7,8,9,10,11,12,2,1,3,5,4,6
Huomasin tällä viikolla, että Levis Carrollin Liisa ihmemaassa on kerrassaan loistava teos.
Aloitin lukemisen nelisen päivää sitten luvusta seitsemän ja luin kirjan loppuun. Tämän jälkeen luin luvut 2 ja 1 (nimen omaan tässä järjestyksessä). Viimeiset luvut menivät noin suurinpiirtein (tosin ei täsmälleen) järjestyksessä 3,5,4,6. Luin tänään loput luvuista 4 ja 6, joita en ollut lukenut samalla kun luin lukujen alun.
En luule saaneeni kirjasta juurikaan sen enempää irti noudattamalla tarinalle omaista epäloogisuutta kuin, jos olisin lukenut luvut järjestyksessä. Jos olisin lukenut luvut järjestyksessä, olisin enintään pitänyt teosta aluksi huonompana kuin se todellisuudessa onkaan. Puolestani Carroll olisi saanut jättää kirjoittamatta kokonaan luvut 1-6 tai edes tiivistää ne yhdeksi luvuksi.
En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, millä tavalla Liisan mielivaltaisen koon muutokset voisivat olla kiinnostavia. Yritin kyllä parhaani. Pohdiskelin, voisiko ratkaisu löytyi murrosikäisen mielenmaisemista ja siitä, että ajoittain haluaa olla aikuinen – tai edes iso, ja ajoittain lapsettaa ja aikuisuus näyttää tylsältä.
Huomautettakoon, etten oleta Carrollin "oikeasti" piilottaneen satuunsa tällaisia merkityksiä rivien väleihin. Suoraan sanottuna en ole kiinnostunut siitä, mitä Carroll on sadullaan halunnut sanoa (tai onko hän edes halunnut sanoa jotain). Teen tulkintani täsmälleen omia tarkoitusperiäni varten.
Olin siis hetken melkein innostua Liisan kasvamisesta jättikokoiseksi ja pienenemisestä lilliputiksi. Kuitenkin se seikka, että ratkaisu kaikkeen oli syöminen tai juominen, latisti intoni. Tylsää. Unien tulkinnasta innostunut voisi pohtia, olisiko Liisalla syömishäiriö; minä en jaksa.
Carroll pääsee mielestäni vauhtiin vasta luvussa 7 - Hullut teekutsut, jossa Liisa tapaa Maaniskuun rusakon ja Hattu Hassisen. En ole lainkaan hämmästynyt siitä, että luku seitsemän on klassikko filosofiassa; (tarkemmin) keskusteltaessa hölynpölystä. Se on kerrassaan loistava.
Kuinka katkaista pää, jos on vain muu ruumis puuttuu
Kirja senkun paranee, kun päästään pelaamaan krokettia Herttakuningattaren kanssa. En osaa – ainakaan vielä – eritelle kunnolla, miksi pidän vallan mainiona keksintönä hahmoa, joka mestaa tai on mestata suurimman osan kirjan loppuosan hahmoista.
"Kun Liisa pääsi takaisin Hangon kissan [=kissa, joka osaa muuttua osittain tai kokonaan näkymättämäksi. Tässä kissasta näkyi vain pää.] luo, hän huomasi yllätyksekseen, että sen ympärille oli kiertynyt melkoinen väkijoukko: pyöveli, kuningas ja kuningatar kiistelivät keskenään muiden ollessa vaiti ja näyttäessä hyvin hermostuneelta.
"Heti kun Liisa saapui, kaikki kolme pyysivät häntä ratkaisemaan riidan ja toistelevat perustelujaan hänelle, vaikka hänen oli hyvin vaikea saada selvää mitä ne oikeastaan sanoivat, koska kaikki puhuivat yhteen ääneen.
"Pyövelin perustelu oli, että päätä ei voi poikkaista ellei ole ruumista, josta sen voisi leikata irti; että sille ei ollut koskaan annettu moista tehtävää eikä se aikoisi aloittaa enää näin myöhäisellä iällä.
"Kuningas taas väitti, että kaikilla, joilla on pää, se voidaan myös poikkaista ja ettei pitänyt puhua soopaa.
"Kuningattaren näkemys oli, että jos asialle ei heti tehtäisi jotakin, kaikilta poikkaistaisiin pää, joka ikiseltä."
Järjestelmällinen väkivalta
Älkää kysykö miksi juuri tämä kohtaus on mielestäni loistava. En osaa sanoa. Ehkäpä siksi että se liittyy yhteen suosikki teemoistani käytännöllisen etiikan puolella: Järjestelmälliseen väkivaltaan.
Olen kirjoittanut tästä lyhyesti aiemminkin. Yksi parhaista esimerkeistä on Teemu Mäen kissan tappovideo. (En ole edelleenkään nähnyt videota - se kun on hieman heikosti saatavissa.)
On rangaistavaa ja äärimmäisen paheksuttavaa videoida yhden kissan murha (tylsällä) kirveellä. Sitä vastoin on täysin hyväksyttävää - jopa kunniallista - olla ammatiltaan teurastaja ja tappaa, joka päivä kymmeniä nautoja, joita on tyypillisesti ensin kuljetettu teuraspaikalle varsin epämukavasti – vaikka tuskinpa naudat sitä ymmärtävät – kymmeniä ellei peräti satoja kilometrejä, ja sitä ennen kasvatettu ihmisen mittapuulla vankilamaisissa oloissa vuosia.
Ero on siinä, että nautoja teurastetaan äärimmäisen systemaattisella ja suunnitelmallisella tavalla, mutta Teemu Mäen kissan surman taustalla ei ollut systeemiä – eikä suurempaan suunnitelmaakaan (etenkäään kansantalouden tai äänestäjien näkökulmasta). Yhteiskunta haluaa suojella meitä mielivaltaiselta väkivallalta, mutta systemaattisen väkivallan edessä se on voimaton. Ehkä osittain siksi että se itse edustaa järjestelmällistä väkivaltaa.
Niin kauan kun väkivalta on itsestään selvää, se on helppo hyväksyä. Herttakuningattaren harjoittama mielivalta oli systemaattisen epäsystemaattista tarinan maailmassa. Kukaan ei osannut kyseenalaistaa sitä. Liisa osasi, koska hän oli tottunut pitämään erilaisia asioita hyväksyttävinä muotoina väkivallasta.
Jos joku asettaa systeemin itsensä synnyttämän järjestelmällisen väkivallan kyseenalaiseksi, hän on hieman samassa asemassa kuin Liisa ihmemaassa: Hämmentynyt siitä että jokin tietty väkivallan muoto hyväksytään täysin.
En ole edelleenkään aikeissa ryhtyä kasvissyöjäksi. Kysymys kuuluu: Pitäisikö minun pystyä perustelemaan, miksi eläinten teurastamiseen liittyvä järjestelmällinen väkivalta on oikeutettua tai ainakin hyväksyttävissä? Entä jos en pystyisi: seuraako siitä, että olen ristiriitainen tai että etten voisi älyllisen rehellisyyden nimissä arvostaa itseäni?
En vastaa. Liisakaan ei saanut vastausta ja juuri kun hän oli kyseenalaistamassa Herttakuningattaren mielivaltaa hän heräsi – maailmaan, missä väkivalta on turvallisesti piilotettu systeemin rattaisiin; siivottu pois näkyviltä.
Kenen meistä paremman maailman fantasioista on muuttamaan kaikkien maailmaa ja jopa suositeltavia ja hyväksyttävissä olevia unelmia?
Säpsähdin huomatessani, miten itsestään selvää on unelmoida vapaasta demokraattisesta maailmasta. Ei se ole itsetään selvää, mutta emmekö silti hämmästelisi, jos joku sanoisi "minä en millään tapaa unelmoi vapaasta, demokraattisesta maailmasta". Kuinka suuri osa unelmistani on tällä tavalla järjestelmän normittamia?
Raja?
Myönnän, että tämän ajatuskulun läpikäyminen on jokakerta yhtä kiusallista. Väkivalta on asia, jota ei voi perustella. Jos sen voi se ei enää ole väkivaltaa. Mihin väkivalta loppuu? Mihin se voi – teoriassa – loppua?
Tee testi! Onko mielestäsi sotilas väkivallan ammattilainen entä teurastaja? Entä onko vanginvartija väkivallan ammattilainen? Entä poliitikko, joka äänestään (aseistettujen) rauhanturvaajien Bosniaan lähettämisen puolesta; onko hän väkivallan ammattilainen? Mihin vedit rajan?
Nähnette nyt, mitä syvemmällä järjestelmässä väkivalta on, sitä helpompi sitä on perustella ja sitä vähemmän se on väkivaltaa.
Onko paras mahdollinen maailma sellainen, jossa järjestelmällisen väkivallan määrä on pienin mahdollinen – vai kukkiiko sellaisessa maailmassa mielivaltainen väkivalta, jollaiselta järjestelmän väkivaltakoneisto meitä suojelee tai ainakin on suojelevinaan?
Rehellisesti sanoen, en osaa vielä vastata. Selvästikin minun pitäisi osata sanoa, mikä on kohtuullinen määrä kyynisyyttä ja nihilismiä. Sinisilmäiseksi idealistiksi en suostu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti