Vastentahtoinen harmonikan soittaja

Isäni on muuttamassa Varkaudesta Rantasalmelle yhteiseen kotiin naisystävänsä kanssa. Olen tänä viikonloppuna paikkaillut viimeisiä kamppeitani muuttoa varten. Huominen on viimeinen päivä talossa, jossa asuin suurimman osan nuoruuttani.

Ei pienintäkään haikeutta. Ei rakkaita muistoja, jotka pitäisi hyvästellä – ei tosin ikäviäkään. Ei suuria tunteita. Tunnen Varkauden kaupunkia kohtaan enemmän haikeutta kuin lapsuudenkotiani.

Kun etsin tänään paksua tussia muuttopakettien merkkaamista varten, törmäsin halpatalo Tokmannin oven edustalla harmonikkaa innottomasti soittavaan mieheen. Ennen kun kuulin mitä hän soitti, minusta tuntui ettei hän osannut soittaa ollenkaan. Osasi hän. Tosin täydellinen innottomuus ja vastentahtoinen intohimottomuus sai musiikin kuulostamaan epävireiseltä, jotenkin laahaavalta ja haluttomalta.

Mies säälitti. Hän katseli koko ajan ympärilleen ikään kuin etsisi pakopaikkaa häpeästä, jonka julkinen soittaminen hänessä tuotti. Minuun hän katsoi erityisen pitkään, kun nousin isäni pari vuottaa vanhaan Toyota Avensikseen. Ikään kuin hän olisi kadehtinut minua. Siitäkö, ettei minun tarvinnut istua halpatalon oven edustalla soittamassa harmoniikkaa; ettei minun ylipäänsä tarvinnut soittaa ja kerjätä sillä rahaa?

Varkaudessa on paljon samaa kuin innottomassa harmonikan soittajassa. Varkaus yrittää epätoivoisesti olla "taiteilija", olla jotain haluttua ja arvostettua, luovaa. Lopputulos on vastaavalla tavalla intohimoton – uusi kävelykatu keskustassa, näyttävä innovaatiokeskus puiden keskellä, uusi oikeustalo, 40 km/h aluenopeusrajoitukset – mutta se epäonnistuu siinä, koska kaupungin sydän, paperitehdas kaikessa ankeudessaan on omiaan tappamaan kaiken luovan innon.

Uudistuvan kaupungin naamion takaa pilkistää väsyneet paperityöläisen kasvot. Kasvot, joista näkee omistajansa istuneen viimeiset 40 vuotta paperikoneen ääressä tuijottamassa vuoroin punaista ja vuoroin vihreää nappia ja odottamassa vapautumista työstä, jonka ei voisi edes kuvitella arvostavan ihmisyyttä, luovuutta ja ajattelemista.

Suuria haaveita

Ajatukseni palasivat puoli vuotta taaksepäin. Vietin täällä talvilomani. Kuntosalilla törmäsin muuan puheliaaseen 18-vuotiaaseen. Hän kertoi, että täältä puuttui baari hänen kaltaisilleen meneville nuorille [lue: ylipainoisille ja epäkypsille kakaroille]. Minun oli hieman vaikea peittää huvittuneisuuttani. Varkaudessa ei juuri muuta vapaa-ajan viihdykettä ollutkaan: pari räkäistä juottolaa 18-vuotiaille ja pari hieman varttuneemmille ihmisille, sama se. Olen ehkä hieman huono arvioimaan baareja, kun en yleisesti ottaen viihdy baareissa järin hyvin.

Johdattelin puheen bändeihin. En tiedä olisiko hän maininnut niistä muuten itään. Puhuin äänentoistosta, valoista ja siitä että tekniikka maksaa. Luultavasti hän ymmärsi kyllä sanat mitä käytin mutta ei sitä mistä puhuin. Hän vakuutteli vain tuntevansa pari tyyppiä, joilta saa äänentoiston ja sen sellaisen kohtuulliseen hintaan. Äänentoistoa tärkeämpää oli tila. Sitä piti olla. Mielellään sellainen iso halli, johon mahtuisi paljon ihmisiä [lue: humalaisia teinejä].

Kannustin häntä pistämään baarin pystyyn. Todennäköisesti turhaan. En jotenkin jaksa uskoa, että Varkaudessa on juurikaan innostamaan mihinkään muuhun kuin suuriin puheisiin. Tai ehkä en pitänyt vain baarinperustamista haikailleesta teinistä. Halveksin häntä. Tämä sai oloni haikeaksi. Halveksunta on aina liian lähellä ylimielisyyttä ja tarpeetonta ylpeyttä, enkä pidä niistä piirteistä itsessäni.