Olen hieman jumissa gradun kanssa. En pahasti. Pitää ottaa hieman etäisyyttä. Edessäni on ehkä graduni vaikein vaihe. Minun pitäisi pystyä tiivistämään Bohmin mielenfilosofian keskeisimmät pointit alle kymmenen sivun. Siinä on tekemistä. Tämän hetkinen versio on noin 10 sivua liian pitkä ja kaipaa muutenkin uudelleen jäsentämistä.
Olen mielestäni hyvä ottamaan etäisyyttä ajatuksiini. Senkun ajattelen jotain muuta. Tällä kertaa se osoittautui yllättävän vaikeaksi – ajattele siinä sitten jotain muuta, kun on yhdeksästä alkaen vuoroin istunut koneen ääressä kirjoittamassa ja vuoroin syynännyt erinäistä määrää artikkeleja ja kirjoja. Yllättäen päässä pyörii aika pitkälti gradu ja mielenfilosofia.
Tarina rikkoutuneesta pullosta
Aioin kirjoittaa tällä kertaa eräästä pariviikkon takaisesta tapahtumasta vastapäätä sijaitsevan keltaisen talon pihalla; siitä kun pihalta löytyi rikkoutunut lasipullo. Se on sopivan kaukana graduni aiheesta. Ja tavallaan kirjoitinkin.
Seuraan usein Annin kanssa aamiaisviihteenä ikkunasta, mitä vastapäisen talon pihalla tapahtuu. Siellä nimittäin tapahtuu yllättävän paljon. Talon mahdollisesti jo eläkeiässä oleva talomies on erityisen tomera pihatöissä ja hänellä on joukko ystäviä, jotka tulevat aina jututtamaan häntä pihalla. Ja on hänellä vaimokin, joka auttaa häntä aika ajoin – sellaisen tulkinnan olemme Annin kanssa tehneet. Sen totuudellisuudesta en osaa sanoa mitään.
Olen yrittänyt kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta jotenkin tätä on todella vaikea pukea sanoiksi. Enkä siihen tälläkään kertaa täysin pystynyt.
On se sitten ***vetin vaikeaa kirjoittaa siitä, kuinka pihalaattojen päältä löytyy rikkonainen lasipullo ja mitä siitä seuraa; kertoa niistä paheksuvista katseista kolmannen kerroksen ikkunasta tai siitä, kuinka talomies pysähtyy ja tuijottaa pullon sirpaleita hetken ennen, kuin hakee rikkaharjan ja lapion. On.
Sosiaalipornoa ja -erotiikkaa
Hieman hävettää tunnustaa, että tällaistä sosiaalipornoa minäkin harrastan. Sellainen on ehdottoman paheksutavaa suomalaisessa ääri-indualistisessa ja yksityisyyttä kunnioittavassa kulttuurissa. Samalla se on uskomattoman addiktoivaa. Ennen kuin huomaakaan sitä on täysin koukussa fantasiaan esimerkiksi siitä, mitä tomeran talomiehen päässä liikkuu, kun hän yllättäen huomaa pihallaan rikkoutuneen pullon.
Syytteleekö hän mielessään rappiolla olevaa nuorisoa, syytteleekö hän ketään? Entä mikä saa hänet, joka aamu hoitamaan pihaa, jossa ei rehellisesti sanoen ole kovin paljon hoidettavaa? Piha on varmasti yksi pääkaupunkiseudun parhaiten hoidetuista, jos asiaa mitataan tehdyllä työmäärällä. Ja onhan se kieltämättä tosi hyvin hoidettu verrattuna vaikkapa tämän itäsaksalaisen arkkitehdin harmaaseen betoniluomuksen pihaan. Asuintaloni taisi taannoin pärjätä oikein hyvin Nytin valittaessa Helsingin ruminta taloa.
Luulen nyt ymmärtäväni hieman paremmin, mikä ihme tositeeveessä oikein viehättää. En tosin usko olevani vieläkään valmis tositeeveelle. Epäilen sen olevan vieläkin vähän liian hardcoresosiaalipornoa makuuni.
Vastapäisen talon vanhusten tarjoama pehmohissuttelu hillityin tuntein, mielialan vaihteluin ja pienin panoksin kohtuullisina, alle puolen tunnin päivittäisannoksina riittää minulle enemmän kuin hyvin. Sitä ei mielestäni edes oikein voi kutsua sosiaalipornoksi. Kyse on enemmin sosiaalierotiikasta – sekin on huono sana, mutta parempaa en tähän hätään keksi.
Beckett ja ulkopuolisuuden välttämättömyys
Sosiaalierotiikkaan ei kuulu rankkoja mielialojen ja tilanteiden muutoksia. Kukaan ei voita eikä häviä. Mikään ei erityisemmin onnistu tai epäonnistu. Tunteiden värit ovat haaleita mutta eivät missään nimessä merkityksettömiä – vain haaleita, kuin sellaisista hyvin vanhoista värivalokuvista, joiden värejä aika on entisestään syönyt.
Tarkkailluissa elämissä ei ole mitään, mistä iltapäivälehtien voisi kuvitella kiinnostuvan. Kaikki vain tapahtuu vailla suuria tunteita ja asia muuttuvat todella vain hyvin vähän jos lainkaan. Sellaista se on vastapäisen talon pihalla. Siltä minusta tuntuu.
Samat jutut joka päivä. Samat vitsit viikosta toiseen – Ei, ei näin! Ei tällaista toistoa. Tämä menee jo liikaa sosiaalipornon puolelle.
Ehkä olen lukenut liikaa Beckettiä. Beckettin näytelmissä samojen juttujen toistaminen uudestaan ja uudestaan on epäonnistumaan tuomittu yritys säilyttää kaikki se kaunis, mikä tarinan henkilöiden välillä joskus oli. Beckettin toisto edustaa kyvyttömyyttä löytää mitään uutta, johon tarrautua toisessa. Toisto on tapa uskotella itselle, että jokin todella merkitsee jotain – edes merkitsi.
Beckett ei suo hahmoilleen mitään, mistä pitää toisessa kiinni. Vajoaminen ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen on vääjäämätöntä. Hahmot ovat samassa tilassa, yhdessä mutta ehdottoman yksin. He eivät puhu toisilleen vaan toistavat jotain sellaista, mikä joskus oli yhdessä olemista. He yrittävät pakonomaisesti vakuuttaa itselleen, ettei mikään ole muuttunut sitten sen hetken kun toisessa oli todellakin jotain, mistä pitää kiinni ja mistä halusi pitää kiinni.
Nyt jäljellä yhdessäolosta on vain se yksi hauska kasku, jonka "kerroin veneessä sinä kesäisenä päivänä, kun soutelimme kahdestaan aavalla ja kalastimme. Ja meillä oli todella hauskaa." (Muistinvarainen sitaatti näytelmästä Leikin loppu.) Mitä sen on väliä, vaikkei juttu nauratakaan enää, kun sen on kertonut uudestaan joka päivä kymmenien vuosien ajan? Jostain on pidettävä kiinni, ellei halua olla täysin yksin ja kunnes kuolema siitä pelastaa – ehkä. Beckettin Leikin lopussa hiljaisuus ja luovuttaminen olisi se kauniimpi vaihtoehtoa, sillä yritys puhua toiselle on yhdessäolon epäonnistumista. (Kerrassaan loistavaa älyllistä ahdistusta - nurkkaan käperymistä.)
Seuratessani naapuritalon elämää mieleeni ei ole nousut kertaakaan kysymystä, mikä ihme saa nuo ihmiset vapaaehtoisesti suostumaan tuollaiseen – tämä kysymys nousee usein mieleeni tositeeveen ja Beckettin näytelmien kohdalla.
Tarkoitan vain, että naapurustomme vanhusten tila on paljon valoisempi kuin Beckettin tarinoiden ihmisraunioiden. Niin tahdon uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti