Kasvottomien kasvot

Istuin tänään puolisentoista tuntia kirjastossa kuuntelemassa musiikkia, lukemassa Rytmiä sekä Bohmin ja Hileyn Undivided Universe.

Rytmiin petyin. Se ei ollut lainkaan niin hyvä lehti kuin olin toivonut. Undivided Universe ei pettänyt. Kirjan viidestoista luku on ollut vuoroin käsityskykyni äärirajoilla (ja ajoittain hieman sen ulkopuolella) ja vuoroin kerrassa nerokas. Tämän päiväinen annos kuului kategoriaan nerokas. Pitäisi kai vielä jatkaa pätkän verran.

Kaiken lukemisen ohessa tulin miettineeksi viimeaikaisia blogikirjoituksia. Itseasiassa aihe on mietityttänyt minua koko päivän ajan.

Anni kommentoi eilen, että ne ovat olleet viimeaikoina erityisen henkilökohtaisia ja synkisteleviä. Näistä ensimmäisen hyväksyn täysin ja toisen vain eilisen kirjoituksen osalta.

Jos minun pitäisi kuvailla jollain tavalla viimeaikaisia tekstejäni, sanoisin niiden kertoneen kasvottomien kasvoista. Olen kirjoittanut aika paljon ihmisistä, joita en tunne enkä usko koskaan tuntevani. Kirjoituksiani on yhdistänyt laajalti yritys antaa tuntemattomille kasvot.

Eikä pelkästään kirjoituksiani.

Olen yrittänyt herkistää aistini näkemään asioita, joita en ole aikaisemmin nähnyt: tarinoita jokapäiväisyydesta ja merkityksettömyydestä, tarinoista niissä. Ensimmäinen tätä tyyppiä olevan kirjoitus kertoi pullaa syövästä tytöstä kympin ratikassa. Kirjoitin:

"Tyttö löysi pussistaan tällä kertaa Painonvartioiden kevytlevitepakkauksen – saattoi se olla jotain jugurttiakin. En nähnyt enkä tohtinut mennä katsomaan - saati kysyä. Hän alkoi lukea tuoteselostetta. Hän ei ollut missään nimessä lihava, ehkä lievästi ylipainoinen. [...] Seuraavalla pysäkillä tyttö jäi pois kyydistä. Minun teki mieli kehottaa häntä pyyhkimään reasokerit suupielistään. En tehnyt niin. Se olisi ollut epäsopivaa."

Vapauttava teksti. Se antoi minulle virallisesti luvan olla kiinnostunut pienistä asioista. Kaltaisteni vielä-toistaiseksi-wannabe-filosofien ammattiylpeyttä rasittaa tavaton halu olla kiinnostunut suurista asioista kuten totuudesta, todellisuudesta, tieteen metodista, oikeasta ja väärästä, pahuudesta ja sen sellaisesta – loppujen lopuksi varsin arjesta vierottuneesta.

Ette ehkä usko, mutta minulle oli suunnaton askel kiinnostua avoimesti raesokerista jonkun tuiki tuntemattoman tytön suurpielessä. Kompensoin tietysti – puolialitajuisesti – havaintoni pienuutta kirjoittamalla oikeasta ja väärästä. Se on yksi turvallisimmista filosofian mammuteista.

"Täysin inhimillistä", sanoisin: kokeilin varovaisesti miltä tuntuisi kiinnostua pienistä ja vähämerkityksellisistä asioista ja pidin turvallisesti kiinni oikean ja väärän suuruudesta. Onhan se tavattoman pelottavaa syöksyä suinpäin merkityksettömyyksien maailmaan kun on niin sanotusti oppinut suuriin linjoihin.

Huomasin oikeastaan jo eilen, että nyt pienien asioiden havaitsemisesta on tullut minulle pieni pakkomielle. Spontaanius on vähentynyt – yritän nähdä hyvin, jotta voisin sanoa asiat mahdollisimman hyvin.

Perusasiat eivät ole muuttuneet mihinkään. Ja edelleen huonosti sanottu on huonosti nähty.