Valvoin tänään englantilaisen filologian pääsykoetta. Toisin sanoen istuin perseelläni neljä tuntia vailla mitään muuta viihdykettä kuin omat ajatukset ja olin salaa kärmeissäni siitä, ettei kukaan edes jäänyt kiinni lunttaamisesta. Tietenkin virallisesti olen erittäin tyytyväinen, ettei ongelmia ilmennyt vaan kaikki sujui kuin tanssi.
Hetkinen. Sainhan minä sentään muutamaan otteeseen johdattaa uroskokelaita vessaan. Todellista asiakastyötä. Tämän ylellisyyden lisäksi kävin pari kertaa jaloittelemassakin. Luulenpa tosin, että olisin saanut lyhyistä jaloittelutauoista suuremman nautinnon, jos polttaisin. Vastaavasti tuskat koesalissa olisivat olleet suuremmat. Nyt kai paremman tuskan puutteesta kiskoin partakarvojani irti yksitellen. Loppusaldo oli noin kymmenen partakarvaa. En kylläkään osaa sanoa onko se paljon vai vähän, jos luvun suhteuttaa leukapartani kokoon ja tiheyteen.
Täytyy tunnustaa, että luokan takaosan niskakarvakyttääjän roolista huolimatta katselin niskakarvoja enemmän ikkunasta ulos harvinaislaatuisen jännittävästi metsätalon ohikiitäviä busseja ja vielä kiinnostavimmilta näyttäviä ihmisiä ylittämässä Fabianinkatua. En ollutkaan aiemmin oivaltanut, kuinka kiinnostavasti bussi voikaan vilahtaa toisen kerroksen luokkahuoneen ikkunan ohi. Tai kuinka kiinnostavan vaihtelevilla nopeuksilla ihmiset ylittävät Fabianinkadun.
Ehkäpä koko niskakarvakyttäyssessioni kiinnostavin yksityiskohta oli se, että näin katua ylittämässä ainakin kolme kertaa Annin, vaikka hän lähti tänä aamuna klo 7.30 junalla Kuopioon ja on sillä tiellä tälläkin hetkellä. Jokaisen kolmen annin kohdalla vaadin silmiltäni parin sekunnin mittaisen tarkastustuijotuksen ennen kuin uskoin, ettei anni todellakaan ollut Anni.
Kolmen annin jälkeen huomasin yrittäväni tunnistaa kadulta vielä yhden annin lisää. Ehkäpä olin liian vanha tällaiseen leikkiin, kun en ankarasta yrittämisestä huolimatta onnistunut tunnistamaan enää ainuttakaan uutta annia, joka olisi pakottanut minut tarkastustuijottamaan häntä vähintään pari sekuntia. Annintunnistus – etenkin kun se ei oikein ottanut onnistuakseen – ei riittänyt täyttämään päässäni vellonutta pahansuopaa tylsistyneisyyttä kovinkaan pitkää.
Olin ennen koetta päättänyt pohtia koko neljän tunnin ajan Ricoeurin hermeneutiikan ja Bohmin kielifilosofian yhteyttä. En päässyt juuri puusta pitkälle: toistin mielessäni vain sitä tosiasiaa, etten muista kunnolla, mitä Ricoeur sanoikaan esiymmärryksestä ja että sikäli mikäli olin ymmärtänyt esiymmärryksen käsitteen se ei soveltunut Bohmin filosofiaan vaikka yhtäläisyyksiä toki oli runsain mitoin.
En tylsistytä teitä argumentoimalla, miksi näin on. Myötätuntoni on tällä hetkellä kaiken mahdollisen tylsistyneisyydenvastaisuuden puolella mukaan lukien kevytmielisyys, pinnallisuus ja turhanpäiväisyys, mihin ainakin haluaisin tämän kirjauksen laskea.
Kun aina silloin kun pääsin eroon Ricoeurin ja Bohmin suhteesta, pohdin mitähän mieltä oli palkata kolmea valvojaa hieman yli 10 euron tuntipalkalla valvomaan 13 pääsykokeen rustaajaa kaikkiaan noin viideksi tunniksi. Yhteensä hintaa 13 ihmisen pääsykokeelle tuli valvojienpalkkoina 153 euroa + materiaalit + mahdollinen salivuokra + kokouspalkkiot koulutuksesta + kokeen tarkastajien palkka + erinäisten lippusten ja lappusten postitus. Siinä kai olivat suurimmat yksittäiset kulut. Tiesivätköhän kokeentekijät että yliopistolle heidän yrityksensä kustansi ainakin 20 euroa?
En ollut aikaisemmin pohtinut, paljonko yksi epätoivoinen kokeeseen saapunut korkeakoulutuksen toivo maksaa yliopistolle. Tästä ajatukseni ajautui pohtimaan kokeen tekijöiden ikää. Vanhin oli varmasti viisissäkymmenissä. Nuorin oli syntynyt vuonna 1986 – tarkastin – ja näytti vielä ihan lapselta, joka ei todennäköisesti oikein tiennyt, mihin kokeeseen oikeastaan osallistuikaan ja mitä hyväksytyksi tuleminen käytännössä tarkoittaa.
Ainakaan minä en yliopistoon pyrkiessäni tiennyt, mitä tuleman pitäisi. "Kunhan nyt jotain", ajattelin. Ehkä nuorimman osallistujan lapsenkasvojen alla piili 18-vuotiasta Ari-Pekkaa aikuisempi ihminen. En tiedä.
Yliopistoon tulee opiskelemaan pelottavan paljon sellaisia ihmisiä, joilla ei ole harmainta hajua siitä, mitä he elämällään tekisivät. Sanoisin jopa, että suurin osa kuuluu tähän kategoriaan. Surullista ja vielä surullisemmaksi asian tekee se, että kiristyvät opintoajan luovat entistä suurempia paineita tietää mitä tekee elämällään. Jos tämä on valtion ainoa "kädenojennus" elämää ja itseään etsivällä nuorelle, niin pelkäänpä, että se enintään pakottaa yhä useammat kuvittelemaan "juuri tätä minä haluan" ja katkeroitumaan työelämässä, kun oppiaine ei ollutkaan se juttu.
Kysy, mikä muuttuu! Eikö aina ole ollut näin. Ennen ehkä valituksen varaa oli vähemmän. Jo pelkkä mahdollisuus korkeakouluttautumiseen oli etuoikeus – mitä sen on väliä vaikka ala olisi väärä. Ei ollut varaa valittaa siinä määrin kuin nyt. Näin olen antanut itseni ymmärtää.
Niin. Kuinka moni nykyisistä työssäkävijöistä on todella tyytyväisiä siihen, mitä tavoittivat? Edelleen kuinka moni vain uskottelee itselleen olevansa tyytyväinen ja tuijottaa televisiota yhä lähempää, jottei vahingossakaan tulisi uudelleen arvioineeksi elämäänsä ja muistaneeksi, mistä on joskus unelmoinut - unelmoinut ja pettänyt unelmansa? Voitaisiinko väittää, että Nietzschen 'poroporvarius' sekä viimeisen ihmisen pieni tahto ja sitäkin pienemmät unelmat elävät ja voivat hyvin?
(Tietysti voisin tässä tasapuolisuuden vuoksi puhua valheellisista kuvitelmista ja haaveista mitä tulee yliopistoon, tieteeseen ja omaan tulevaisuuteen (jne. jne.) sekä niiden tuottamista pettymyksitä. Jääköön tämän vastakkaisen kannan puolustelu harjoitustehtäväksi.)
Ja tämän kaiken jälkeen, voin vain pahoitella: en tainnut osata kirjoittaa kevyesti. Pinnallisesti tämä sentään on. Enintään timorautiainenjatrioniskalaukaussyvällistä ja se ei ole paljon. En itse arvosta tämän kaltaista synkistelyä kovin korkealle. Ehkäpä minun rehellisyyden ja avoimuuden nimissä pitää paljastaa itsestäni tämäkin pieni ja halveksittava ikävä puoli; tämä resentimentaalinen pikkusielu, jonka yleensä jaksan työntää taka-alalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti