) Savolaisen osakunnan edustajana ja jäsenenä katson suorastaan velvollisuudekseni korostaa myös HYYssä yhteiskunnallisia pyrintöjä – ja yhteyksiä maakuntaan.

Pako poliittisuudesta

Yleisemmin. Yhteiskunnan poliittisuus ei vähene sillä, että välttelee ottamasta asioihin kantaa ja välttelee sitä kautta olemasta poliittinen toimija – päinvastoin. Juuri epäpoliittisuus korostaa ja nostaa jotkin elämän alat poliittisiksi ja sulkee ne pois yksityisen elämän piiristä.

Erityisen räikeästi tämä näkyy eettisten valintojen politisoitumisena ja toisaalta saman aikaisena taloudellisen toimimisen valumisena pois poliittisen elämän piiristä eräänlaiseksi politiikan katvealueeksi. Taloudellisilta päättäjiltä tulisi vaatia täsmälleen samaa poliittista ja eettistä vastuullisuutta kuin poliittisiltakin. Sitä mukaa kun taloudesta tehdään yksittäisen menestyjän juttu, myös poliittinen vastuu katoaa tai ainakin hämärtyy. Siinä vaiheessa, kun talouden päättäjät ovat vastuussa vain imaginäärisille lukuarvoille tulosennusteessa ja neljännesvuosikatsauksessa, ollaan unohdettu talouden alkuperäinen merkitys elämisen tason parantajana ja inhimillisen elämän mahdollistajana.

Vastaavasti kun eettinen vastuu on täysin politisoitu ja siirretty poliittisen, yhteisöllisen elämän piiriin, yksilön merkitys on kadonnut. Ihmisestä on tullut lopullisesti osa koneistoa, vailla todellista valtaa tehdä muita kuin koneiston sallimia päätöksiä.

Ongelma piilee pohjimmiltaan liiallisessa individualismin korostamisessa. Se katoaisi, jos kaikki valinnat nähtäisiin sekä yksilön eettisinä valintoina että poliittisina, poliittisen toimijan valintoina; eli toisin sanoen jos yksilöä ei nähtäisi yhteisöstään erillisinä vaan aina myös poliittisena toimijana. Sen, että ostaa Chiquita-banaaneja Reilun kaupan banaanien asemesta, ei tulisi olla yhtään sen vähempää poliittinen valinta kuin sen, että kannattaa vaikkapa Kokoomusta Vasemmisto liiton asemesta. Kysymys on ainoastaan erilaisista poliittisista ja eettisistä valinnoista.