Kävin tänään graduni kimppuun puoli kahdeksan aikoihin. Yhdentoista kieppeillä päätin pitää tunnin paussin ja koota ajatuksiani. Kävin kaupassa, söin vähän ja päädyin lopulta lukemaan The Internet Encyclopedia of Philosophyn esittelyä Paul Ricoeurista ja hänen ajattelustaan.
Kaksi ensimmäistä askaretta sujuivat ilman suurempia yllätyksiä. Paul Ricoeurin lukeminen oli ehdottomasti virhe, sillä artikkeli järkytti mieltäni. Jouduin nimittäin hämmästyksekseni toteamaan että Ricoeurin eettinen ajattelu muistuttaa aika paljon omaani. Kuvitelmani eettisen ajatteluni omaperäisyydestä koko pahan kolauksen.
Ricoeur's ethics are teleological. He argues that human life has an ethical aim, and that aim is self-esteem: "the interpretation of ourselves mediated by the ethical evaluation of our actions. Self-esteem is itself an evaluation process indirectly applied to ourselves as selves" (The Narrative Path, 99). In short, self-esteem means being able to attest to oneself as being the worthy subject of a good life, where "good" is an evaluation informed not simply by one's own subjective criteria, but rather by intersubjective criteria to which one attests.
Lähtökohtaisesti myös Ricourin etiikassa kysymys on itsekunnioituksesta ja suhteesta itseen. Itse olen sanonut eettisen ajattelun fundamentaalisimman lähtökohdan perustuvan kriittiseen arvioon, jonka teen, nähdessäni itseni peilistä. Eettisyys perustuu kriittisen itsereflektion tulosten ennakoimiseen.
Olen luonnehtinut moraalia esteettiseksi. Kun arvioin tekojani, minun pitäisi pystyä näkemään ne tarkoituksenmukaisina ja kauniina. Eettisesti oikea teko on sellainen, josta pystyn olemaan tyytyväinen ja ylpeä ilman, että minun täytyy selitellä sitä itselleni ja ilman että häkellyn, jos joku arvostelee arviotani. Minun ei tarvitse pystyä perustelemaan kaikkia eettisiä valintoja, mutta minun on kyettävä sitoutumaan niihin hyvinä ja oikeina. Itsereflektion ennakoiminen tarkoittaa pyrkimystä toimia siten, että kriittinen itsereflektio tulee paljastamaan tekoni, tunteeni ja ajatukseni minulle mieluisassa valossa. Näkemykseni intersubjektiivisuus piilee siinä, etten halua nähdä itseäni toisten halveksumana, pelkäämänä tai hyljeksimänä enkä kokea olevani kaikesta ulkopuolinen pirstale, jolla ei ole muuta tarttuma pintaa todellisuuteen kuin oma perimmäinen tyhjyys ja merkityksettömyys. Eettisyyttä motivoi toisaalta pakottava halu olla hyväksymättä elämän perimmäistä objektiivista tarkoituksettomuutta ja merkityksettömyyttä ja toisaalta tarve ymmärtää tarkoitus ja merkitys itsen asettaman fantasian asemesta intentionaalisena, itsen ulkopuolella olevana – kohtalona.
Siinä missä Ricoeur tuo intersubjektiivisyyden vaateen esiin ekspliittisesti minun näkemyksessäni se on implisiittisenä, valmiutena seisoa tekemiensä arvostelmien takana ja kykynä keskustella niistä - mahdollisesti jopa muuttaa näkemyksiään. Yhteistä näyttäisi olevan myös se, ettei eettisesti oikean teon hyvyys perustu rationaaliseen laskelmaan (kuten utilitarismissa) sen enempää kuin määräydy yhteisön arvojen (kuten kommunitaristisissa teorioissa) tai yhden mielivaltaisen yksilöllisen arvon (kuten vapaus liberalismissa) mukaan. Minulle - samoin kuin uskoakseni myös Ricoeurille - etiikkaa on ensisijaisesti henkilökohtaista ja toissijaisesti poliittista. Politiikassa etiikan pitää perustua rationaalisuuteen ja selkeästi eksplikoituihin arvoihin. Ero on siinä, että poliittinen etiikka asettaa vain rajat ja se on parhaimmillaan vain tilastollista. Henkilökohtainen etiikka määrittää jokaisen teon eettisen hyvyyden ja suhteen muihin tekoihin.
Henkilökohtaisessa etiikassa on ensisijaisesti kysymys siitä, mitä eettisiä valintoja tulemme tehneeksi ja miksi, ei siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Siis riippumatta siitä, tulemmeko jälkikäteen pitämään tekoa hyvänä vai väärän, teon hetkelle pidimme sitä joka tapauksessa eettisesti hyväksyttävänä tiedostimmepa tämän tai emme. Toisin sanoen jokainen varas pitää varkauttaan ja murhaaja murhaansa teon tapahtuma hetkellä eettisesti hyväksyttävänä vaikka hän jälkikäteen pitäisi sitä ehdottoman vääränä. Henkilökohtaisen etiikan tasolla ei ole epäeettisiä tekoja, vaan ainoastaan vääriä ja oikeita, poliittisen etiikan tasolla epäeettiset teot ylittävät etiikan määrittämät eettisyyden rajat.
Poliittisessa etiikassa kysymys on siitä, missä rajoissa meidän yhteisön ja muiden ihmisten näkökulmasta tulisi toimia. Poliittisen etiikan mukaan, meidän tulisi noudattaa henkilökohtaisessa etiikassamme tiettyjä normeja ja arvostaa tiettyjä arvoja. Edelleen näiden normien ja arvojen perustelun tulisi mielestäni olla rationaalinen. Sen tulisi olla jokaisen tavoitettavissa ja ymmärrettävissä, siinä missä henkilökohtainen etiikka voi olla vakaumuksellista ja perustua pitkälti esimerkiksi uskonnollisiin tuntemuksiin – johdatukseen. Käytännössä näin ei ole, koska henkilökohtainen ja poliittinen etiikka sekoitetaan keskenään. Toisaalta henkilökohtaiselta etiikalta edellytetään liiallista rationaalisuutta, mikä vaarantaa ehdottoman ja selittelemättömän sitoutumisen omiin tekoihin ja vastuun niistä. Toisaalta poliittisessa etiikassa vedotaan usein subjektiivisiin emootioihin ja tuntemuksiin (esim. eettinen emotivismi), mikä vaarantaa sen yleisen tavoitettavuuden ja omaksuttavuuden.
Kun jatkoin Paul Ricoeurin etiikkaan tutustumista hymisin tyytyväisyydestä, kun huomasin, että myös hän näyttäisi sekoittavan poliittisen ja henkilökohtaisen etiikan keskenään, vaikka pidänkin kovin hänen tavastaan jäsentää eettistä ajattelua:
As might be supposed from Ricoeur's view of embodied subjectivity, one is always already an Other to oneself. So, love and understanding for others, and love and understanding for oneself, are two sides of the same sheet of paper, so to speak. One becomes who one is through relations with the Other, whether in the instance of one's own body or another's. Reciprocity forms the basis of those productive and self-affirming relations central to so much of ethics, namely friendship and justice. Its corruption leads to self-loathing and the destruction of self-esteem, which goes hand-in-hand with harm to others and injustice. For Ricoeur, friendship and justice become the chief virtues because of their crucial role in the well-being of selfhood, and thus, in maintaining the conditions of possibility of selfhood. Friends and just institutions not only protect against the suffering of self-destruction to which one is always vulnerable, they provide the means for reconstructing and redeeming damaged lives. The theme of redemption runs right through Ricoeur's work, and no doubt it has a religious origin. However, the notion of redemption can be viewed in secular terms as the counterpart to the constructive nature of one's identity, and the temporal complexity of the human situation which calls for interpretation.
Uskonto ja henkilökohtainen etiikka tulisi pitää erillään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilökohtainen etiikka voisi perustua monissa tapauksessa uskonnolliseen tuntemuksiin ja sitoumuksiin. Uskonto ja sen eettiset suositukset kuuluvat poliittisen etiikan piiriin.
Näemmä on kulunut hieman yli puolitoista tuntia tauon aloittamisesta - puolituntia aiottua enemmän. Pitänee taas palata gradun ääreen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti