Maailma on harmillisen värillinen

Miellyttävä päivä.

Nukuin kymmeneen yhteentoista. Lähdin hyvin pian herättyäni päärakennuksen Unicafeseen syömään. Täytyy tosin tunnustaa, että vielä eilen illalla kuvittelin lähteväni kuntosalille jo yhdeksän aikoihin. Kuitenkin kun herätyskello soi kahdeksalta, silmissä painanut väsymys muutti välittömästi suunnitelmiani. Päätin olla rääkkäämättä itseäni.

Unicafe-aterian jälkeen suuntasin Suomenlinnaan.

Vietin siellä kolmisen tuntia eilen illalla. Päädyin sinne tavattuani Laun Laurin. Kun Lauri suuntasi viiden maissa Kemopetrolin Kallen kanssa tuottamaan Calfia debyyttialbumikuntoon, hortoilin itse hetken Kruunuhaassa ja päädyin lopulta Suomenlinnan lautalle. Päätin palata Suomenlinnaan ajan kanssa seuraavana päivänä, jos olisi kaunis ilma. Tänään oli oikein kaunis kesäinen päivä.

Ensimmäinen etappini oli puistonpenkki Piperin puiston lähettyvillä. Lueskelin siinä Ricoeurin tekstin käsitettä käsittelevän artikkelin loppuun (teoksesta Tulkinnan teoria). Jatkoin matkaan Walhalla-musiikkibaariin. Nimi hämmensi. Kuopiossa oli taannoin saman niminen yksinomaan metallin soittamiseen erikoistunut baari. Muistelen ettei ole enää. Ehkä muistan väärin. Niin tai näin tämän Walhallan tapauksessa musiikki tarkoitti poppia.

Luin Walhallan kattoterasilla Econ Semiotics and the Philosophy of Language kirjan johdannon. Se oli siinä määrin kiinnostava, että päätin paneutua sisältöön ennättäessäni tarkekemmin. Tosin suoraan sanottuna Ricoeur on makuuni liian mannermaista filosofiaa. Minulla on hänen tekstinsä kanssa suunnattomia ymmärtämisongelmia.

Sotahistorian antama oikeutus

Tuijotellessani Econ lomassa kattoterassilta rannalla lojuvia tykkejä ja niitä hämmästeleviä lapsiperheitä, mieleeni nousi kysymys, tällä tavallako meihin iskostetaan luontainen asenne hyväksyä järjestelmällinen väkivalta? Olisiko juuri sotahistoria yksi keskeisin tapa, joka ensin glorifioi valtioiden ja instituutioiden harjoittaman järjestelmällisen väkivallan ja sitten juurruttaa sen meihin niin syvälle, ettemme useimmiten edes havaitse sitä? (ks. Arkistostani löytyvä Liisa ja ihmemaan järjestelmällinen väkivalta (12.5.2005). Teksti löytyy kyllä, kun plärää riittävästi alaspäin.)

Suomenlinnan päivän aikana ohitseni kulki kaikkiaan kolme kertaa opas (tosin aina eri opas, luulisin), joka julisti turvallisella historiasta kertomisen äänellä, kuinka Suomenlinna oli ollut milloin minkäkin sodan näyttämönä - milloin antautumisen kynnyksellä, milloin vielä toistaiseksi voitolla.

Mitähän historian opetuksesta tulisi, jos opetuksessa historian opettamisen käsitteet ja näiden käsitteiden arvo asetettaisiin kyseenalaiseksi? Miten historioitsija voisi edes vastata syytökseen, että sodasta kertominen ja sen jälkien näyttäminen on yksi tapa, jolla järjestelmän harjoittama väkivalta glorifioidaan ja juurrutetaan meihin?

Yleisestihän ajatellaan, että historia nimenomaan näyttää meille sodan kauhut, jotta tiedämme karttaa sotaa ja jotta ymmärrämme mitä se merkitsee. Niinpä. Millä hinnalla historia tekee näin? Silläkö, että se samalla oikeuttaa järjestelmällisen väkivallan, jonka virallisena tehtävänä on suojella meitä (mielivaltaisilta) väkivallalta ja muilta ei-riittävän-järjestelmällisiltä ja ajatteluumme juurtuneilta uhilta.

Maailma on harmillisen värillinen.

En päätynyt ajatuksissani juuri mihinkään kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että satun pitämään historiasta ja toiseksi siksi, että hyväksyn väkivallan mukaan lukien järjestelmällisen väkivallan tiettyyn rajaan asti. Hyväksyn esimerkiksi poliisien oikeuden voimankäyttöön sekä pidän vankilalaitosta oikeutettuna. Molempien perustana on järjestelmällinen väkivalta ja järjestelmän harjoittama terrori. Olen tosin sitä mieltä, että tuomioita ei pitäisi suomessa pidentää vaan rikoksiin pitäisi pystyä puuttumana ennen kuin ne tapahtuvat. (Jos tämän jälkeen hämmästelet mitäs pahaa poliisi- ja vankilainstituutioissa on, olet itse hyvä esimerkki siitä, kuinka syvälle juurtuneena järjestelmällinen väkivalta on ajattelussamme ja kuinka hyvin se on piiloutunut sille annettujen perusteiden taakse. Tuskin edes tiedostamme sitä. Ja vielä: Vastaan hämmästelyysi, että väkivalta ei ole läheskään aina paha asia.)

Etiikan opetus erilleen uskonnon opetuksesta

Rikosten ennalta ehkäisemiseksi esimerkiksi uskonnon opetuksen ja etiikan opetuksen eriyttämistä nykyistä suuremmassa määrin sopisi harkita. Nyt toisaalta se, että etiikka assosioituu uskontoon ja toisaalta se, että uskonnon todellinen arvostus rohmahtanut, on omiaan rapistamaan myös eettisen ajattelun arvostusta. Siksi toiseksi monien modernin yhteiskunnan eettisten ongelmien (aina piratismista pummilla matkustamiseen) pohdiskeluun, uskonnolla sinänsä on aika vähän sanottavaa. Mielestäni kannattaisi pyrkiä korostamaan, että ateismi ja agnostismi eivät tarkoita sitä, että etiikka menettää merkityksensä. Etiikan ei tulisi assosioitua ihmisten mielissä "uskonnolliseksi hölynpölyksi".

Korostan, etten tässä tahdo argumentoida uskontoja ja uskonnollisuutta vastaan. Haluan vain sanoa, että kirkon ja valtion liiton ei tulisi olla liian vankka. Uskonnon tulisi olla mielestäni jokaisen henkilökohtainen asia, mutta kirkon ja valtion liitto tekee siitä enemmän kuin jokaisen henkilökohtaisen asian.

Etiikan opetuksen tulisi olla täysin ei-uskontoperustaista siitä syystä, että etiikka ei perusolemukseltaan ole mitään uskonnollista. Täsmälleen samasta syystä minusta on hyvä, että esimerkiksi matematiikka ja luonnontieteet pidetään erillään vaikka luonnontieteissä (erityisesti fysiikassa ja kemiassa) matematiikka on keskeisellä sijalla. Jokaisella pitää olla käsitys siitä, mitä on matematiikka erillään sen kaikista mahdollisista sovellutuksista. Täsmälleen samasta syystä jokaiselle pitäisi olla kuva siitä, mitä on etiikka erillään kaikista sen mahdollisista sovelluksista esimerkiksi uskonnoissa.

Asioita ei pidä sekoittaa keskenään ja niiden väliset kytkökset eroineen ja samanlaisuuksineen pitää tiedostaa selvästi! Nyt mielestäni ihmisten tiedot ja taidot eettisen ajattelun saralla ovat liiaksi uskonnon ikeen alla – ja tämä on ongelma.

Tiede ja uskonto

Asia johtui mieleeni lähinnä sen takia, että juttelin Laurin kanssa pitkän aikaa uskonnosta ja sen merkityksestä, ja toisaalta siksi että olen viime aikoina lueskellut suomalaisen kvanttifyysikon K. V. Laurikaisen teosta Tieteen giljotiini.

Palaan ehkä joskus muutamaan Laurin esittämään mainioon ajatukseen. Keskityn nyt Laurikaisen kirjaan. Kirja on mainio lukuun ottamatta Laurikaisen argumentaatiota uskonnon puolesta ja uskonnon puolustuksen kulminaatiota, Jumalan olemassaolon perustelua. Argh!

Laurikaisen ajatus uskonnon ja tieteen komplementaarisuudesta (eli siitä, että vaikka tiede ja uskonto ovat joissain suhteissa ristiriitaisia tapoja mieltää totuus, maailma ja maailmassa olemisen merkitys, ne ovat silti toisiaan täydentäviä ja muodostavat yhdessä kokonaisvaltaisen ja terveen maailmankuvan perustan) on vielä mukiinmenevää tavaraa. Tässäkin Laurikainen on hieman kapeakatseinen. Itse näkisin tieteen vastapoolina enemmin vakaumuksellisuuden. Ylipäänsä dikotomiat muotoa tiede/[jokin muu] ovat lähes järjestään epäilyttäviä ja haiskahtavat liiaksi tiedepolitiikalta ja ennakkoluuloilta. Enemmin tulisi puhua dikotomioista tieto/perustelematon usko ja dogmaattisuus/kriittisyys. Olkoon.

Jatkan. Uskonnot kuuluvat vakaumuksellisuuden piiriin mutteivät tyhjennä sitä. En esimerkiksi laske omaa vakaumuksellista ateismiani uskonnoksi, koska siitä puuttuu täysin uskontojen yhteisöllinen ja niille tyypillinen pyhyyden aspekti. Vakaumuksellinen ateismi on täysin henkilökohtainen vakaumus, joka perustana on syvä usko, että Jumalaa ei ole. Uskoani ei voi perustella mitenkään. Se ei edes yritä nähdä perustanaan tiedettä, mikä on tyypillistä monille muille ateismin eri muodolle. Edelleen vakaumuksellinen ateismini ei tunnusta mitään pyhäksi mutta se sitoutuu kuitenkin varsin ankaraan eettiseen kantaa, jota kutsun esteettis-nihilistiseksi etiikaksi.

Tasapuolisuuden nimissä täytyy sanoa, että Laurikaisen uskonnollisuuden puolustus on naiiviudessaan vain vähän – joskin epäilyksettä – Russellin Kristinuskon parjauksen (artikkelissa "Miksi en ole kristitty?") alapuolella. Se on aika paljon, koska en pidä Russellin artikkelia järin suuressa arvossa. Se mielestäni takertuu varsin karkeaan käsitykseen uskonnosta (tässä: kristinuskosta) ja jättää huomioimatta sofistikoituneet uskonnolliset näkemykset, joissa ei edes pyritä perustelemaan uskonnollista vakaumusta faktoilla tai muka-faktoilla. On todella sääli, että Laurikainen muuten mainiossa kirjassaan tarttuu tämän tyyppiseen lapsellisuuteen ja esittää vastaukseksi oman suunnilleen yhtä naiivin vastiinessa provokaatioon.

Ja sitten...

Jatkaakseni vielä hieman päivän tapahtumien referoimista. Walhallan jälkeen suuntasin Piperin kahvioon, jossa luin Ricoeurin selittämistä ja ymmärtämistä käsitelleen esseen. Esseen jälkeen palasin kuntosalin kautta kotiin. Kuntosali väsytti siinä määrin, etten jaksanut käydä graduni kimppuun. Sen sijaan blogin kirjoittamisen koin sopivan keveäksi.

Siinä oli tämä päivä hyvin runsaiden rönsyjen kera.

P.s. Useimmat tässä esittämistäni mielipiteistä ovat päiväysvanhoja. Harkitsen vakaasta niiden kumoamista tai ainakin korvaamista uusilla tuoreilla kopioilla. =)