Vastaus Tiedemiehelle - Falsifikoitavuudesta ja objektiivisesta todellisuudesta

Otan jälleen blogissani kantaa nimimerkin Tiedemies blogissa käytyyn keskusteluun falsifikoitavuudesta ja objektiiviesta todellisuutesta. Koska mielestäni on epäkohteliasta kommentoida kirjoitusta "Mitä se nyt sitten on?" pidemmällä (tai melkein pidemmällä) vastineella kuin, mitä kirjoitus itse oli, vastaan omassa blogissani. Lainaan ensin jälkeen keskustelua olennaisilta osin.

Tiedemies sanoi:

[Tieteen filosofiasta puhuttaessa:] Perusteltavanani on kaksi postulaattia. Ensimmäinen on, että ollakseen tiedettä, pitää toiminnan tähdätä kahteen asiaan: formaaliin mallintamiseen ja falsifioitavuuteen eli vääräksitodistettavuuteen. Näistä jälkimmäinen on tärkempi kriteeri, mikäli on epäselvyyttä, kummasta pitää tinkiä. Ensisijaisia tavoitteita ei pidä olla muita.

Toinen postulaatti on, että missään toissijaisissa tavoitteissa ei pidä viitata objektiiviseen todellisuuteen tai olettaa maailmasta mitään. Tarkemmin sanottuna, formaalin mallin ja maailman välisestä suhteesta puhuminen sotkee eri tason asioita ja on verrattavissa sanamagiaan tai numerologiaan. Kutsun tätä metafyysiseksi imperatiiviksi.

[…]

En lähde perustelemaan falsifioitavuuden vaatimusta lainkaan. Oikeastaan se on jossain määrin uskon asia, joka täytynee hyväksyä enemmän tai vähemmän sellaisenaan. Koska argumentteja ei sinänsä ole, niin totean, että jos siihen ei usko, on tyhmä ja ruma. Se on siis aksiooma.

mpix sanoi:

Epärealististen oletusten ja empirian puutteen lisäksi ongelmana on myös se, että oikeaan maailmaan sovellettuna huono taloustiede todella vaikuttaa ihmisten ympäristöön. Taloustieteen yhteydessä puhe haluttomuudesta falsifiointiin on varmaankin paikallaan. Olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä tästä asiasta, vaikka ilmeisesti blogin kirjoittaja ei olekaan erityisen empiirisesti tai realistisesti suuntautunut.

Tiedemies sanoi:

Olen päinvastoin aivan radikaalisti empiirisesti suuntautunut. Olisi vain ymmärrettävä, että aivan määritelmällisesti on oltava niin, että oletukset eivät ole empiirisiä. Muutenhan ne olisivat havaintoja!

Sikäli mikäli muistini ei petä, niin selitys esimerkiksi taloustieteen (ja ihmistieteitä yleisemminkin vaivaavaan) haluttomuuteen puhua falsifikoitavuudesta on historiallinen. Sen juuret lienevät marxilaisen tieteenfilosofian ja dialektisen materialismin synteesi-antiteesi-synteesi -perusrakenteen paikkeilla. Historiallisesti (kommunismikriittinen) Popper kehitti falsifikoitavuusperiaatteen pitkälti taistellakseen sillä marxilaisen tieteen itsensä selittävyyttä vastaan. Sinänsähän ongelma ei ole siinä, etteikö dialektinen diskurssi voisi tuottaa tulosta vaikka yksittäisen teorian rooli olisikin vain yksi teesi teesien, antiteesien ja synteesien ketjussa. Tämäkin tapa voi johtaa hyviin tuloksiin – ja tuottaakin tietyllä todennäköisyyttä. (Vastaavan kaltaista rakennetta käytetään älykkäissä järjestelmissä ja monissa hakualgoritmeissa, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Toinen esimerkki toimivasta dialektisesta prosessista on tekstin tulkinta. Miksipä se ei siis voisi toimia myös tieteessä?)

Yleisesti ottaen pidin Tiedemiehen mainitsemassani artikkelissa esittämästä muotoilusta tieteenfilosofialleen, vaikka en edelleenkään voi olla samaa mieltä. Mielestäni hän takertuu liiaksi naiiveihin käsityksiin totuudesta, todellisuudesta ja metafysiikasta ja joutuu sanomaan siksi, ettei pysty perustelemaan tai pukemaan kunnolla sanoiksi intuitiotaan.

Perustavin ero minun ja tiedemiehen näkemysten välillä periytynevät ratkaisustrategiasta. Tiedemies on taipuvainen hylkäämään käsitteen (esimerkiksi objektiivinen todellisuus), ellei se näyttä – mahdollisesti lyhyen ja pintapuolisen tarkastelun perusteella – hänen ajatteluunsa sopivalta. Itse taas hylkäämisen asemasta pyrin kysymään, miten käsitteen voisi ymmärtää siten, että se olisi järkevä.

Toisin sanoen minun pyrkimykseni on selventää kieltä ja kielenkäyttöä voidakseni puhua selkeämmin todellisuudesta, jossa olen. Tiedemies taas pyrkii selventämään jotain epämääräistä ajatusta sanomalla, mitkä hänen tiedossaan olevat käsitteet eivät kuvaa sitä.

Ero tietysti johtuu pitkälti siitä, että minun ammattini tulee liittymään nimenomaan kielenkäytön selventämiseen. Työni oikeutus perustuu siihen seikkaan, että monet yleisesti käytössä olevat käsitteet ovat toivottoman epämääräisiä ja niiden merkityksen monimielisyys johtaa tarpeettomiin kiistoihin sellaisissa tilanteissa, joissa todellinen kiistan syypää piilee syvällisellä ja tarkemmalla tasolla erilaisissa näkemyksissä siitä, mitä jokin käsite tai symboli merkitsee ja mitä sen merkityksestä seuraa. Meidän ei tulisi kuvitella, että toinen tarkoittaa samaa käyttämillään käsitteillään, jos ne pintapuolisesti vaikuttavat samansisältöisillä.

Jos siis huomamme olevamme toisen (oletusarvoisesti suunnilleen yhtä kompetentin) keskustelijan kanssa eri mieltä jostain, ensimmäinen askel on pyrkiä selvittämään, mitä toinen tarkasti ottaen tarkoitti, ei "olla erimieltä takaisin". (Esimerkkeinä tästä ovat totuus, objektiivinen todellisuus, tieteellisyys.)

Otan esimerkkinä objektiivisen todellisuuden ja sen suhteen formaaliin malliin.

Ensimmäinen mielikuva objektiivisesta todellisuudesta on ajatus jostain kummallisesta ulkopuolellamme olevasta maailmasta – ulkomaailmasta. Keskustelu ajautuu helposti ulkomaailman todistamiseen ja skeptisismiin, jossa kyseenalaistetaan ulkomaailma, koska meillä ei voi olla varmaa tietoa siitä. Tieto ja olemassa olo ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Tieto on inhimillisen toiminnan piirre tai ominaisuus. Nähdäkseni objektiivisessa todellisuudessa ei ole tietoa (tai totuuksia) vaan ainoastaan asioita tai tapahtumia.

Jotta välttäisimme skeptisismin ja sen tuomat kummallisuudet, määrittelen objektiivisen todellisuuden seuraavasti: Objektiivinen todellisuus on kaiken kattava kokonaisuus, jonka osa myös minä – siten kuin koen ja identifioin itseni – olen. Objektiivinen todellisuus on asioita ja tapahtumia, jotka eivät ole täysin erillisiä toisistaan ja sisältävät aina minimissään vuorovaikutuksen mahdollisuuden kaiken muun kanssa. Minulla ei voi olla tietoa objektiivisesta todellisuudesta sinänsä, mutta minulla voi olla tietoa itsestäni osana tätä objektiivista todellisuutta. Esimerkiksi kun näen jotain, näköaistimuksessani yhdistyy kaksi objektiivisen todellisuuden osaa havaitsija (minä) ja havaittu (jokin). Suhde, joka vallitsee teorian ja todellisuuden välillä, on teorian (ml. teorian konteksti) sisäinen relaatio – ei sen ulkopuolinen viittaus suhde "ulkomaailmaan". (Suunnilleen sama laajemmin, teknisimmin ja perustellummin: ks. David Bohm & Basil Hiley, Undivided Universe (Luku 15), 1993.)

Tallaisen todellisuuspostulaatin hyvä puoli on, ettei meidän tarvitse olettaa edes empiiristä havaintoa annetuksi. Myöskään kysymys falsifikoitavuudesta ei näyttäydy erityisen kummallisena. Ongelmana on, että tällainen ajattelutapa johtaa varsin monimutkaiseen systeemiin huolimatta yksinkertaisesta ja kauniista lähtöoletuksesta: 1. On olemassa objektiivinen todellisuus. 2. Objektiivisen todellisuuden lisäksi ei ole mitään. 3. Objektiivisella todellisuudella on jonkin rakenne, joka muuttuu - todellisuus ei siis ole staattinen ja pysyvä. 4. Tämä rakenne ilmenee meille havaintojen kautta, koska se vaikuttaa (kausaalisesti) tietoisuuteemme, ei siksi että havaitsimme sitä jotenkin ulkopuolisena tai että meillä olisi kyky tehdä siitä havaintoja (tai mitään muuta sellaista). 5. Havainto on olennaisesti muutos, jonka todellisuus tuottaa tietoisuudessamme (mahdollisti hyvin monimutkaista ja keinotekoista reittiä). Jne. Jne.