Posliininuken kasvot

Kirjoitanpa toisen tekstin pian heti edellisen perään sillä aikaa, kun kerään rohkeutta käydä taas graduni kimppuun.

Kaksi pikkutyttöä

Toissapäivänä bussissa noustessani huomasin peräpenkeillä kaksi posliininukkea – sellainen tunne minulle tuli.

Toisella (hieman nukkemaisista) pikkutytöistä oli sähäkkä, kaikkialle hapsottava punainen tukka ja aika paljon meikkiä kasvoilla. Toisella ei ollut sähäkän punaisia hiuksia mutta meikkiä oli tuskin yhtään sen vähempää – ei kuitenkaan riittävästi peittämään naamaa kansoittavia pisamia. Ikää tytöillä oli tuskin ainakaan kovin paljon yli kymmentä vuotta. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella, että tytöt voisivat olla edes yläasteella.

Kaukaisesti pikkutytöt toivat mieleeni erään tytön ensimmäiseltä luokalta. Hänen hiuksensa eivät olleet yhtä epäluonnollisen punaiset mutta hiuspehko sohotti samalla tavalla kaikkialle. Ja hänellä oli paljon pisamia, joita ei oltu tosin edes yritetty meikata piiloon.

Yllätin itseni miettimällä, missä hän on tätänykyä ja miltä hän näyttää. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta ottaa asiasta selvää. En muista hänen nimeään enkä muista nähneeni häntä sitten ensimmäisen luokan. Ehkä hänen perheensä muutti tai ehkä vain muistini pelaa heikosti.

Teki melkein mieli jäädä tuijottamaan tyttöjä. En kuitenkaan jäänyt.

Posliinin sirpaleita

Istuunnuin parin penkkirivin päähän tytöistä. (Istuin nyt, kuten yleensä, bussissa takaoven lähettyvillä edestä katsoen bussin oikealla reinalla.)

Mieleeni nousi auttamatta näky putoavasta posliininukesta; siitä kun se iskeytyy betoniin kerrostalon pihassa ja posliini räjähtää sirpaleina ympäri pihaa – ja nuken pikku peruukki jää merkitsemään putoamispaikkaa. Kaikki tapahtuu hidastetusti.

Ajatus jatkoi matkaansa viimeisimmässä Hesarin kuukausiliitteessä olleeseen juttuun Japanista ja siellä suositusta huvista pukeutua joksikin mangahenkilöksi ja mennä näyttäytymään julkisesti.

Kai ajattelin että pikkutytöt olivat ikään kuin pukeutuneina mangahenkilöiksi ja tulleet näyttäytymään julkisesti. Ero on siinä, että manganaamio (yleensä) otetaan itse pois, tyttöjen naamio – pelkään pahoin – otetaan pois.

"Ei järin reilua tyttöjä kohtaan", huomautin itselleni ja vastasin samalla: "mutta ajattelu ei useinkaan ole reilua ketään kohtaan". Uskoisin jokaisen joskus päätyneen huomioon "kauheaa mitä ajattelinkaan juuri".

Tuskin kului sekuntiakaan kun mieleeni nousi toinenkin vastalause. "Ehkä pikkutytöt olivat todellakin menossa naamiaisiin. Ehkä joku heidän tuttavistaan täytti vuosia."

Lapsen naamio

Kun ajatukseni oli loitsinut silmieni eteen näyn naamiaissynttärikemuista palasin synkempiin mietteisiin.

Lapsen kasvojen riistämistä kutsutaan usein aikuistumiseksi.

Lapsen annetaan ymmärtää, ettet hän voi olla enää se, mitä on ollut tähän. Sanat ja katseet kehottavat jättämään lapsen kasvot tähän. Joitain ei tarvitse edes sanoin kehottaa. He olisivat pukeneet itselleen aikuiskasvot mieluusti jo aikaisemmin, jos vain olisivat voineet. Katseiden voimaa aliarvioidaan usein. (Minä en sivumennen mainiten kuulunut niihin joihinkin, joiden aikuistumista katseet riittävän ohjastamaan.)

Aina välistä huomaan kysyväni itseltäni "onkohan noidenkin aikuisen kasvojen alle unohtunut lapsen pikku naamio". "Tuskinpa", arvelen hetken pohdittuani, "miten se mahtuisi olemaan alla? Eivätkö aikuisnaamiot olisi hajottaneet sitä?"

Omat lapsen naamioni - niitä on laskenta tavasta riippuen kaksi tai kolme - ovat jo pirstaleina. Tuskin edes tiedä kuka olin. Se nyt tietysti johtuu osittain siitä, etten ole välittänyt tietää enkä varjella naamioitani. Päin vastoin olen pitänyt huolta siitä, että ne murskaantuivat - varmasti.

Saavuin pysäkilleni suunnillen samaan aikaa kun olin päässyt ajatuksissani tähän pisteeseen ja huomasin, ettei tästä olisi tietä eteenpäin... paitsi ehkä enintään melankolian maille. Ne eivät sillä hetkellä houkuttaneet.

Minua huvitti hieman huomioi, että ajatuskudelmani loppui kuten matkani, kulkuneuvosta nousemiseen - sillä erolla, että ajatus ei kuljettanut minua mihinkään erityiseen paikkaan mutta bussi kuljetti kotiin.

Sivumennen mainiten. Uteliaisuus vei lopulta voiton. Päätin sittenkin alkaa kyttäämään tällä sivulla kävijöitä ja asensin Extreme tracking -kyttäyspalikan. Anteeksi.