Hävettää tunnustaa. Kirjoitin silloin kun olin vielä pieni, tyhmä ja naiivi Suomen sisu -nimiselle äärioikeistolaiselle foorumille. Toivottavasti tekstini eivät ole enää tallessa! En halua nähdä niitä. Häpeäisin lapsellisuuttani. Se näkyy laajentuneen portaaliksi, harmin paikka. Olin taatusti yksi foorumin eniten vasemmalla olleista ja silloinkin ehdottoman rasismin vastainen ja suvaitseva. Yritin mm. vakuuttaa foorumin seuraajia siitä, että pitkät vankilarangaistukset eivät alenna rikollisuutta ja että geenit eivät määrää luonnetta; että toisin sanoen rodullinen tausta ei todista mitään. Niin ja sitten pilkkasin ja haukuin hyvin avoimesti ja suoranaisesti skinejä maamme roskasakiksi. Ja sitten syydin suuren määrän typeryyksiä.
Taisin puhua melko turhaan. Äärioikeiston äärihelpot ratkaisut jaksavat viehättää monia.
"Varjoja paratiisissa"
Tämän päivän Hesarissa oli kiinnostavat juttu rasismista Australiassa, jonne on kelpuutettu vain ns. halutut maahan muuttujat. Tällaiseen maahanmuuttoon jopa Suomen sisun kaltaisen äärioikeistolaisen foorumin palstoilla suhtauduttiin myönteisesti. Voin vain kuvitella kuinka monet olivat ymmällään, kun itse pidin ammattitaitoisten ihmisten, ns. halutun työvoiman, muuttamista Suomeen ongelmallisena. Argumentoin, että aivovuoto maksaa kehitysmaille miljardeja. Enemmän korkealle koulutettua väestöä siellä tarvitaan kuin täällä. Olen edelleen samoilla linjoilla. Kiinailmiö on toki ongelma, samoin globaaliköyhyys. Olen edelleen sitä mieltä, että on pidemmän päälle viisaampaa investoida kehitysmaihin kuin tuoda koulutettua työvoimaa tänne. Vaikka vain maailman rauhan takia, jos ei muuten.
Etnisen kirjavuuden hintana oleva levottomuus ei johtune siitä, että maahanmuuttajat ovat keskimääräistä tyhmempiä, huonosti koulutettuja tai että heidän on vaikea sopeutua yhteiskuntaan maassa, johon ovat päätyneet kuten äärioikeistolaiset haluavat uskoa. Suurempi syy on siinä, että erilaisuutta on puolin ja toisin vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi sitä on ymmärtää. Kohtaaminen jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi ymmärtää on useimmiten jotain pelonsekaista – tahdoimme tai emme. Australiassa nimittäin siirtolaiset eivät ole pakolaisia, mutta heihin kuitenkin suhtaudutaan kuin he olisivat. Oikea australialainen on valkoinen ja puhuu englantia (Aboriginaali ei siis ole oikea australialainen ja se näkyy: aboriginaalien määrä on pudonnut vuoden 1788 750 000 aboriginaalista nykyiseen 450 000!, kertoo Leena Lavonius jutussaan Varjoja paratiisissa (7.1.2005).
"Hyvin koulututetut, paljon matkustaneet ja avarakatseiset australialaiset yllättävät välillä rasistisilla kommenteillaan. Heitä eivät sapeta vain siirtolaisten rikokset vaan myös näiden menneisyys. […] Kun vietnamilaissyntyinen Australian kansalainen Nquyen Tuong Van jäi kiinni huumeiden salakuljettamisesta Singaporessa ja hirtettiin, radio-ohjelmiin soittaneet kuulija eivät pitäneet häntä oikeana australialaisena. Miksi meidän pitäisi surra, kun vinosilmät tappavat toisiaan? Olisi ihan toinen juttu, jos australialainen olisi teloitettu."
Leena Lavonius kuvailee ja jatkaa siteeraamalla italialaissyntyisen Ben Carborneon valittelua: "Perheeni on asunut täällä jo monen sukupolven ajan. Silti aina kun koulussa tuli riitaa, minua haukuttiin mutakuonoksi, italiaanoksi ja gigoloksi". Ja viime vuoden joulukuussa rasismi puhkesi mellakaksi. Lavonius kirjoittaa:
Kutsu tappeluun kävi tekstiviesteillä: "Kaikki tosi australialaiset. Tulkaa sunnuntaina Cronullan rannalle katsomaan, kun aussit hakkaavat libanonilaisia ja mutakuonoja." Ja kutsu kuultiin. Sydneyn uimarannalle kokoontui viitisentuhatta valkoista. Suurin osa seurasi sivusta, kun satojen nuorten joukko kävi libanonilaissiirtolaisten kimppuun. […] Joukkotappelussa loukkaantui 25 henkeä ja 16 pidätettiin.
Onnettomia törmäyksiä
Paul Haggisin poliittinen elokuva Crash (ks. NYTin arvio) setvii erinomaisesti rasismin teemaa. Elokuvassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Melkeinpä kaikki päähenkilöistä näyttäytyvät elokuvan aikana sekä hyväntekijöinä että väärintekijöinä. Elokuvan pahat teot kumpuavat epätoivosta, kyvyttömyydestä luottaa toiseen (eri rotua olevaan) ja väärinkäsityksistä, jotka johtuvat lähes poikkeuksetta siitä, ettei todella kuuntele toista vaan olettaa tietävän mitä toinen tulee sanomaan ennen kuin tämä avaa suunsa. Elokuvassa rasistisuus on vain poikkeustapauksessa tietoinen valinta, useimmiten se on vahinko – silkkaa ajattelemattomuutta ja liian nopeasti tehtyjä johtopäätöksiä.
Haggis ei tyydy vain syyttelemään ihmisiä, jotka ovat rasisteja tai tekemään yksioikoisesti rasismin kohteista uhreja. Oikeastaan kukaan yksittäinen henkilö ei ole syyllinen – vika löytyy yhteiskunnan rakenteista. Ihmisiä ei voi pakottaa olemaan suvaitsevaisia. Kiintiöt ja muut keinotekoiset yritykset parantaa etnisten vähemmistöjen asemaa ovat varmasti jossain määrin toimineet, mutta samalla ne ovat tuottaneet paljon kateutta ja vihaa. Elokuvassa rasistisen poliisin taustalta paljastuu hänen isänsä onneton elämäntarina. Tällä oli ollut aikoinaan tuottoisa huoltopalveluihin erikoistunut yritys, jossa oli töissä pääasiassa mustia. Onnettomasti hän sai kilpailijakseen mustan johtaman huoltofirman, jota yhteiskunta suosi ja tuki. Poliisin isän firma meni nurin ja nyt isän on kahlinnut kotiin virtsatientulehdus tai muu vastaava vaiva eikä mustalta vakuutusvirkailijalta heru rahaa leikkaukseen, jollaisen poliisi uskoo isänsä tarvitsevan. Osasyy tähän on se, ettei hän nöyrry puhumaan vakuutusvirkailijalle kovin kauniisti. Kauna kihahtaa hattuun ja muuta ei enää tarvita.
Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vähemmistöä suosivat kiintiöt ovat kieltämättä yksi syrjinnän muoto – olkoonkin että nyt syrjitään enemmistöä. Sivumennen mainiten argumentti kiintiöitä vastaan ei päde Suomessa ruotsinkielisille varattuja virka- ja koulutusohjelmakiintiöitä vastaan, sillä kuka tahansa taustastaan riippumatta voi hakea ruotsinkielisessä kiintiössä virkaan tai koulutusohjelmaan. Suomenkielinen hakija ei ole täysin samalla viivalla ruotsalaisen kanssa, mutta mikään ei estä häntä opettelemasta ruotsia. Sitä vastoin aika moni asia estää Crashin rasistisen poliisin isää muuttumasta tummaihoiseksi ja pääsemästä osalliseksi heidän saamista tuista.
Toiseksi elokuva antaa ymmärtää, että poliittisen korrektiuden vaade tyrehdyttää keskustelun rasismista ja suvaitsevaisuudesta. Ihmisten on vaikea tuoda julki pelkojaan ja epäilyksiään, koska ne leimataan rasistisiksi; ainoaksi vaihtoehdoksi jää lipua omissa vaietuissa epäilyksissään kohti piilorasismia ja kiellettyä vieraan pelkoa. Elokuvan malliesimerkki tästä on – spoilerivaroitus – valkoinen, suvaitsevainen poliisi, joka lopulta päätyy surmaamaan mustan rasististen ennakkokäsitystensä takia – vaikka kuinka vakuuttelee itselleen suvaitsevaisuuttaan ja avoimuuttaan. Suurin osa rasismista on vain onnettomia törmäyksiä ennakkoluuloihin ja pelkoihin – siihen kai elokuvan nimi Crash viittaa.
Mikä sitten auttaa, jos järjestelmän yritykset parantaa syrjittyjen vähemmistöjen asemaa ovat omiaan pahentamaan tilannetta? Ei juuri mikään muu kuin se, että erilaiset, eri rotuiset (ja eri taustaiset) ihmiset puhuvat keskenään, opettelevat puhumaan keskenään. Tätä yhteiskunnan tulisi tukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti