Ankeat maisemat

Gradua tehdessäni olen viime päivinä innostunut kuuntelemaan suomenkielistä raskasta musiikkia. Erityisen syvälle on iskenyt Kotiteollisuus, jota en aikaisemmin ollut juurikaan kuunnellut. Lainasin kirjastosta albumin Kuolleen kukan nimi. Kerrassaan loistava.

Rakastaa/Ei rakasta

"Taas kaivan hautaa iloilleni,
vedän hirteen suruni
ei mitään tunteita,
ei mitään heikkouksia"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen, Kotiteollisuus)

Hymyilytti. Perin nostalgista.

Muistan kun en itse pitänyt surua tai iloa järin suuressa arvossa. Stoalaisuus oli pop. Vaikka ollakseni rehellinen en minä silloin tainnut tietää järin tarkasti, mitä stoalaisuus edes tarkoittaa. Osasin käyttää nimeä suurinpiirtein oikein ja hahmotin suunnilleen, mihin kontekstiin se liittyi. Nimen ja kontekstin tunnistaminen on kovin vähän stoalaisuudesta.

Yritin vastata kysymykseen, milloin oikeastaan kaivoinkaan hautaa ilolle ja vedin suruni hirteen - turhaan. En muista tarkasti. Ainakin silloin kun olin yläasteella. Ehkä hieman ala-asteellakin ja lukiossa. En todellakaan muista.

Kertosäkeen tosin sijoittaisin enemmin lukioaikaan kuin yläasteelle. Sen viimeisen säkeen persoonamuodoksi sopisi kohdallani kylläkin paremmin yksikön ensimmäinen:

"Mietin miksi päässäni joka aamunkoi
kuolinkellot soi, kuolinkellot soi
Mietin mikä vaivaa kun en päättää voi:
rakastaa vai ei rakasta"
(Rakastaa/Ei Rakasta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Harmillista huomata kuinka vähän muistaakaan. Epäilemättä oma merkityksenä on sillä seikalla, että vielä vuosi sitten inhosin menneisyyttäni; en välittänyt muistaa. Ehkä olen ollut menneisyydelleni liian ankara. Tuskinpa se sentään niin inhottava oli.

Tehty mikä tehty. Nyt kun saattaisin haluta joskus puhuakin menneisyydestäni, en enää muista sitä riittävän hyvin.

Vieraat maailmat

Siinä vaiheessa kun ilojen ja surujen tunteminen alkoi jälleen kiinnostamaan tilanne (ja tunnelma) oli vähän saman tapainen kuin Kotiteollisuuden laulussa Satu peikosta:

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään
(Satu peikosta, san. Hynynen/Kotiteollisuus)

Kyynisyys ja melankolia iskivät rajusti kasvoilleni: "Näinkö vaikeaa se onkin? Enkö vain voisi päättää tuntea vain kivoja asioita? Pystyinhän siihen joskus - tai kuvittelin pystyväni."

On yllättävän helppo uskotella itselleen tuntevansa kun ei tunne mitään vahvasti. Kuinkahan moni muu on elänyt tai elää nyt siinä kuvitelmassa, että hallitsee täysin tunteitaan - tunteitaan, joita ei ole kuin nimeksi hallitavaksi ja kaikki loppu on fantasiaa tunteiden sotajoukosta ja itsestä sen ylipäälikkönä?

Itse asiassa tunteminen ja järkeily ovat analogisia. On yllättävän helppo uskotella itselleen ajattelevansa fiksuja, kun ei todellisuudessa ajattele mitään kovin fiksusti; korkeat standardit eivät rasita. (nimim. kokemusta on)

Kun oppii olemaan itsekriittinen, on hävetä itsensä maan rakoon: Näinkö helvetin tyhmä minä olinkin? Vertaa tätä lauseeseen: "Näinkö helvetin kylmä minä olinkin?" Ehkä olen poikkeus, mutta suurimman häpäen hetkellä osasin hetken vain parjailla: "Tuokaa neula, tuokaa lankaa, tästä se vaikeneminen alkaa" (Hiljaisuuden julistaja, Mokoma).

Sitten päätin ryhdistäytyä ja olla välittämättä. Häpeä ei hyödytä mitään. Omituisinta tässä on, että asetelma kääntyy ajankuluessa päälaelleen.

Nyt suorastaan etsin virheitä ajatuksistani. Haluan huomata olleeni väärässä ehdottoman hyvästä syystä. Tarkoitan tälle seuraavaa: Kukaan ei halua huomata menneensä halpaan. On kuitenkin täysin toinen asia ajatella väärin jokin monimutkainen asia ja huomata sitten ajatelleensa hieman väärin. Vertaa: On häpeä kompastua jalkoihinsa kadulla kävellessään, mutta ei ole häpeä, jos epäonnistuu kerran harjoitellessaan volttia.

Haluan saada sen jumalaisen kontrollin tuntee - sitä se lähinnä on, kun huomaa kykenevänsä rakentamaan mielessään älyllisyyden tornia seisoen samaan aikaan sen huipulla. Vähän kuin nostaisi itseänsä hiuksistaan suosta eikä kuitenkaan.

Entä tunteet sitten? En voi kieltää, ettenkö olisi aika ajoin sortunut romantisoimaan ja kaihoamaan hetkeä, jossa kykenee murtumaan henkisesti - ja itkemään. Yleensä en siihen pysty.

Kysymys ei ole mistä tahansa murtumisesta. Luulenpa, että minulle murtumisen tunne on hieman samantapainen puhdistumisen tuntemus kuin uskoon tuleminen tai valaistuminen uskoville. Sivumennen mainiten olen tuskin ainoa, joka on toivonut voivansa tulla uskoon tai valaistua - sama se, mutta joutunut luopumaan toivostaan; sanomaan itselleen "mahdotonta ja mieletöntä".

Murtumisessani ei sinänsä ole mitään uskonnollista mutta yhtäläisyyksiä kyllä löytyy. Kysymys on molemmissa sokeasta hypystä; siitä että antaa tunteiden ja näkymäisten assosiaatioiden virran viedä aina hulluuden rajalla ja ehkä ylikin. Ja sitten jokin (joku toinen vierellä, totuus, oivallus, jokin Pyhä tai muu vastaava) tuo takaisin järjen maille - tai ainakin uskottelee tuoneensa. Edelleen ei ole olemassa mitään tekniikkaa murtua samalla tapaa kun ei ole mitään tekniikkaa valaistua tai tulla uskoon. Prosessia voi toki edesauttaa järjestämällä olosuhteet otollisiksi.

Olisinko voinut tulla uskoon, jos olisin hankkiutunut otollisiin olosuhteisiin? Tuskinpa! Olen aivan väärä henkilö. Sanalla sanoen onnettoman huono uskovaiseksi tai valaistuneeksi: liian skeptinen ja muutenkin älyllisesti liian epävakaa, jotta mikään dogmijärjestelmä pidemmän päälle pysyisi harteillani.

...

Pitänee taas palata gradun kirjoittamisen kimppuun. Olipa virkistävää kirjoittaa välistä jotain muuta - henkilökohtaista.