Rekolan asemalla
Kävin eilen katsomassa Jitkon ja hänen ystäviensä lyhytelokuvia (ynnä vastaavia) Rekolan kinossa. Nyt odottelen mielenkiinnolla missä vaiheessa tekijäporukka pääsee tekemään elokuvataidetta suuremmalle yleisölle. Potentiaalia kyllä on vaikka kuinka ja kunhan materiaalista karsiutuvat viimeisetkin merkit tekijöiden nuoresta iästä, niin ollaan jo pitkällä.
En ollut koskaan aiemmin käynyt Rekolassa. Kuvittelin että se on samanlainen kerrostaloräkälä kuin Malmi tai hiljainen kerrostaloryteikkö kuten Hiekkaharju.
Asemalla mielikuva vielä piti kutinsa. Paikka oli tosin vasta rakentumassa kerrostalojen pyhätöksi. Aseman vieressä oli iso havainnekuva siitä, miltä alueen pitäisi näyttää joskus hamassa tulevaisuudessa. Kauempana näkyi pari keltasävyistä kerrostaloa. Itse asiassa ne olivat yllättävän mukavannäköisiä lähiökerrostaloiksi, mutta eivätköhän ne siitä rapistu vähitellen.
Ulkoisesti asema oli samaa sukua kuin Hiekkaharjun asema (ja aika moni muu asema Helsingissä): Maalatulla teräsaidalla rajattu betonikoroke neljällä raiteella ja kahdella laiturilla. Pois pääsee betonikorokkeen lävistävän alikulkutunnelin kautta.
Kaikki kunnossa.
Lammas susien joukossa joukossa
Lähdin itään päin asemasta. Yllätys oli melkoinen kun huomasin olevani kotoisalla, hyvinhoidetulla pientaloalueella. ”Paljon joko varakkaita tai velkaantuneita ihmisiä”, päättelin, ”mitä luultavammin paljon molempia”.
Kadulla leikki lapsia.
Erityisesti silmiini tarttui kaksi poikaa, jotka leikkivät isolla suppilolla; sellaisella jonka avulla (esim.) kaadetaan bensaa jerrykannusta toiseen. Joku nainen - ilmeisesti lasten äiti - naurahti jotain tyyliin "onpa hieno kesähattumuoti". En muista sanatarkkaa muotoilua.
Lähimpänä asemaa, pienellä autoista tyhjällä parkkialueella isä opetti tytärtään ajamaan pöyrällä. Mieleen nousi muisto, kun itse opettelin ajamaan hyvin samanlaiselle punaisella kahdella apupyörällä varustetulla pyörällä kuin tyttökin. Asuin silloin Varkauden kirkon takana. Muistan hyvin vanhan hieman ränsistyneen autotallin ja Varkauden kirkon keltaiset betoniseinät.
Hieman edempänä kadulla kolme poikaa pelasi sählyä. Tai oikeammin olivat aloittamassa katusählyn pelaamista. Yksi pojista kiinnitti jalkoihinsa maalivahdin pehmusteita. Toinen harjoitteli laukomista tyhjään maaliin. Kolmas - lähinnä odotti että peli pääsisi alkamaan.
Ohitin leikkivät lapset. Yllättäen edessäni nousi harmaan betoninen kerrostalo. Se ei sopinut lainkaan maisemaan. Seinien laasti ja ikkunoiden karmien maali oli rapistunut. Rännit repsottivat. Puhelinjohdot oli (kuin) ristiinnaulittu sen seinään julmasti. Ja niin edelleen.
Auttamatta mieleen nousi kulunut ajatus, että se on 'pahantahtoisuuden monumentti' kaiken sitä ympäröivän 'lapsenuskoisuuden ja ainakin ulkoisen hyväntahtoisuuden' keskellä – ikään kuin susi lammaslaumassa paitsi että päin vastoin. En nimittäin hämästyisi lainkaan, jos kerrostalo lähimmän kymmenen vuoden aikana vaihtuisi pientalolähiöksi.
Ja se yksinäisestä sudesta ilakoivan lammaslauman keskellä.
Vähän samalta tuntui minusta: "En kuulu tänne. Jos jään, se betoninen ja ränsistynyt osa minua puretaan ennemmin tai myöhemmin ja korvataan pientaloilla." Rauhoittelin itseäni sarkastisella mielikuvalla pientaloista, jotka tasapäistävät harmaan kerrostalon kaltaisikseen.
Kiersin talon ympäri. Minulle selvisi, että se oli iso huonekalukauppa - ainakin osin käytettyjen sellaisten, luulisin. Talon edustan iso kyltti mainosti, että neliöitä oli 380 kolmessa kerroksessa. Oikein sopivaa: kuvittelin mieleni edustalle kyltin “käytettyjä ja uusia ajatuksia kolmessa kerroksessa. Tilaa yhteensä 380 neliötä”.
En tosin osannut kuvitella, miltä mieleni tämän kyltin tausalla oikein näyttäisi. Se oli hieman liian abstrakti juttu puettavaksi materiaaliseen muotoon, mutta en antanut tämän seikan häiritä.
Puinen kukko
Kun ennätin pois leikkivien lasten keskeltä ja ränsisyneen kerrostalon pihasta, jäljellä oli vain yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden maku. Vakuuttelin itselleni, että “en minä niin yksinäinen ole. En oikeasti lainkaan. Onhan minulla – leikkikavereita. On.”
Ei muuten helpottanut yhtään huomata, etten tuntenut Rekolan kinossa juuri ketään ja olin siellä enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Yritin hymyillä. En tosin usko sen tehneen minua yhtään vähemmän ulkopuoliseksi.
Jossain vaiheessa huomasin tuijottavani tyttöä, joka kuljetti mukanaan puista kukkoa. Kun käänsin katseeni pois hänestä mieleeni nousi ajatus ”tuollako hän haluaa vakuuttaa olevansa 'minä' erotuksena 'muista'”. Hauska kontrasti minuun, joka yritin vakuuttaa itselleni olevani 'minä' osana 'muita'. Sääli että ajatus on aavistuksen pahantahtoinen. Enhän tiedä edes tytön nimeä. Mikä minä olen sanomaan mitään puisen kukon merkityksestä hänelle.
Viimeisin pätkä, Kino Pyllyn sketsisarjan pilotti ”Kakkaa ja trekkiä” loppui siinä vartin yli yhdeksän. Kävelin yksin juna-asemalle.
Jouduin odottamaan junaa vartin. Lueskelin suurimman osan odotusajasta ajatuksissani Opethin Damnation-albumin sanoja. (Mainio albumi sivumennen mainiten.) Oli mukava olla hiljaa kuunnellen vuoroin ajatuksiaan ja vuoroin Rekolaa.
Juna saapui ajallaan. Koivukylästä keskustaan vastapäätäni istui vaaleahiuksinen todella laiha tyttö, jolla oli aavistuksen verestävät silmät. "Itkemisestä vai valvomisesta", kysyin itseltäni. Yritin lukea Bohmia, mutta siitä ei tullut mitään. Ajattelin graduani, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Jossain vaiheessa pohdin hetken, mikä vastapäistä tyttöä oli surettanut (olettaen siis, että hän oli itkenyt). Tunsiko hän itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi? Arvelin, että tunsi. En oikeastaan edes yrittänyt perustella tuntuani.
En ole varma: ehkä jossain vaiheessa matkaa nieleskelin palaa kurkusta. Yleensä sen kyllä tietää ja osaa vieläpä sanoa, mikä sen nosti kurkkuun. Ei tällä kertaa. Ei tänään. Olin kyllä hieman normaalia haikeampi, mutta en mielestäni niin paljon, että olisi ollut syytä nieleskellä palaa kurkusta.
Sivumennen mainiten, puukukkoa kantava tyttö matkasi poikaystävänsä kanssa samassa junassa mutta erivaunuosastossa. Hän puukukkoineen jäi minulle arvoitukseksi - ja hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti