Vietin uuden vuoden Pietarissa tyttöystäväni Annin ja seitsemän osakuntakaverini kanssa. Oikein mukavaa, opettavaista ja avartavaa. Pietari ja venäläinen kulttuuri on yllättävä eksoottinen, kun ottaa huomioon kuinka lähellä Pietari on maantieteellisesti – ja Venäjä historiallisesti.
Loistokasta rappiota
Aivan ensimmäinen katukuvasta silmiin osuva ero on se, että katukuva on yhtä aikaa loistokkaan jylhä ja ankean rapistunut. Tsaarin ajan Venäjän loistokkuus on jotain, mitä en edes osannut kuvitella. Esimerkiksi Talvipalatsin yli 1000 huonetta taideteoksineen oli melkoinen kokemus.
Kävin ihastelemassa Talvipalatsin arkkitehtuuria Annin kanssa perjantain. Kuljimme kohtuullisen vähällä maalausten ihastelulla ja töllistelyllä palatsissa kolmisen tuntia. Väsymys alkoi jo siinä vaiheessa painaa mutta emme vieläkään olleet löytäneen italialaisten taitelijoiden mestariteoksia. Myönnän, emme ehkä olleet täysin järjestelmällisiä kierroksessamme. Järjestelmällisyys olisi kannattanut, samoin Eremitaasin (Talvipalatsi ja kolme muuta rakennusta kattava museo) kartan mukaan ottaminen. Tällä kertaa kunto riitti vain Talvipalatsin kiertämiseen. Eremitaasin kolme muuta rakennusta jäi kiertämättä vaikka museo olisi ollut auki vielä pari tuntia.
Ankean rapistunut puoli löytyi sivukaduilta. Ilmeisesti venäläiseen elämäntapaan kuuluu ajatus "julkisivu ennen kaikkea". (Kuulemma ulkoa päin hyvinkin rapistunut talo saattoi olla sisältä hyvinkin loistokas. Valitettavasti en päässyt vierailemaan venäläisessä kodissa.) Vielä melkein Talvipalatsin naapuristakin löytyi rakennuksia joiden seinistä laasti oli varissut, ikkunaruutuja oli hajalla ja seiniä koristivat graffitit maalin asemesta. Ironisesti saman rakennuksen – tai ainakin saman korttelin – vilkkaasti liikennöidyn tien puoleinen julkisivu saattoi olla erinomaisessa kunnossa. Vielä räikeämmin loistokkuuden ja rappion välinen ristiriita näkyy, kun vertaa Viipuria ja Pietaria. Huomasi hyvin helposti, että Pietarissa oli rahaa ja rikkaita, Viipurissa taas ei.
Siinä missä Pietarin ydinkeskustassa rappio ja loistokkuus vuorottelivat, ydinkeskustan ulkopuolella ne yhdistyivät monin paikoin. Jostain syystä minua viehättää tavattomasti neuvostotyyliset harmaat yli kymmenen kerroksen betonijärkäleet. Sinänsä harmaassa betonissa ei ole mielestäni mitään erityisen kaunista ja hienoa. Monikaistainen bulevardi ilman ainuttakaan puuta, ilman koristeltuja lyhtypylväitä – tai mitään – lumisateessa korkeiden betonitalojen reunustamana on harmaudessaan ja ankeassa jylhyydessään jotain sellaista, mitä en odota näkeväni missään muualla kuin Venäjällä –kuin hyvältä näyttävä mittasuhdevirhe.
Jouluvaloja ja minihameita
Arkkitehtuurista venäläisiin. Anni oli jo ennen matkaa maininnut minulle, että venäläisten tyyli pukeutua on huomattavasti näyttävämpi kuin suomalaisten. Erityisesti venäläiset naiset pukeutuvat huomattavasti naisellisemmin kuin suomalaiset. Pietari vahvisti tämän huomion. En ole nähnyt Helsingin kadulla kenenkään kahlaavan loskassa – Pietarin kadun olivat uuden vuoden aikaan todella loskaiset – minihameessa, piikkikorkokengissä ja hyvin avonaisessa paidassa takki auki – ja vielä vilusta värisemättä, hymyillen. Pietarissa näin useita.
Korkokengät ja turkit olivat pop. Miehet korvannevat korkokenkien ja turkkien puutteen luomaa näyttävyysvajetta jotenkin muuten. Minulle ei tosin selvinnyt miten? Ainakaan auto ei ole Venäjällä peniksen jatke. Autokanta oli huomattavasti vanhempaa ja ruosteisempaa kuin Suomessa eikä autojen ikää oltu yritettykään meikata mitenkään piiloon. Pietariin tulomatkalla bongasin kaksi kadun varteen sammunutta autoa, Pietarissa ollessa yhden ja poistuessamme yhden. En ole laskenut tähän mukaan perin persoonallisella tavalla parkkeerattuja autoja vaan ainoastaan tapaukset, jossa tapahtumien kulun saattoi lukea kuskin kasvoilta.
Ehkäpä miehet saivat määrätä venäjällä jouluvalojen paikan? Venäläinen käsitys jouluvaloista oli nimittäin vähintäänkin yhtä näyttävän tyylitön kuin minihame ja korkokengät Pietarin loskaisille kaduilla. Äkkiseltään katsottuna venäläiset jouluvalot saattoivat olla melkein mitä tahansa – valoverkkoja, välkkyviä värivaloja, pikkustroboja, hehkulamppuketjuja. Jouluvalaisukulttuurissa on sentään jotain säännönmukaisuutta. Pääsääntö lienee, että valoissa tulee olla liikettä. Minimissään jonkin osan valoista tulee välkkyä, aina parempi, jos sammuvat ja syttyvät valot luovat aaltoilevan valomeren. Pääteiden varrella saa olla lamppuja, joissa ei ole liikettä ja välkettä, kunhan ne ovat värikkäitä ja niitä on paljon eli vähintään joka toisessa lyhtypylväässä. Samoin hotellien (ja vastaavien) sisäänkäyntien luona saa olla valoverkkoja, jotka eivät välky tai ole edes värillisiä, kunhan lamppuja on paljon ja, jos mahdollista, hitusen enemmän kuin naapurihotellissa. Tiivistäen: jos jouluvalo on suomalaiseen silmään tyylikkään hillitty se on venäläiseen silmään tylsä tai vähintäänkin laimea.
Kun ottaa huomioon kuinka paljon venäläinen on valmis pistämään rahaa näyttävyyteen – julkisivuina, epäkäytännöllisenä pukeutumisena tai jouluvaloina, vessojen siisteys ja kunto on jotain aivan käsittämätöntä. Vessat ovat kuulemma siistiytyneet huomattavasti viime vuosien aikana. Silti vessojen istuimet ovat melko tavanomaisesti kengän pohjien kuvioimia eikä vessoissa ole useinkaan paperia, saippuaa tai mitään käsien kuivaamiseen sopivaa. (Täytyy tunnustaa, että olen melko tyytyväinen kelvottoman huonoon aasinsiltaani jouluvaloista vessoihin.)
Kielishokki
Avartavinta matkalla oli kieli. Venäläiset eivät joko osaa tai eivät suostu puhumaan englantia. Kyltit ja opasteet ovat vain poikkeustapauksissa jollain muulla kielellä kuin venäjällä. Trendi on ilmeisesti muuttumaan päin. Esimerkiksi joillakin metroasemilla oli kartta, jossa asemien nimet olivat myös latinalaisin kirjaimin. Parin päivän totuttelun jälkeen kyrilliset aakkoset olivat juurtuneet mieleen sen verran hyvin että kykenin tavaamaan metroasemien ja katujen nimet. Se helpotti huomattavan paljon matkustamista metrossa. Metrossa matkustaminen taas kannattaa, sillä metroasemat ovat todellakin palatseja kansalle kuten Stalin ne aikoinaan tarkoitti olemaan.
Ravintolassa syöminen olisi kyllä ollut huomattavasti jännittävämpi kokemus, ellei mukana olisi ollut venäjää jonkin verran lukenut slavisti Anu kääntämässä ruokalistaa ja puhumassa tarjoilijalle. Ruokalistoista oli tyypillisesti käännetty englanniksi enintään kategorioiden nimet (alkuruuat, liharuuat, kalaruuat jne.). Hyvällä tuuri melkein puolet menun ruokien nimistä oli englanniksi, kokonaan käännettyyn menuun en törmännyt. Tarjoilijoista vähemmistö puhui sanaakaan englantia. Luultavasti keskustan hotellien yhteydessä olleiden ravintoloiden laita olisi ollut toinen. Päädyimme kuitenkin välttelemään hotellien ravintoloita paitsi hinnan myös kansainvälisen, ei-venäläisen ruuan pelossa.
Ainakin minulle oli melkoinen shokki huomata, etten yllättäen pystynyt kommunikoimaan muuten kuin osoittelemalla ja elehtimällä. Samalla olin myönteisesti yllättänyt huomatessani, miten hyvin ihan vain osoittelemalla pärjäsi. Kokemus oli hyvässä ja pahassa siinä määrin järisyttävä, että jos aika suinkin riittää ja opetusta on sopivaan aikaan, menen keväällä venäjän peruskurssille. Matkan jälkihuuma nimittäin vakuuttelee minulle, että olen aikeissa mennä vierailemaan Venäjällä vielä joskus uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti