Helsingin sanomien kuukausiliitteen juttu uskomisen tapojen murroksesta oli kiinnostavaa luettavaa. Kiinnostavaksi sen teki se, että artikkelin näkemykset sointuvat aika hyvin yksiin jo vuosia kehittelemäni scifi-maailman visioiden kanssa. Yhdistävä tekijä on teesi: "uskonto ei katoa vaan muuttaa muotoaan".
Pidin vielä vuosi sitten ajatusta uskonnon aseman vahvistumisesta perin outona scifi-visiona pääsääntöisesti realismiin pyrkivään ja maan tasalla pysyttelevään maailmaan. Sittemmin olen alkanut aistia vastaavanlaisia sävyjä muissakin yhteyksissä – ja nyt lopulta Hesarin varsin laajassa artikkelissa. Usko dogmeihin on vähentynyt, samoin uskonnon sosiaalinen merkitys, mutta sen merkitys jonain henkilökohtaisena on kasvanut, kertoo Eeva Kaarina Aronen jutussaan Uskon uudet brändit (HS Kuukausiliite 1/2006). Arosen haastattelema Kirkon tutkimuskeskuksen tohtori Kimmo Ketola kertoo:
"Mutta", Aronen referoi vastikään tehtyä Risc Monitor-tutkimusta, "halu ymmärtää elämän tarkoitusta ei poistu milloinkaan. Vuosittain noin 40 prosenttia suomalaisista haluaisi lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä". Juttu vahvistaa jo muissakin yhteyksissä kuulemani huomion: Kirkosta erotaan, mutta ei niinkään rahallisista syistä – koska halutaan säästää kirkollisveron verran – vaan hengellisistä syistä; koska kirkko ei tarjoa sitä mitä siltä haetaan.
Entä tämän jälkeen?
Uskonnon merkitys on muuttumassa. Uskonkappaleisiin ei enää uskota, niitä ei edes tunneta. Aronen tiivistää, että yhä useampi yrittää koota itselleen tee-se-itse-uskonnon ja –elämänkatsomuksen poimimalla yhden palan tuolta ja toisen jostain muualta. Kehityssuunta on yllättävä, koska se näyttäisi johtavan scifi-maailmani tilaan, jossa:
ei ole olemassa monia eri kulttuureja (tai uskontoja) vaan kaikki kulttuurit (ja uskonnot) sekoittuvat enemmän tai vähemmän muihin kulttuureihin (ja uskontoihin). Ylipäänsä sanan 'kulttuuri' merkitys on muuttunut. Se on toisaalta surkastunut tarkoittamaan kokoelmaa tapoja, ajatuksia, tyylejä, tekstejä, normeja ja vastaavia ja toisaalta se on alkanut tarkoittaa kaikkea ympärillämme vastakohtana itselle samalla tavoin kuin luonto alkoi tarkoittaa 1900-luvun alun paikkeilla kaikkea ympärillämme vastakohtana sille missä elämme ja asumme, kaupungille. Kulttuuri on ottanut luonnon paikan myös siinä mielessä, että enää ei ole eri kulttuureita. Vuonna 2356 sanomme ennemminkin että vain yksi ja sama kulttuuri on rikas kuten sanomme vuonna 2006, että luonto on rikas. Puhumme kulttuurityypeistä tai -maastoista ikään kuin puhuisimme kasvillisuustyypeistä ja maastosta.
Fiktioni ei toki ole kaikin puolin linjassa HS:n artikkelin kanssa. Arosen jutussa korostuu uskonnon muuttuminen yhä yksilöllisemmäksi ja entistä suuremmassa määrin valinnaksi valintojen joukossa: "[Y]ksilökeskeisyys näkyy jo uskonnonkin alueelle, [Kimmo] Ketola sanoo. 'Jos ihmiset pystyvät nykyisin tekemään valintoja kaikilla muillakin elämänalueille, niin mikseivät sitten uskonnonkin'".
Itse tulen korostaneeksi maailmassani subjektin eroosiota ja muutosta:
Kulttuurin muuttuminen luonnoksi on muuttanut ihmisen minäkuvaa. Kun ihminen ei enää kyennyt identifioimaan itseään luontoon, hänen identiteetiltään putosi perusta, samoin kuin kyvyttömyys identifioitua osaksi luontoa pudotti perustan haaveelta täydellisestä harmoniasta eläinten ja kasvien kanssa. Ensin ihminen muuttui eläimestä kulttuurilliseksi olevaksi, persoonaksi. Luonto siirtyi hänen minänsä tuolle puolelle. Vähitellen kehitys johti siihen että myös yhteisö menetti merkityksensä osana minää. Kehitys johti älyllistämisen kulttuurin korostamiseen. Kun lopulta edes kulttuurikaan ei ollut osa minää, jäljellä oli vain naamio - jonka takana ei ollut mitään. Ei ollut enää suurtakaan väliä onko oma itsensä vai jotain muuta. Oma itse on vain yksi kulttuuri - yksi myytti. Minän rakentamisesta tuli tiedettä ja aitouden käsite menetti merkityksensä. Mitä paremmin osaan sopeutua itse rakentamaani minään, sitä parempi ihminen olen. Kaikki on näyttelemistä, yhtä suurta näytelmää. Onnellisuus piilee kyvyssä unohtaa näyttelevänsä ja olevansa osa suurta näytelmää.
Uskonto on kehittelemässäni maailmassa yksi kulttuuri kulttuurityyppien värikkäässä kirjossa. Sillä on paikkansa. Se on paikka, joka tekee minästä merkityksellisen. Siksi se on säilynyt. Se on lopultakin hyvin turvallinen paikka – mutta ei enää oikeastaan valinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti