Hän joka ei tiedä tavoitteitaan

Luin joulupäivän aikana joululahjaksi saamani Herman Hessen lyhyehkön vertauskuvallisen romaanin Siddhartha (=hän joka saavuttaa tavoitteensa; kirja näkyy löytyvän internetissä sähköisessä muodossa (http://www.gutenberg.org/etext/2500). Kirjan juonen esittely löytyy Wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Siddhartha_%28novel%29. En paneudu tässä juoneen mutta teksti sisältänee silti spoilereita.

Täytyy tunnustaa, että se oli hienoinen pettymys. Ehkä odotin jotain vastaavalla tavalla syvällistä kuin Arosusi tai edes vastaavalla tavalla sujuvaa kuin Hyperion. Valitettavasti Hesse yrittää jäljitellä vanhahtavaa juhlavalta kuulostavaa kieltä, mutta jää jäljittelyssään puolitiehen verrattuna vaikkapa yhteen hänen esikuvistaan, Nietzschen Näin puhui Zarathustraan, joka on vanhahtavassa runollisuudessaan loistava – ja samalla ärsyttävän hankala lukea ja ymmärtää.

Siddharthan vahvuus – samoin kuin Arosudenkin – on sen rakenne. Siddharhan tapauksessa epäonnistuneen ja juuri siksi onnistuneen kehitystarinan teema jää jollain tavalla kehämäisen tai peilimäisen rakenteen varjoon. Henkilöt jotka esitellään ensimmäisenä poistuvat siitä viimeisenä. Rakenne tuo mieleen Rorschach-musteläikkätestit, joissa kuvan vasen ja oikea puoli ovat toistensa peilikuvia.

Teoksen teeman voisi ehkä tiivistää sanomalla "kaikki jatkuu loputtomasti ja muuttuu – vain omaksi peilikuvakseen". Samoin kuin Arosudessa, myös Siddharthassa teesin ja antiteesin synteesi jää jotenkin puolinaiseksi ja epätäydelliseksi – teesin peilikuvaksi. Alussa Siddhartha on tavoitteistaan varma askeetti, lopussa tavoitteistaan luopunut askeetti. Jolloin tavalla yltäkylläinen, rikas elämä on kasvattanut häntä ja näyttänyt ihmisenä olemisen toisen puolen. Ironisesti Siddharthan täydellistyminen on jotain sellaista, mikä on Arosudessa epätäydellistymistä: tahtomisen loppumista ja minän katoamista.

Siis, mitä tulee minäihanteeseen teoksissa, ne ovat toistensa peilikuvat. Arosudessa minä on tahtomista ja ongelma on minän moninaisuus vastakohtana singulaarisuudelle. Siddhathassa minä on totuuden tavoittelun este ja ongelma liittyy minän kieltämiseen, mikä samalla estää ihmisenä olemisen. Kummassakin romaanissa minä harhauttaa subjektin harhapoluille sillä erolla, että Arosudessa harhapolut ovat tarkoituksenmukaisia ja Siddhathassa ei. Molemmissa teoksissa minä aiheuttaa kärsimystä, joko moninaisuutensa tai totuudesta harhaan johtavan luonteensa tähden. Arosuden nietzscheläinen ratkaisu kehottaa tahtomaan enemmän, olemaan vielä enemmän minä ja olemaan lopulta niin paljon minä, että on Hyvän ja Pahan tuolla puolen, jossa kärsimyksestä – etenkin myötäkärsimyksestä – tulee jollain tavoin epäolennaista. Siddharthan hindulainen vire kehottaa luopumaan tahtomisesta ja tukeutumaan vain totuuteen, jolloin kärsimys ja myötäkärsimys niin ikään menettävät merkityksensä. Kontrasti on olennainen, koska se viimeistään osoittaa Nietzschen projektin positiivisen pohjavireen verrattuna itämaiseen filosofiaan, olkoonkin että Nietzscheä pidetään yhtenä nihilismin suurena nimenä - oikeutetusti.

Siddharthan minän länsimaisuus paljastuu ironisesti juuri siinä, ettei hän suostu suodattamaan totuutta rajaamalla itseään, sulkeistamalla. Hän päätyy ajattelemaan, että ruumiillisuus on osa kokonaisuutta ja täydellisyyttä siinä missä hengellisyyskin – ainakin osa kasvamista – ja epätäydellisyys on täydellisyyden edellytys:

Minä olen löytänyt ajatuksen, Govinda [Sidharthan paras lapsuuden ja nuoruuden ystävä, joka ryhtyi Buddhan seuraajaksi], jota sinä olet taas sanova leikinlaskuksi tai narrimaisuudeksi, mutta se on minun paras ajatukseni. Se kuuluu: jokaisen totuuden vastakohta on yhtä kuin tämä totuus itse! Nimittäin näin: totuuden voi lausua julki ja pukea sanoiksi vain ja ainoastaan silloin, kun se on yksipuolinen. Yksipuolista on kaikki, mikä voidaan ajatella ajatuksilla ja sanoa sanoilla, kaikki sellainen on yksipuolista, puolinaista, kaikesta sellaisesta puuttuu kokonaisuus, pyöreys, ykseys. (s. 156, Siddharthan suomennettu laitos, WSOY, Juva 2000)

Ironisuus piilee siinä, että länsimainen tieteen ihannointi nimenomaan korostaa totuutta ja sen luonnetta täydellisenä. Kuitenkin huolimatta tieteen ihannoinnista, länsimainen ihminen on lopultakin hyvin fyysinen ja ruumiillinen. Hyvin harva – jos yksikään – tiedemies elää askeesissa, vain totuudelle. Hyvin harva – jos yksikään – tiedemies kieltää aistinsa samalla tavalla kuin ne askeesissa kielletään. Siddharthan länsimaisuus piilee avoimessa ruumiillisen ja henkisen ristiriidassa ja hänen itämainen outoutensa piilee avoimuudessa tuota ristiriitaan kohtaan ja siinä, että ratkaisu ristiriitaan on sekä fyysisen nautinnon että totuuden tahtomisesta luopumisesta.

Sieltä jostain jää kuitenkin nirvana löytymättä. Loppujen lopuksi Siddharthasta, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti "hän joka saavuttaa tavoitteensa", tulee "hän joka ei tiedä tavoitteitaan". Samaan päättyy Arosusi mutta näkökulma on päinvastainen: Tavoitteitaan ei voi tietää, ne pitää asettaa.